Raivokohtaukset

Käyttäydyt kuin pikkulapsi joka on tottunut kiukuttelemalla saamaan tahtonsa läpi.
Itsehillintä 0

Varaa aika terapeutille.

"...Ja vaikka ei kuultaisi, en silti saa raivostua sillä tavalla, että satutan jotain fyysisesti...."

Juuri noin, etkä saa raivostua, vaikka et satuttaisikaan.
Kaikki haluaa tulla kuulluksi ja että välitetään, mutta ei siihen voi ketään pakottaa. Ei raivoamalla saatu huomio ole aitoa välittämistä.

Jos olet koulussa, niin terveydenhoitajan pitäisi ohjata saamaan apua.

Kun kerran on noin paha tilanne.

Käytätkö E-pillereitä??

Joku kyseli pillereistä. Mitä tarkoitit???

En ymmärrä miksi naisen ja miehen raivokohtauksia kohtaan on niin erilainen suhtautuminen. Netistä ei ihan hirveän helposti löydy apua naiselle, joka miettii, onko hänen käytöksensä mennyt ylitse, onko se jo sillä tolalla, että pitäisi hakea apua... Tässä puhun itsestäni.

Olen hyvin tasainen luonne normaalisti, monet ihmettelevät rautaisia hermojani erilaisissa opetustilanteissa(minä opettajana), stressitilanteissa tms., mutta toinen puoli kolikosta on se, että joskus ne hermot menee. Ja sitten kun ne menee, ne menee kunnolla. Itselläni ei raivokohtauksiin liity mitkään päihteet, en heittele esineitä, enkä tarkoituksellisesti satuta miestäni (ehkä mielenkiintoisesti ilmaistu, mutta avaan kohta, mitä tarkoitan).

Viimeksi kun minulla meni hermot... Työviikko oli ihan kauhea. En tiennyt itkeä vai nauraa perjantaina kun kaikki meni päin pieliä, ja kovat oli vaatimukset (tähän kohtaan sanon, että pidän työstäni ja tuollaiset viikot on poikkeuksellisia). Töiden jälkeen menin kiireesti elokuviin ystävättäreni kanssa (olin myöhässä, mutta onneksi ei myöhästytty). Elokuva alkoi ja niin alkoi takana istuvan teinitytön penkin potkiminen. Otsasuoni alkoi tykyttää ja pulssi kiihtyä uhkaavasti. Vedin syvään henkeä, ja pyysin tyttöjä kohteliaasti lopettamaan. He lopettivat.

Viikonloppu sujui mukavasti kunnes mieheni sulatti lastan pannuun. Mieheni aloitti viruumalla ja kolistelemalla keitiössä, että pannu on pilalla. Sanoin, että ei ole pilalla, koita rauhottua. Seuraavaksi sama virsi pimeässä olohuoneessa kovemmalla voluumillla, ja minun käsketään katsoa, kun pannu on pilalla. Huudan hänen jankkaamisen yli, että en näe on pimeää. Sitten mieheni lyö pannulla oven pieleen, niin että ovesta lentää puun pirstaleita lattialle. Sytytän valon ja näen ovessa kaksi reikää. Vedän miestäni avarilla takaraivoon ja sitten hakkaan kaksin käsin sohvaa ja huudan/kiroan niin paljon kun keuhkoista lähtee. Sen jälkeen tietääkseni huudan ja kouristelen lattialla jonkun aikaa, että on jo paljon rauhallisempi olo.

Tiedän, että käytökseni ei ollut mitenkään sopivaa. Mieheni oli kiukkuinen kun kohtelin häntä siten ja että huusin niin paljon, että naapurit luulee hänen pahoinpidelleen minua. Tarkoitukseni ei ollut kuitenkaan saada mitään sellaisia kuvitelmia aikaiseksi vaan purkaa patoutunutta pahaa oloa jollain keinolla. Minulla on näitä raivokohtauksia ehkä kerran kaksi kahdessa vuodessa. En ole koskaan nähnyt kenelläkään tälläisiä, joten en osaa arvostella itseäni onko toimintani normaalia vai jo ammattiauttajan tarpeista. Minusta tuntuu, etten vain osaa purkaa pahaa oloni pienissä erissä. En jaksa vittuilla ihmisille takaisin, koska minusta se ei johda mihinkään järkevään. Yritän harrastaa mahdollisimman paljon urheilua, jotta voin purkaa siihen turhautumistani. Ja olen kokenut sen pääsääntöisesti toimivana kanavana...

