Liian innokas mummo?

En tiedä olenko oikealla foorumilla... Mutta kysynpä kumminkin.

Odotan esikoistani ja lapsen pitäisi syntyä tammikuussa. Olen hyvin stressaantunut äidistäni, jolle tämä lapsi on ensimmäinen lapsenlapsi ja hän on asiasta todella innoissaan. Se on toki tosi ihana asia, että tulevaa mummoa kiinnostaa ja liikuttaa tämä tuleva pikkuinen, mutta... rajansa kaikella.

Tuntuu, etten pysty keskittymään täysillä itse äitiyteeni, kun tulevalla mummolla tuntuu olevan jo tarkka suunnitelma, miten tämä lapsi tulee kasvattaa. Hän on jo ilmaissut, kuinka paljon haluaa olla osa lapsen elämää, kuinka hän haluaa lapsen aina hoitoon ja kuinka hän auttaa minua ihan kaikessa, on valmis tulemaan meille koska vaan ja ottamaan lapsen luokseen koska vaan.
Olen itsekin vielä ihan puulla päähän lyöty, kaikki on niin uutta ja jännittävää, onhan tämä ensimmäiseni. Haluaisin rauhassa keskittyä miettimään, millainen äiti minusta tulee ja keskittyä siihen, että saan arjen rullaamaan vauvan kanssa. Haluan myös, että miehelläni on täysi rauha keskittyä omaan isyyteensä ja siihen totutteluun, hän kun on vielä minua nuorempi ja kokemattomampi.

Luulenpa, että heti kun kotiudumme sairaalasta, äiti on kassinsa kanssa oven takana ja tulee minua auttamaan. Hän kun osaa kaiken ja tietää paremmin. Emme saa hetken rauhaa siitä päivästä lähtien ja pelkäänpä, että miehenikään ei asiasta ilahdu, vaikka ovatkin anoppinsa kanssa loistavissa väleissä. Vielä.

Haluan, että saamme rauhassa tutustua lapseen, ilman hirveää hössötystä. En halua että sairaalaan rynnitään heti hirveällä hulinalla enkä halua sukukokousta kotiini heti kun kotiudumme.
Äitini on töissä sairaalassa, johon menen synnyttämään. Ensin hän melkein vaati, että saisi itse tulla synnytykseeni mukaan, jos mieheni ei halua. Tottakai mieheni haluaa, miksei haluaisi?
Nyt kun äitini on luopunut siitä ajatuksesta, on hänelle kehittynyt pakkomielle siitä, että heti syntymän jälkeen on hyökättävä sairaalaan katsomaan lasta, vierailuajoista piittaamatta. Onhan hän henkilökuntaa ja pääsee kyllä osastolle koska vaan. En haluaisi loukata äitiä, mutta en tavallaan kestä ajatusta, että siellä on heti joku höösäämässä. Haluaisin omistaa ensimmäiset hetket minulle ja miehelleni. Isovanhemmat ja muut läheiset tulisivat sitten seuraavaksi, heti kun aika on sopiva ja tilanne rauhoittunut.

Mieheni vanhemmat odottavat myös innolla ensimmäistä lapsenlastaan ja pelkään että äitini käytös häiritsee lopulta heitäkin... Eihän kukaan saa omia lasta. Jokaisella mummolla ja papalla on oikeus hemmotella, rakastaa ja hoitaa lasta yhtä paljon.
Pelkään, että äitini loukkaantuu, jos hän ei saa lasta aina itselleen yökylään, tms. Pelkään, että siitä tulee iso ongelma ja asiasta joudutaan tappelemaan. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta sellaista hänen käytöksensä todella enteilee! Hän on nyt jo mustasukkainen toisista isovanhemmista. Kyseli, että ovatko he yhtä kiinnostuneita muka kuin hän on. Tottakai ovat! Mutta eivät osoita sitä yhtä hysteerisesti ja HYVÄ NIIN.

Kuten sanoin, en halua loukata äitiäni, koska hän tarkoittaa pelkkää hyvää. Hän on erittäin lapsirakas ja on aina innoissaan vauvoista. Hänellä on taipumus höösätä ihan liikaa sukulaislapsia. Hän ei sitä itse huomaa, mutta on ehkä vähän turhankin päällekäyvä.
Nyt kuitenkin tuntuu, että hän ylittää jonkun rajan. Haluaisin hoitaa tämän asian itse. Hän on kasvattanut minut hienosti, mutta NYT on MINUN vuoroni kasvattaa oma lapseni, ei hänen. Sitä hän ei tunnu ymmärtävän. Hän ei anna tilaa minulle ja miehelleni kasvaa perheeksi, vaan kokee jollain tavalla olevansa lapselle kasvattaja tms.

Tottakai isoäiti on tärkeä rooli lapsen elämässä ja hienoa että lapsella sellainen on. Mutta ei se tarkoita, että isoäidin pitäisi olla toinen äiti! Olen sanonut, että haluan kasvattaa lapseni omalla tavallani. Hän vastaa, että "jos tapasi ovat minun mielestäni oikeat, niin sitten kyllä". Tuntuu, että hän vain tietää, mikä on oikein ja tulee varmasti puuttumaan kaikkeen mitä teen. Neuvomaan ja määräämään, väittämään minulle vastaan.

En ymmärrä, miten saisin tämän tilanteen omaan hallintaani. Tiedän, että äitini tulee rakastamaan tätä lasta valtavasti ja pitää aina hyvää huolta hänestä. Uskallan antaa lapsen äidilleni ja luotan häneen. Mutta miksi hän käy näin ylikierroksilla, onko muille mummoille käynyt näin? Menisikö se ohi ajan myötä?

Tuntuu, että se alkuraskauden ilo ja nauru on muuttunut valtataisteluksi minun ja äidin välillä. Kuvittelenko itse vain kaiken, kehittelenkö päässä tällaisia naurettavuuksia?
Otin asian puheeksi isäni kanssa kerran ja isä oli puhunut äidille. Äiti loukkaantui, itkeskeli minulle että miksi hän ei saisi hössöttää kun hän on niin innoissaan. Argh! En kestä tätä tilannetta.

Kertokaa, onko jollain ollut samankaltaista?