Oletteko huomanneet, että nykyajan kaverisuhteet perustuvat aika pitkälti sille kuinka paljon pystyy hyötymään kaverista. Jos toisesta ei saat nyhdettyä mitään irti, ei se ole kaveri. Lisäksi turha esittäminen, kateus ja kilpailuasetelmat lähes asiasta kun asiasta kuuluvat etenkin naisten ystävyyssuhteisiin. Kyseinen käyttäytyminen kuuluu ehkä hyvin pienen pienessä mittakaavassa teini-ikään mutta kun sama kaava toistuu edelleen, jopa 30-40-vuotiaiden ystävyyssuhteissa alkaa tosissaan ihmettelemään, että missä ne aikuiset ja oikeat ihmiset, oikeisiin ihmissuhteisiin kykenevät, ei-tunnevammaiset mutta silti nuorekkaat ja ikäisilleen sopivalla tavalla käyttäytyvät ihmiset oikein ovat? Täälläkin moni valittaa, että ystävyyssuhteita ei vaan synny. Onko koko elämä mennyt teatteriksi, supinajupakaksi ja kilpailuksi siitä kuka on kaikkein ilkein ja v****sin? Mitäs sitten kun kaikki pelaavat samaa peliä eikä peli lopu koskaan?
Kaverisuhteet pelleilysuhteita?
_Jasmine_
7704
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Törmäsin vast'ikään aika jännään ajatukseen, johon voisit esittää myös oman kantasi eli mitä mieltä olet voisiko yksi syy kuvailemaasi ongelmaan olla liian "virtuaalinen" elämä? Ettei enää osata tavata ihmisiä oikeassa elämässä ja kun ei voi painaa deleteä, sulkea konetta/yhteyttä, kirjoittaa asioita paremmin päin, niin olemalla läsnä sellaisena kuin on herättää pelkoa, ristiriitaisia tunteita ja jopa kaksinaismoralismia?
Monihan valittaa sitä, ettei ystäviä löydä oikein mistään ja kuitenkin meillä ihmisillä on mitä parhaimmat keinot kuulua ryhmiin ja pitää yhteyksiä nykyteknologialla. Saamme äänemme paremmin kuuluville ja kerrottua asiamme, mutta elävässä elämässä pysymme mykkinä, arkoina ja pelkäämme toisiamme. Itse kukin peittelee sen tietysti eri tavoin, mutta me emme vain osaa olla toistemme seurassa ja läsnä sellaisina kuin olemme. Meidän sosiaaliset kykymme ja taitomme ovat jääneet kasvamatta, vahvistumatta ja melskaamme keskenämme kuin pikkupennut.
Tällä kirjoituksellani en väitä asioiden edellä kuvatulla lailla olevan, mutta olen omalla kohdallani ryhtynyt asiaa siltäkin kantilta miettimään ja siinä on jonkin sortin totuuden siementä. Mitä mieltä sinä olet?
Kyllähän virtuaalimaailmakin voi aiheuttaa vieraantumista aidoista ihmissuhteista. Mutta en usko, että se on se varsinainen syy. Ihmisistä on tullut tunteettomia, kovia, tunnevammaisia, häiriintyneitä, kylmiä, julmia, häikäilemättömiä, itsekkäitä ja erityisesti kyky aitoon toisen ihmisen kohtaamiseen on kadonnut. Miten vaikeaa voi ollakaan vain ja ainoastaan läsnäoleminen ja toisen kuunteleminen? Eihän se nyt kovin vaikeaa pitäisi olla. Ihmiset eivät osaa enää kohdata toisiaan tunnetasolla. Ihan kuin me kaikki ihmiset oltaisiin vieraannutte toisistamme kauan ulkoavaruuteen. Mutta siellä se sydän kököttää meidän kaikkien elävien ihmisten rinnassa. Turha sitä on koittaa kieltää. Ei me olla mitään koneita jotka voi käynnistää ja sulkea silloin kun itse huvittaa, ei omalla kohdalla eikä muiden kohdalla.
Olen huomannut saman asian. Itseä harmittaa eräs henkilö, johon tutustuin ja josta toivoin kaveria/ystävää. Koin, että viihdyimme toistemme seurassa ja meillä oli paljon yhteistäkin, mutta yhteydenpitoon hän ei taholtaan puheistaan huolimatta ryhtynyt. Myöhemmin ymmärsin hänen veljeilevän, mielistelevän ja hakeutuvan sellaisten henkilöiden seuraan, jotka ovat niissä piireissä, joissa me liikumme "nimekkäitä", joilla on merkittävä asema tai joista voi hyötyä jotenkin, jotka on toisinsanoen ns. "hyvä tuntea". Menestyneitä, kuuluisia, arvostetussa asemassa olevia tai "nousevia tähtiä..."
