Eron tuska on alussa suuri ja kestää kauan. Mutta minne se oikein häviää? Ja kun vuoden päästä sitä muistelee, niin tajuaa, että ei siinä olisi ollut mitään pelättävää, vaarallista..siis onko se pelkona aiheeton?
Vuoden päästä se on suunnattoman suuresta mustasta möykystä rusinaksi. Mikä se oikein olikaan?
Vuoden päästä se on suunnattoman suuresta mustasta möykystä rusinaksi. Mikä se oikein olikaan?
Vastaukset 19
Vanhimmat
kokonaan katoa. Siis tarkoitan, että välillä voi tuskaisesti vihlaista, vuosienkin päästä, kun muistelee toista ja hyviä hetkiä.
Mutta tuska ei ole jatkuvaa, kaipaus voi ajoittain vaivata, niinhän käy myös kuoleman kohdatessa. Ei kai sitä toista voi kokonaan unohtaa.
"poissa silmistä, poissa mielestä...."
tuska ei ole välttämättä suuri. Itseasiassa minulle ero oli tavaton helpotus ja huojennus. Ainoa kummajainen mitä olen ajatellut on se, että mikä minua esti eroamasta aiemmin, kauan aikaisemmin. Ilmeisesti pelkäsin eroa, koin siinä olevan jotain kovin vaarallista.
Kuulun niihin naisiin, jotka ottivat yksinäisyyden riskin vastaan. Tänäänkin iltapäivällä yksinäisyyden ja hylätyksi itsensä tunteminen pusersi kovasti. Voimistelu auttaa siihenkin. Huomenna on uusi päivä taas. Aloitan päivän laboratoriokokeilla.
Ei. itselläni oli aika helppo, kun oli jo siihen asennoitunut vuosia.Riippuu tapauksesta , mutta historia seuraa silti siitä ei eroon pääse.
Mutta _mikä_ se valtavan iso musta karhu oikeastaan olikaan? Oliko se turha pelko? Miten se saattoi kutistua rusinaksi? Minne se katosi?
Mitähän se eron-iso-musta-karhu on tuolla pään sisällä? Onko sen kemiallinen selitys jokin dopamiinin tmv välittäjäaineen häiriö?
Ehkäpä ihmiselle turvallisuuden tunne on isompi asia, kuin osataan kuvitellakaan. Arjen tutut rutiinit tuovat turvallisuuden tunteen, vaikka muuten meno kotona mättäisikin.
Kun on eletty pitkään yhdessä, ainakin lähitulevaisuus on ennustettavissa. Aikataulu on lukkoonlyöty. Tulevaa ei tarvitse pelätä, koska se on tiedossa.
Erossa kaikki muuttuu. Maailma on avoin. Miten arki täyttyy ja miten se sujuu? Kuinka lapset suhtautuvat minuun? Kuinka vanhempani ja ystäväni suhtautuvat minuun. Miten ne tehtävät hoituvat, jotka olivat enemmän puolison vastuulla? Kuinka kaikkien tulevaisuuden suunnitelmieni nyt käy? Miten pärjään taloudellisesti? Jäänkö yksin? Lisäksi vielä tietenkin kaiken päällä leijuu pahaolo epäonnistumisesta.
Yleensä oman elämänsä saa järjestykseen vuodessa. Lapset ovat lojaaleja molemmille vanhemmilleen ja ylensä hyvin joustavia. Heidän kanssaan asiat järjestyvöt pian, mikä on tärkeintä. Ystävistä ne jäävät, joilla on jotain merkitystä. Yksin eläminen ei valtavan monimutakista ole. Talouskin järjestyy jollekin mallille. Elämä löytää uransa.
Sitten sitä vaan huomaa, että elämä on mallillaan.
Turvallisuushakuisuus on yksi melko osa eron tuskaa. Mutta vaikka kaikki turvallisuutta luovat asiat olisivat kunnossa, niin tuskaa kyllä riittää.
Se on hyvin paljon verrattavissa läheisen kuolemaan; saman tunneskaalan jutuu käymään läpi.
