Olen seurustellut reilut 4 vuotta ihanan naisen kanssa jota niin palavasti rakastan. Välillä on toki ollut kriisejä mutta niistä on aina selvitty.
Olen jo pikkaisen yli kolmikymppinen kaveri ja nainen on muutaman vuoden nuorempi. Tässä vaiheessa minusta tuntuu siltä, että haluaisin muutaman vuoden sisään saada jälkikasvua naiseni ei vaan sulata ajatusta ollenkaan, koska hän on yksinkertaisesti päättänyt ettei tee lapsia koskaan! Asia alkaa vaivaamaan minua päivä päivältä enemmän. Mitäs täss ä tilanteessa voi tehdä. Jätänkö ihanan naiseni tästä syystä. Hänet tuntien hän ei muuta periaatteitaan ja minun puhuminen aiheesta vaan pahentaa asiaa.
Olen jo pikkaisen yli kolmikymppinen kaveri ja nainen on muutaman vuoden nuorempi. Tässä vaiheessa minusta tuntuu siltä, että haluaisin muutaman vuoden sisään saada jälkikasvua naiseni ei vaan sulata ajatusta ollenkaan, koska hän on yksinkertaisesti päättänyt ettei tee lapsia koskaan! Asia alkaa vaivaamaan minua päivä päivältä enemmän. Mitäs täss ä tilanteessa voi tehdä. Jätänkö ihanan naiseni tästä syystä. Hänet tuntien hän ei muuta periaatteitaan ja minun puhuminen aiheesta vaan pahentaa asiaa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Siis oikeasti, jos toinen ei halua lapsia, ajattelitko pakottaa hänet siihen??? Siinäpä vasta saisitte aikaiseksi iloisen perheen...
Sinulla on tasan kaksi vaihtoehtoa:
- Joko alistut siihen ettet saa lapsia kyseisen naisen kanssa, ja jatkat yhteiseloa hänen kanssaan.
- Eroatte yhteisymmärryksessä ja haet toisen naisen joka haluaa lapsia. Usko pois, Suomikin on TÄYNNÄ juuri kolmenkympin korvilla ja vähän yli olevia naisia joilla vauvakuume on iskenyt ja jotka etsivät kuumeisesti siittäjää ja isää tuleville lapsilleen. Sinulla on käynyt yllättävän huono mäihä että olet sattunut menemään yksiin juuri sellaisen naisen kanssa joka ei halua lapsia.
Ihan turhaa haukut ketään siaksi. Jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on. Ehkä sillä naisella on hyvä syy miksi äidiksi ei halua. Ehkä hän ajattelee että ei ole sopiva äidiksi. Häpeä.
Joo ei se ole sika, mutta noinhan aina kaikkia käsketään toisia jättämään (rautalankaa). Jokainen saa itse päättää haluaako lapsia vai ei, johan se tuli viestissäni ilmi.
Se riippuu sinusta. Onko lapsien hankkiminen sinulle elintärkeää? Jos ei ole, jatka seurustelua entiseen malliin. Jos tahdot lapsia ja tiedät, ettei tyttöystäväsi tule koskaan muuttamaan mieltään, niin pakkohan sinun on tyttöystävää vaihtaa.
...mutta joku muu voisi ottaa tilanteesta opikseen:
On jo alun perin syytä miettiä, haluaisiko joskus itse lapsia - ja sitten keskustella sen kumppanin kanssa, haluaako tämä lapsia. Jos toinen vastaa hyvin jyrkkään sävyyn, että "ei ikinä", niin on parasta miettiä saman tien, mitä sitten tekisi, jos ja kun toinen ei muutakaan mieltään.
Tuossa joku toinen vastasikin, että joko jatkat hänen kanssaan hyväksyen lapsettomuuden tai sitten pistät kantapäät vastakkain, _toivut rauhassa_ (siis älä heti etsi sitä uutta), ja jos joku _muutenkin sinulle sopiva_ naisihminen - johon rakastuminen näyttäisi lupaavalta - tulee eteesi, otat (näennäisesti ohimennen) selvää, haluaako hän lapsia.
Mutta ensimmäinen toimenpide siis on miettiä, kumpi on pienempi paha: jatkaa tämän naisen kanssa ja jäädä lapsettomaksi vai pistää kantapäät vastakkain ja kärsiä sydänsurut mutta ehkä saada myöhemmin lapsia. Kannattaa tässä vaiheessa miettiä, miten polttava halu sinulla on saada omia lapsia.
Oma henkilökohtainen näkemykseni: Äiti-ihmisenä tiedän, että se halu voi olla hyvinkin polttava - ja selvitin todellakin vaivihkaa, haluaako mieheni lapsia, ennen kuin uskalsin ottaa hänet todella vakavasti. Tiedän itse, että olisin nopeasti katkeroitunut, jos toinen olisi kieltäytynyt lapsista, ja katkeruus ei lupaa hyvää suhteelle (yhdestä miehestä en aiemmin ajatellutkaan sen vakavampaa juuri siksi, että tiesin, ettei hän halunnut lapsia).
Meillä on kaksi poikaa, nyt 11 ja 13, enkä vaihtaisi heitä mihinkään. Jos emme olisi heitä saaneet, meitä olisi sentään kaksi jakamassa lapsettomuuden surua. Jos mies ei edes olisi halunnut lapsia, olisin joutunut kantamaan suruni ja katkeruuteni täysin yksin, ja se olisi vain pahentanut tilannetta.
