Moraalinen kysymys etupäässä NAISILLE (ja terveille miehille), ne häiriintyneet valittajat voivat tällä kertaa vaihtaa suoraan aihetta, sillä heidän iki-ininöitään ei nyt huomioida. Jos joku heistä erehtyy tänne lutkituksiaan tms. asiattomuuksiaan kirjoittamaan, toivon, että kaikki muutkin jättävät heidät vain huomiotta, Kiitos.
Asiaan. Kysymys on nyt moraalinen.
Moni nainen nykyään tekee lapsen yksin. Tosiasia on se, että suurin osa haluaa lapsen, että lapsen pystyy elättämään yksinkin ja yhden lapsen kanssa ainakin pärjää vielä melko helpostikin. Kun 3kymppiä on ylitetty, on tosiasia se, ettei ikuisesti ole aikaa, jossain tulee raja vastaan ja voi hyvin olla, että lapsia ei tule.
Tämä on tosiasia. Siis unohtakaa prinsessasadut, unohtakaa liiallinen taivastelu ja jeesustelu odotuksista ja siitä, miten Se Oikea tulee vastaan. Tosiasia on se, että ei välttämättä tule. Lähelläkään kaikilla ei ole mitään Oikeaa, he tyytyvät, sovittelevat ja sopeutuvat. Ja jotkut tekvät lapsen yksin.
No, miksi ei? Niin, miksi ei, jos lapsen haluaa ja uskoo pärjäävänsä? Voihan yksinhuoltajaksi joutua muutenkin, vastoin tahtoaankin. Joten miksi ei lasta? Keinohedelmöityksellä se on turvallistakin.
Mutta. Kuvitellaan, että olet 35-vuotias. Miehet eivät ole olleet sopivia: ja joo, joo, "tavallinen kiltti mies ei kelpaa" no, kyllä se aika monelle kelpaa, mutta monelle on myös pelkkää paskaa tarjolla ja se "tavallinen kiltti mies" onkin keskenkasvuinen nyhverö, joka etsii äisin korviketta tai sitten vaihtoehtona on renttu, mistä ei ole mihinkään. Okei, sä olet elänyt näin, pettynyt kerta toisensa jälkeen. Aika loppuu.
Sitten tulee vastaan mies, joka on kunnollinen, hauska, kiva. Ihan siedettävän näköinen jopa ja suurinpiirtein oikean ikäinen. Työtä on ja kaikki okei. Mutta kiinnostusta ei ole. Siis, todella mukava kaveri. Mutta kipinää ei ole. Sen mielestä on, sä vaan et tunne mitään. No, se kipinä on aijemminkin johtanut pelkkiin pettymyksiin: intohimoisimmat suhteet on usein (yleisesti ottaen) narsistien kanssa, ja niin on käynyt sullekin. Suuri tuli on myös polttanut poroksi, vaikka se elokuvissa niin hienoa onkin.
Eikä oikeasti rakastamaan pysty sekunnissa: oikea rakkaus, toisen tunteminen, kiintymys... Ne vaatii aikaa ja tutustumista, luottamusta, arvostusta... Ja seksi? No, eikös sen voi ottaa vaan seksinä. Harrastaahan ihmiset yhden illan suhteitakin ja taatusti ei ole aina elämää suurempaa kipinää eikä yhtään mitään: ja väittävät silti seksin olevan hyvääkin.
Joten oisko aika tehdä kaikki eri tavalla, vaan yrittää ja olla avoin asialle?
Ja sä haluat lapsen. Ja siinä ois hyvä isä. Ehkä teidän suhde kariutus, mutta lapsi ois siinä, sulla ois sille hyvä isä. Ehkä sä oppisitkin rakastamaan. Teillä ois se normaali perhe, ja suhteiden suurin salaisuus: tyytyminen. Sun haaveet menis, mutta nehän on menneet aikoja sitten muutenkin. Ja rakastaishan se sua kuitenkin... Ainakin hetken aikaa. Ois se siis parempi kun ei mitään ja taatusti parempi kuin ne muut.
Joten miksi ei? Eikö ois parempi tehdä lapsi hyvälle miehelle, että sillä olisi kuitenkin isä. Miehelle, joka lapsen haluaa... Vaikka tietäisi jo lähtiessään, että ero tulee, niin mitä sitten, eroja tulee niillekin, jotka ei tiedä. Mitä sä odottaisit? Sen 5 vuotta ja aika ois ummessa, keskenmenoja ja ei lasta koskaan. Sitten se ois mennyt lopullisesti ja niin... Mitäs sitten? Miksi jahkaamaan, miksi odottamaan, sä olet odottanut jo riittävän kauan. Ja mistä sitä tietää, ehkä sä todella oppisit rakastamaan ja eroa ei tulisi. Ehkä se ois erilainen suhteen aloitus. (Sitäpaitsi: onko mitään järkeä enää muutenkaan haaveilla mistään elämän mittaisesta suhteesta, eihän sellaisia juurikaan enää ole!)
Olisiko parempi siis vaan yrittää, luopua jääräpäisyydestä ja antaa palaa?
Vai odottaa vaan jotain oikeaa ja ottaa riski?
Kumpi on moraalisesti enemmän oikein, tehdä lapsi keinohedelmöityksellä vai miehelle jota ei rakasta?
Lapsihan rakastaa vanhempiaan joka tapauksessa: täytyykö vanhempien aina rakastaa toisiaan ollakseen hyvät vanhemmat?
Mitä SINÄ tekisit?
Lapsettomuus ei ole vaihtoehto, ellei luonto siihen pakota eli lapsia ei vaan tule.
Asiaan. Kysymys on nyt moraalinen.
Moni nainen nykyään tekee lapsen yksin. Tosiasia on se, että suurin osa haluaa lapsen, että lapsen pystyy elättämään yksinkin ja yhden lapsen kanssa ainakin pärjää vielä melko helpostikin. Kun 3kymppiä on ylitetty, on tosiasia se, ettei ikuisesti ole aikaa, jossain tulee raja vastaan ja voi hyvin olla, että lapsia ei tule.
Tämä on tosiasia. Siis unohtakaa prinsessasadut, unohtakaa liiallinen taivastelu ja jeesustelu odotuksista ja siitä, miten Se Oikea tulee vastaan. Tosiasia on se, että ei välttämättä tule. Lähelläkään kaikilla ei ole mitään Oikeaa, he tyytyvät, sovittelevat ja sopeutuvat. Ja jotkut tekvät lapsen yksin.
No, miksi ei? Niin, miksi ei, jos lapsen haluaa ja uskoo pärjäävänsä? Voihan yksinhuoltajaksi joutua muutenkin, vastoin tahtoaankin. Joten miksi ei lasta? Keinohedelmöityksellä se on turvallistakin.
Mutta. Kuvitellaan, että olet 35-vuotias. Miehet eivät ole olleet sopivia: ja joo, joo, "tavallinen kiltti mies ei kelpaa" no, kyllä se aika monelle kelpaa, mutta monelle on myös pelkkää paskaa tarjolla ja se "tavallinen kiltti mies" onkin keskenkasvuinen nyhverö, joka etsii äisin korviketta tai sitten vaihtoehtona on renttu, mistä ei ole mihinkään. Okei, sä olet elänyt näin, pettynyt kerta toisensa jälkeen. Aika loppuu.
Sitten tulee vastaan mies, joka on kunnollinen, hauska, kiva. Ihan siedettävän näköinen jopa ja suurinpiirtein oikean ikäinen. Työtä on ja kaikki okei. Mutta kiinnostusta ei ole. Siis, todella mukava kaveri. Mutta kipinää ei ole. Sen mielestä on, sä vaan et tunne mitään. No, se kipinä on aijemminkin johtanut pelkkiin pettymyksiin: intohimoisimmat suhteet on usein (yleisesti ottaen) narsistien kanssa, ja niin on käynyt sullekin. Suuri tuli on myös polttanut poroksi, vaikka se elokuvissa niin hienoa onkin.
Eikä oikeasti rakastamaan pysty sekunnissa: oikea rakkaus, toisen tunteminen, kiintymys... Ne vaatii aikaa ja tutustumista, luottamusta, arvostusta... Ja seksi? No, eikös sen voi ottaa vaan seksinä. Harrastaahan ihmiset yhden illan suhteitakin ja taatusti ei ole aina elämää suurempaa kipinää eikä yhtään mitään: ja väittävät silti seksin olevan hyvääkin.
Joten oisko aika tehdä kaikki eri tavalla, vaan yrittää ja olla avoin asialle?
Ja sä haluat lapsen. Ja siinä ois hyvä isä. Ehkä teidän suhde kariutus, mutta lapsi ois siinä, sulla ois sille hyvä isä. Ehkä sä oppisitkin rakastamaan. Teillä ois se normaali perhe, ja suhteiden suurin salaisuus: tyytyminen. Sun haaveet menis, mutta nehän on menneet aikoja sitten muutenkin. Ja rakastaishan se sua kuitenkin... Ainakin hetken aikaa. Ois se siis parempi kun ei mitään ja taatusti parempi kuin ne muut.
Joten miksi ei? Eikö ois parempi tehdä lapsi hyvälle miehelle, että sillä olisi kuitenkin isä. Miehelle, joka lapsen haluaa... Vaikka tietäisi jo lähtiessään, että ero tulee, niin mitä sitten, eroja tulee niillekin, jotka ei tiedä. Mitä sä odottaisit? Sen 5 vuotta ja aika ois ummessa, keskenmenoja ja ei lasta koskaan. Sitten se ois mennyt lopullisesti ja niin... Mitäs sitten? Miksi jahkaamaan, miksi odottamaan, sä olet odottanut jo riittävän kauan. Ja mistä sitä tietää, ehkä sä todella oppisit rakastamaan ja eroa ei tulisi. Ehkä se ois erilainen suhteen aloitus. (Sitäpaitsi: onko mitään järkeä enää muutenkaan haaveilla mistään elämän mittaisesta suhteesta, eihän sellaisia juurikaan enää ole!)
Olisiko parempi siis vaan yrittää, luopua jääräpäisyydestä ja antaa palaa?
Vai odottaa vaan jotain oikeaa ja ottaa riski?
Kumpi on moraalisesti enemmän oikein, tehdä lapsi keinohedelmöityksellä vai miehelle jota ei rakasta?
Lapsihan rakastaa vanhempiaan joka tapauksessa: täytyykö vanhempien aina rakastaa toisiaan ollakseen hyvät vanhemmat?
Mitä SINÄ tekisit?
Lapsettomuus ei ole vaihtoehto, ellei luonto siihen pakota eli lapsia ei vaan tule.
Vastaukset 104
Vanhimmat
..alun alkaenkin on motiivi väärä jos kyse on vaan siitä, että nainen "haluaa" lapsen.
Lapsia tulisi hankkia sen takia, koska uskoo voivansa tarjota lapselle hyvän ja tasapainoisen elämän, joka johtaa tasapainoiseen aikuisuuteen. Eikä vain siksi, koska nyt vaan sattuu haluamaan lasta ja biologinen kello tikittää. Lapset eivät ole mikään perusoikeus. Ja siten kaikkien ei edes kuuluisikaan heitä saada.
Mikä lapsi sitten on, jos ei "perusoikeus"??!!
Katsotko, että sinä olet oikeutettu hankkimaan lapsen, mutta joku toinen ei??!! Hei haloo...!!!!!
Niin, mutta suurin osahan ei silloin olisi saanut syntyä. Tosiasia nimittäin on se, että suurin osa maailman lapsista syntyy koska "kuuluu" ja koska "vanhemmat/nainen/pariskunta vain haluaa" ja "vahingossa". Suurin osa sekä tämän maan että maailman lapsista ei synny, koska vanhemmat yhdessä laskevat kehittyneensä riittävästi (ja ovat tietoisesti kehittämällä kehittäneet epäitsekkyyttä, empatiakykyä ym. taitoja) ja olevansa valmiita kasvamaan vanhemmiksi, ja uskovat pystyvänsä tarjoamaan lapselle hyvän ja tasapainoisen elämän: eivätkä he voikaan sitä taata, koska mitä tahansa voi sattua ja tasapaino on mennyttä. Toinen sairastuu ja kuolee, toinen saa hermoromahduksen ja kas vain epätasapainossa ollaan ja kukaan ei tiedä seurauksia. Joten kenestä aloitetaan jälkiabortit?
Lisäksi käsitykset siitä mihin uskoo ja mikä on totta voivat vaihdella ja usko olla epärealistinen. Puhumattakaan siitä, että se mikä yhdelle on hyvä ja tasapainoinen elämä, ei ole sitä toiselle.
Tai tasapainoisesta aikuisesta. Mielisairaudet ovat siis oikeastaan vanhempien syytä, ja mikä siis on ihanteen raja ja kenenkin syytä, oikein tehty ja hoidettu lapsi...
Idealismi on kaunista, mutta ikävä kyllä tässä maaimassa ja ihmisten ollessa kyseessä aivan täyttä huttua.
Minun mielestäni siis.
Mutta siis, toki toivon, että sinä löydät hyvä kumppanin ja pystyt pitämään idealismistasi kiinni. Kysymyshän nimenomaan oli, mitä sinä tekisit ja sinulla siis on ainakin suuri usko ja vankka pohja: se on oikeasti hyvä, että ihmisellä on periaatteita ja arvoja. Kunhan muistaa olla armollinen, kun ne joutuu murtamaan :)
Mikään laki maailmassa ei takaa lapsia kaikille. Ei ihmisen eikä luonnon lait. Esim perustoimeentulo on oikeus. Ota asioista selvää.
Kaikkien ei vaan kuulu saada lapisa. Se asia on hyväksyttävä.
..niin silti lapsensaanti ei ole mikään perusoikeus, siten että kaikki olisivat automaattisesti oikeutettuja lasten saantiin. Ihminen voi kuvitella kaikennäköistä itsestään, mutta totuus on se, että kaikkien EI kuulukkaan saada lapsia. Ja tämä asia ei aina ole millään muotoa sidoksissa siihen, että olisiko ko hlö sopiva vanhemmaksi vai ei.
PS. Mulla on jo kumppani ja lapsetkin jo tehty. Ja mun periaatteet ja arvot on kestäny niin sodassa (kirjaimellisesti) kuin rauhassakin ja usean eri kulttuurin ja uskonnon (itse olen ateisti) puristuksessa, joten ne ei mihinkään "murru".
että mikä laki säätelee pakkosterilisaatiota? Ymmärtääkseni vain vakavasti kehitysvammasilta on tämä perusoikeus kielletty, eli heidät tehdään suvunjatkamiskyvyttömiksi.
Tiesitkö että hedelmättömyys lisääntyy koko ajan. Sanot ettei kaikkien kuulukaan saada lasta, eli onko mm. ympäristömyrkyt ”kohtalo” joka näin sanelee. Vai mikä se mielestäsi on?
Jos jotain haluaa etsi Kiinasta, niin se on se yhdenlapsen-politiikka. Okei, tiedän ei se niin hyvä ole, siis tiedän ne jutut maaseudun pakkoaborteista ym. Muttta tosiasia kuitenkin on ettei tämä maapallo yksinkertaisesti enää kestä jatkuvaa ihmismassan kasvua. Suurin ympäristötuho mitä tavallinen ihminen voi aikaansaada on lisääntyminen, tuo nyt on tosiasia eikä siitä pidä ottaa nokkiinsa.
on vähän toinen juttu. Se on puhtaasti eettinen ongelma.
Uskon että evoluutio toimii ja ihmiskannan romahdus on edessä, kuten muidenkin eläinten liian suurissa populaatioissa. Ilmiöitä jo näkyy.
Se että maailmalla on säädetty lakeja, jotka polkevat paljon muitakin oikeuksia, on totta. Suomessa sentään on oikeus päättää siitä, tekeekö lapsia vai ei, tai kuinka monta lasta tekee. Me siis voimme ihan itse päättää käytämme tuota oikeutta vai emme, vähän samoin kuin äänioikeus.
Ei se ole eri juttu. On yksilön oikeus lisääntyä ja kun yksilöt lisääntyvät seuraa väestönräjähdys, ei noita asioita voi pitää erillään. Miten voisi? Tottakai ihmiskannan romahdus on edessä, mutta millä seurauksin? Eikö olisi humaanimpaa rajoittaa yksilön oikeutta lisääntyä rajoittamattomasti kuin aikaansaada loputon määrä ihmisiä, joita ei tämä maapallo kuitenkaan pysty elättämään?
Adoptio olisi yksi ratkaisu. Köyhistä maista rikkaisiin, meille.
Ja vielä että miten niin puhtaasti eettinen ongelma, ylikansoittuminen?
Kuka tai ketkä olisivat mielestäsi heitä, jotka päättäisivät siitä, kuka saa oikeuden synnyttää ja keneltä se kielletään? Mitä perusteita pitäisit oikeidenmukaisina? Kenenkä lisääntyminen olisi oikein ja kenenkä väärin ja keiden kannalta katsoen?
Niin, on jopa väitetty että korkea elintaso on parata syntyvyyden sääntelyä. Mitä enemmän on materiaa, sitä vähemmän lapsia halutaan. Eli luonnonvarojen väheneminen ja saastuminen vain kiihtyisivät. Nyt köyhät ovat niitä jotka lisääntyvät hurjimmin. Eli olisiko köyhyys syy solmia ”putket” tukkoon? Joko se tehtäisiin 12 – 14 vuotaina?
Eivätkö nämä ole eettisiä kysymyksiä?
Vaikea juttuhan tuo on, mutta otin jo esille Kiinan yhdenlapsen-politiikan, en nyt kuitenkaan kannata mitään pakkoabortteja yms. Poliittisilla päätöksillä mm. tukirahojen muodossa ja yleiseen asenneilmapiiriin vaikuttamalla voitaisiin kuitenkin viivoittaa tietyn lapsimäärän suosimista, lapsettomuutta ja etenkin adoptiota.
Niin, joo, mutta sulla on siis lapset tehty. Et siis ole joutunut asiaa juurikaan oikeasti miettimään, sori vaan. Mutta on aika helppoa huudella, kun omat asiat on hyvin ja lapset on tehty. Ja siis saatu. Tavallaan siis, niin, et tiedä kuitenkaan asiasta mitään sillä tavalla, että pystyisit ehkä siihen empaattisesti suhtautumaan. No, kaikki eivät olekaan oikeutettuja: ne kenellä luonto on asian päättäneet. Tai Jumala, jos häneen uskoo. Mutta muuten, siihen ei vaan sinänsä kenelläkään ole valtaa. Tietty, väkivaltaisille ja päihderiippuvaisille ei lapsia soisi, kun siitä nyt yleensä ne seuraukset ovat mitä ovat, ja pedofiileja varten pitäisi olla kuoleman rangaistus, mutta... Se vaan ei ole kenenkään käsissä. Tietty, kun ap-kysymystä miettii sen valossa, tulee äkkiä mieleen, että no, onko tuo nyt niin vaikea kysymys :)
Uskon, että periaatteet ovat siis pitäneet, se on harvinaista: yleensä ihminen joutuu väkisinkin elämän myllytyksessä kasvamaan, luopumaan ja useinkin toteamaan olevansa väärässä. En siis tarkoita, että mitenkään absoluuttisesti olisit väärässä, mutta että harvinaista on, että ihminen tuollaisestakin selviää ja mikään ei vaan muutu, vaikka vuosikymmenet vierii...
