MArraskuussa iski masennus, ahdistus.Pyörittelin päässä asioita: pakko erota, pakko kokea jotain muuta, onkohan toi se mun èlämäni`mies. Pistin miehen pihalle, päätin erota, mutta lopputuloksena muutettiin erilleen ja oltiin edelleen yhdessä.
Ollaan kohta puolivuotta asuttu erossa, tosin ei oikein olla osattu pysyä erossa. Suhde toimii, on aina toiminut. Pystymme puhumaan, meillä on hauskaa, luottamus 100 ja seksi huippua 6 vuoden jälkeen! Jokin vaan pisti eron pyörimään päähän ja sen ainoana ratkaisuna.
Oltiin 17 kun tavattiin, 18 kun alettiin seurusteleen. Nyt 24 ja joku mättää. En oikeastaan koskaan ole ollut vielä valmis poikaystävääni täysin, loppuiäksi sitoutumaan joten kihloissa tai muita vastaavia sitoumuksia ei ole. Hän on elämäni tärkein henkilö tällä hetkellä. Joitakin piirteitä on, jotka voisivat mielestäni olla toisin, mutta täyd. en ole minäkään.
Nyt sitten yhdessä mietitään mitä tehdään, erotaanko vai kokeillaanko vielä jotain ratkaisua ja jatketaan.Ehkä en ole valmis sitoutumaan 100%esti perhe-elämään ennen kuin olen kokenut sen tylsän sinkkuudenkin. Lasteni isäksi mies olisi kyllä mielestäni sopiva. Olen vain kait niin itsekäs että kaikki pitäisi saada kokea.
Osa tästä puolesta vuodesta meni hyvin, mutta nyt taas mietin että pitäisikö erota. Ehkä siksi että nyt mieskin ymmärrettävästi miettii että pitäisikö `kokea muuta`. Tosin hänenkin mielestä menetettävää on liikaa. On varma kuitenkin, että minusta haluisi `lopullisen` puolison. Onneksi olemme pystyneet alusta asti kaikesta keskustelemaan ja asiaa keskenämme hoitamaan.
EN tiiä miksi kirjoitin, kai nähdäkseni miltä tarinani näyttää kun se ei pyöri pelkästään päässä..
Tuleeko erosta yhtään mitään, ´jos eroaa toivoen, että ehkä sit joskus palataan...ja masennus ja ahdistus pysyisi poissa.
Ehkä elämä vie erilleen, ehkä tuo takaisin..
Ollaan kohta puolivuotta asuttu erossa, tosin ei oikein olla osattu pysyä erossa. Suhde toimii, on aina toiminut. Pystymme puhumaan, meillä on hauskaa, luottamus 100 ja seksi huippua 6 vuoden jälkeen! Jokin vaan pisti eron pyörimään päähän ja sen ainoana ratkaisuna.
Oltiin 17 kun tavattiin, 18 kun alettiin seurusteleen. Nyt 24 ja joku mättää. En oikeastaan koskaan ole ollut vielä valmis poikaystävääni täysin, loppuiäksi sitoutumaan joten kihloissa tai muita vastaavia sitoumuksia ei ole. Hän on elämäni tärkein henkilö tällä hetkellä. Joitakin piirteitä on, jotka voisivat mielestäni olla toisin, mutta täyd. en ole minäkään.
Nyt sitten yhdessä mietitään mitä tehdään, erotaanko vai kokeillaanko vielä jotain ratkaisua ja jatketaan.Ehkä en ole valmis sitoutumaan 100%esti perhe-elämään ennen kuin olen kokenut sen tylsän sinkkuudenkin. Lasteni isäksi mies olisi kyllä mielestäni sopiva. Olen vain kait niin itsekäs että kaikki pitäisi saada kokea.
Osa tästä puolesta vuodesta meni hyvin, mutta nyt taas mietin että pitäisikö erota. Ehkä siksi että nyt mieskin ymmärrettävästi miettii että pitäisikö `kokea muuta`. Tosin hänenkin mielestä menetettävää on liikaa. On varma kuitenkin, että minusta haluisi `lopullisen` puolison. Onneksi olemme pystyneet alusta asti kaikesta keskustelemaan ja asiaa keskenämme hoitamaan.
EN tiiä miksi kirjoitin, kai nähdäkseni miltä tarinani näyttää kun se ei pyöri pelkästään päässä..
Tuleeko erosta yhtään mitään, ´jos eroaa toivoen, että ehkä sit joskus palataan...ja masennus ja ahdistus pysyisi poissa.
Ehkä elämä vie erilleen, ehkä tuo takaisin..
Vastaukset 5
Vanhimmat
...ei elämä tule etsien, vaan ELÄEN...