Kolmekymppisenä minulla meni poikki viisivuotinen suhde, johon kumpikaan ei halunnut lapsia. Minä yleisesti ottaen halusin, mutta en sille miehelle. Ja hän vielä vähemmän minun kanssani (tai yleensäkään juuri siinä vaiheessa - olen kuullut, että hänkin tuli isäksi noin nelikymppisenä, mutta naisilla nelikymppisenä äidiksi tuleminen ei olisi enää niin helppoa).
Siinä iässä siis tiesin itsekin, että jos mielin saada lapsia, oli turha tuhlata vuosia miehiin, joita en halua lasteni isäksi. Siksikin monet suhteet eivät edes päässeet kunnolla alkamaan. Siihen väliin mahtui se mies, joka ei halunnut lapsia.
Kaksi ja puoli vuotta edellä kerrotun seurustelun jälkeen tapasin mieheni, josta edellä kerroinkin (sivuhuomautus: palava rakastuminen mieheen kuului kuvaan). Eikä lapsia tarvinnut edes kauan yrittää, vaikka olin 36-vuotias nuoremman syntyessä.
Niin naiset eivät halunneet lapsia, mutta kuinkas ollakkaan päälle kolmikymppisinä(n. 33-34v.) pyöräyttivät lapsen maailmaan. Yksi jopa innostui ja teki kolme tyttöä peräkkäin. Mieli saattaa muuttua ja voithan ottaa puheeksi taas kun savu hälvenee jos tosiaan rakastat tätä naista niin kannattaa kyllä odotella ja ottaa härkää sarvista.
Minä yhden pojan olen maailmaan tehnyt 22 vuotiaana mieheni kanssa ja rakastetaan häntä yli kaiken, mutta yhdessä päätettiin ettei enempää tehdä tähän "pahaan maailmaan". Huolta ollut kamalasti jo laitokselta asti,keskolaa ym. astmaa. On kyllä ollut tosi raskasta henkisesti ja tuntuu että ollaan liian holhoavia tai kyllä tiedät mitä tarkoitan. Meinaa lapsi ihan hermostua meidän hössötykseen. Lapsi on nyt 11v. ja ei meinata tajuta yhtään irrottautua tai tajuta että hän kasvaa. Koko ajan ollaan huolissaan kaikesta. Minkäs teet kun rakastaa toista yli kaiken niin välillä menee "yli" tämä huolehtiminen.
Esim. eilen poika lähti kavereiden kanssa pelaamaan sählyä ja isä käski soittaa kun perillä vaikka on ihan tuossa lähellä pelipaikka. Eihän se poika innoissaan muistanut eikä vastannut tai kuullut kun soitettiin sen puhelimeen. Isänsä lähti pyörällä vihaisena ja huolissaan katsomaan onko siellä ja soitti minulle mikä oli tilanne. Nyt naurattaa, mutta tällaisia me ollaan.
Tämä nyt vähän riistäyty käsistä, mutta minun oikea asia olikin tuossa alussa.
Oikein lämpimiä päiviä teille sinne jonnekkin.
...että on vähän liikaa huolissaan kun liian vähän. Lapselle pahinta on välinpitämättömyys. Olin itse aikoinaan kahdelle lapselleni melko huolehtiva ja nyt aikuisena osaavat sitä arvostaa. Kyllä ne lapset jossain vaiheessa irrottautuvat.
toisinpäin.. Olen aina halunnut omia lapsia, mutta mies ei haluaisi lapsia lainkaan. Tää tyhjän sylin syndrooma on raskas, varsinkin kun tutut pukkaa beibejä maailmaan kilpaa..
Luulisin että kolmekymppinen nainen jo tietää mitä elämältään haluaa joten mielen muuttuminen ei ole todennäköistä.
Minäkään en ole koskaan halunnut lapsia ja nyt olen korviani myöten rakastunut ja seurustelen perheestä haaveilevan miehen kanssa. Eroonhan tämäkin päättyy jos mies ei satu mieltään muuttamaan.
Lasten hankkimisessa kun ei kompromisseja ole ja kysymys on niin perustavan laatuisesta asiasta ettei omista haaveistaan voi toisen ihmisen vuoksi luopua.
Jos jatkat elämää tämän naisen kanssa, sinusta tulee katkera vanha mies. Kyllä minä ainakin haluan lapsia. Enkä voisi kuvitella, että sitten vanhempana ei olisi ketään. En saisi nähdä lapsenlapsiani... Ketään ei tulisi ikinä kylään ja sitten kun ukko kuolisi, jäisin ihan yksin... Ei, kyllä lapsien hankkiminen kuuluu minun elämääni niin oleellisena osana, että olisin valmis jättämään mieheni jos hän ei haluaisi lapsia. Onnekseni hän myöntää haluavansa.
Ei kenelläkään ole oikeutta seistä toisen unelmien edessä! Kyllä naisesi varmasti ymmärtää jos päädyt eroon. Mutta jos tuntuu siltä, että olet valmis uhraamaan niinkin ison asian naisesi takia, tee se ihmeessä. Mutta silloin myös sinun pitää olla myöntynyt siihen, että lapsia ei tule. ikinä.
Muista, mitä ikinä päätät, se on oikea päätös. Tämä on sinun elämäsi. Onnea!