En tiedä, onko se mitenkään hyvä asia. Ei ehkä ihan ensimmäiseksi tule sellaista kuvaa nyt jostain syystä.
En usko, että osaat tässä asiassa olla kovinkaan myötäelävä siis, etkä eläytyä asiaan muun kuin oman järjen ja "periaatteitten" kautta. Ilman tunteita ihminen on psykopaatti. Joten siis, ratkaisuja pelkällä järjellä ja periaatteillaan tekevät vain psykopaatit. Muut eivät, luojan kiitos, siihen pysty.
Enpä osaa tähän muuta sanoa, että mielipiteitä on monenlaisia ja periaatteita myös. Aina kun on oma maha täynnä, on vaikeaa ymmärtää toisten nälkää eikä sitä niin halua katsoakaan. Kaikki unohtuu niin nopeasti.
Sodasta on muuten ollut tutkimuksia. Esim. juutalaisten selviämisestä karmeista kokemuksistaan. Eloonjääneitä yhdisti yksi suuri asia. Toivo. Lapset edustavat toivoa. Samoin rakkaus. Ja usko. Ehkä siksi lapset ovat niin toivottuja.
Usko, toivo ja rakkaus.
Kun itsemurhaaja tappaa itsensä, hän on menettänyt kaiken toivonsa. Tietty, osa perheellisistäkin päätyy tähän, vaikka luulisi saavan vastuustaan myös voimaa: suuremman syyn elää kun vain itse. No, moninaisia ovat mielen liikkeet. Mutta.
Miksi sinä teit lapsesi? Mitä ajattelit ja millaiseen elämän tilanteeseen? Mistä tiesit kumppanin oikeaksi?
Mitä heille olet suonut, miten teillä on mennyt? Miksi mielestäsi sinä olet oikeutettu lapsiin, ja olisi myös kiva kuulla käytännön esimerkki (ei ehkä noita itsestään selvyyksiä), kuka ei ole oikeutettu lapsiin ja miksi.
Niin, joo, mutta sulla on siis lapset tehty. Et siis ole joutunut asiaa juurikaan oikeasti miettimään, sori vaan. Mutta on aika helppoa huudella, kun omat asiat on hyvin ja lapset on tehty. Ja siis saatu. Tavallaan siis, niin, et tiedä kuitenkaan asiasta mitään sillä tavalla, että pystyisit ehkä siihen empaattisesti suhtautumaan. No, kaikki eivät olekaan oikeutettuja: ne kenellä luonto on asian päättäneet. Tai Jumala, jos häneen uskoo. Mutta muuten, siihen ei vaan sinänsä kenelläkään ole valtaa. Tietty, väkivaltaisille ja päihderiippuvaisille ei lapsia soisi, kun siitä nyt yleensä ne seuraukset ovat mitä ovat, ja pedofiileja varten pitäisi olla kuoleman rangaistus, mutta... Se vaan ei ole kenenkään käsissä. Tietty, kun ap-kysymystä miettii sen valossa, tulee äkkiä mieleen, että no, onko tuo nyt niin vaikea kysymys :)
Uskon, että periaatteet ovat siis pitäneet, se on harvinaista: yleensä ihminen joutuu väkisinkin elämän myllytyksessä kasvamaan, luopumaan ja useinkin toteamaan olevansa väärässä. En siis tarkoita, että mitenkään absoluuttisesti olisit väärässä, mutta että harvinaista on, että ihminen tuollaisestakin selviää ja mikään ei vaan muutu, vaikka vuosikymmenet vierii...
En tiedä, onko se mitenkään hyvä asia. Ei ehkä ihan ensimmäiseksi tule sellaista kuvaa nyt jostain syystä.
En usko, että osaat tässä asiassa olla kovinkaan myötäelävä siis, etkä eläytyä asiaan muun kuin oman järjen ja "periaatteitten" kautta. Ilman tunteita ihminen on psykopaatti. Joten siis, ratkaisuja pelkällä järjellä ja periaatteillaan tekevät vain psykopaatit. Muut eivät, luojan kiitos, siihen pysty.
Enpä osaa tähän muuta sanoa, että mielipiteitä on monenlaisia ja periaatteita myös. Aina kun on oma maha täynnä, on vaikeaa ymmärtää toisten nälkää eikä sitä niin halua katsoakaan. Kaikki unohtuu niin nopeasti.
Sodasta on muuten ollut tutkimuksia. Esim. juutalaisten selviämisestä karmeista kokemuksistaan. Eloonjääneitä yhdisti yksi suuri asia. Toivo. Lapset edustavat toivoa. Samoin rakkaus. Ja usko. Ehkä siksi lapset ovat niin toivottuja.
Usko, toivo ja rakkaus.
Kun itsemurhaaja tappaa itsensä, hän on menettänyt kaiken toivonsa. Tietty, osa perheellisistäkin päätyy tähän, vaikka luulisi saavan vastuustaan myös voimaa: suuremman syyn elää kun vain itse. No, moninaisia ovat mielen liikkeet. Mutta.
Miksi sinä teit lapsesi? Mitä ajattelit ja millaiseen elämän tilanteeseen? Mistä tiesit kumppanin oikeaksi?
Mitä heille olet suonut, miten teillä on mennyt? Miksi mielestäsi sinä olet oikeutettu lapsiin, ja olisi myös kiva kuulla käytännön esimerkki (ei ehkä noita itsestään selvyyksiä), kuka ei ole oikeutettu lapsiin ja miksi.
Niin, joo, mutta sulla on siis lapset tehty. Et siis ole joutunut asiaa juurikaan oikeasti miettimään, sori vaan. Mutta on aika helppoa huudella, kun omat asiat on hyvin ja lapset on tehty. Ja siis saatu. Tavallaan siis, niin, et tiedä kuitenkaan asiasta mitään sillä tavalla, että pystyisit ehkä siihen empaattisesti suhtautumaan. No, kaikki eivät olekaan oikeutettuja: ne kenellä luonto on asian päättäneet. Tai Jumala, jos häneen uskoo. Mutta muuten, siihen ei vaan sinänsä kenelläkään ole valtaa. Tietty, väkivaltaisille ja päihderiippuvaisille ei lapsia soisi, kun siitä nyt yleensä ne seuraukset ovat mitä ovat, ja pedofiileja varten pitäisi olla kuoleman rangaistus, mutta... Se vaan ei ole kenenkään käsissä. Tietty, kun ap-kysymystä miettii sen valossa, tulee äkkiä mieleen, että no, onko tuo nyt niin vaikea kysymys :)
Uskon, että periaatteet ovat siis pitäneet, se on harvinaista: yleensä ihminen joutuu väkisinkin elämän myllytyksessä kasvamaan, luopumaan ja useinkin toteamaan olevansa väärässä. En siis tarkoita, että mitenkään absoluuttisesti olisit väärässä, mutta että harvinaista on, että ihminen tuollaisestakin selviää ja mikään ei vaan muutu, vaikka vuosikymmenet vierii...
En tiedä, onko se mitenkään hyvä asia. Ei ehkä ihan ensimmäiseksi tule sellaista kuvaa nyt jostain syystä.
En usko, että osaat tässä asiassa olla kovinkaan myötäelävä siis, etkä eläytyä asiaan muun kuin oman järjen ja "periaatteitten" kautta. Ilman tunteita ihminen on psykopaatti. Joten siis, ratkaisuja pelkällä järjellä ja periaatteillaan tekevät vain psykopaatit. Muut eivät, luojan kiitos, siihen pysty.
Enpä osaa tähän muuta sanoa, että mielipiteitä on monenlaisia ja periaatteita myös. Aina kun on oma maha täynnä, on vaikeaa ymmärtää toisten nälkää eikä sitä niin halua katsoakaan. Kaikki unohtuu niin nopeasti.
Sodasta on muuten ollut tutkimuksia. Esim. juutalaisten selviämisestä karmeista kokemuksistaan. Eloonjääneitä yhdisti yksi suuri asia. Toivo. Lapset edustavat toivoa. Samoin rakkaus. Ja usko. Ehkä siksi lapset ovat niin toivottuja.
Usko, toivo ja rakkaus.
Kun itsemurhaaja tappaa itsensä, hän on menettänyt kaiken toivonsa. Tietty, osa perheellisistäkin päätyy tähän, vaikka luulisi saavan vastuustaan myös voimaa: suuremman syyn elää kun vain itse. No, moninaisia ovat mielen liikkeet. Mutta.
Miksi sinä teit lapsesi? Mitä ajattelit ja millaiseen elämän tilanteeseen? Mistä tiesit kumppanin oikeaksi?
Mitä heille olet suonut, miten teillä on mennyt? Miksi mielestäsi sinä olet oikeutettu lapsiin, ja olisi myös kiva kuulla käytännön esimerkki (ei ehkä noita itsestään selvyyksiä), kuka ei ole oikeutettu lapsiin ja miksi.
Poliittisilla päätöksillä tehdyt ratkaisut ovat kahdensuuntainen juttu. Diktatuureissa ei mikään ongelma, joka on moneen kertaa koettu juttu. Natsismi yksi hyvä esimerkki rotuoppineineen. Demokratioissa hankalampaa, sillä silloin päätöksen tekoon voisivat osallistua nekin, jotka vastustavat valtion liiallista puuttumista yksilö elämään – kuten markkinatalousideologia. Tai ne, joille oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ovat tärkeitä – kukaan ei itseltään haluaisi kieltää oikeutta synnyttää lapsia.
Ajatelleenpa noin globaalisti ja ekologian kannalta. Jos saasteita ym. haluttaisiin vähentää silloin eurooppalaiset ja amerikkalaiset ovat niitä, jotka eivät saisi lisääntyä sitä vähääkään. ! Eurooppalaisen hiilijalanjälki vastaa noin 100 intialaista (muistaakseni). Eli he jotka nyt kuluttavat eniten, tekevät vähiten lapsia, olisivat ensisijalla.
Kehitysmaat taas pyrkivät kohti parempaa elintasoa ja lisääntyvää kulutusta. Kun vaikka eurooppalaiset eivät enää lisääntyisi, niin heille jäisi enemmän kulutettavaa. Toisaalta köyhät saisivat enemmän tuloja, lakkaisivat he tekemästä lapsia mutta kulutustaso kasvaisi.
Kävisikö niin että köyhien (tai muiden esim. uskontojen edustajien joilla on ehkäisy kielletty) tehtäväksi tulisi toimia synnynlaitoksena rikkaammille? Eli silloin olisi kiellettävä tietyt uskonnot ja lahkot (katolilaisuus, lestodialaisuus...), jotta hekin lopettaisivat synnyttämisen. Entä kuinka ne joilla ei elämänhallinta ole kovin vakaata (päihteiden väärinkäyttäjät, henkisesti sairaat, kriminaalit, jne.) kuinka heidän vahinkolapsiinsa tulisi suhtautua? Olisiko pakkoadoptointi hyvä juttu? Olisi oikeus synnyttää mutta ei pitää lastaan itsellään.
Kuka saisi oikeuden adoptoida ja millä perusteilla? Nythän ei esim. alemmalla tulotasolla elävät (vaikka kävisivät töissä) ja yksinäiset (eivät edes hyvin toimeentulevat) voi adoptoida vaan ne lapset on pakko kyhätä itse. Duunarit eivät saisi lapsia mutta keskiluokkaiset kyllä.
Nytkin suomessa tehdään politiikkaa jossa useampilapsiset perheet ovat vähiten tuettuja ja elävät usein köyhyydessä. Ei siis ole vaikuttanut siihen etteikö yhä se huonoiten toimeentuleva luokka synnyttäsi enemmän lapsia kuin paremmin toimeentulevat.
Jos heidän elintasoaan nostaisi, kuinka paljon sinä olisit valmis antamaan omastasi että hekin saisivat saman kuin sinun lapsesi?
Häh? Miksi tää sama viesti tuli tänne 3 kertaa. Ap ihmettelee :)
Onhan tuota "pakkoadoptiota" nykyäänkin, sitä kutsutaan huostaanotoksi. Olen myös sitä mieltä että adoptiorajat ovat turhan kireitä, en ymmärrä miksi esimerkiksi yksinään elävä mies on oikeutettu adoptoimaan, mutta jos mies elää toisen miehen kanssa niin sitten adoptio ei onnistukaan. Ikään kuin kaksi isää, tai kaksi äitiä olisi huonompi kuin yksi.
Länsimainen ökykulutus, (jos kaikki kuluttaisivat kuin suomalaiset tarvittaisiin kaksi maapalloa ja jos kuin usalaiset, niin viisi maapalloa, muistaakseni) lienee nopein tie koko ihmiskunnan tuhoon. Ja mitä enemmän meitä täällä länsimaissa on ökykuluttamassa, niin sitä nopeammin se tie koittaa. Lisäksi sitten, kuten kaikki tietävätkin, niin Kiina ja Intia on kovaa vauhtia saavuttamassa samaa tasoa. Onhan tämän asian edessä viisaammatkin levittämässä käsiään. Kun ruoka ja muut tarveaineet loppuvat, aiheuttaa se sotia ja pakolaisvirtoja, ja turha silloin kuvitella että mikään maa voisi siitä pysytellä sivussa.
Eikö se tämä Bush ehdottanut että sitten pitää mennä avaruuteen, rakentaa jonkinlaisia tukikohtia ja elää siellä, tai valloittaa uusia planeettoja. Levitä kuin heinäsirkat ja jättää tuho jälkeensä?
Paras keino syntyvyyden vähentämiseksi on naisten kolutustason nostaminen, tuosta on tehty ainakin Intiassa tutkimuksia. Ja tuollaisiin uskontoihin, kuten Timo Soinin Ihannoima katolilaisuus joka kieltää ehkäisyn ja abortin pitäisi suhtautua entistä jyrkemmin, valtiotasollakin.
Katsoin kerran jotain dokumenttia, jossa joku rutiköyhä afrikkalaisnainen aneli ohjelmaa tekeville eurooppalaisille, että nämä ottaisivat hänen lapsensa. Ikävä kyllä moni ottaakin, ihmiskauppiaat nimittäin.
Laillinen adoptio onkin sitten paljon hankalampaa. Ihannetilanne olisi sanomattakin selvä, että kaikille köyhille lapsille riittäisi ruokaa ja suojaa.
Minusta tuo yhden lapsen-politiikka on edelleen hyvä idea. Kuten sanoin, siihen pitäisi pyrkiä poliittisilla päätöksillä EU-tasolla, esim. siten ettei lapsilisä makseta, pikemmin veroja nostettaisiin (progressiivisesti tuloihin nähden) jos tekee enemmän kuin yhden lapsen ja yhdestä lapsesta saa nykyistä enemmän lapsitukia ja adoptioon kannustettava. Lisäksi tukipakettaja kohdistettava erityisesti tyttöjen koulutukseen. Esimerkiksi Pakistanissa naiset saattavat viettää koko ikänsä kodin piirissä ja naisen ainoa tehtävä on synnyttäminen, ja nimenomaan poikalasten synnyttäminen. Ja jos nainen sairastuu, niin mies menee lääkäriin!(45 min. ohjelma)
Tai voidaanhan me tietysti vain pyöritellä peukaloita ja odottaa sitä "ihmiskannan romahtamista". Kun kyllähän ihmisellä pitää olla rajoittamaton oikeus geneettiseen lisääntymiseen. Jos kerran pidetään hyväksyttävänä uskontojen painostusta lisääntymiseen, niin miksei sitten valtiotasojen painostusta päinvastaiseen? Mitä sinä sitten ehdotat?
aikoinaan eräs Linkola heitti esiin mielenkiintoisen jutun. Annetaan ihmiskunnan romahtaa ja hukkua omaan saastaansa. Ei lääkitä enää ketään, jotta heikommat kuolevat pois, soditaan eli tapellaan jäljelle jäävistä elintiloista ja katsotaan ketkä oikeasti pärjäävät.
No, ei nyt ihan noin kuitenkaan, mutta nuo ovat todennäköisyyksiä jotka voivat olla edessä jo hyvinkin pian. Mieti vain että jos 30 luvun lama toistuu, jo se murtaa järjestäytyneen yhteiskunnan ja länsimaissa köyhien määrä moninkertaistuu. Saasteet pitävät huolen siitä, että steriiliys on yhä enenevä ilmiö. Ei ole enää rahaa pitää hengissä sairaita tai liian vammaisia. Kehittyy sairauksia joihin ei enää lääkkeet tehoa. Kun ihmiset tappelevat hengestään, syntyy väkivallan aaltoja. jne. Rahaa ei ole ehkäisyyn, mutta lapsista ei jakseta pitää huolta. Lapsikuolleisuus nousee ”luonnolliseen” määrään.
Ongelma on että me vain vaadimme toisilta elintason laskua tai lisääntymisen rajoittamista – harvoin olemme valmiita itse niin tekemään. Kuka on valmis luopumaan arvoistaan, aatteistaan tai uskonnostaan? Voiko toinen ihminen pakottaa siihen?
Varsinkin kun kyse on aika lailla biolgispohjaisesta tarpeesta. Yhä moni harrastaa seksiä pikkuaivoillaan. Vaikka naimme huviksemme, se kuitenkin on tarve, mikä tähtää lisääntymiseen. Omien geenien jatkuminen tuo meille kummallisesti tyydytystä. Juuri minun sukuni jatkuu. Adoptioon vaaditaan korkeampaa henkisyyttä ja todellista arvojen pohtimista. Minä rakastan jotakuta, josta en tiedä mitään. Olen valmis antamaan rakkautta ja huolenpitoa tuntemattoman jälkeläiselle. Tässä itsekkäässä arvomaailmassa se vaikeaa.
En itse voi kieltää, koska olen synnyttänyt lapsia. En koe että minun tehtäväni on toimia jumalana, joka päättää kuka voi saada lapsia ja kuka ei. Nuo ehdottamasi keinot ovat kovin heppoisia. Aina on jossain joku tekijä, mikä nostaa syntyvyyttä. Yleensä ne ovat jotain uhkia tai kriisejä, joihin yhteisönä joudumme. Jotenkin se liittyy toivoon, on toivo paremmasta huomisesta.
pysty vastaamaan perusongelmaan: Kuka voi päättää siitä, onko jollakin ihmisellä oikeus saada lapsi vain ei.
Revi siitä. Tämä on asia, jota a ei perinteisellä juridiikalla voi ratkaista.
Miksi toistat sitä että joku toimisi jumalan asemassa ja saisi päättää kenellä on oikeus lisääntymiseen ja kenellä ei, kun se kerran olisi kaikilla? Siis siihen yhteen lapseen, tai siihen poliittisilla tuilla ja yleisellä asenneilmapiirillä pyrittäisiin. Eikö se riitä että geenit jatkuvat yhdessä lapsessa, miksi niitä pitäisi olla kymmenen?
Kyllä minusta ehdottamani toiminta olisi selvästi humaanimpaa kuin Linkolan tulevaisuus.
ja huoltomummoja puskee
Afrikassa pusketaan vielä ainakin jonkin aikaa sinunkin edestäsi lapsia.
