Kerrompas oman tarinani ja toivoisin, että kertoisitte asiallisesti mielipiteenne...
Aloimme seurustella v. 2003, kun olin juuri täyttänyt 17 vuotta. Pian jo huomasin, että mies (tai no poika, on minua vuoden vanhempi) suuttui todella herkästi ja oli hyvin hyökkäävä, mustavalkoinen ja puolustautuva suuttuessaan. No, pidin hänestä kuitenkin paljon ja hain jotain pysyvää elämääni (vaikea tilanne kotona) ja jatkoimme seurustelua. Muutimme yhteen kolmen kuukauden seurustelun jälkeen. Kihloihin menimme v. 2005. Hän ei halunnut osallistua kotitöihin ja suuttui aina, kun koitin häntä pyytää avuksi... Alistuin kohtalooni ja siivosin, kokkasin ja sisustin asunnon. Mies keskittyi harrastuksiinsa ja pelikonsolipeleihin sekä toki kavereihinsa. Kovin monesti hän suuttui minulle, mitä pienimmästä asiasta, mutta aina riidat päättyivät siihen, että syy oli minussa, vaikkei ollutkaan. Ok, alistuin aina pyytämään anteeksi, mutta tämä siksi, että kihlattuni oli todella pelottava ja lisäksi vihasin riitelyä ja pelkäsin yksin jäämistä. Monesti hän suuttui minulle kavereiden tai perheensäkin edessä ja oli todella loukkava minua kohtaan julkisesti. Se tuntui todella pahalta, mutta aina jotenkin nielin pahan oloni, vaikka tiesin, ettei se ollut oikein. Tunsin olevani lammas... :( Usein haaveilin toisenlaisesta elämästä ja ihastuinkin pari kertaa, mutta mitään en tehnyt toisten kanssa.
Vuonna 2008 ostimme yhteisen asunnon, koska vuokranmaksussa ei ollut mitään järkeä. Puhuimme ennen asunnon ostoa, että hän sitten osallistuisi kotitöihin, mutta ei niin tapahtunut - sama malli jatkui, enkä uskaltanut vastaan laittaa. Hän ei ole osannut oikein hoitaa raha-asioitaan ja kun itselläni on ollut aina isäni avokätisyyden vuoksi normaalia parempi rahatilanne, hoidin suurimman osan menoista...
Päätimme mennä naimisiin helmikuussa 2010, kun tuntui, että kaikki sitä odottivat ja toki oli jo "aikakin"... Uskoin myös, että nyt hän viimeistään oppisi arvostamaan ja kunnioittamaan minua. Näin tapahtui ja kaikki oli ihan hyvin. Mies on aina ollut hyvin mustasukkainen ja nyt olen tajunnut kuinka huono itsetunto hänellä on. Toisaalta löydän hänessä narsistisia piirteitäkin. Hän on oppinut kontrolloimaan minua ja jollain tavalla kaikennäköisestä alistamisesta ja mollaamisesta tuli arkipäivää...
Aloimme seurustella v. 2003, kun olin juuri täyttänyt 17 vuotta. Pian jo huomasin, että mies (tai no poika, on minua vuoden vanhempi) suuttui todella herkästi ja oli hyvin hyökkäävä, mustavalkoinen ja puolustautuva suuttuessaan. No, pidin hänestä kuitenkin paljon ja hain jotain pysyvää elämääni (vaikea tilanne kotona) ja jatkoimme seurustelua. Muutimme yhteen kolmen kuukauden seurustelun jälkeen. Kihloihin menimme v. 2005. Hän ei halunnut osallistua kotitöihin ja suuttui aina, kun koitin häntä pyytää avuksi... Alistuin kohtalooni ja siivosin, kokkasin ja sisustin asunnon. Mies keskittyi harrastuksiinsa ja pelikonsolipeleihin sekä toki kavereihinsa. Kovin monesti hän suuttui minulle, mitä pienimmästä asiasta, mutta aina riidat päättyivät siihen, että syy oli minussa, vaikkei ollutkaan. Ok, alistuin aina pyytämään anteeksi, mutta tämä siksi, että kihlattuni oli todella pelottava ja lisäksi vihasin riitelyä ja pelkäsin yksin jäämistä. Monesti hän suuttui minulle kavereiden tai perheensäkin edessä ja oli todella loukkava minua kohtaan julkisesti. Se tuntui todella pahalta, mutta aina jotenkin nielin pahan oloni, vaikka tiesin, ettei se ollut oikein. Tunsin olevani lammas... :( Usein haaveilin toisenlaisesta elämästä ja ihastuinkin pari kertaa, mutta mitään en tehnyt toisten kanssa.
