Aina kun vaahdotaan että miks naiset rakastuu renttuihin ja sitten itkee kun ne jättää........ Asia ei ole niin yksiselitteinen.....
Itse rakastuin hieman yli kaksikymppisenä hiljaiseen, ujoon, samaa ikäluokkaa olevaan poikaan, ja olin ensimmäinen tyttö jonka hän vanhemmilleen esitteli. Hän ei ollut mikään komistus mutta kun opin tuntemaan hänet, rakastuin päätä pahkaa. Kehuin ja kannustin häntä koko liki parikymmenvuotisen yhdessäolomme ajan. Halusin saada hänet tuntemaan itsensä halutuksi ja upeaksi. Onnistuin kai liiankin hyvin, koska hän alkoi saada itseluottamusta, tuli 'työmatkoja' ja työpäivät pitenivät. No, hänen uransakin eteni, joten en kummeksinut asiaa. Lapsia tuli, ja olin kotiäitinä yhteisestä sopimuksesta. Liittomme väljähtyi, molemmat muutuimme emmekä varmasti parempaan suuntaan arjen aherruksen alla, mutta vältin arvostelemasta häntä ja annoin hänen mennä niin kuin halusi, yhä kehuen ja kannustaen häntä. Ajattelin, että kahlitsemalla en ainakaan voi häntä pitää. Hän oli yhä useammin minulle vihainen ilman kunnon syytä, sai arvaamattomia raivareita joiden jälkeen vetäydyin vessaan itkemään tajuamatta mitä olin taas tehnyt väärin. Kaikesta huolimatta rakastin häntä ja yritin parhaani. Milloinkaan en korottanut ääntäni takaisin, vaan hillitsin itseni.
Lopulta hän heitti silmilleni totuuden, että oli rakastunut työkaveriinsa ja halusi erota. Liki kaksikymmentä vuotta pyyhittiin elämästäni pois tuolla yhdellä lauseella ja tehtiin merkityksettömäksi. Olen nyt viisi vuotta myöhemmin rakentanut elämäni uudelleen ja olen onnellinen lasteni kanssa. Uutta miestä ei elämässäni ole, eikä varmasti tulekaan. En enää koskaan uskalla luottaa niin paljon, että suunnittelisin tulevaisuuteni jonkun toisen varaan.
Monet 'villimmän nuoruuden' eläneistä kavereista ovat yhä tukevasti naimisissa. Minä, joka haksahdin siihen kilttiin ja hiljaiseen poikaan, päädyin keski-ikäisenä romukoppaan. Lapsistani, sekä tytöistä että pojista, yritän kasvattaa itsenäisiä, omillaan pärjääviä ihmisiä jotka kunnioittavat ja arvostavat molempaa sukupuolta ja osaavat myös näyttää sen.
En oikein tiedä mille palstalle tämäkin olisi pitänyt kirjoittaa mutta 'avioero' tuntui kuitenkin edes asiaa sivuavalta. Kiitos, jos joku jaksoi tämänkin sepustuksen lukea.
Elämä on ihanaa, kuitenkin ja päivä paistaa meille heikommillekin.
Itse rakastuin hieman yli kaksikymppisenä hiljaiseen, ujoon, samaa ikäluokkaa olevaan poikaan, ja olin ensimmäinen tyttö jonka hän vanhemmilleen esitteli. Hän ei ollut mikään komistus mutta kun opin tuntemaan hänet, rakastuin päätä pahkaa. Kehuin ja kannustin häntä koko liki parikymmenvuotisen yhdessäolomme ajan. Halusin saada hänet tuntemaan itsensä halutuksi ja upeaksi. Onnistuin kai liiankin hyvin, koska hän alkoi saada itseluottamusta, tuli 'työmatkoja' ja työpäivät pitenivät. No, hänen uransakin eteni, joten en kummeksinut asiaa. Lapsia tuli, ja olin kotiäitinä yhteisestä sopimuksesta. Liittomme väljähtyi, molemmat muutuimme emmekä varmasti parempaan suuntaan arjen aherruksen alla, mutta vältin arvostelemasta häntä ja annoin hänen mennä niin kuin halusi, yhä kehuen ja kannustaen häntä. Ajattelin, että kahlitsemalla en ainakaan voi häntä pitää. Hän oli yhä useammin minulle vihainen ilman kunnon syytä, sai arvaamattomia raivareita joiden jälkeen vetäydyin vessaan itkemään tajuamatta mitä olin taas tehnyt väärin. Kaikesta huolimatta rakastin häntä ja yritin parhaani. Milloinkaan en korottanut ääntäni takaisin, vaan hillitsin itseni.
Lopulta hän heitti silmilleni totuuden, että oli rakastunut työkaveriinsa ja halusi erota. Liki kaksikymmentä vuotta pyyhittiin elämästäni pois tuolla yhdellä lauseella ja tehtiin merkityksettömäksi. Olen nyt viisi vuotta myöhemmin rakentanut elämäni uudelleen ja olen onnellinen lasteni kanssa. Uutta miestä ei elämässäni ole, eikä varmasti tulekaan. En enää koskaan uskalla luottaa niin paljon, että suunnittelisin tulevaisuuteni jonkun toisen varaan.
Monet 'villimmän nuoruuden' eläneistä kavereista ovat yhä tukevasti naimisissa. Minä, joka haksahdin siihen kilttiin ja hiljaiseen poikaan, päädyin keski-ikäisenä romukoppaan. Lapsistani, sekä tytöistä että pojista, yritän kasvattaa itsenäisiä, omillaan pärjääviä ihmisiä jotka kunnioittavat ja arvostavat molempaa sukupuolta ja osaavat myös näyttää sen.
En oikein tiedä mille palstalle tämäkin olisi pitänyt kirjoittaa mutta 'avioero' tuntui kuitenkin edes asiaa sivuavalta. Kiitos, jos joku jaksoi tämänkin sepustuksen lukea.
Elämä on ihanaa, kuitenkin ja päivä paistaa meille heikommillekin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ensiksi lakkaat säälimästä itseäsi. Toiseksi alat ymmärtämään omia 'virheitäsi'. Huomautitko mieähelle koskaan, kuka kasvatti hänet 'suureksi'; *jokaisen menestyvän miehen takana on nainen / vaimo". Se, että 'rakastaa' ehdoitta, on myös virhe (omasta mielestäni aika suuri sellainen), itseään pitää rakastaa sen verran enemmän, että tietää, missä kohdassa tulee "korottaa äänensä" eikä tarvitse "hillitä itseään".
Kiltin tytön syndrooma on tietyn ikäluokan naisilla aika yleinen vaiva. Se aiheuttaa kertomasi laisia liittoja; alistumista kynnysmaton asemaan ja vääränlaista 'rakastamista'. Kenenkään ei todellakaan pidäkään "suunnitella tulevaisuuttaan jonkun toisen varaan", jokainen aikuinen on oman onnensa seppä ja oikea aikuinen rakastaa ehdoitta, rajoitta, karsinoitta, sekä itseään että toista.
Sanoisin, että on tosi hyvä asia, että ihmisellä ei ole ennustamisen taitoa. Sinä olet käynyt oman elämänkoulusi avion kautta (niin kuin minäkin), koulun käyminen tarkoittaa sitä, että kasvaa, kehittyy, oppii tajuamaan ja ymmärtämään elämää; mitä mikäkin on ja miksi.