Nyt se oikeus on kaikilla, mutta sinähän puhut rajoittamisesta? No, toki voit aloittaa asennekasvatuksen. Kokeile ensin vaikka katolilaisiin ja lestadiolaisiin, joille syntyvyyden rajoittaminen on syntiä. Kyse on uskollisesta vakaumuksesta, joten keskustelusta tullee yhtä kiintoisaa kuin nyt homoparien vihkimisestä.
Mitenkä ajattelit eri puolueiden tulevan suhtautumaan em. rajoitusten tukemiseen? Miten arvelet kansalaisten reagoivan päättäjien valintaan, mitä tekevät ne jotka eivät kannata tuota ehdotusta? Ehkä he eivät valitse niitä päättäjiä enää…
Toki yhden lapsen politiikka on siitä hyvää että se kyllä noin 100 vuoden tähtäimellä romahduttaa syntyvyyden. Miehiä syntyy enemmän kuin naisia, ja jos hekään eivät uusinna populaatiota kuin yhden verran, niin lopputuloksen voi arvata. Populaatio pysyy yllä kahdella perillisellä ja lisääntyy vasta kolmannesta eteenpäin.
Näkyyhän se suomessakin niin että suuren ikäluokat vanhenevat ja jäävät eläkkeelle muutamassa vuodessa. Nuoria on yhä vähemmän, joille jää suurempi vastuu. Yhden lapsen politiikalla tuo muutos olisi huimaavampi.
Mitä tulee noihin uskontoihin, niin niihin otin jo kantaa. Paaville voisi minun puolesta tehdä vaikka näin http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Turun Sanomat Porsaita kastroitu Suomessa repimällä/1135261429728
On oikeus jatkaa geenejään, eikö se riitä? Miksi pitäisi olla rajoittamaton oikeus jatkaa niitä kenties kymmeniin jälkeläisiin? Ja tuossa minun ehdotuksessa en kuitenkaan kieltänyt sitäkään oikeutta, mutta että sellaista ei tuettaisi edes asennetasolla, pidemmän päälle ei missään maassa. Adoptio köyhistä maista olisi vain ensihoitoa, mutta tästä jo kirjoitinkin, kuten siitäkin että mitä paremmin koulutettuja naiset ovat sen vähemmän on tarvetta "tehtailla" lapsia.
Ensin pitäisi ihmisiä valistaa adoption hyödyllisyydestä ja saada ihmiset ymmärtämään väestöräjähdyksen ongelmat jne. En tiedä mikä, tai mitkä puolueet asiaa ajaisivat mutta saisivat ainakin minun ääneni. Tukien kohdistaminen ei tietystikään koskisi jo olemassa olevia lapsia. Ajattele nyt vaikka kierrätystä, vähän kaukaa haettu, älä takerru siihen, mutta niin vain on käynyt että kun ihmisiä on valistettu, niin yhä useampi on ruvennut kierrättämään. Käsittääkseni vanhempi väestö ei juurikaan niin tee, toisinkuin nuorempi sukupolvi. Tosin vanhempikin sukupolvi pistää paperit eri roskiin sen kummemmin ajattelematta, kierrätystähän sekin on.
Kysyin tuolla jo aiemmin että mitä sinä sitten ehdottaisit, fiksu kun olet - tuo ei sitten ollut sarkasmia.
määrää maailmassa, eli rahalla on päättämisvalta, ei oikein mitään ole tehtävissä. Toki on useitakin pieniä liikkeitä, jotka edes yrittävät jotain. He opettavat lukemaan ja kirjoittamaan. Ilman noita taitoja on mahdotonta saada sitä tietoa mikä on tarpeen. Valistus ja tiedon jakaminen sinne, missä toimii sensuuri eri tiedostusvälineissä, on hengen päälle käyvää toimintaa. Tarkoittaa jalkautumista ja myös kykyä käydä kriittisiä keskusteluja rakentavaan henkeen.
Mutta kuten tiedetään, tämä tie on pitkä ja aika voi loppua kesken. Kuten vaikka tupakka-, huumevalistus jne. Asenne ihmisiin tulisi muuttua niin radikaalisti, että se jo vaatisi aikamoista vallankumousta.
Tiedätkö, siksi minä otin tuon kierrätysjutun esimerkiksi, kun ympäristönsuojelussa ei raha niinkään sanele, tai jos oikein pilkkua nussitaan niin ainahan taustalta voi jotain kaivaa. Mutta se on hyvä esimerkki asennemuutoksen voimasta, suhtautuminen tupakoimiseen on toinen hyvä esimerkki. Siinä missä se ennnen oli hienoa, niin nyt se on lähes luuserin merkki. Mutta liian hidasta taitaa olla, järeämpiä toimia tarvittaisiin kuten nyt vaikka se, että ainakin minusta on käsittämätöntä että tupakkatuotteita edes saadaan laillisesti myydä. Ehkä tuota joskus sadan vuoden päästä kummastellaan, jos on niitä kummastelijoita olemassa.
Mutta kun aina on se vastavoima joka jarruttelee. Onhan tässä mennyt vuosikymmeniä siinäkin, että on myönnetty ihmisten aiheuttamien päästöpaskojen vaikuttavan ilmastoon. Sitten jotkut persuilijat vastustavat uusiutuvien energiamuotojen tukemista ja samaan aikaan vastustavat myös ydinvoimaa, onhan se helppo vastustaa.
Ihan sama onko ikää 25 tai 35 mutta "väärän" miehen kanssa en ala lapsia tekemään. Siinä minun moraalini.
Väärä mies kenelle? Sinulle vai lapselle? Mitä jos lapselle oikea isä on sinulle väärä mies?
sitten se "oikea" isä tekee sen lapsen sen "oikean" äidin kanssa. Ei minun.
En voisi ajatella tilannetta että asuisin ja tekisin lapsen miehen kanssa jota en rakasta. Ei ole väliä kuinka sopiva mies olisi isäksi jos se mies ei ole sopiva puolisoksi.
Mutta piti tähän laittaa vaan, että kiitoksia, asiallista, ytimekästä ja hyvin perusteltu. Asiaa! Kiitos kannasta.
Lapsettomuus ON vaihtoehto, ja ihan hyvä sellainen. Jos ei 30-vuotiaaksi mennessä ole opetellut hyvää ihmissuhdetta rakentamaan, on turha kuvitella että osaisi olla lapselle hyvä vanhempi. Ja lapset muuten eivät aina rakasta vanhempiansa, ihan turha kuvitella että lapsesta saisi jonkin ihmissuhdekorvikkeen. Lasta täytyy hoitaa 24/7, eikä se lapsi mitenkään onnellisena jokeltele koko aikaa. Varsinkaan jos äiti ei ole tasapainoinen, hyvin itsensä ja muiden kanssa toimeen tuleva aikuinen. Ja sitähän ei ihminen ole, jos ei ole ymmärtänyt että perhe perustetaan hommaamalla ensin se kunnon iskä sinne perheeseen. Jos kunnon iskät ei kiinnosta, et ole itsekään kunnon äiskä.
Jos puitteita ei ole, miksi se lapsi pitää väkisin tehdä?
ja hyvällä vanhemmuudella ole mitään tekemistä tasapainoisuuden tai sosiaalisuuden kanssa. Siinä tapauksessa alennat myös ne jotka ovat jääneet leskeksi tai tulleet jätetyiksi.
Huomaan että tässä minulla on aivan erilainen arvomaailma. En vain hyväksy että lapsi on joku elintaso juttu. Lapsi ei ole mitkään palkinto, eikä osoitus mistään henkisestä paremmuudesta. Jokainen voi olla hyvä vanhempi, riippuen siitä millaista tukea saa. Minulle valinta oli selvä jo nuorena, halusin kokea äitiyden. Olisiko tämä pitänyt riistää ja millä perusteilla?
Tarkennan vähän kun taisin olla hieman epäselvä. Kysyin, mitä SINÄ tekisit, en puhunut vielä omista mielipiteistäni vielä mitään. "Jos kunnon iskät ei kiinnosta, et ole itsekään kunnon äiskä. " Tarkennuksena vaan. Varmuuden vuoksi. (En ole varma, oliko "et ole" ns. häkkis-passiivi vai yritätkö sä opettaa mua elämään :) ?)
Mutta jaahas. Tämä on muuten ihan mielenkiintoinen näkemys. Lapsettomuus on toki vaihtoehto ja olet ilmeisesti sen kokenut ja päätöksen tehnyt koska tiedät että se on hyvä.
Mutta tämä on mielestäni omituista:"Jos ei 30-vuotiaaksi mennessä ole opetellut hyvää ihmissuhdetta rakentamaan, on turha kuvitella että osaisi olla lapselle hyvä vanhempi."
Mikä on hyvä ihmissuhde ja onko petetyksi tuleminen esimerkiksi oma vika siis? Ja kuka on sitten hyvä vanhempi. Olisi mielenkiintoista tietää, miten määrittelet hyvän vanhemman ja sen kenellä on hyvä parisuhde. Siis tarkoitat että kaikki nekin ovat huonoja vanhempia, joilla ei ole 30-vuotiaana nimenomaan hyvää parisuhdetta, ja myös (etenkin) ne, joille tulee silloin esim. ero, koska hehän eivät ole onnistuneet oppimaan, miten hyvä parisuhde rakennetaan.
Tämä on vielä omituisempaa:"Ja lapset muuten eivät aina rakasta vanhempiansa, ihan turha kuvitella että lapsesta saisi jonkin ihmissuhdekorvikkeen. Lasta täytyy hoitaa 24/7, eikä se lapsi mitenkään onnellisena jokeltele koko aikaa."
Sinulla on varmasti ikäviä kokemuksia asioista. Ihmissuhdekorviketta lapsesta... Jaa. Oli myös hienoa, että lisäsit, että lapsi on pienenä avuton ja muutenkin ihminen: ihmiset kun tunnetusti eivät jokeltele onnellisena koko aikaa ja varmasti jokaisella sen verran lapsia lähipiirissä on (etenkin 35-vuotiaana, mikä oli aloituksen mainittu ikä) että jotensakin perusasiat on tiedossa. Uskoisin, että ne varmaan on jo 3kymppisellä tiedossa, niin hyvin kun ne nyt kenelläkään, kenellä ei lapsia ole... Kokemushan se vasta on paras opettaja, mutta sitä ei voi saada olematta äiti.
No, siis, sinulla on ilmeisesti jotain hieman ikäviä vanhemmuuden kokemuksia, ehkä omista vanhemmistasi. En voi tietää. Ehkä ihmisistä ylipäätään, kun tämäkin tuntuu aika oudolta: "Varsinkaan jos äiti ei ole tasapainoinen, hyvin itsensä ja muiden kanssa toimeen tuleva aikuinen. Ja sitähän ei ihminen ole, jos ei ole ymmärtänyt että perhe perustetaan hommaamalla ensin se kunnon iskä sinne perheeseen."
Kyllä mä tunnen montakin aikuista miestä ja naista, jotka ovat ihan tasapainoisia, hyvin itsensä ja muitten kanssa toimeen tulevia vaikkei kumppania olekaan. Monta yksinhuoltajaakin, joilla on mennyt ihan hyvin ja melko terveeltä vaikuttaa. Toisaalta, huonoja kumppanivalintoja tehneitä, jotka silti ovat hyviä vanhempia mielestäni. Tavallaan tuolla tuomitset myös kaikki yksinäisiksi jääneet jotenkin kakkosluokan kansalaisiksi, tai ne, ketkä eivät ole sosiaalisia kovinkaan innokkaasti. Tavallaan tulee vähän mieleen, että pitäisikö siis olla laumasielu että olisi tasapainoinen?
Itse olen sitä mieltä, että on eri asia olla lapselle vanhempi, olla äiti, kun seurustella ja olla parisuhteessa. Pidän niitä kovin erilaisina suhteina enkä ole sitä mieltä ollenkaan, että seurustelemalla kehittyy ja kasvaa äidiksi. Tai isäksi. Lisäksi en usko, että tietoisesti voi hommata kunnon isää, ellei ota miestä, jolla on jo lapsia ja näyttöä asiasta. Koska kuten jo totesin, mielestäni vanhemmaksi kasvetaan: siis kukaan ei voi vaan tietää etukäteen, oli merkit suostuisia tai ei.
No joo, ihan mielenkiintoista kuitenkin.
No niin, tulihan se oma asennevammasi viimeisessä lauseessa: "Lapsettomuus ei ole vaihtoehto, ellei luonto siihen pakota..." Täsä on lisäksi logiikka ongelma: Jos lapsia ei biologisista syistä tule, ei kyse ole vaihtoehdosta.
Jospa katsoisit peiliin ja miettisit omaa asennettasi ihmisiin. Minä esimerkiksi olen nainen ja vapaaehtoisesti lapseton. Minule lapsettomuus on vaihtoehto, monelle ei. Kun et ymmärrä tätä dilemmaa, miten voisit ymmärtää muutakaan?
Moni nainen päätyy koeputkihedelmöitykseen, kun sopivaa ei löydy. Tämä on selkeä vaihtoehto. Moni nainen ei välttämättä halua perinteistä perhe-elämää. Ei perhe-elämään pidä pakottaa ketään. Perhe-elämä ei ole onnen tae.
Miisa, ehkä sinulla on se asennevamma, etkä ole ihan sinut oman lapsettomuusvalintasi kanssa?
Tarkoitin, että kun kuitenkin joku tarjoaa vaihtoehtoa, että "olisin vaan lapseton", että nyt tässä tapauksessa, tälle ihmiselle, se ei ole vaihtoehto. Suomennettuna: hän ei halua jäädä lapsettomaksi. Hän ei halua olla vapaaehtoisesti lapseton, valitse sinä ihan mitä vaan ja ole niin tyytyväinen kun olet, hän ei ole sinä eikä halua sitä vaihtoehtoa enää miettiä. Kun sinä et ymmärrä tätä asiaa, niin miten voisit ymmärtää koko tuskaa lapsettomuudesta?
Ehkäpä sinä vaan etsimällä etsit jotain mihin takertua?
Nimenomaan. "Jos lapsia ei biologisista syistä tule, ei kyse ole vaihtoehdosta. " Mahtavaa, olet tajunnut jotain. Juurikin näin, oikein. Hyvä, ymmärrät siis biologiaa, jos ei lapsia saa, ei voi valita. Eli. Jos luonto ei siihen pakota, lapsettomuus ei ole vaihtoehto = sitä ei haluta/toivota eikä valita.
Tulee vaan mieleen, että ehkä sinulla on jotain ongelmia kuitenkin tämän oman valintasi kanssa, koska heti alat puhua jostain asennevammaisuudesta ja suhtautumisesta muihin... Eiköhän lapsien hankkiminen/saaminen/yrittämättä jättäminen ole henkilökohtaista, eikä mikään muihin suhteutettava asenne?
Toivottavasti olet varma päätöksestäsi, et nimittäin rajan yli mentäessä pysty muuttamaan sitä enää koskaan. Se valinta on lopullinen ja lisääntyminen jokaisen elämän muodon suurin "tarkoitus", henkiin jäämisen ohessa. Ja ei, en yritä sinua saamaan lapsia: minulle se on aivan samantekevää lisäännytkö sinä vai et sinänsä, ei se siis käytännössä minuun vaikuta. Aihe on vaan mielenkiintoinen ja avaava. Joten kiitos osanotosta kuitenkin :)
"Moni nainen päätyy koeputkihedelmöitykseen, kun sopivaa ei löydy. Tämä on selkeä vaihtoehto. Moni nainen ei välttämättä halua perinteistä perhe-elämää."
Niin, eikä se perhe takaa onnea, ei todellakaan. Mutta kenelle se pitäisi taata... Kun sanot, että moni nainen ei halua perinteistä perhe-elämää... Niin olisiko se kuitenkin sen lapsen parhaaksi? Jos lapsen haluaa, niin eikö kuitenkin pitäisi pyrkiä sen lapsen parhaaseen eikä vaan omaansa?
Toisaalta... Perinteiseen perhe-elämään on kätkeytynyt lukematon määrä salailua, väkivaltaa, pakkonaintia, kotiorjuutta jne. jne. joten onko sekään aina lapsen onneksi?
kun vaivauduit vastaamaan kunnolla :)
Puhut samassa kappaleessa siitä, että lisääntyminen on elämän suurin "tarkoitus" ja esität huolestumisesi minun päätöksestäni olla laittamatta lasta. Tässä on jokin kummallinen ristiriita. Samalla nimittäin kaikki onkin täysin "samantekevää". Tässä mittelevät "tarkoitus", "minä" ja "samantekvyys sinulle". Eli en saa näitä asioita edelleenkään siihen pisteeseen, että ymmärtäisin varsinaisesti, mikä viestisi on minulle.
Minulle henkilökohtaisesti ei ole olemassa tällaista "tarkoitusta", vaikka onkin selvää, että elolliset olennot lisääntyvät. Luulen, että monille ihmisille halu saada lapsi liittyy siihen, että haluaa jälkeläisen, jotta geenit jatkuvat. Tämä on osin tiedostamatonta. Mutta kuten sanottu, minulla ei ole tätä tarvetta. Olisin ehkä voinut ajatella adoptiota joskus... mutta enpä nyt enää.
Minä ymmärrän lapsettomien ihmisten tuskaa. Olen nähnyt ystäväni kamppailevan asian kanssa; onneksi hän lopulta sai lapsen.
"Puhut samassa kappaleessa siitä, että lisääntyminen on elämän suurin "tarkoitus" ja esität huolestumisesi minun päätöksestäni olla laittamatta lasta. Tässä on jokin kummallinen ristiriita. "
Ristiriita syntyy siitä, että kuvittelet tekstin pohjalle tunteet. Jotka siis ovat nyt tässä huolestuminen. Kuten sanoin, sinulla on selkeä (ta vaikuttaa olevan?) ennakkoluulo. Luulet ilmeisesti kuitenkin, että "muut" odottavat sinun tekevän lapsia tai yrittävät käännyttää sinut saamaan lapsia.
Ristiriitaa ei ole. En ole huolestunut, totesin tosiasiat. Siksi toivon, että olet asiastasi varma, että se on päätös, mikä on lopullinen ja mitä ei rajan jälkeen vaihdeta enää koskaan. Moni on katunut elämässään monia asioita, mutta terveet ihmiset harvoin lapsiaan. Lapsettomuutta sen sijaan on moni surrut. Siksi sanoin, että toivottavasti, ja tottakai sitä toivonkin. Syystä jonka jo sanoin. Mutta huolestuminen on tunne, joka vaatisi aktiivista välittämistä. Kaikki meistä on tietenkin tärkeitä, mutta enhän minä tunne sinua välittääkseni niin paljon... On siis kiva keskustella ja näin, mutta en usko, että lapsettomuutesi on tosiasiassa kovinkaan suuri asia muille. Kuin sinulle itsellesi.