Vuonna 2008 ostimme yhteisen asunnon, koska vuokranmaksussa ei ollut mitään järkeä. Puhuimme ennen asunnon ostoa, että hän sitten osallistuisi kotitöihin, mutta ei niin tapahtunut - sama malli jatkui, enkä uskaltanut vastaan laittaa. Hän ei ole osannut oikein hoitaa raha-asioitaan ja kun itselläni on ollut aina isäni avokätisyyden vuoksi normaalia parempi rahatilanne, hoidin suurimman osan menoista...
Päätimme mennä naimisiin helmikuussa 2010, kun tuntui, että kaikki sitä odottivat ja toki oli jo "aikakin"... Uskoin myös, että nyt hän viimeistään oppisi arvostamaan ja kunnioittamaan minua. Näin tapahtui ja kaikki oli ihan hyvin. Mies on aina ollut hyvin mustasukkainen ja nyt olen tajunnut kuinka huono itsetunto hänellä on. Toisaalta löydän hänessä narsistisia piirteitäkin. Hän on oppinut kontrolloimaan minua ja jollain tavalla kaikennäköisestä alistamisesta ja mollaamisesta tuli arkipäivää...
Vastaukset 14
Vanhimmat
Pahin kolhaisu uskooni tapahtui kuitenkin kaksi kuukautta häidemme jälkeen... Hän suuttui, kun pyysin häntä lähtemään kotiin ravintolasta puolta tuntia ennen sulkemisaikaa, koska olin hyvin väsynyt. Hän otti sen niin, että koitin määräillä häntä, mutta lähti kuitenkin suuttuneena kotiin... Hän nälvi minua jo taksissa ja tiesin, mitä oli luvassa... Kotiin päästyämme menin suoraan nukkumaan, hän halusi iltapalaa. Keittiössä hän alkoi riehua: Repäisi yhden keittiökaapinoven paikoiltaan ja sotki keittiön ruualla... Tämän jälkeen hän tuli raivoissaan makuuhuoneeseen, missä esitin nukkuvani. Hän huusi jotain (en muista mitä, kun iski melkoinen shokki päälle ja toki olin jonkin verran humalassa) ja alkoi tämän jälkeen nyrkeillä hakata seinää rikki vierestäni. Jossain vaiheessa hän kysyi, pitääkö hänen heittää minut läpi seinästä... en muista oikein mitä vastasin, mutta otin puhelimen ja lukkiuduin vessaan... aioin soittaa hätäkeskukseen... mutten niin tehnyt (ei ollut ensimmäinen kerta). Palasin hänen luokseen ja olin aivan hajalla... hän puhui avioliiton mitätöinnistä.. sanoin, ettei tämä ole tervettä ja hän sanoikin olevansa sairas... jotenkin siitä sitten vain nukahti. Viikon verran hän oli MINULLE vihainen tapahtuneesta. Lopulta leppyi ja harrastimme seksiä - emme koskaan keskustelleet riidoistamme. Seksi oli jollain tavalla aina se merkki, että hän on leppynyt... huoh... Kesällä ihastuin melko vahvasti taas erääseen tuttuun mieheen, mutta mitään puhetta kummempaa en tehnyt hänen kanssaan.