Olen tässä itse käynyt kovan koulun kuluneen vuoden aikana ja olen siitä aika paljon oppinut. Luettuani tekstisi, en näe yhtään syytä, miksi teidän pitäisi erota. Ei muuta kuin menette naimisiin ja perustatte perheen! Tsemppiä!
Sitten vaan kokee jotain muuta,ottaa riskin ja katsoo millaista on ruoho aidan toisella puolella. Eikö sulle ole pienenä sanottu, ettei kaikkea voi saada, pitää valita. Eikä pidä käydä vinkumaan jos elämä ei menekään niinkuin on itse kuvitellut.
Minulla on ollut ihan sama ongelma, ja ei kai se ongelma ikinä mihinkään kokonaan häviä.. olimme 16-vuotiaita kun tapasimme ja aloitimme seurustelun; nyt ikää on kohta 30. Monet kerrat on ollut ristiriitaisia tunteita, vaikka suhteemme onkin todella hyvä- oikeastaan paras mahdollinen, sillä luottamus ja ystävyys ovat 100%. Silti jossakin syvällä on nakertanut ajatus siitä, että elämä voisi olla muunlaistakin, ehkä se on jokin vapauden tarve; ei välttämättä juuri sitä että haluaisi kokeilla elämistä jonkun muun kanssa, joskus ehkä sitäkin, mutta myös sitä, että haluaisi kokeilla elää ihan itsekseen. Itsenäisesti. Katsoa että kantavatko omat siivet. Kyllähän sitä kriisiä löytyy jos jonkinmoista. Aina olen kuitenkin yrittänyt ajatella järjellä, sillä tunteita ja haluja on aina, eivätkä niiden näennäinen täyttäminen aina sittenkään tyydytä. Itse olen tullut siihen tulokseen, että koska tuo nykyinen mieheni on se, jonka kanssa haluan istua kiikkustuolissa vanhana, minä valitsen hänet. Kaikkea ei voi saada; ja se mitä luulee haluavansa ei aina vastaa odotuksia. Olen sitä mieltä, että minulla on enemmän menetettävää kuin voitettavaa. Se pitää vain aina muistaa kun rupeaa vapaudenkaipuu kutittamaan. Ja myös se, että kriisit menevät aina ohitse ennemmin tai myöhemmin. Kunnes taas puhkeavat.
Kokemuksesta voin kumminkin sanoa, että tällaisia tunteita joita Sinulla on, ehdit tuntea monet kerrat elämäsi aikana. Jokaisessa suhteessa jossakin vaiheessa mietityttää, ja mahdollisesti monta kertaa. Varsinkin jos on taipumusta vapaudenkaipuuseen niinkuin minulla.
Kannattaa tarkasti miettiä hyöty/haitta, vaikka vaikea sitä on etukäteen ymmärtää valintojensa seuraukset. Minunkin on helppo muistella sitä aikaa, kun itse olin 24 ja epäröin. Valitsin kuitenkin oikein.
Tsemppiä Sinulle, mitä ikinä valitsetkin!
Viitaten edelliseen kirjoittajaa, sama mulla. Tosin olen 21 ja seurustellut kohta kolme vuotta "elämäni miehen" kanssa. Tämä poika on ensi rakkauteni (siis oikea-rakkaus-ei-mikään-ihastus -sellainen) ja ensimmäinen vakava seurustelukumppanini. Ehkä juuri sen takia muakin mietityttää välillä, mitä muuta on olemassa, menetänkö nyt jotakin. Poikaystäväni on kyllä juuri sellainen ihminen, jonka kanssa haluan elää loppuelämän, saada lapsia ja vanheta. Me ollaan samalla aaltopituudella, meillä on hauskaa yhdessä, ja rakastamme toisiamme. Miksihän ihmeessä sitten välillä takaraivossa pyörii ajatus , millaista jonkun toisen kanssa olisi??? Ihminen on sitten kummasti rakennettu, kun se ei voi tyytyä siihen mitä sillä nyt on... Mutta toisaalta, ajatelkaapas että luultavastikin sen "seuraavankin" kanssa ensihuuman jälkeen tulisi sama ajatus mieleen. Ja loputtomiin ei voi vaihtaa, onko se siis järkevää alusta alkaenkaan?? Säästää itseään ja rakastaan, kun yrittää vaan tukahduttaa sen ajatuksen.
Niinhän se on missä tahansa muussakin elämässä, aina haluaa uudet housut tai uuden auton, vaikka vanha toimii ihan hyvin. Pitää siis vaan pitäytyä vaatekaapin tai kodin sisustukseen uusimisessa, aina kun haluaa "vaihtelua" :) Enkä siis mitenkään halua verrata tätä parisuhteeseen, tarkoitan sitä että näillä alueilla muutos on paljon helpompaa ja kivuttomampaa, yritetään tukahduttaa muutoksenhalumme niihin :)
Hyvää kevään/kesän jatkoa kaikille!