Se, mitä tarkoitin tässä "asennevamma"asiaan kommentoimalla, on juuri tämä sama. Teet paljon olettamuksia. Että toisella on asennevamma ja tavallaan luot aika suuretkin asenteet ja odotukset jotenkin "vapaaehtoisesti lapsetonta naista" kohtaan, itse. Ymmärrät kyllä, aivan takuulla, mitä tarkoitan. Sekä tuolla kommentilla, ettei lasten saaminen sinänsä muita koske, että tällä, että sillä, että hieman ehkä takerrut. Ehkä toivoisit sitten jotain suurempaa kommentointia, en tiedä. Mutta ei meillä kaikilla "muilla" ole tarvetta tuomita tai saada sinua haluamaan lapsia. Ei se aina ole suuri juttu eikä paha.
Tarkennan muuten vielä niin tämän! "Elämän suurin tarkoitus". Niin, se todella on lisääntyä, henkiin jäämisen ohella. Sillä elämää ei ole muuten. Se nimittäin kuolee. Ja ainoa mikä tekee jatkumon, on syntyvyys. Sinua ei olisi, minua ei olisi, ja kaikki lakkaisi. Koska kaiken on kuoltava. Myös kuoleman mahdollistaa syntymä. Mitään ei vaan ole muuten. Ehkä tämä tarkensi. Tietenkin, maailma on ylikansoitettu, kuten joku tuolla sanoi, mutta elämä on rakennettu muuallekin kuin järkeen ja tiedostamiseen, laskelmoimiseen jne. Onneksi! Elämään on itseensä rakennettu kaksi viettiä, mitkä ovat suuremmat kuin mikään muu ja toimii silloinkin (poikkeuksilla) kun mikään muu ei toimi: henkiin jääminen ja lisääntyminen. Koska ne ovat kaiken edellytys, lähtökohta ja peruste.
Ehkä olet onnekas poikkeus. Sillä lapsettomuuden tuska on ihmisen suurimpia tragedioita, niin hassua kun se toisaalta onkin: siihen kun ei välttämättä pysty vaikuttamaan. Joko lapsia saa tai ei saa, vaikka olisi kuinka onnellinen parisuhde, seksiä päivittäin ja yritystä sekä toiveita riittäisi.
No, alkuperäiselle se lapsettomuus ei ole vaihtoehto. Sitä ei huomioida kun pakon edessä.
""Elämän suurin tarkoitus". Niin, se todella on lisääntyä, henkiin jäämisen ohella. Sillä elämää ei ole muuten. Se nimittäin kuolee. Ja ainoa mikä tekee jatkumon, on syntyvyys. Sinua ei olisi, minua ei olisi, ja kaikki lakkaisi. Koska kaiken on kuoltava. Myös kuoleman mahdollistaa syntymä. Mitään ei vaan ole muuten. Ehkä tämä tarkensi. Tietenkin, maailma on ylikansoitettu, kuten joku tuolla sanoi, mutta elämä on rakennettu muuallekin kuin järkeen ja tiedostamiseen, laskelmoimiseen jne. Onneksi! Elämään on itseensä rakennettu kaksi viettiä, mitkä ovat suuremmat kuin mikään muu ja toimii silloinkin (poikkeuksilla) kun mikään muu ei toimi: henkiin jääminen ja lisääntyminen. Koska ne ovat kaiken edellytys, lähtökohta ja peruste. "
Tämä on looginen virhe ja todellinen noidankehä.
Kaikki kuolee lopulta. Tapahtuuko se nyt vai huomenna on täysin tyhjänpäiväinen asia. Et voi tehdä siitä "elämän suurinta tarkoitusta" itsessään sortumatta samalla useaan loogisen päätelmän rikkeeseen.
Esimerkiksi jo pelkästään siten että jos et tiedosta olemassaoloasi niin "sinua ei ole" joten et olisi määrittelemässä elämän tarkoitustakaan.
Progressiivisuus ajattelun lisääminen biologisiin selitysmalleihin jotka kuvittelevat että kaiken takana on evoluutio ja lopullisena tarkoituksena on tämän kaiken ylläpitäminen seuraamalla evoluutiota.
Vähän kuin sanoisi että jogurtin syömisen tarkoitus on syödä jogurttia koska muuten jogurttia ei olisi olemassa koska se on syötävää ja jogurtin valmistus loppuisi.
Jokin asia ei voi samaan aikaan olla kaiken edellytys, lähtökohta ja peruste sekä vielä lopputuote päätelmä.
Elämällä ei ole mitään tarkoitusta, on vain toimintoja ja yksinä niistä toiminnot jotka pitävät meitä hengissä ja toiset jotka saavat solumme lisääntymään.
Jos löydät niistä merkityksen tai tarkoituksen niin ne ovat pääsi sisällä, eivät maailmassa itsessään.
Ne eivät ole sinällään siis sen suurempia tai tärkeämpiä tuotteita kuin sinun kirjoittamat juttusi tänne foorumille.
Ne vain vaikuttavat eri asioihin.
Jos kuvittelet että ovat niin ne ovat sinun tulkintojasi arvomaailmastasi käsin joka on erillinen keskustelu loogisuudesta.
Hei, sen verran kerkeän tässä välissä, että olet väärässä. Elämään itseensä on rakennettu kaksi tahtoa, mitkä ovat jopa ameballa. Lisääntyminen ja eloonjääminen. Eloonjääminen on isompi kokonaisuus kuin yksilön elämä. Et ehkä ihan ymmärtänyt kokonaisuutta. Se ei ole valinta eikä ihmisen päätettävissä. Se on elämän, kaiken elämän suurin tarkoitus, tai voit muuttaa sanamuotoa, miksi haluat, vaikka "voima", alkuvoimainen vaisto tai mitä vaan. Mutta näin on ja se on fakta, ei mikään, mikä filosoimalla muuttuu, loogisuudella vaihtuu toiseksi tai mitenkään "minun tekemäni" asia.
Olen pahoillani, mutta tässä asiassa joudun toteamaan, että olet vain yksinkertaisesti väärässä. Katotaan asiaa ihan miltä kannalta tahansa, kunhan sitä katsotaan faktojen eikä mielikuvien valossa. Uskolla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Sinun pitkä mielipiteesi on hieno sinänsä ja oikein mukavaa luettavaa, mutta se on mielipide. Tai ehkä kuvaelma. En sinänsä kritisoi sitä itsessään, mutta elämällä on tiettyjä lain alaisuuksia, mitä ei muuta mitään.
Sinä et voi määritellä sinänsä sen kummemmin elämän tarkoitusta tässä kohtaa: "elämällä ei ole tarkoitusta" on nyt yhtä uskonnollinen toteamus kuin "jumala on olemassa" tai "ihminen on sielullinen olento". En tarkoittanut tarkoituksella sellaista nyt, vaan ihan tieteellisiin ja tutkittuihin faktoihin perustuvaa asiaa. Kaikki kuolee, mutta lajilla kuin lajilla on suurin pyrkimys jäädä henkiin ja elämä kehittää uusia muotoja koko ajan. Elämä on suurempi asia kun sinä yksilönä, se on totta: yksilöllä yksin ei ole merkitystä (siinä mielessä). Ja kuitenkin yksilöstä kaikki lähtee ja melkein jokaiselle yksilölle se on sisään rakennettu halu ja toive.
Ja en tarkoita, että se ihmisellä pitäisi toimia lapsen saannin perusteena, ihminenhän on rikkonut perustarpeet muutenkin, koska on erilainen elämän muoto kuin mikään muu... Vai onko. Tiedän myös eläimissä olevan yksilöitä, jotka eivät ole halunneet lisääntyä, tai eivät voi. No, se on toinen juttu.
Ehkä sinun kannattaa yrittää ajatella elämää, myös ihmiselämää, hieman laajempana kokonaisuutena, niin saat paremmin kiinni ajatuksesta.
Ei vaan sinä olet väärässä.
"Elämään itseensä on rakennettu kaksi tahtoa, mitkä ovat jopa ameballa. Lisääntyminen ja eloonjääminen."
Ne eivät varsinaisesti ole tahtoja vaan tiedostamattomia voimia.
Tahto vaatii tietoisuuden.
"Eloonjääminen on isompi kokonaisuus kuin yksilön elämä. Et ehkä ihan ymmärtänyt kokonaisuutta. Se ei ole valinta eikä ihmisen päätettävissä. Se on elämän, kaiken elämän suurin tarkoitus, tai voit muuttaa sanamuotoa, miksi haluat, vaikka "voima", alkuvoimainen vaisto tai mitä vaan. Mutta näin on ja se on fakta, ei mikään, mikä filosoimalla muuttuu, loogisuudella vaihtuu toiseksi tai mitenkään "minun tekemäni" asia. "
Se ei ole mikään "fakta".
Se on ihan sinun määrittelemäsi asia siinä suhteessa missä käsittelet asiaa ja sitä nimität.
Pahoittelen.
Filosofioit asiasta vaikka kuvittelet puhuvasti biologisista "faktoista".
Eipä se haittaa, niin tekevät monet biologitkin nykyään kun eivät erota missä vaiheessa oma tiede loppuu ja filosofiointi alkaa.
"Katotaan asiaa ihan miltä kannalta tahansa, kunhan sitä katsotaan faktojen eikä mielikuvien valossa."
Asian toisteleminen ja vetoaminen että toisen perusteet ovat "mielikuvia" ei muuta sinun väitettäsi yhtään enempää faktaksi.
"Sinä et voi määritellä sinänsä sen kummemmin elämän tarkoitusta tässä kohtaa: "elämällä ei ole tarkoitusta" on nyt yhtä uskonnollinen toteamus kuin "jumala on olemassa" tai "ihminen on sielullinen olento"."
Sitähän minä sanoin.
SINÄ et voi määritellä elämän tarkoitusta myöskään tässä kohtaa jota juuri teit tajuamatta sitä itsekään.
"Elämällä ei ole tarkoitusta" toisaalta ei ole uskonnollinen toteamus kun tarkastellaan juuri niitä biologisia asioita.
Tarkoitus tulee niihin vasta JÄLKIKÄTEEN ei ETUKÄTEEN.
"En tarkoittanut tarkoituksella sellaista nyt, vaan ihan tieteellisiin ja tutkittuihin faktoihin perustuvaa asiaa."
Pitäydy sitten niissä äläkä mieti niiden "tarkoitusta". ;)
"Elämä on suurempi asia kun sinä yksilönä, se on totta: yksilöllä yksin ei ole merkitystä (siinä mielessä). Ja kuitenkin yksilöstä kaikki lähtee ja melkein jokaiselle yksilölle se on sisään rakennettu halu ja toive. "
Aivan. Halu ja toive joita säätelee voimat, MUTTA EI TARKOITUS.
"Tavoitekin" on vähän huono sana koska sekin vaatii jo jonkin sortin tietoista suunnittelua.
Syy ei ole sama kuin tarkoitus.
"Ehkä sinun kannattaa yrittää ajatella elämää, myös ihmiselämää, hieman laajempana kokonaisuutena, niin saat paremmin kiinni ajatuksesta."
Suosittelen miettimään asiaa hieman muusta näkökulmasta kuin biologian ja evoluution näkökulmasta johon liitetään kuvitelma progressiosta sekä jonkin sortin merkityksistä ja tarkoituksista.
Elävillä olennoilla on vain erilaisia toimintoja sekä sisäisesti ohjelmoituja "tehtäviä" joita tehdään sen rajoissa kuin kulloinkin pystytään. Toiminnoissa ja tehtävissä suoriutuminen ei sinällään ole minkään asian tarkoitus vain toteamus tapahtuiko joku asia vai ei. Tästä vielä voidaan huomata kuinka elämä on yhä pienempien osasten toimintoja ja tehtäviä. Energian ja materian muutosta. Siinä se.
Ehkä SINUN kannattaa katsoa asiaa laajempana kokonaisuutena. ;)
Tähän piti sanomani vielä:
Toiminnoissa ja tehtävissä suoriutuminen tai näihin itsessään pyrkiminen ei sinällään ole minkään asian tarkoitus vain odotus mitä jostakin voi odottaa ja lopulta toteamus tapahtuiko joku asia vai ei.
Ehkä ajoit takaa tätä "tarkoituksella" mutta se valitettavasti kuulosti kaikelta muulta, eli siltä että "elämä tai yksilö on epäonnistunut tarkoituksessaan jos ei säily hengissä ja lisäänny" esim.
"Tarkoitus" on jumalallinen sana jota ei kannata liittää puhtaaseeen luonnontieteeseen.
Tuota "voimaa" voisi muuten kuvailla samanlaiseksi voimaksi kuin vetovoimaa, onko sillä "tarkoitus" tehdä jotain? ;)
Tarkoitus oli kirjoittaa kylläkin painovoima. :D
Kuten sanoin, voit käyttää "tarkoituksen" sijaan ihan mitä sanaa haluat ja mikä sinulle asian selvittäisi. En voi olla vastuussa siitä, miltä sinun korviisi mikäkin kuulostaa, etenkin kun tuntuu, että selkeästi haluat sen vääntää vaikka väkisin siihen muotoon, mitä haluatkin kuulla. "Ehkä ajoit takaa tätä "tarkoituksella" mutta se valitettavasti kuulosti kaikelta muulta"
Haluatko nyt käyttää sanaa "lukea" ennemmin, sillä eihän kirjoitettu asia voi kuulostaa miltään.
Jos tarkoittaisin tätä:"elämä tai yksilö on epäonnistunut tarkoituksessaan jos ei säily hengissä ja lisäänny"
Kirjoittaisin: elämä tai yksilö on epäonnistunut tarkoituksessaan jos ei säily hengissä ja lisäänny.
En käsittääkseni kirjoittanut mitään sellaista, en suoraan enkä itseasiassa edes epäsuoraankaan, vaan lainasit ihan omia ajatuksiasi. Kyse ei edes ollut siitä eikä mistään sellaisesta puhuttu alunperin siellä, missä käytin sanaa tarkoitus, siitä, miksi lisääntymisen halu on ihmisellä (suurimmalla osalla ei silti kaikilla) jo sisään rakennettu toive.
Oletko muuten huomannut, että usein, kun ihminen kuvittelee lukevansa merkityksiä rivien välistä, missä niitä ei ole, hän tulee vain lukeneeksi omia luulojaan, oletuksiaan, asenteitaan ja muuta, mitä sitten yhdistää/heijastaa toiseen ihmiseen?
"Elämään on itseensä rakennettu kaksi viettiä, mitkä ovat suuremmat kuin mikään muu ja toimii silloinkin (poikkeuksilla) kun mikään muu ei toimi: henkiin jääminen ja lisääntyminen. Koska ne ovat kaiken edellytys, lähtökohta ja peruste. "
En oikeastaan edes ymmärrä, mistä tämän luentosi edes väännät.
Johtunee siitä että olen käynyt saman keskustelun useamman henkilön kanssa jotka ovat juuri sanoneet että "elämän tarkoitus on lisääntyä jne."
Heijastin siis lähinnä aiemmin kohtaamieni luuloja, oletuksia ja asenteita sinuun koska yksi yhteen oli teksti monien muiden kanssa.
""Elämään on itseensä rakennettu kaksi viettiä, mitkä ovat suuremmat kuin mikään muu ja toimii silloinkin (poikkeuksilla) kun mikään muu ei toimi: henkiin jääminen ja lisääntyminen. Koska ne ovat kaiken edellytys, lähtökohta ja peruste. "
En oikeastaan edes ymmärrä, mistä tämän luentosi edes väännät. "
Tarkoitatko että sillä pitää olla joku lähde että se on uskottava vai?
Olisin vain huolellisempi milloin asioihin liitetään esimerkiksi termi "tarkoitus".
"onnekas poikkeus". Minä vain en halua lasta. Olen valinnut tämän. On meitä muitakin. Eli tavallaan emme mahdu tähän sinun keskusteluusi, ymmärrätkö sen. En voi verrata itseäni henkilöön, joka kokee lapsettomuuden elämän suurimpana tragediana.
Mutta siitä ole yhtä mieltä, että miedän on ymmärrettävä toisiamme. Sinä et mielestäni ehkä ihan ymmärrä sitä, että ongelma voi olla myöskin lasta haluamattomalle se, että koko suku painostaa lapsen laittoon. Tämä ei tunnu kivalta kenestäkään, ymmärrätkö tämän?
Vapaaehtoisesti lapsettomien ryhmä ei ole mikään tunnekylmä, kyynisesti elämään suhtautuva ryhmä. Minulla on lapsellisia ystäviä, ja olen useamman lapsen pidetty kummi. Olen hoitanut paljon ystävien lapsia.
Onko oikein vai väärin saada lapsi riippumatta siitä elääkö isä samassa taloudessa?
Eiköhän siinä ole omilla arvoilla jotain tekemistä. Onko lapsi sinänsä arvo ja arvokas asia? Vai onko se arvokasta että ylipäätään saa synnyttää? Vai se, että itse voi valita, haluaako kokea vanhemmuuden ilot ja tuskat? Vai se että lapsi on parisuhteen jatke? vai…
Ymmärrän hyvin tuttavaani, joka ei halua lapsia kärsimään tähän jo ylikansoitettuun maailmaan kaiken saasteiden keskelle juoksemaan oravanpyörään. Se on aika hurja päätös antaa elämä jollekulle, jolta ei edes lupaa kysytä.
Minulle lapset olivat vain elämään kuuluva juttu, ei mikään pääprojekti. Annoin mahdollisuuden elämään kolmelle ihmiselle. Välillä tunnen tuskaa, koska en voi suojella heitä siltä kaikelta mitä elämä tuo tulleessaan, ja itsesyytökset eivät ole kaukana. Väillä olen niin onnellinen, olen saanut olla mukana kasvun ihmeessä. Viimeksi silloin kun kuolemaa tekevä isäni ympärillä olimme lapset ja lapsen lapset ja hän näki siinä suuren merkityksen elämälleen.
Niin, minä olen hankkinut lapseni sitä silmällä pitäen että jaksan heidät myös itse elättää ja kasvattaa. Heitä olisi enemmän, jos olisin löytänyt sellaisen miehen, joka olisi kantanut vanhemman vastuun ilolla. Useimmat miehet eivät sitä ole, aikuisia ja vastuunkantajia. Ikävä kyllä.
Jotenkin ounastelen että nykynaiset eivät jaksa eivätkä halua viettää perinteistä äidin elämää vaan sitä kiiltokuva elämää josta lehdissä puhutaan. Äitiys tulee suorittaa mahdollisimman virheettömästi ja tehokkaasti. En ihmettele, että se hirvittää montaa naista. Vaatii aika lailla vahvaa itsetuntoa pärjätä äitinä tai isänä.
Ja jotenkin myös tuntuu, että lapsia ei saisi haluta. Tarkoitan... Hieman samalla tavalla, kun sinkun pitää vaan aina olla onnellinen ja menevä, ettei vaan ole epätoivoinen, niin lapsia ei saa haluta: se on jotenkin säälittävää, vaikka se on ihmisen perustavan laatuisia toiveita. Se on koko elämän perusta!
Toisaalta siis mietin, onko se parisuhde siinä mikään taika. Yksinhuoltajissa tuntuu olevan aika paljon onnellisia ihmisiä, ihmisten erot ja pariutumiset niin yleisiä nykyään, että harvallapa mitään ydinperhettä tuntuu enää olevan.
Mutta entä rakkaus? Jos siihen ei enää usko, niin mihin lapset tänne tekee?