Olen seitsemän vuoden aikana vain yhdesti suuttunut hänelle pahasti, kun hän solvasi minua kavereiden edessä (uhkasi tuolloinkin ensin hajottaa tavarani) ja tuolloin hän pelkäsi että lähden (lupasi silloinkin muuttaa käyttäytymistään, mitä ei tietenkään tehnyt). Hän tirautti pari kyyneltä ja annoin hänelle anteeksi.No, olimme muuttamassa syyskuussa isäni omistamaan taloon, ja muutimmekin. Lähdin parin päivän työreissulle ja kun palasin, talo oli kuin pommin jäljiltä... mitään muuttopuuhia hän ei ollut vaivautunut tekemään. Hän oli tuolloin viikot reissuhommissa muualla Suomessa, ja soitin hänelle, ja väsyneenä, mutta hienovaraisesti ilmaisin, ettei hän ollut viitsinyt kauheasti hommia tehdä. Tästä seurasi lähes viikon mykkäkoulu. Olin niin väsynyt...
Työmatkallani olin ihastunut erääseen herrasmiesmäiseen mieheen ja aloimmekin pitää yhteyttä, koska olin niin vihainen mieheni käytöksestä. No, loppu viikolla minun piti lähteä yhteen kokoukseen, eikä mieheni tosiaan puhunut minulle mitään joten lähdin ja sanoin heippa. Kerkesin ajaa autoa parikymmentä kilometriä, kun alkoi puhelin soida ja tuli viestiä, että olisi parempi tulla kotiin, kun meillä on puhuttavaa... vastasin miehelleni, että nyt on mentävä. Hän oli aivan sekaisin siitä, etten totellut häntä ja lopuksi hän huusi, että aja kolari ja kuole! Ajattelin, että nyt tuli viimeinen loukkaus, mitä hän enää koskaan sanoisi... Myöhään illalla kun palasin, hän pyyteli anteeksi ja käyttäytyikin viikonlopun kuin unelma kaikenlaiset työt tehden ja ruusut ostaen... mutta, sydämeni pamppaili jo toiselle. Ihastus syveni nopeasti enkä enää halunnut miestäni. Pian sanoinkin hänelle, että olisi parempi, että hän lähtisi. Hän lähti ihan nätisti, olihan talo minun sukuni. Pari viikkoa hän oli todella surkea, mutta melko pian hän voi jo paremmin. Hän tietää ihastuksestani, sillä näin reiluksi asiaksi, ettei hän syyttäisi aivan kaikesta itseään. Pelkäsin, että hän tekee itselleen jotain. Hän olisi valmis terapiaan. En vain oikein jaksa enää uskoa meihin... Olemme hoitaneet kaikki asiaan kuuluvat asiat järkevästi - hän on ottamassa asunnon ja auton, tai no oikeastaan molemmat lainat ja olemme muutoinkin sopineet raha-asiat hienosti.
Mieltäni onkin vaivannut tässä muutama kysymys... Kuinka paljon henkistä väkivaltaa käyttävä henkilö voi muuttua? On paljon enemmänkin pahoja asioita, mitä hän on tehnyt, mutten jaksa niitä nyt kirjoittaa... Onko vika ollut minussa, kun olen hyväksynyt niin kauhean käytöksen häneltä? Olen vakavasti miettinyt, että tunnenko enää edes rakkautta tulevaa ex-miestäni kohtaan, koska olen usein ihastunut vakavastikin toiseen... tällä hetkellä sääli ja viha miestä kohtaan täyttää mieleni. Ei ole helppoa olla yksin, kun on niin tottunut jonkun toisen läsnäoloon, mutta olen kyllä helpottunut, ettei tarvitse kuunnella nälvintää ja mollausta. Ystäväni ja isäni ovat olleet suurena tukenani ja isäni sanoikin, kuinka voin olla niin sinisilmäinen ja hölmö, kun olen antanut tämän tapahtua... Olen liian kiltti ja hyväuskoinen kai... Kiitos, kun sain avautua. :)
Lisäisin vain, että meillä ei ole lapsia - onneksi!