Kun erositte, niin tuliko teille ahaa-elämys, että ei tässä mitään pelättävää oikeastaan ollutkaan? Entä kauanko kesti, että yksinasuminen alkoi luonnistua?
Suurin pelko häipyi, kun huomasin, että lapsilleni olin yhä se sama isä. He selkeästi viestivät, että kaipasivat minua. aluksi keskityin hyvin vahvasti heihin. Toki, joka toisena viikonloppuna keskityin uuteen vapauteeni.
Yksin asuminen luonnistui oikeastaan heti. Olin jo avioliiton aikana yleensä tehnyt meillä kotona aina ruoat silloin, kun olin kotona. Minusta oli mukava järjestää elämä siten, kuin itse halusin.
Yksinäisyyttä en juuri ehtinyt tuntea. Selibaatti helpotti toisena päivänä kotoa pois muuton jälkeen.
pääsi erotessani. Jopa lapset huokasivat. Minä ja ex, isänsä asuimme vain yhdessä, emme olleet pari. Yllätys oli jonkinmoinen, kun lapset myös sanoivat minun olleen aina yksinhuoltaja. Kun tarkemmin ajattelin, niinpä olinkin. Perheenä emme olleet koskaan tehneet mitään yhdessä - tai siis olimme, mutta perhe oli minä ja lapset.
Yksi mukava mies kävi testaamassa olohuoneen sohvani. Murjaisin hänelle, että nyt päätän minä, kuka tuossa sohvassa saa istua. Voi olla, että vielä lepyn, ja hän saa jäädä istumaan sohvalleni.
Joku tuolla jo sanoi toisella tavalla. Itse sanoisin, että sellaista, mitä ei ole kiinnittänyt sydämeensä, ei kovin kauaa jaksa muistella ja 'surra' muutenkaan. Hällä väliiii -meininki varsinkin miehillä on hyvin yleinen parisuhementaliteetti, jos ei onnaa, niin pannaan kantapäät vastakkain ja mennään eri suuntiin. That's it.
kannattaa reagoida ennen kuin, hällä väliä mielentila iskee...
Miten se on mahdollista, jos / kun "hällä väliä" on luonnekysymys, sillä helpotetaan elämää, mitään kovin kipeää ja kimuranttia ei tarvitse ottaa vastaan eikä kestää, vain olla ja möllöttää, jos naisimmeinen ei käsitä olla mieliksi ja liikaa 'rimpuilematta'.
alussa iso itsekäs ja vaikea......se kutistuu rusinaksi, samalla kun se pehmenee.......siitä seuraa onnellisuus.
tuska on usein vain muutoksen tuskaa. Kumppaniin on totuttu, sopeuduttukin - sitten tulee ero = muutos, menetyksen tunne (jos tulee) ja sen mukana tuska. Eron jälkeen musta möykky pienenee, sillä ihminen huomaa pärjäävänsä ilman liittoa. Joskus jopa paremmin kuin liitossa. Eipä ole ihme, että vuoden päästä iso musta möykky on rusinankokoinen tai sitä ei enää ole. Hyväksytään muutos, jopa todetaan sen olleen vain hyväksi.
Tämä ei päde vain eroasiassa vaan kaikessa muussakin: ihmisen mieli työskentelee aktiivisesti tasapainon tilaan, jossa asiat näkyvät varsin erilaisina ja eri valossa kuin epätasapainon tilassa. Muutos saa ihmisen hetkellisesti aina epätasapainoa päin, vaikka olisi toivonut muutosta.
loppujen lopuksi saattaa olla! Joutuu uuteen tilanteeseen ja kaikki käytännön jutut... No, siitä kyllä mennään yli ja saadaan taas elämä käyntiin!
tulee siitä, ettei ole vielä valmis eroon eikä hyväksynyt sitä tosiasiana. Mitä enemmän työstää eroa, sitä paremmin saa selvitettyä itselleen miksi tilanteeseen tultiin ja miten jatkaa eteenpäin. Tuska hälvenee. Normaali prosessi.
...niin minulla on nyt hyvä olo, mutta poikani oli 16-vuotias meidän erotessamme. Hänen kyyneleiset silmänsä tavatessamme eivät niin helposti pyyhkiydy mielestä.