Jos lapset ovat merkki elintasosta, niin silloin ymmärrän, että yksinäistä naista voidaan katsoa kieroon. Mutta eihän kukaan voi päättää siitä, mitä haluaa tai mitä arvoja meillä saa olla?
Rakkaus on mielestäni elämän perusta. Se sisältää hiton paljon enemmän kuin pelkän eroottisen suhteen ”rakastumisen” tunnehulvahduksen.
Sisältäähän rakkaus paljon muutakin, mutta kun ajattelen toisaalta sitä, että tekisin lapsen... Niin, tottakai, toivoisin hänelle parasta. Kuten varmaan suurin osa vanhemmista. Haluaisin että hän kokee elämässä hyvää, hienoja asioita. Ja me voidaan ajatella, että joo, perhe, siis äiti ja isä, ehkä sisarukset, ne on rakkautta. Sukulaiset ja kaverit, ehkä hänelle siunaantuu jopa ystäviä... Mutta suurimmat ja kauneimmat muistot. Ne ovat rakkaudesta. Niin kauan kun minäkin siihen uskoin. Mutta että elää ilman rakkautta? Mietin sitäkin, että mitä syytä on sitten tehdä joku elämään, minkä suurin ja kaunein osuus olisi rakkautta... Mikä on isolta osalta valhetta, vai, no, mutta jos ei usko rakkauteen. Suhteet ovat keskinäisiä sopimuksia, kaikki etsii mitä puuttuu, ihastumiset pohjautuu mielikuviin ja kohta jo vaaditaan ja valitetaan. Pitäisi sisällään... Mutta missä viimeksi olet nähnyt sitä? Semmoista, että voisi ajatella että no tuon takia kannattaa elää, syntyä ja tämän takia minä kestin ja odotin tai jotain semmoista.
Tehdä lapsi... Niin, se olisi rakkautta, sinä vaikka rakastat lapsiasi. Mutta mitä jos se on siinä ja muuta ei ole. Se ei riitä. Äitini ehkä rakastaa minua, mutta kaikki muu... Ja siihen turhuuteen tehdä joku.
Minä haaveilin joskus perheestä. Minulla ei ole ollut kun ihan pienenä onnellinen perhe ja se siitä. En pidä perhe-elämää minään ehdottomana ihmeenä, suhtaudun ennemmin itse hyvin kyynisesti. Saattaa olla, ja toivon, että olen väärässä, omien pettymysteni takia. Mutta lapsi. Jos sitä haluaa, mutta ei usko rakkauteen, onko sitä taakkaa oikeus kenellekään antaa? Ja vaikka miten yrittäisi ajatella, että ehkä hänelle käy paremmin, ehkä... Ehkä ei. Mitä jos ei.
Rakkaus on elämän perusta. Kun sitä ei ole, niin mitä on?
No, nämä ovat vain kysymyksiä.
En voi tuosta asiasta puhua kuin omasta puolestani. Rakkaus on jokapäiväistä elämää. Jos usko rakkauteen loppuu, meille jää vain elämän suorittaminen, tyhjyys ja materia.
Rakkaus on sitä että haluan kuunnella ja ymmärtää, mitä tuo toinen ihminen on. Asettua hetkeksi katsomaan maailmaa hänen silmillään, pyrkiä aistimaan hänen tunteitaan. Se on myös itsensä näkemistä hänen kauttaan. Tekemään jotain, mitä tuo toinen voisi sinulta vastaanottaa.
Maailma on täynnä rakkautta janoavia ihmisiä. Olemme epätäydellisiä ja haemme rakkautta usein vääristä paikoista ja kehnoilla keinoilla. Aina kuitenkin löytyy joku, joka ottaa vastaan ja samalla antaa sinulle samaa takasin. Se vaatii kuitenkin että tuo ”linja” pidetään auki, syntyy se luottamus missä molemmat voivat kasvaa ja kiinnittyä toisiinsa. Moni pelkää rakkautta, ja siksi he juoksevat karkuun. Siihen tämä nykyaika meitä kannustaakin, laskelmoimaan, vertailemaan ja saamaan itse enemmän hyötyä kuin mitä toiselle antaa.
Miehen ja naisen välisestä rakkaudesta on tehty kilpakenttä ja valtapeliä. Sitä sotkee tuo seksuaalisuus, joka ei aina kulje tahtomme mukaan. Fyysisestä mielihyvästä on tehty ylin arvo, ei niinkään rakkaudesta. Meille ei enää kelpaa ihmisen vajavainen rakkaus vaan sen tulee olla ylimaallista hekumaa. Jatkuvaa fyysisten tarpeiden runsaudensarvea, jossa puutetta ei saa olla missään muodossa. Lapsi on sitten kuin koriste tuon kermakakun yllä. Palkinto hyvin suoritetusta elämästä.
Minäkin haaveilin perheestä. Eivät kaikki haaveeni toteutuneet, mutta lähelle kuitenkin. Miesten kanssa ei ihan sujunut niin kuin oletin, mutta kuitenkin löysin sellaisen joka on valmis ottamaan minun rakkauteni vastaan. Se on hurja iso asia, mutta kuin ylimääräinen hyvä jonka olen saanut osakseni. Olen saanut rakastaa ja kasvattaa lapseni ja ohessa muutamaa muutakin lasta. Olen saanut rakastaa ystäviäni, jotka ovat olleet enemmän kuin yksikään mies lukuun ottamatta nykyistäni. Olen saanut rakastaa vanhempiani, vaikka se on ollutkin se raskain taakka.
Ellei minulla olisi ollut rakkautta, olisin todennäköisesti päättänyt itse päiväni jo vuosikymmeniä sitten. Jos jää odottamaan omaan napaansa tuijotellen, että kunhan ensin joku rakastaa minua niin kuin minä haluan itseäni rakastettavan ja tarjoaa hyvää, niin kyllä minäkin sitten alan rakastamaan, voi sattua, että sitä sitten saa odotella elämänsä loppuun.
"Jos usko rakkauteen loppuu, meille jää vain elämän suorittaminen, tyhjyys ja materia. "
Tässä olet kyllä niin oikeassa kuin olla voi. Ja hassua ihmisissä on myös se, että esimerkiksi kun joku sanoo, että kokee, ettei häntä rakasteta ja on asiasta surullinen, hänelle yritetään toitottaa, miten hän ei nyt saisi olla epätoivoinen jne. jne. Vaikka kyseessä on todella suuri asia. Yksinäisyyttään ei saisi surra. Vaikka kuitenkin, suurimmalle osalle ainakin, ilman mitään riippuvuutta ja sairautta, on olemassa terve rakkauden kaipuu, toisen tarvitseminen ja se on elämän suurimpia voimia.
Ja siis, tottahan toki, rakkaus on muutakin kuin parisuhde-rakkaus, mutta ehkä se kuitenkin on aikuisen suurin rakkauden lähde, sillä tavoin, että vaikka lastaan, mitä rakastaa varmaan eniten maailmassa, rakastaisi tosiaan... Eniten maailmassa, se ei vaan tuo sitä rakkautta, mitä aikuinen toiselta kaipaa. Rakkautta siis pitäisikin olla muutamassa eri muodossa ihmiselle. Sitä väheksytään, kohdellaan väärin ja kuten sanoit, käännetään ja väännetään pelkäksi pinnalliseksi hekuman jahtaamiseksi ja oman edun tavoitteluksi ja ihmetellään kun elämä on tyhjää.
Ei tosipaikan hetkellä muistele kaikkia hienoja työpaikkoja, isoja tiliä, että "nyt voi mennä henki, mutta perskeles, kun tienasin vuonna 2002 kovasti rahaa!" tai ajattele, että "mitenhän tässä käy, pääsenköhän mä enää työnantajalle tekeen mitään" vaan kaipa sitä muistaa rakkaansa, mitä milloinkin oli ja kenen kanssa, ja pääseekö kotiin. Olen ottanut valokuvia paljon. Maisemia, rakennuksia. Mitkään niistä ei merkkaa paljoakaan verrattuna kuviin missä on ihmisiä. Kyllähän noita tönöjä on, kiveä laitettu päällekäin ja auringon laskut on kauniita ihmeitä toki, luontoakin rakastan, mutta enemmän olen rakastanut niitä ihmisiä (ja siis kuvia heistä), ketä olen rakastanut.
Niinpä. Jos usko rakkauteen loppuu ei jäljelle jää oikeastaan mitään, minkä takia elää. Tai synnyttää ketään toista tänne.
Olen mies ja esität mielenkiintoisen kysymyksen. Olen joskus miettinyt samaa kun olen tällainen kunnollinen ehkä kilttikin (joskus aika tuhma :D) mies että entäs jos hankkisi naisen kanssa lapsen mutta eläisimme erillään muuten?
Siinä on aika paljon pohdittavaa niin naisille kuin miehille.
"Lapsettomuus ei ole vaihtoehto, ellei luonto siihen pakota eli lapsia ei vaan tule. "
Tämä kohta jäi kyllä hämäränpeittoon nyt. Tarkoitatko että se ei ole vaihtoehto esittämäsi kysymyksen raameissa vai miten?
Niinpä... Ja voisiko se yhteishuoltajuus toimia paremminkin kuin siihen väkisin sovitettu parisuhde vaikeuksineen... Hyvä heitto! Ja miksi ei... Lapsi saisi hyvä vanhemmat, kaksi kotia yhden sijaan, mutta jos hän aina siihen olisi tottunut, niin ei se olisi edes mikään "ero-trauma". Lasta rakastettaisiin ja lapsi olisi toivottu. Eikö se kuitenkin olisi lapsen kannalta tärkeää, ehkä tärkeämpääkin kuin se, että onko vanhemmilla nyt se maailman suurin romanssi... Toisaalta, voihan yhteisistä kokemuksista sellainenkin syntyä. Vaikeaa mun ois ainakaan kuvitella, etten yhtään rakastaisi miestä, joka ois kuitenkin mun lapsen isä.
Joo, mä siis tarkennan. Joo, tarkoitin, että lapsettomuutta tässä tämä nainen ei halua, se on siis tietenkin ikäänkuin pakko-valinta, eli siis pakko hyväksyä, jos luonto siihen pakottaa, eikä lapsia suo: eihän siinä silloin muukaan auta. Mutta lähtökohta ois se, että lapsia haluaa, eikä lapsettomuutta. On ihminen, joka haluaa lapsia vaan ihan oikeasti ja aidosti ja ei, hän ei halua hyväksyä lapsettomuutta (ellei ole pakko) tai olla "ikuinen onnellinen sinkkunainen", vaan äiti. Hän haluaa olla äiti. Ja jos oikeaa miestä ei tule, hän voi luopua parisuhde-unelmasta ehkä, mutta ei äitiyden unelmasta.
Ja oishan se vähän tylsää jo tän keskustelun kannalta :)
Kiva, jos se jollekin sopii, ja saahan senkin toki esiin tuoda, ei sillä, mutta että tämä tavallaan on, että lapsettomuutta ei nyt haluta valita. Tai no, jos joku oikein hyvin perustelee, miksi lapsettomuus, niin eikun antaa palaa. Ehkä se sitten oiskin kiinnostava vaihtoehto... Eihän sitä tiedä, mitä kantoja sitä voi esiin tulla.
"Joo, tarkoitin, että lapsettomuutta tässä tämä nainen ei halua"
Että joojoo, jotenkin aloitus tuoksahtikin miehen kirjoitukselta, vaikka siinä annettiin kuva että nainen siinä pohtii mitä tekis. Moraalisaarnaa.
En ihan ymmärrä, mitä väliä sillä on, onko aloittaja mies vai nainen. En käsitä, mitä väliä sillä on. Ehkä sinä tarkennat? En myöskään huomannut mitään moraalisaarnaa, esitin kysymyksen moraalista koska tavallaanhan se on arvo-kysymys... No, voihan se olla muukin vai?
Mutta aloittaja, eli minä, on nainen. Käytän mielelläni hän-muotoa, koska en halua määritellä naista, että sen pitäisi olla vaikka juuri minä, koska se voi olla joku muukin, joka miettii asiaa, se voi olla tuttava, se voi olla nainen, yleensä. Jos vaikka joku haluaisi keskustella asiasta ihan yleisestikin. Lisäksi en ole kertonut omaa kantaani asiaan, vaan halunnut pohtia asiaa. Siksi en halua että siitä tulee mikään henkilökohtaiselta vuodatukselta kuulostava, kun se ei oikeastaan sitä ole. Ehkä vuodatan sitten sopivalla hetkellä :)
Kyseessä ei siis ollut miehen aloitus, vaikka ihmettelen kovasti, miksei mieskin voisi pohtia asiaa naisen kannalta: jos hän haluaa lapsen, tarvitseehan hänkin äidin lapselleen? Mitä pahaa siinä sitten olisi sen enempää kun että nainen pohtii asiaa naisen kannalta?
Tarvitseehan miehenkin tietää naisen kanta, olisiko se mahdollista, voisiko hän ruveta isäksi. Ja miettiä moraalisia kysymyksiä. Miksi sinun mielestäsi olisi niin kamalaa, jos mies tekisi niin?
"Miksi sinun mielestäsi olisi niin kamalaa, jos mies tekisi niin? "
Miksi sinun mielestäsi minun mielestäni se olisi niin kamalaa?
Jos molemmat haluaa lapsen niin mikä ettei? Lapsi saa ainakin kaksi rakastavaa vanhempaa ja siitä pidetään huolta. Se on paljon enemmän mitä usealla lapsella on näinä päivinä. Suhteita tulee ja menee, mutta lapset pysyy.
"Kumpi on moraalisesti enemmän oikein, tehdä lapsi keinohedelmöityksellä vai miehelle jota ei rakasta?"
Musta on enemmän oikein tehdä lapsi sille miehelle jos se mieskin sitä haluaa.
En nyt ole ihan varma etteikö kirjoitus olisi kuitenkin miehen käsialaa, joka haluaa jotenkin esittää että unohdapa nainen ne prinsessasadut ja oikean miehen odottelu.. Vielä sekin ettei lapsettomuus ole vaihtoehto..tottakai on. Myös adoptio on vaihtoehto, unohdit sen. Whatever.
Adoptio onkin vaihtoehto, totta, senhän jokainen voi ihan itse muistaa ja lisätä, jos haluaa, en tietääkseni ole sitä estänyt?
Mutta tässä nyt ovat ne vaihtoehdot mitkä ovat.
Jos olisin halunnut esittää, että unohda jne. olisin sanonut sen suoraan. Todella hassua, mutta tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kirjoituksiani luullaan miehen kirjoituksiksi, vaikka en kirjoita mitään rivien välistä, en asiattomuuksia, en tuomitse. Miksi muuten kirjoitustyylini on miesmäinen..? Tämä siis ei todellakaan ole ensimmäinen kerta. Aika hauskaa :)
Mutta kannattaa kuitenkin lukea asiat vaan asioina, eikä antaa palstan provojen tehdä itseään vainoharhaiseksi: joskus banaani on vain banaani.
"joskus banaani on vain banaani."
Sitähän mä just epäilenkin.
"intohimoisimmat suhteet on usein (yleisesti ottaen) narsistien kanssa"
:D Jos näin tosiaan on, niin maailman suunnittelussa on joku virhe.
Joo, itseasiassa tää on ihan psykologien havainto, että nää isoin osa näistä suuren kiihkon "menin heti melkein tajuttomaksi kun hän suuteli" elämää suuremmat tarinat ovat usein narsistien kanssa. En puhu tavallisesta alkuhuumasta ehkä (?) vaan tosiaan, kun luet kertomuksia sairaanloisen mustasukkaisten, väkivaltaisten ja narsistisien miesten kanssa olleista, suhteet ovat lähes kaikki alkaneet samalla tavalla: elämää suuremmalla intohimolla.
Maailman suunnittelussa ei siis ole virhettä. Tai ehkä tavallaan on...
Tietysti, suurin intohimohan on se, minkä suurimmaksi on kokenut, joten siinä mielessä hieman huonosti laitettu, koska kaikkihan sitä oikein hurjaa ei koe, mutta kyllä vain. Itsellänikin. On ollut intohimoa ja ensihuumaa, mutta se kun jalat lähti alta ja suhde oli alussa liian hyvää ollakseen totta: sairaanloisen mustasukkaiseksi paljastunut! Joten siinä mielessä allekirjoitan psykologien havainnon.
Ja siis, kannattaa olla varovainen. Jos se vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se usein myös on.
Maailmaa ei ole suunniteltu ja ihmiset tekevät "virheitä" koko ajan.
Esimerkiksi hankkivat lapsia narsistien kanssa joita "rakastavat" (kyseenalainen termi kun narsisti rakastaa vain itseään).
Mielestäni alkuperäisen kirjoittajan esittämä kysymys on todella mielenkiintoinen koska mies ja nainen ei välttämättä rakasta toisiaan eivätkä haluaisi toisiaan suhteeseen, mutta yhteinen lapsi voisi olla hyvä asia molemmille.
On se ainakin parempaa kuin että nainen rakastuu johonkin idioottiin ja värkkää tämän kanssa lapsen josta sitten isä ei välitä yhtään tai ainakaan kovin paljoa.
Tuo avaa myös mielenkiintoisia mietintöjä yleisesti yksin tai yhteishuoltajana olemisesta.
Narsistit ovat hyvin itsetietoisia sekä voivat vaikuttaa hyvin intensiivisiltä ja läsnäolevilta.
Ehkä tämä saa naisen tuntemaan suurta intohimoa ja itsensä huomioiduksi vaikka todellisuudessa mies käyttää naista vain omaan tarkoitukseensa niin kauan kuin se on hänelle edullista.
Tosin moni nainenkin on samankaltainen narsisti ja miehistä saatava hyöty suoraan mitattavissa tunteiden ja intohimon määrällä naiselle vaikkei nainen välittäisi miehestä muuten tippaakaan. Heti kun nuo tunteet loppuu niin nainen vaihtaa kohdetta ja häipyy.
Osa ihmisistä pitää tätä jopa nykyään ihan normaalina kun "tunteita ei enää ollut" ja "rakkaus loppui". Tosin sanottuna normaalitkin ihmiset ajautuvat narsistiseen tilaan omassa tunne- ja suhde-elämässään.
Eron tullessa sitten, kun olet sen lapsen kanssa parin vuoden ajan kartutellut aukkoa työhistoriaasi, niin tämä mieshän haluua osingolle "saavutuksistaan". Se onkin sitten kiva olla sidottuna tuohon mieheen ja tapella tapaamisista, maksuista, sun muista, ja mihinkään vähän kauemmaksi et pysty esim. työn perässä muuttamaan.
Itse jos joskus satun lapsen haluamaan, niin hankin sen keinohedelmöityksellä tai jonkin yhdenillansuhteen kautta ja miehen sitten mahdollisesti erikseen myöhemmin siihen päälle. Adoptioon tuskin jaksaisin ryhtyä.
Muistakaamme että sillä yhden illan suhteella on myös sitten oikeus ja sillä lapsella on oikeus isäänsä: siis ihan niin ei saisi laskea, että toikin rasittava siittäjä tuossa. Se on kuitenkin sen lapsen isä.