Itse en tällä hetkellä ole "nimekäs" tai asemassa, jossa minusta voisi mitenkään hyötyä. En siksi voi olla miettimättä, onko tämä ehkä syy tai osasyy siihen, miksei hän halunnutkaan tutustua paremmin.
Toki tiedostan, että vaikka minusta tuntuikin siltä, että myös hän viihtyi seurassani ja piti minusta, hän ei ehkä tuntenutkaan samoin. Mutta kummallista ja teoriaani tukeva asia on, että hän ei enää tule juttelemaan eikä edes tervehdi minua vaikka siis juteltiin ja hengailtiin jossain vaiheessa aikaa melko paljon yhdessä. (Minä aikana hänelle selvisi, että olen työtön ja rahaton ja hiukan yksinäinenkin, jonkun silmissä luuseri siis.) Tiedostan, että tuolla tavalla ihmisiä luokittelevat ja raakkaavat henkilöt eivät ole suremisen, eivätkä ystävyyden arvoisia, mutta en voi sille mitään, että silti harmittaa, sillä aidosti pidin hänestä. Ja aikuisista, 30 ja 40 v. naisista puhutaan. Ja vielä vanhempi osapuoli tämä "muista hyötyjä."
Olen myös törmännyt näihin kavereiden kanssa kilpaileviin naisiin (itse en moista harrasta enkä käsitä) ja uskon menettäneeni kavereita heidän tultua kateellisiksi minulle.
Myös itsekeskeiset minäminä-tyypit, jotka ovat koko ajan äänessä, joilta ei suunvuoroa saa ja jotka ovat kykenemättömiä kuuntelemaan muita ja ottamaan muita huomioon, joiden on itse aina saatava olla huomion keskipisteitä saavat karvat pystyyn. Itse asiassa kyseinen henkilö kuului myös tähän ryhmään, mutta narsistiseen tapaan hän oli niin viehättävä ja hurmaava, että silti pidin hänestä. Tajuan kyllä, että varmaan parempi, ettei lähemmin tutustuttu, hän olisi silloin varmasti onnistunut loukkaamaan minua vielä pahemmin...
Tällaista käytöstä kutsutaan verkostoitumiseksi ja se on nykymaailmassa kannustettavaa toimintaa. En vaan ymmärrä miksi, minusta se on vain huonoa käytöstä.
Itseäni ärsyttää nimenomaan tuo kilpailu. Että kun pitkästä aikaa n'kee vanhan kaverin niin se on vaan sitä "kato kun mulla on hyvä mies/asunto/uusi sohvaverhoilu/astiat/koira/lapset... paljon parempi kun sulla!" Ja sitten jos itse ei ole kiinnostunut vaikka sisustamisesta niin kaveri katsoo saaneensa "voiton" sillä uudella sohvallaan, niin kuin jossain olisi joku pistetili ja aikanaan sitten katsottaisiin kuka on pärjännyt elämässä parhaiten. Minkä takia ei voisi keskittyä toisen seuraan ja kuulumisiin sen sijaan että molempien on sitten pakko yrittää päteä ulkonäön ja kodin ja uran ym. saralla? Onkohan tämä pelkästään naisille tyypillistä? Tuntuu ainakin siltä...
Itseäni ei enää kauheasti huvita mennä kylään yleisöksi, jolle yritetään koko ajan päteä jollain. Etenkin kun siihen vielä liittyy selvä alentuvaisuus, tyyliin "sullahan ei tietenkään koskaan oo mitään tällaista..." Ihan kuin en voisi siitä samasta rättikaupasta samaa minihametta ostaa jos tahtoisin. Huoh.
Tuntuu kuin olisin joku poikkeus, kun itse en harrasta ihmissuhdepelailua, verkostoitumista (vihaan koko sanaa!) ja muista hyötymistä. Tahtoisin löytää tosiystävän, mutta tuntuu todella vaikealta, kun olen yleensä se ulkopuolinen kaikkialla. Olen kuitenkin sosiaalinen, empaattinen, hyvä kuuntelija, rohkea, helposti innostuva ja kaikkea muuta, mitä ystävältä voisi kaivata. Silti minua ei kukaan halua ystäväksi :(
jos toi pitää paikkaansa, jos olet kaikkea mitä ystävältä kavataan niin varmasti saat ystäviä. en tiedä millaisessa seurassa sä elät mut ei mulla ainakaan ympärillä oli vain itsekkäitä ihmisiä. oikeestaan ei yhtään. et ole poikkeus vaan väärässä seurassa kaiketi.