Luin jostain, että käytöstä vois auttaa, kun syö omegaa ja kalkkitabletteja. Kantsii ainakin yrittää. Itse niitä nykyään syön.

Impulssikontrollinhäiriö kai tuo nimitys on tuollaiselle käytökselle. Pitää vain yrittää tietoisesti aina yrittää rauhoittaa itsensä ja mennä vaikka tilanteesta pois.

onko teidän vanhemmillanne ollut samaa? Tuo varmaan kulkee osittain geeneissä, luulen.

Jo pieni lapsi pitäisi opettaa hallitsemaan omaa käytöstään, mutta aika moni vanhempi laiminlyö sen osan ja tuloksena on sitten raivokohtauksia saavia aikuisia. Kun lapsi saa raivareita, pitäisi ottaas syliin tms. mutta monet vaan laittaa lapsen joko arestiin omaan huoneeseen tai huutavat jne. silloin lapsi vain tukahduttaa tunteensa, ei opi käsittelemään niitä ja rauhoittumaan.

Mutta sitkeää työtä ja yritystä niin kyllä uskon, että aikuinenkin oppii vähitellen hillitsemään itseään. Urheilu varmaan joillakin auttaa, ulkoilu. Menee vaikka tyynyä lyömään tms. kun alkaa oikein ottamaan päähän.

Ehkä vika ei ole kuuntelijassa pelkästään vaan myös kommunikointikielessä. Raivari toimii, mutta se tuskin on ainoa, mikä toimii.

Mitäs jos sanoisit aluksi että "mulla on tosi paha olla. sun on pakko hei kuunnella nyt mitä mä sanon" ja sitten selittää asiasi

Ei ole kovin tervettä tuollainen. Eikä kenenkään pitäisi kumppaniltaan tuollaista sietää - vaikket ketään vahingoittaisikaan, niin uhkaava käytös yksinään aiheuttaa sen, että kumppanisi joutuu pelkäämään ja varomaan käytöstään. Alennat huomattavasti hänen elämänlaatuaan.

Hae apua. Mene nyt alkuun terveyskeskukseen tai mielenterveyspolille. Uskoisin kognitiivisen terapian purevan tuollaiseen. Voi olla myös mahdollista, että mielialaa tasoittava lääkitys olisi kohdallaan. En yleensä ole pillereiden kannalla, mutta parempi, että sinulta viedään hieman toimintakykyä kuin että puolisosi joutuu syyttään kärsimään raivokohtauksistasi.

vihanhallintakurssille

Apua. Mä en voinu ees lukea ku pari ekaa lausetta ku repesin nauraan. 5 kertaa saat tommose raivokohtauksen? VUODESSA? Mitä helvettiä? xDD
Mä saan sun kuvailemas raivokohtauksen tyyliin viis kertaa päivässä ja kyllä lentää tavarat ja kyllä käyn käsiksi. Huh huh. Oikeen itteenikin ahdistaa moinen käytös, mutta joo.. oo huoletta, on sitä hullumpiaki!

Mä sain joskus suhteen alkuaikoina muutaman raivarin ja kerran löin miestä. Säikähdin sitä itekki ja nolotti tosi paljon. Mies teki selväksi että tommonen ei tuu jatkumaan. Jos raivostun niin sitte vaan huudan ja itken. Mutta harvemmin tarvii ees tuota tehdä, mies kyllä kuuntelee jos mulla on paha olo ja lohduttaa. Ihana mies.

AP siis raivostuu, jos hänen kokemuksia tai tuntemuksia uskota. Itsellä taas sellainen tilanne, ettei kukaan tunnu uskovan tai kuuntelevan, kun pienikokoinen vaimo saa silmittömiä raivokohtauksia. Hän voi mm. irvistellä ja väännellä naamaansa kuin mielipuoli ja uhata tappaa. Apua ei suostu hakemaan, vaan keksii kohtauksilleen aivan älyttömiä selityksiä.

Skitsofreniaa?