Että kuvailemaasi tilannetta se ei oikein ja rehellisesti toimiessa välttämättä muuttaisi.
Mutta, siis eron tullessa voi käydä hankalasti, mutta oletetaan nyt, että mies itse haluaisi lapsen, siis hän olisi ihan alusta saakka mukana eikä siis haluaisi myöhemmin mitenkään "osingoille", mikä sinänsä on hieman hassua, koska mile osingoille? Hänhän on lapsen isä eikä mikään esine tai lapsi pörssiosake mistä tapellaan ja mihin on vain äidillä oikeus. Vaikka isästä ei sitten enää tykkäisi, se lapsi kuitenkin toivottavasti saa rakastaa molempia vanhempiaan. Lisäksi itselläni oli alunperin ajatus, että ei siis tapella tapaamisista, vaan hoidetaan lasta yhdessä, asuttiin yhdessä tai ei ja että maksut sovitaan jo ennen raskautta.
Siinä olet täysin oikeassa kuitenkin, että todellakin, kannattaa miettiä mihin mieheen itsensä lapsen teolla sitoo: lapsi on teidän lapsi koko loppuelämän ja tilanne voi todella olla tuollainen. Samoin miehen pitäisi hieman miettiä, olisiko kortsu sittenkin ihan mukava, ei joka naista kannata raskaaksi saattaa. Voi olla, että päätyy tuohon asemaan, siittäjäksi, roikkujaksi, tielle, vaikka haluaisi olla isä ja siihen olisi oikeus.
Miehille usein syötetään edelleen sitä "vitun elatusmaksut siit vaan seuraa" höpöä, mutta tiedän aika monta miestä, jotka isyydestään nauttivat ja uskaltavat jo nykyään rehellisesti tunnustaa, että lapset ovat kuitenkin heidän suurin rikkautensa, isyys ylpeyden aihe ja tärkeämpi saavutus kuin "ensimmäinen miljoona". Siitäkin huolimatta, että lapsi vaatii paljon (kaiken), vastuussa on suurista asioista, vaivaa täytyy nähdä ja sitoumus on suuri.
Mitä työuran suremiseen tulee... 35-vuotias kuitenkin on saanut jo mahdollisuuden tehdä työhistoriaansa, luoda vankan pohjan, että parin vuoden aukko ei siinä pitäisi tuntua. Jos ei ole saanut aikaan siihen mennessä, niin tuskin se siitä on kiinni. Tuntuisi hieman oudolta että jos lasta niin paljon haluaisi, niin sitten itkisi parin vuoden tienaamatta jäämisen perään... Lisäksi hän ehtii olla 37-vuotiaana työelämässä vielä vaikka 30 vuotta, jainakin os pitää itsensä kunnossa, että hmm... No, en ehkä osaa asiaa sillä tavalla surra. Tuntuisi oudolta että kun lapsi on loppuelämän sitoumus, lapsi, ihminen, olisi valmis siihen, mutta ei uhraamaan sen eteen paria vuotta työelämästä, mikä ei kuitenkaan ole muuta kun työtä. (Ihan yhtä outoa se siis on miehiltä, että kotiin jääminen olisi jotenkin kamalaa... Rahallisesti ymmärrän, ettei siihen ole molemmilla aina mahdollisuutta ja valintoja tehdään, mutta luulisi että kotiin jäämisestä kilpaillaan, oman lapsen hoidosta, sen sijaan että kilpaillaan kumpi pääsee tekemään työn antajalle tulosta?)
Totta on myös se, että nainenhan se raskaana ja synnyttäessä sekä mahdollisesti imettäessä, suurimmat uhraukset tekee, hänhän sen elämän luo. Mutta toistaiseksi kuitenkaan siihen yksin pystymättä. Ei tarvitse toki antaa spermalle enempää painoa, kun sillä on, mutta tosiasia on se, että kukaan meistä ei ole syntynyt pelkästään toisen sukupuolen ansioista. Molempia on tarvittu.
Lapsi ei tarvitse biologista isää, miehen mallin voi saada myös muilta äidin elämässä olevilta miespuolisilta henkilöiltä. Ainut mitä lapsi todella tarvitsee on vähintään yksi vastuuntunteva aikuinen, johon lapsi voi luoda turvallisen kiintymyssuhteen. Tällainen kiintymyssuhde alkaa muodostua jo kohdussa äidin ja lapsen välille, kun äidin ääni rauhoittaa vatsassa olevaa sikiötä. Synnytyksen jälkeen vauva nostetaan äidin rinnalle, jossa äidin tuoksu ja ääni rauhoittavat lapsen. Imetys yms. kontakti on omiaan vanhistamaan tätä äidin ja lapsen välistä sidettä.
Mies ei tosiaankaan ole lapsen synnyssä mukana muuten kuin muutenkin kuukausittain tapahtuvalla ejakulaatiolla, eikä todellakaan ansaitse samoja oikeuksia lapseen kuin nainen. Isän oikeudet lapseen ovat tulleet oikastaan vain sitä kautta, kun nainen ja täten myös lapset olivat miehen omaisuutta. Isyyden rooli on vain muuttunut tässä vuosien varrella.
Itselläni todettiin synnynnäinen sydänvika 17-vuotiaana ja raskaus hyvin todennäköisesti pahentaisi tilannetta niin, että vika vaatisi onnistuneen leikkauksen tai tahdistimen. Tämä on vain entisestään vahvistanut kuvaani, että lapseni tulee todellakin olemaan vain minun lapseni.
Kyllä minä olen tarvinnut. Kyllä minun isäni oli paljon enemmän kun sperman luovuttaja ja hänkin rauhoitti minua, hoisi minua, ja on ollut minulle edelleen tärkeä koko elämäni ajan. Vaikka kuoli minun ollessani 16-vuotias. Isäni on siis tärkeä vaikkei ole edes olemassa.
Lapsesi ei tule koskaan olemaan sinun muuten kun lainassa. Eikä auta sydän viat eikä marttyrisoimiset sillä, jos itse päätät lapsen saada, niin olet taakastasi tietoinen ja vastuussa, samoin tekemistäsi valinnoista. Ei sinulle tule oikeutta riistää lapsen oikeuksia, koska sinulla on synnynnäinen sydän vika. Itseasiassa, ei sinulle tule oikeutta riistää isänkään oikeuksia sillä, eikä edes biologialla vaikka sinulla ei olisikaan.
Lapsesi ei koskaan tule olemaan vain sinun. Häneen tulee vaikuttamaan muu ympäristö, muut ihmiset ja hän tulee itse haluamaan että saa tietää isästään, suurella todennäköisyydellä. Sinä et tule saamaan kirkkaampaa kruunua kärsimyksistäsi ja lapsesi tulee kasvamaan omaksi itsekseen, aikuisekseen ja olemaan kiittämätön: ja lentämään omille poluilleen. Ja vaikka sinä miten olisit omasta mielestäsi uhrautunut, hänellä ei ole kiitollisuuden velkaa, ei palaakaan. Sinä siis voit kuolla lapsen saamiseen: näin on. Mutta siitä vaan ei palkintoja jaeta, se on elämää.
Symbioosivaihe kestää 6-12 kk ja sen jälkeen äidin pitäisi tukea lapsen kasvua omaksi ihmisekseen.
Tässä asiassa naiset ovat TYHMIÄ! Sinulla on kaikki haaveet jo karissut oikeasta perheestä, joten miten ajattelit että lapsellesi käy tulevaisuudessa? Kaikki haluaisivat vakaan parisuhteen! Minua kiukuttaa ja yököttää nykyinen "kertakäyttökulttuuri" asiassa kuin asiassa. Lapseenkin suhtaudutaan kuin koiranpentuun, jonka voi aina kyllästyessä sysätä muualle. Miettikää pari kertaa minkä takia nykyajan lapset voi niin helvetin huonosti!!!!!! Kannattaa myös ennakoida tulevaa, eli työttömyyttä ja järkyttävää ilmastonmuutosta, pahimmassa tapauksessa luonnon kuolemista. Onko mitään järkeä laittaa epätoivottuja lapsia maailmaan??????? Molempien vanhempien kuuluu lapsi haluta ja huolehtia lapsesta jne............. On elämässä muutakin kuin lasten synnyttäminen!!!! Adoptoikaa joku joka on jo ehtinyt syntymään maapallolle ja on jäänyt orvoksi syystä tai toisesta.
"Molempien vanhempien kuuluu lapsi haluta ja huolehtia lapsesta jne............. On elämässä muutakin kuin lasten synnyttäminen!!!! Adoptoikaa joku joka on jo ehtinyt syntymään maapallolle ja on jäänyt orvoksi syystä tai toisesta. "
voi tätä ironian määrää..
Toisten pennuista pitäisi alkaa huolehtimaan ja alkaa "vakaaseen" parisuhteeseen jonkun naisen kanssa tätä lasta varten.
Jaa, en muista nyt missä kohtaa määriteltiin täällä oikea perhe, voisitko tarkentaa oikean perheen määritelmän, niin voisimme tietää, mitkä kaikki haaveet ovat kariutuneet täydellisesti?
Kuka on sysäämässä lasta nyt ja minne? Ja siis maailman loppukin on tulossa, no, selvähän se. Epätoivottuja lapsia? Kyshehän tässä järkiratkaisussakin oli nimenomaan siitä, että molemmat haluavat lapsen, ja ilmeisesti keskenään, vaikkeivat kokisi olevansa muuten mikään täydellinen pari. Jokatapauksessa kyse on siis hyvin toivotusta lapsesta, eikä häntä olla nyt sysäämässä mihinkään. Ole siis huoletta.
Mutta siis et ilmeisesti usko järkiliittoihin/vanhempiin, tai siihen että yksin voi haluta lapsen ja pystyä pitämään huolta siitä ihan ilman kertakäyttö-ajattelua? Okei.
Ja jos yhtään lohduttaa, minulla on ollut koiria 20 vuotta ja jos kaikki suhtautuisivat lapsiinsa samalla vakaumuksella kun minä koiriini ja hoitaisivat lapsensa yhtä tunnollisesti ja rakastaisivat edes niin paljon, täällä olisi lapsilla aika hyvin asiat. Ja koirilla. Ikävä kyllä koiranpentuihin suhtaudutaan juurikin noin, kun kuvailet, mikä on eläinrääkkäystä, vastuuttomuutta, surkeaa ihmisyyttä, rakkaudettomuutta jne. Koiran pentua ei saa sysätä muualle, kun alkaa kyllästyttää, se on 10-15 vuoden täysi sitoumus, kun sen ottaa. Se on totta, että se vaatii rutiineja, lenkkejä, aikaa, lauman. Se voi sairastua, tulla hemmetin kalliiksi, jne. Siinäkin on riskinsä. Edes koiran pentua ei voi ottaa kertakäyttö-ajatuksella.
Takaisin asiaan. Elämässä todella on muutakin, kun lasten synnyttäminen. Mutta onko mitään niin suurta? Nainen on nainen ilman äitiyttäkin, mutta silti isoin osa kokee äitiyden suurimmaksi elämänsä asiaksi. Adoptoida toki voi ja se olisi hienoa. Jos on helvetisti rahaa, puoliso ja aikaa odottaa: siinäkin on ikärajat. Yksinäiset eivät saa adoptoida maista, mihin suomella on yhteydet ja adoptioon on tarkemmat rajat kun mihinkään. Koti syynätään ja tulot on oltava, vaikka lapsi olisi mistä nälästä ja kurjuudesta. Ei todellakaan riitä, että sille lapselle olisi tarjota tavallinen koti, tavallista ruokaa ja hieman köyhempi (rahallisesti), mutta rakastettu elämä. Voit tutustua adoptioon ja huomata, että se ei käy ihan noin vaan eikä ole kaikkien asia.
No juu, mutta näin tällä kertaa.
Ensinnäkin, on olemassa ihmisiä, joille elämässä on jokin muu asia suurempi kuin synnyttäminen (sinä näytät tietävän, mikä on kaikille ihmisille tärkeintä). Olen huomannut tässä ketjussa, että muutenkin jotenkin yrität vakuuttaa kaikille, että näin asia on, vaikka se ei ole totta.
Vihjaat myös, että jos nainen ei ole lasta hankkinut, niin hän todennäköisimmin katuu myöhemmin. Tunnen useita naisia, jotka eivät ole halunneet lasta eivätkä ole koskaan asiaa katuneet. Oikeastaan päinvastoin: Kun naiselle tulee ikää, lapsen haluamiseen alkaa vaikuttaa myös hormonit.
Toiseksi, joistakin maista voi edelleen adoptoida lapsen yksinkin.
Ai, mulle tuo adoptio-asia on neuvottu, että ei kuulemma voi. On siis vastattu, että Suomen kanssa yhteistyössä toimivat maat eivät käytännössä lapsia yksieläville anna, etenkään enää. No, kai sitten voi. Mutta enpä tosiaan ole väittänyt sen olevan mikään huono vaihtoehto. Muuten, paitsi ettei siihen kaikilla vaan ole mahdollisuutta.
En ole yrittänyt mitään vakuuttaa, vaan osallistunut keskusteluun omilla puheevuoroillani, keskusteluun, minkä ihan itse avasinkin, koska halusin asiasta keskustella. Olen siis tuonut eri näkökantoja ja perusteluita, tiesithän, että se on keskustelussa tapana? Mielestäni on vain huonoa keskustelua, että joku kirjoitaa jotain ja olen hiljaa = ei keskustelua ollenkaan, totean että "jaa, jaa" = ei keskustelua ollenkaan, etten saisi kysyä, kyseenalaistaa, tarkentaa, tai vaikka perustella, jos sitä kysytään.
Olisi siis mukava tietää, miksi sinä koet, että minä luulen tietäväni mikä on parasta kaikille, mihin siis sen perustat? Olisi myös hauskaa tietää, miksi synnyttäminen olisi mielestäni kaikille se suurin asia elämässä?
En ole yhtään ainutta kertaa kenellekään näin sanonut. En ole myöskään sanonut, että synnyttäminen olisi itsellenikään suurin asia tässä elämässä, ja olen juurikin itseasiassa yhdelle toiselle, joka väitti, että olen esittänyt jotain väitteitä, että lapsia tekemätön ylipäätään olisi jotenkin huonompi, aika suoraan vastannut, että näin ei ole, eikä ole ollut ja että minä en puhu rivien välistä. Olen myös todennut, että yleensä ihminen luullessaan, olettaessaan ja "rivien välistä lukemalla" paljastaa omia heijastuksiaan. Niin teet nyt sinäkin.
Joten itseasiassa, jos olet ylipäätään lukenut ketjua, olet varmaan... No ehkä et. Ihminen näkee mitä haluaa. Mutta voisitko sitten myöskin kertoa, miten niin? Miten minun pitäisi asiasta sitten keskustella? Kun aihe nyt on tämä, mikä on. Loukkaako se sinua, että haluan puhua nimenomaan lapsen saamisesta enkä saamattomuudesta, lapsen haluamisesta enkä haluamattomuudesta? Loukkaako sinua jotenkin, että en erikseen mainitsemalla maininnut adoptiota, vaan halusin nimenomaan keskustella mahdollisuudesta saada biologinen lapsi ja miksi se voisi olla tärkeää jollekin? Oletko jotenkin kokenut kolauksen, kun puhun nimenomaan synnyttämisestä? Onko aihe sinulle arka? Ja eikö siitä voi keskustella, koska se juurikin sinulle on arka: miksi sitten juurikin sinun heilahduksiasi pitäisi kuunnella ja olla samaa mieltä ehdoitta ja mitään omia mielipiteitä omaamatta (ettei vaan intä ja vakuuttele), että sinua pitäisi tässä nyt jotenkin ilmeisesti varoa?
Vai mikä siinä on? Olisi mielenkiintoista kyllä tietää.
"Vihjaat myös, että jos nainen ei ole lasta hankkinut, niin hän todennäköisimmin katuu myöhemmin. "
En mä mitään vihjaa, edelleenkään. Vaan olen sanonut, aika selvällä suomen kielellä, että sellainen mahdollisuus on olemassa,-ja sellainen on. Sinä voit tuntea vaikka paavin, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että lasten tekemättä jättäminen on asia, mitä todella pitäisi miettiä ja kyllä, se kaduttaa joitain naisia, joitain miehiä ja siis ihmisiä ylipäätään. Häiritseekö se, etten tajunnut eritellä sukupuolia vai se, että totesin että se on mahdollista? Yhtälailla myös totesin, että katumattomuus on mahdollisuus: ja toivoin sitä, koska kyse on lopullisista valinnoista. Lopullisten valintojen kohdalla kannattaa todella olla varma... Ja miksi mielestäsi juuri lapsettomuuden katumista ei saisi mainita? Katuuhan ihminen eroaan, potkujen aiheuttamista tai saamista, sanomisiaan, ja ammatin valintaansa esimerkiksi. Mutta lapsettomuuden valintaa hän ei sinun mielestäsi voisi millään katua? Koska sinä tunnet naisia jotka eivät kadu, kukaan ei kadu? Vai uskalla myöntää ääneen, vaikka katuisikin?
Ja miksi sitä ei saisi katua tai surra? Se on aika iso päätös ja on aika traagista, jos huomaa liian myöhään tehneensä virheen.
Tässä olet väärässä, mikäli viitaat tähän 35-vuotiaaseen, ja kun hormooneihin vetoat: "Oikeastaan päinvastoin: Kun naiselle tulee ikää, lapsen haluamiseen alkaa vaikuttaa myös hormonit. "
Ei, tarkalleen ottaen, se on mieli siinä iässä enemmän. Se, että tietää ajan loppuvan. Hormonit vaikuttavan silloin eniten, kun niitä eniten on, eli 20-25-vuotiaana keskimäärin. Tämä on siis ihan jälleen kerran tosiasioita enkä puhu "tunteella". Hormonit on huono syy pelkästään, siksi en niihin paneutuisi, mutta hormonitaso itseasiassa laskee (niin että sillä alkaa olla merkitystä) 3kympin jälkeen, ja radikaali lasku alkaa 35 jälkeen, ne siis eivät vaikuta yhtä paljon kun parin kympin jälkeen, vaan lopullisen valinnan häämötys. Tietenkin, on niitäkin, jotka eivät mene paniikkiin edes lopullisuudessa vaan hyväksyvät sen, vaikka lasta olisivat halunneetkin: jos ei lasta tule (tarkoitan tässä olosuhteita, mitä he lapselleen haluavat tms. yhtälailla), niin ei sitten. Ja jos tulee, niin tervetuloa.
Ole siis toki sitä mieltä mitä olet, se on sallittu tässä ketjussa koko ajan, ja heijastele mitä heijastelet, se on ihan jees, mutta anna myös toisten ihmisten olla omaa mieltään ja kun näät että keskustelun aihe on se, mikä se on, niin ehkä joskus kannattaa sitten vaan antaa olla, jos ottaa koville: sitä kun ei vaan aina kuule sitä mitä haluaa.
Täällä tietenkin tottuu monologeihin ja yksinäisiin huuteluihin, mutta minun mielestäni keskustelu on vastavuoroista ja osallistuvaa: ja minä aloitin keskustelun keskustellakseni enkä monologeja varten. Jos se ei sovi sinulle, niin voi, voi. - Voithan aina tehdä oma aloituksesi ja muistahan olla osallistumatta siihen sitten, äläkä tunge sinne mitään omaa enää aloituksen jälkeen :)
Mukavaa jatkoa sinulle!
Huomaatko, miten omilla sanavalinnoillasi johdatat keskustelua tiettyyn suuntaan, eli arvotat sitä?
En ole mistään loukkaantunut, eikä minulla ole arkoja paikkoja tässä suhteessa. Minäkin vain osallistun keskusteluun ja omasta mielestäni vailla tunnekuohua. Mistä sinä olet saanut päähäsi, että olen loukkaantunut? Sinähän vakuutat, että itsekin haluat vain saada aikaan keskustelua ja että muut lukevat rivien välejä, et sinä itse. Mutta juuri näillä sanoilla "loukata" "arka paikka" ym. osoitat, että nimenomaan sinä luet rivien väleistä jotain mitä siellä ei ole.
Olet itse viestissäsi puhunut, että synnyttäminen tai lapsen saaminen olisi se merkittävin asia naiselle, ja myöskin, että synnyttämättömyys suurin tragedia, jos on halunnut lasta. Tunnet siis paljon naisia, jotka ovat erittäin masentuneita/itsemurhan partaalla (lopun ikänsä?), kun eivät ole saaneet lasta, vaikka halusivat?
Tuttavapiirissäni on useita naisia, jotka eivät syystä tai toisesta ole saaneet lasta, vaikka toivoivat. Yleisin syy on se, että suhde kariutui kriittisellä hetkellä ja sopivaa uutta miestä ei ole löytynyt. Nämä naiset ovat kuitenkin pääosin positiivisia elämänhaluisia ihmisiä, jotka ymmärtävät elämän realiteetit hyvin. Jos ei saa lasta, niin sitten voi nauttia elämässä siitä, mitä on. Kuten hyvästä työstä, ihmissuhteesta, terveydestä ym.
Minusta käyt keskustelua nyt vähän mutu-tuntumalla. Hormonit vaikuttavat naisen elämässä hyvin paljon, myös suvunjatkamisen tarpeeseen. Kysypä tätä vaikkapa gynekologilta.
Viimeinen kappale viestissäsi kertoo että olet kuitenkin jotenkin ärsyyntynyt siitä, että joku ajattelee lapsen saamisesta eri tavalla. Peräänkuulutat hyvää keskustelun tasoa ja moraalia.
Annan sinun olla omaa mieltäsi, ilman muuta. Missä muka näkyy, että et saisi olla sitä mieltä mitä olet? Saat ajatella, että lapsen puuttuminen on naiselle elämän vaikeimpia asioita, koska niin varmasti on joidenkin naisten kohdalla. Onhan selvä, että kyse on isosta asiasta. Mutta kaikki naiset eivät kuitenkaan ole jatkuvasti onnettomia asiasta. Itse teen päätelmiä sen perusteella, mitä näen ja kuulen ympärilläni. Mihin itse perustat päätelmäsi?
Eikä kenenkään tarvitse ymmärtää sitä, että minä en ole perustanut perhettä, ei sinunkaan. Ei sitä voikaan sellainen ymmärtää, joka on itse halunnut aina lapsia. Mutta se, että ei ole halunnut lasta on silti aivan mahdollinen asia tässä maailmassa. Me vain lähdemme oletuksesta, että kaikilla naisilla on (ja kuuluu olla) voimakas hoivavietti, ja jos sitä ei ole, jokin on pielessä. Ei se näin ole. Ei minkään tarvitse olla pielessä. Ihan normaalia sekin on. Me emme vain kaikki ole samanlaisia tässä suhteessa. Ja tämähän koskee yhtä lailla myös miehiä.
Ja vielä, kun sanon mitä sanon, en tarkoita, ettenkö ymmärtäisi, että jollekin ihmiselle lapsen saamattomuus on suuri ongelma. Ymmärrän sen oikein hyvin.
No kuule, tästä sain päähäni että olet loukkaantunut ja että jotenkin kysymys on arka, että sen sijaan, että vastaisit alkupäiseen kysymykseenkään ensin, alat arvostella osallistumistani, väität yhtä ja toista puheistani ja kuten tässäkin, liioittelet suuresti. Että se, että voi katua ja olla surullinen valinnoistaan, tarkoitaa muka että pitää olla itsemurhan partaalla ja olen muka väittänyt näin? Laitat sanoja suuhuni, liioittelet ja vääntelet. Puhumatta itse asiasta, mitä kartat edelleen.
Aihe oli se, mikä se on, ja siis koska siihen et ota kantaa, vaan arvostelet sitä, että puhun juurikin synnyttämisestä ja biologisten lasten saamisesta ja toivomisesta (vaikken muutakaan ole kieltänyt sinänsä) saattaa helposti saada kuvan, että olet jotenkin loukkaantunut aiheesta. Otat osaa siis keskusteluun, jonka aloitusta ja pääaihetta jo kartat. Keskityt vain minun arvostelemiseeni, ja väität yhtä ja toista. Siitä äkkiä tulee kuva että hyökkäät "puolustukseksi".
Et ole tunnekuohuissasi: en ole väittänyt että olet kuohuksissa. Myös siinä on välimalli, olla loukkaantunut, reagoida arkaan aiheeseen, kun olla heti kuohuissaan. Onko sinulle välimallia missään? Vai väännätkö kaikki asiat aina laidasta toiseen?
Kysyt, missä näkyy, että en saisi olla sitä mieltä mitä olen, no kuule, heti ensimmäisessä viestissäsi:"Ensinnäkin, on olemassa ihmisiä, joille elämässä on jokin muu asia suurempi kuin synnyttäminen (sinä näytät tietävän, mikä on kaikille ihmisille tärkeintä)." Se suluissa oleva, jos et tajua muuten. Ja siis, se ihminen itse sanoi, että lukee rivien välistä vitun. Ja sinä sanoit:"Vihjaat myös, että jos nainen ei ole lasta hankkinut, niin hän todennäköisimmin katuu myöhemmin. " -> Ensinnäkään, sekin on rivien välistä luettua. Koska en ole sanonut "todennäköisimmin" ollenkaan. Enkä väitä lukevani rivien välistä vaan KYSYIN.
Lisäksi, et muka ymmärrä mitä puhutaan:"Minusta käyt keskustelua nyt vähän mutu-tuntumalla. Hormonit vaikuttavat naisen elämässä hyvin paljon, myös suvunjatkamisen tarpeeseen. Kysypä tätä vaikkapa gynekologilta. " Niin, ja minähän vastasin myös siihen, että miten ja miten se vaikutus voimistuu, - ja koska se alkaa heiketä. Kysypä itse vaan, on meinaan aukkoja tiedoissa. En sanonut, ettei hormonit vaikuta naisen elämään. Tuntuu, että et edes halua ymmärtää lukemaasi.
"Viimeinen kappale viestissäsi kertoo että olet kuitenkin jotenkin ärsyyntynyt siitä, että joku ajattelee lapsen saamisesta eri tavalla. Peräänkuulutat hyvää keskustelun tasoa ja moraalia. " Joo, koska sinun mielestäsi en saisi vastata ollenkaan, enkä olla mitään mieltä. No, unohdetaan hyvä keskustelu ja moraali vähäksi aikaa: hiihtele vittuun jos ei erilaiset mielipiteet miellytä ja jos ihmiset eivät saa olla omaa mieltään. Olisko tuossa jotenkin kaipaamaasi osanottoa? No, minua ei vaan tuon tason keskustelu kiinnosta. Kuten ei tämä turha jankkaaminenkaan ihmisen kanssa, jolla ei ole halua keskustella vaan jauhaa vain omaansa ja väännellä toisen sanomisia.
Käsittääkseni sanoin että saat olla sitä mieltä mitä haluat jne. Miten sen voi ymmärtää väärin? Ja totta, sinä hoet sitä, ja heti perään syytät minua johdattelusta, manipuloinnista, ja laitat sanoja suuhuni. Justiinsa.
"Olet itse viestissäsi puhunut, että synnyttäminen tai lapsen saaminen olisi se merkittävin asia naiselle"
En ole, voisitko lainata kohdan, missä olen todennut että näin aina ja ehdottomasti on.
"Tunnet siis paljon naisia, jotka ovat erittäin masentuneita/itsemurhan partaalla (lopun ikänsä?), kun eivät ole saaneet lasta, vaikka halusivat? "
Oletko sä ihan kaikissa ruumiin ja sielun voimissa vai provoatko vaan?
"Eikä kenenkään tarvitse ymmärtää sitä, että minä en ole perustanut perhettä, ei sinunkaan. Ei sitä voikaan sellainen ymmärtää, joka on itse halunnut aina lapsia."
Minua ei kiinnosta edes (etenkään enää). Aiheena oli lapsen saaminen, ja lapsen haluaminen. Minua ei yksinkertaisesti kiinnosta pätkän vertaa, jos sinä et halua lapsia. Se kanta on jo kuultu, -tuolla aijemminkin, jep. Kiva juttu, on se hurjaa, hienoa, ja tapu, tapu. Aivan mahtavaa, aivan sama. Parasta on, että toteat:"Ei sitä voikaan sellainen ymmärtää, joka on itse halunnut aina lapsia." mutta omasta mielestäsi sinä kuitenkin osaat suhtautua lapsettomuuteen ja lapsien haluamiseen ymmärtäväisesti ja empaattisesti. Se on sama asia toisinpäin!
Kuule, meidän keskustelumme tälläkin erää nyt vaan päättyy tähän ja sun täytyy mennä vaan juttelemaan jollekin toiselle, miten hienoa on olla lapseton. Se kun ei mua nyt vaan liikuta. Ei se aiheuta mitään sen kummempaa, usko jo hyvä ihminen! Ei kaikki odota naisilta mitään synnytyksiä eikä muutakaan, anna sen asian olla jo: sä olet ihan ok, vaikka et lapsia haluaisikaan etkä saisikaan. Ja yritä nyt ymmärtää, että ei, siitä että sinä et tee lapsia, ei varmastikaan kukaan ole vihainen, ei sussa ei ole mitään erikoista sen takia, lapsettomia on ollut kautta maailman sivun, ja joo, kyllä me uskotaan, että sä olet huippuonnellinen valintasi kanssa: ja vaikkei uskottaisi, mitä väliä sen on? Sun elämäsihän se on.
Nyt tämä keskustelu päättyy minun osaltani tähän. Yritä pärjäillä!
Tulipa harvinaisen selväksi, ettet halua eriäviä mielipitetiä kuulla. Se, että esittää asiat voimakkaasti kuuluu nettikeskusteluun - täällä vaahdotaan asiasta kuin asiasta, mistä tahansa voi olla voimakkaasti jotain mieltä ja myös provosoida jos haluaa. Sinä et sitä kestä. Haluat kuitenkin koko ajan itse olla asiasta voimakkaasti tiettyä mieltä.
Jätän "vittuilusi" (= hiihtele vittuun...) omaan arvoonsa ja toivotan sinulle mukavaa päivänjatkoa!
Itse olisin valmis perustamaan perhettä mutta kaikki tapaamani naiset ovat liian itsekeskeisiä perheen perustamiseen. En tiedä syytä mutta tähänastiset naiseni ovat olleet ns. meikkiporsaita jolle tärkeintä elämässä on omakuva. Yrittänyt olen löytää "normaalia" naapurinkin miehellä olevaa vaimoa jo yli 10 vuotta mutta tuloksettomana... ;-D
että meikkaava nainen ei välttämättä ole yhtään sen itsekkäämpi kuin sinä?
Sinä haluat kovasti lasta, mikä sinänsä on täysin ymmärrettävää, mutta et sitä kyllä tuolla menolla saa. Suhtaudu vähän ymmärtäväisemmin kanssaihmisiin. Et voi tuomita ihmisiä, jotka eivät halua lasta. On myös miehiä, jotka eivät halua lapsia. Hekin ovat itsekkäitä. Mutta niin ovat lapsia haluavatkin itsekkäitä. Lastahan halutaan nimenomaan itselle, eikö? Yritä ymmärtää paremmin, että olemme kaikki omalla tavallamme itsekkäitä ja ajamme pääosin omaa etuamme, koska haluamme parasta itsellemme.
Meikkiporsas oli vaan sellainen vertauskuva yleisestä asenteesta.
Ikävä kyllä mutta moni lapsi on itsekeskeisyyden tulos. Liian monella miehellä on tapana saada nainen raskaaksi mahdollisimman nopeasti että saisi itsekeskeisesti pitää tämän naisen itsellänsä tai toisinpäin. Olen monesti törmännyt näihin naisiin jotka liian aikaisin ovat lapsia saaneet ja sitten itkeneet etteivät olisi halunneet näin tapahtuneen. En myöskään monesti edes kehtaa mennä kyläilemään tälläisillä pariskunnilla koska omasta elämästäni kertoessani tuntuu että kohta täälläkin erotaan vapaan elämän toivossa, mutta omat murheet se on tälläisessakin elämäntyylissä.
Ymmärrän myös ihmisiä jotka eivät halua lapsi mutta mielikin voi muuttua ja monesti tämä tapahtuu liian myöhään.......... Oletko tätä ajatellut kun istut kiikkustuolissasi jo ilman ystäviäsi pelkät muistot menneestä?
Eipä meidän kenenkään loppu kovin hääppöinen tule olemaan, siitä pitävät elämän realiteetit huolen, oli sitten lapsia tai ei. Ystäviä sen sijaan meillä voi olla vanhanakin, riippu ihan itsestä, kuinka hyvin on ystävyyssuhteitaan hoitanut.
Tuntuu, että pelkäät yskinäistä vanhuutta. Minä en pelkää, koska en odotakaan että tulee olemaan helppoa.
En ole mies joka löydetään muumioituneen aliravitsemuksesta kärsineenä suu pahvia täynnä jostakin kellari yksiöstä. Mielummin ryminä, veren maku suussa, sydämmessä uhma ja kurkussa huuto joka kiroaa kaikki. ;P
olisko vain aiemmin kannattanut lopettaa se baarissa lutkailu.
emmä usko et kyse on mistään jääräpäisyydestä naisella, kyse on tunteista ja loppujen lopuksi aika monimutkaisesta asiasta. mä luulen et kaikki ihmiset toivoo loppuun asti löytävänsä sen oikean vaik se ei oliskaan reslistinen ajatus. harva menee laittamaan lapsen pelkästään järkisyistä koska aika harva on valmis siihen et tulee ero ja lapsi on avioerolapsi. ei kukaan tällästä tietosesti halua. mä luulen et moni jättää mieluummin lapsen tekemättä. se on iso päätös mut ei sitäkään tehdä tosta vaan, vaan se asia hautuu vuosikausia mielessä, on erilaisia vaiheita ja nainen tavallaan tottuu ajatukseen et voi käydä niin et lasta ei tule ja jollain tasolla myös hyväksyy asian
Väen vängällä pitää saada se sinappituubi vaivoikseen.Menkää kauppaan ja ostakaa se turun sinappi-tuubi kaupasta XL kokoisena!Puristelkaa sitä ja kietokaa se tuubi vaippoihin,kun ootte saaneet sen tyhjäksi sitte täysi kaupasta.Taasen noita löytyy ihan leikkivauvoja, voihan sen nukkekaupan hyllyltä hakea.Niitä löytyy semmosia jotka tekevät ihan pisut ja kakit vaippoihin.Voihan perse, mitä ihme akkoja maa päällä kantaa?
Piuhat poikki vaan tollasilta,ennen kun se oikea putkahtaa sieltä esiin.
Niinpä. Kai sitä kaikki toivookin, ja onhan aika moni löytänyt oikean vanhempanakin, siis ihan julkisia esimerkkejä on viimeaikoina ollut monta (ketkä ovat lapsiakin tehneet 35-43) ja minullakin on sukulaisissa/tuttavissa naisia, jotka ovat riskin ottaneet ja kuitenkin odottaneet... Ja sitten semmoisiakin tunnen pari, jotka teki sitten sen järkiratkaisun, mutta ikäväkseen vain niin, että piti se mieskin ottaa, eikä tehdä rehellistä sopimusta... Ja kiire oli ja sopimushan on sitten ollut, että nainen sai kyllä lapsen, kodin ja perheen, velvollisuudet ja vastuut ja miehen, joka jatkaa elämäänsä kuten ennen: nainen ja lapset jopa tarvittaessa nukkuu eri kerroksessa, etteivät häiritsisi isää, kun tämä haluaa nukkua rauhassa :) No, mikäs siinä, jos sopii, onnellisia ilmeitä ei vaan paljon näy. Niin, vaikka ehkä se oli se virheellinen "se oikea"- luulo, ja se oli se väärä, muttei ollut vaan aikaa odottaa enää, eikä halunnut ajatukseen tottua... Eihän sitä voi tietää, se vaan voi näyttää laskelmoidulta, olematta sitä kuitenkaan...
No, elämä on riskejä teki sitten niin tai näin.
Jaa-a... Mutta muistan kun katsoin erään dokumentin semmoisesta parista, missä oli siis sovittu avioliitto, he tapasivat vasta naimisiin mennessää. Ja nainen kertoi omasta elämästään, siitä, että oli tyytyväinen, koska mies oli hyvä mies, hyvä ihminen, lapset terveitä ja kaikki hyvin (vaikka köyhää oli). Hän totesi jotenkin, että ei hän siinä enää mistään rakkaudesta haaveile, ehkä se tulee ajan kanssa. Ja hän vaikutti todella tyytyväiseltä elämäänsä. Siten vaan mietin, että niin... Onko tyytyväisyyskin kuitenkin isolta osin valinta, ainakin meillä täällä, kun kaikki on ihan hyvin ja paljon valittavissa.
Kaikkea tulee mietittyä. Ehkä rakauskin tulee ajan kanssa, tuleehan se joka tapauksessa, kun ihastuminen on illuusio ja rakastuminen on mielikuvaan rakastumista ensihuumassaan. En tiedä :)
on sukulainen (nainen), jonka ensimmäinen liitto päättyi huonosti. Löysin pari vuotta sitten uuden ja on mennyt sittemmin naimisiinkiin. Mutta on sinä iässä et lapsia ei välttämättä enää tule. Eli valinta on tietoinen; hänelle mieluummin sen varmistus että mies on "se oikea" ja sitten vasta lapsia, jos on tullakseen... eli hän ei halunnut otaa riskiä että mies olisi "väärä"... mutta on siis toki naisia jotka sitten laittavat nopeasti lapsen viime hetkellä jonkun miehen kanssa, joka sattuu kohdille. voi tulla ero ti sitten ei. osa naisista tekee "paniikkiratkaisun" ja laittaa lapsen yhden illan suhteessa. tiedän ainakin yhden... mutta nämä naiset ovatkin juuri niitä, jotka ovat halunneetkin lapsen, mutta ehkä uskotelleet itselleen etteivät halua, tai ovat vain odottaneet sitä oikeaa jota ei koskaan tule... eli nää olis lähinnä niitä naisia joihin aloitusviestisi kohdistuu
oikeastaan mitään sun viestistä: kenelle kohdistat sanasi??!! tule vaikutelma että et halua että nainen saa lapsen ja toisaalta haluat että saa.
sulla on joka tapauksessa joku ihme holhousasenne naiseen. ei naiset mitään kakkavaippoja elämäänsä yleisesti kaipaa. kaipaatko sinä miehenä? jos kaipaat niin miksi? ja miksi nainen kaipaisi?
et osaa sanoa mielipidettäsi selvästi. voit toki kirjoittaa uudelleen jos haluat, koska ainakaan minä en ymmärrä mistä puhut...??
Toi on hyvä pointti, toi "uskotelleet itselleen etteivät halua", ei siksi, että tosiaan kaikki ne, ketkä eivät halua, uskottelisivat, vaan että se on joskus tottakin. Olen itsekin miettinyt sitä asiaa. Joskus ollut kauhea vauvakuume ja sitten se on mennyt ohi. Sitä Oikeaa ei tulekaan vastaan ja sitä jo ajattelee vaan niitä huonoja puolia, ja että no emmä kuitenkaan selviäisi jne. ja että joo, en mä varmaan oikeasti edes halua lapsia... Ja sitten kuitenkin haluaa. Vaikeeta on, vaikeeta. Varmaan useallakin, ois tosi kiva, jos niitä naisia tosiaan sattuisi tulemaan keskusteluun mukaan myös, koska sielläkin ois varmaan erilaisia kokemuksia, mikä on ollut ratkaisu ja miten se on toiminut.
Ja sitten kun kaikille mitään oikeaa ei tosiaan välttämättä tule, vaikka he olisivat ihan normaaleja ja ihania ihmisiä. Se vaan on näin ja ihan tosiasia, että maailma ei aina ole tasapuolinen ja reilu :) No, niin... Ja jos on kuitenkin ihminen, joka haluaa lapsen. Niin. Ihmisten on helppo ymmärtää pariskuntia, jotka ravaa hoidoissa, laittaa kaikki rahansa kiinni lapsettomuuden hoitoon, itkee, suree ja osa jopa eroaa lapsettomuuden takia, mutta yksinäistä sitten ei. Miten se muka olisi niin eri asia..? Yksinäisen pitäisi osan täälläkin olevista mielestä vain hyväksyä tosiasiat ja jopa olla surematta, täällä on jopa osalla ollut tääydellinen torjunta siihen, että ei saisi edes surra! Että sekin olisi joku häpeä yksinäiselle ja heikkouden osoitus tai jotain, en itse ymmärrä sitä ollenkaan.
Joo, suuria kysymyksiä on. Jokaisella eri ratkaisu, toivottavasti niitä vielä kuullaan :)
on kolme vaihetta, jolloin joutuu päättämään, tekeekö lapsia vai ei. Nuoruus, jolloin lapset tehdään nuorina ja mahdollinen ammatti hankitaan vasta sitten. Perinteinen malli siis. Aikuisuus, jolloin on ammatinvalinnat tehty ja työelämääkin vähän takana. Kolmas on että ensin tehdään ura ja sitten vasta viimeisillä hetkillä tehdään lapsi tai lapset.
Nykyään on myös tavallista että uudessa suhteessa tehdään niitä yhteisiä lapsia. Sisarussarjaa on sitten hyvinkin eri-ikäisiä. Tunsin erään naisen joka odotti yhtä aikaa äitinsä kanssa lasta.
Huomaan että nykynaiset ovat huomattavasti romanttisempia kuin aiemmat sukupolvet. Piintynyt uskomus että jossain on se ”oikea” on yllättävää. Nuorena en uskonut tuollaiseen, ja sitä pidettiin muutoinkin enemmän elokuvajuttuna kuin tosielämänä. Mutta voihan ajatella että se mies on ”oikea”, ei ehkä elinkumppanina vaan isänä?
En ihan ymmärrä sitä että miksi se lapsi pitää hankkia parisuhteen jatkoksi? Eli ensin unelmasuhde ja sitten vasta lapsia. Mitä sillä oikein ajetaan takaa?
Myönnän että olen vähän tässä suhteessa vanhanaikainen ja lapsen saamiseen liittyy monta eettistä kysymystä mutta lapsi sinänsä on ollut minulle tärkeä. Äitiys ja kasvaminen lasten myötä ovat ikään kuin elämään tiivisti kuuluva asia.
Jos lasta ei halua, koska ei koe äitiyttä mitenkään miellyttävänä, on hyvä syy jättää ne lapset tekemättä. Samoin jos kokee että ei halua olla ylikansoittamassa maailmaa, erittäin hyvin perustelua. Eikä sekään ole väärin että halu tulee vasta vanhempana, me vain olemme persoonina erilaisia. Toiset ovat valmiita nuorena ja toiset tarvitsevat ajatuksen kypsyttämiseen aikaa. Sitä en ehkä oikein ymmärrä, että jättää lapset tekemättä siksi, ettei sitä unelmamiestä ole löytänyt.
tohon vielä lisäisin sen et nää naiset, jotka haluais lapsen mut ei myönnä sitä, niin ne ei tosielämässäkään (saati sitten tällä palstalla) juuri puhu tunteistaan. mä koen tollaset naiset aika negatiivisiksi koska mä koen et ne tavallaan on epälojaaleja toisia naisia kohtaan, siis ystäviään ja kavereitaan kohtaan. Ne vaikenee visusti koko aiheesta ja sit kun joku rohkemapi ottaa asian puheeksi niin viimeistään huomaa et heillä on tässä joku henk.koht. ongelma.
Mulla itselläni on aika paljon tuttuja, joilla ei oo lapsia. Näistä oikeestaan kaikki on joko niitä, jotka ei olosuhteiden pakosta (suhde loppu tms.) ole saaneet lasta vaikka olisivat halunneet, tai sitten niitä jotka ei halu lasta. Nää molemmat tyypit puhuu avoimesti tästä asiasta.
Nää naiset jotka salaa motiivejaan on sitten joskus sellaisia niinku yks tuttu, joka yht'äkkiä 40-vuotiaana alko oodottaa lasta - on ilmeisesti laittanut lapsen lyhytaikasessa suhteessa, koska ei ainakaan seurustellut kun viimeksi sitä kuulin. Eli jotnekin kaikki on niiiin salamyhkäistä... ärsyttää. Mutta en tunne paljon tollaisa naisia onneksi.
myös sanottavan et lapset laitetaan sen nuoruuden kumppanin kanssa, koska etsitään parasta mahdollista "siittäjää" eli halutaan mieheltä sellaiset geenit jotka sopivasti täydentää omia. sit keski-ikäisenä viimestän huomataan et kumppani ei ollutkaan se oikea ja sitten vasta löytyy se varsinainen sielunkumppani..
Tää on itseasiassa ihan hyvä vastapointti:"En ihan ymmärrä sitä että miksi se lapsi pitää hankkia parisuhteen jatkoksi? Eli ensin unelmasuhde ja sitten vasta lapsia. Mitä sillä oikein ajetaan takaa? "
Nimittäin sille, että kun yksin esittää hankkivansa lapsen tai parisuhteessa, missä ei ole varma jatkosta, mutta vanhemmista ikäänkuin on, niin esitetään aina se sama virsi siitä, että "et sä kuule voi korvata parisuhdetta lapsella!" ihan niinkuin ne olisi jotenkin sama asia, ja että olisi pakko haluta parisuhde ja tietynlainen parisuhde vielä, että voisi rehellisesti ja oikeasti haluta lapsen.
Miksi muka?
Parisuhde ja lapsi nyt on täysin eri asiat ja tässä tulee hyvin esiin se vaihtoehto, että mitäs jos se "unelmasuhde" onkin vaan sitä "mitä kuuluu" hankkia ja lapsi sen jatke eikä ns. aito, oma toiveensa?! Niin, että voidaankin esittää tämän vanhanaikaisen kaavan esittäjille kysymys siitä, että miksi te sitten haluatte jatkeen suhteellenne, ettekä lasta, ihmistä, omana itsenään?
Aina yritetään selittää tätä ydinperhe-ideaa, ja sillähän se on helppo perustella, vaikka tosiasia nyt kuitenkin on, ettei mitään täydellistä ole eikä unelmasuhteita sinänsä, ja että aikuisten suhteet kestävät nykyään keskimäärin alle 10 vuotta! Joten jos nyt olet ihastunut vaikka 28-vuotiaaseen, naimisissa olevaan, niin no worries, kyllä se 4kymppisenä on jo vapaalla taas... Ja suurimmaksi osaksi näin on, ja silti, jaksetaan pitää ylä tätä vanhaa saarnaa, että kyllä sullakin pitäs suhde olla, ja ensin naimisiin ja sitten vasta ja vihta.
No, hyviä kyseenalaistuksia siis.
Mä olen miettinyt tässä matkalla, mitä itse toivoisin ja kyllä mä siltikin toivoisin sitä perhettä, siis miestä, ja miksi en voisi mennä naimisiin jos lapsella sitoudun kuitenkin tavallaan koko loppuelämäksi, mutta en mä lapsettomaksi haluaisi jäädä. Mutta toista ei voi hallita enkä voi pakottaa millään suhdetta kestämään loppuelämää, en voi saada kristallipalloa, millä näkisin liiton kestävyyden: joten se on kaikki silti vain toivetta ja herrassa. Joten ehkä tällä hetkellä mietin vaan ensisijaista- ja toissijaista vaihtehtoa. "voihan ajatella että se mies on ”oikea”, ei ehkä elinkumppanina vaan isänä? "
Mä ehkä ajattelisin näin. Koska kaikissa on vikoja, täydellisyyttä ei ole, enkä usko sinänsä mihinkään Se Oikea tarinoihin, koska montako kertaa on tullut kuultua nää "tällasta mä en ole koskaan kokenut" ja TAAS koki, että hoh-hoijaa... En siis suhtaudu rakkauteen sinänsä kyynisesti, hienoahan se on, että jokainen kokemus on ainutlaatuinen ja romantiikkaa on, mutta en osaa itse suhtautua siihen enää mitenkään teinimäisen sinisilmäisesti, vaikka toisaalta toivoisin että voisin.
"Sitä en ehkä oikein ymmärrä, että jättää lapset tekemättä siksi, ettei sitä unelmamiestä ole löytänyt. "
Mutta tämä on hyvä, itseasiassa loistava pointti. Harva uskaltaa esittää asiaa näin. Ennemmin selitetään sitäkin, miten ei lasta ole koskaan halunnutkaan tms. Ennemmin tehdään ei-unelmamiehestä unelmamies tai mitä vaan.
(Ja ei, en sanonut, ettei lapsettomuutta voisi haluta: uskon että voi, enkä sanonut, että kaikkien kuuluisi enkä myöskään että kaikki näin tekevät. Varmuudeksi näille muutamalle...)
Hyvää mietittävää.
mieleen sellanen asia, että on myös sitten niin, että jos nainen ei oikeasti lasta halua ja hänellä on ollu muutama miessuhde, ehkä pitempikin ja ainakin ulkosesti ihan hyvä suhde, niin sitten kun tää suhde loppuu niin muut ihmiset alkaa omassa päässään selitellä asiaa itselleen: "ei se tainnu on sitten se unelmamies, tai sitten jopa suuttutaan naiselle: "on se kumma kun ei kelvannut tuokaan" - siis ylipäänsä jotenkin se kaikki ulkopuolisten ihmisten "kaikkitietävyys" ja monimutkaisten selitysten hakeminen... se on ihan huvittavaa suorastaan
Toi on muuten totta! Alkoi ihan naurattaa! Etenkin tuon "jaa ei kelvannut tuokaan" kommentin eri muodoissaan tunnistan niin hyvin, vaikka sitä hokisivat ihmiset, jotka eivät ensinnäkään tiedä suhteesta juuri mitään ja jotka eivät kuitenkaan itse siinä suhteessa elä: eikös jokainen itselleen kuitenkin valitse? Ja se miten selitellään ja se on pakko selittää. Joillekin meinaa iskeä joku paniikki asiasta, - siis ei sille, joka eroaa, vaan niille ulkopuolisille! :D Hieman kun että jos ei halua asua kenenkään kanssa alkaa se "no kyllä säkin sitten kun se oikee löytyy" ja vaikka ikää ois miten paljon! Ei vaan voida tyytyä siihen, että ei, se ei ehkä tosissaan halua :) Varmasti siis kaikista ns. valtavirrasta poikkevista päätöksistä jonkun verran joutuu kuulemaan kaikkitietävää kommenttia, mikä totisesti on huvittavaa, koska miksi ihmeessä se muitten asia on, miten joku toinen elää?
No, ehkä se on suurimmaksi osaksi vaan ajanvietettä ja kunhan höpisevät.
Itse olen ainakin yrittänyt ottaa sen kaikkien semmoisten asioitten kohdalla hieman niin, että koirat voi haukkua mutta karavaani kulkee: mitäs se minua toisten puheet liikuttaa? Ajatelkoot, mitä ajattelee, jos ajatusta piisaa :)
olen tavannut monia miehiä jotka haluavat lapsen, mutta heillä ei ole mitään mitä antaa lapselle. nämä miehet ovat kaikki olleet niistä perheistä, joissa naiset ovat hoitaneet kodin ja lapset ja isät ovat saaneet tehdä mitä tykkäävät, osallistumatta niinkään kasvatukseen.
eli he haluavat sen lapsen jolla opettaa pelaamaan jalkapalloa, mutta siinäpä se, mitä he lapsesta haluavat. olettavat että nainen hoitaa sillon kun heitä ei huvita. ja se onkin sitten 95% ajasta. näistä miehistä joiden kanssa olen jutellut on 2 sairaseläkkeellä, eivät huolehdi itsestään saatikka omasta kodistaan. miten ihmeessä he kykenisivät hoitamaan lasta siinä samalla? minä en usko siihen että mies muuttuu kun lapsi tulee, ei ole kumpikaan isoveljistäni muuttunut, ovat ihan samanlaisia ja laittavat kummatkin vaimonsa huolehtimaan lapset.
itse yritän juuri näitä miehiä välttää ja totean aina etten halua lapsia, jotta he menettävät kiinnostuksensa minuun.
olen aina ajatellut että lapsi pitää hankkia silloin kun tietää että voi taata lapselle hyvän ja menestyvän elämän. lapsi tulee hankkia sillon kun pystyy huolehtimaan lapselle hyvän ravinnon (kuinkakohan moni syöttää suurimman osan lapsen elämää makarooni&jauhelihakastike ruualla) ja hyvän elämänympäristön. lasta ei tule hankkia koska haluaa lapsen. lapsi on ajatteleva ja hengittävä ihminen ja sinä olet tämän henkilön hengestä vastuussa.
Niin, kyllähän siitä elämästä on vastuussa, ja lapsethan kasvatetaan kuitenkin vapaaksi päästettäviksi, aikuisiksi. Siis ei kasvateta oikeastaan lapsia vaan tulevia aikuisia.
Mutta taata? Mitään ei voi kuitenkaan taata. Menestys ei kaikille ole materiaa, ihan oikeastikin, ja rakkaus, toimeentulo, hyvä elämä, voi asua muuallakin kuin rahassa ja urassa. Monipuoliseen ruokaan on rahaa köyhälläkin, jos on tietoa. Tämä on kokemusta siis :) Mitä siis tarkoittaa menestys? Sen voi saavuttaa aika helpollakin: kun on tyytyväinen vähempään, onnellinen pienestäkin ja pitää saavutuksena oman kykynsä mukaisia asioita hetkessä. Yleinen menestys voidaan ehkä jotenkin yhteiskunnan ja median toimesta määritellä, mutta oman henkilökohtaisen menestyksensä määrittelee jokainen itse: ja sen mukaan me kuitenkin olemme onnellisia. Se on siis tärkeämpää.
Hyvä elinympäristö... Niin, mitä se sitten on? Joittenkin mielestä kerrostalo on huoleton, aina on kaverit lähellä ja kaupunki kiva ympäristö, joittenkin mielestä vain maalla oppii elämään, on riittävän rauhallista ja oikeita ystäviä. Että sekin riippuu keneltä kysyy asiaa. Iso talo? No, lapset ei kyllä paljon tilaa vie, eikä ihminen tarvitse lähelläkään mitään 200 neliön torppia, millä ihmiset velkavankeuttaa itsensä nykyään. Toisaalta, naapurin sedästä tai tädistä ei voi 100%:sti mennä missään takuuseen, ikäviä asioita sattuu jos on sattuakseen eikä kaikkea voi vaan hallita. On epävarmuustekijöitä, onnettomuuksia, vahinkoja ja ikäviä ihmisiä.
Lisäksi, todella, lapsi on oma itsensä, ajatteleva omilla aivoillaan ja hän kehittyy siinä koko ajan. Lapsi kasvaa itsekseen ja kulkee omaa tietään. Todella, hän on oma itsensä! Siis se mitä sinä suunnittelet ja pidät hänen menestyvänä elämän polkunaan, voi olla varsin toinen, kun mitä hän valitsee ja sinun takuusi ja suunnitelmasi, mielikuvasi menestyksestä ja hyvyydestä voivat pyllähtää päälaelleen.
Elämässä ei saa takuita. Takuun saa kun ostaa kodin elektroniikkaa eikä sekään kata kaikkea. Elämä ei takaa mitään. Tietenkään en nyt tarkoita, että ehdoin tahdoin pitäisi huonojakaan olosuhteita suosia tai ettei yhtään voisi ajatella: tottakai voi ja suunnitelma on hyvä! Sen toteutuminen vaan on herrassa. Jos odottaa kaiken olevan täydellistä, saa odottaa hautaan saakka.
Mies ei muutukaan lapsen saannin myötä minunkaan mielestäni. Siksi pitäisi pyrkiä valitsemaan mies, joka on jo sellainen (käytökseltään, ei höpinöiltään) kun mitä haluaa.
Olen monessa samaa mieltä siis, en minäkään ajattelematta hankkisi lasta, vain koska haluan, jos minulla ei olisi mitään annettavaa, enkä totisesti haluaisi valita isää, joka ei sitten haluakaan olla oikea vanhempi, aikuinen ja isä. Sillä lapsi on hänellä jos minulle sattuu jotain: minä haluan lapselleni isän, jonka huomaan voin lapseni antaa, jos vaikka aika minusta jättää. Joka pitää lapsesta sitten huolta ja joka selviää. Siksi hunsvotti isä ei käy, kaveri isä ei riitä eikä vastuuton poikanen kelpaa.
1. Naiset on tyhmiä.
2. Naiset on tyhmiä.
3. Naiset on tyhmiä.
Mutta onhan tämä miesten maailma ja voi mikä onnela onkaan.
http://www.youtube.com/watch?v=sIsZxUtGOwA
Aivan oikein oivallettu.X3.
Akat on tyhmiä kun vasuri sukka,joka kumisaappaassa hiertää.
Tämä on jo "lumipalloefekti",aivottomat akat tekee pentuja lisää,niiden äpärät tekee taas uusia,sitten niiden huoranpenikat tekee taas lisää tätä roskasakkia!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
TULIS SE KUNNON YDINSOTA.TUHOAIS KOKO MAAPALLON.
Henkiin jäis vain rotat ja huorat,niitä ei mikään tapa.