Kiltteyttä aikansa, mutta loppukin on osattava tehdä avioliitolle.
minulla oli suurinpiirtein samanlainen vaimo, väkivaltainen ja mustasukkainen juoppo. On suuri helpotus päästä eroon sellaisesta..
voisin sanoa sinulle vaan onneksi olkoon. Ei ihmiset juurikaan muutu.
Itse nyt lähinnä saatan olla riidanhaluinen kännipäissään, mutta selvänä mulle voi puhua vapaasti mitä vaan. Eikä ole ikinä tapana rajoittaa toisen puuhia.
Se tässä on hienoa, että mä hallitsen mun juomisen ts. riidanhalun =)
Miten kuulostaakin niin tutulta..joo..tottahan toki sä juomises ja riitelynhalus hallitset..
Miten hyvä että olet päässyt eroon tuosta hirviostä!
Sinä syytät kiltteyttäsi ottaessasi vastaan kaikenlaista saastaa. Se EI ole ollut kiltteyttä vaan tyhmyyttä! Elämä on kaikista kallein lahja jonka me jokainen olemme saaneet, sitä ei ole tarkoitettu kuvaamanlaiseesi lokaan.
Elämä on tarkoitettu kauniiseen, kehittävään, yhteiskuntaa rakentavaan ja eteenpäin menemiseen.
Sinun valitsema elämän tyyli on ollut kaikkea muuta. Mutta ei ole liian myohäistä vaihtaa suuntaa ja oletkin sen tekemässä.
Onnea jatkossa!
Kiitos vastauksistanne.
oppeliini: Taidatpa olla oikeassa. On melkoista myöntää itselleen, kuinka tyhmästi on tehnyt ja kuinka hölmö on ollut. Mutta niinpä se taitaa olla, että oppia ikä kaikki.
Tunnistan itsessäni myös joitain läheisriippuvuuden piirteitä... ja olimmehan kauan yhdessä, jolloin todellakin tottuu siihen, että on toisen kanssa. No, onneksi voin todella hyvin nyt! :) Jännä, että lähes joka päivä huomaan lisää syitä, miksi en halua palata takaisin ko. miehen luo, mm. hyvin erilaiset kiinnostuksen ja arvostuksen kohteet elämässä... Ja toki sitä on kasvanut ja muuttunutkin paljon ikävälillä 17-24... On helpottavaa kirjoittaa ja avata tuntojaan.
Tekstisi on hurjaa luettavaa. Miehen käytös ei ole normaalia. Olet tähän asti selviytynyt alistumalla hänen tahtoon ja pyytelemällä anteeksi, vaikka mitään syytä siihen ei ole. Tilanteissa, joissa olet sen tehnyt, se on ollut järkevää, kun vaihtoehtona on ollut entistä pahempi riehuminen. Sen sijaan järkevää ei ole ollut jatkaa seurustelua tuolla tavalla käyttäytyvän miehen kanssa. Suhde olisi pitänyt lopettaa jo vuosia sitten. Olet ollut nuori ja kokematon ja hiljalleen sopeutunut ja kasvanut tilanteeseeen.
Sinuna laittaisin pikaisesti pisteen avioliitolle. Miehen kanssa ei edes kannata jäädä kahdestaan mihinkään. Pyydä kavereita tai vanhempia mukaan, kun haet tavaroita. On hyvä jos mies hakeutuu terapiaan, mutta hän voi ehdottaa sitä vain sinun mieliksesi. Jättäisin myös kertomatta mustasukkaiselle miehelle uusista ihastuksista, vaikka se sinusta tuntuu reilulta ja oikeudenmukaiselta. Sairas ja mustasukkainen mies saa siitä helposti syyn raivokohtaukselle.
Muuta aluksi vanhempiesi luokse tai hanki asunto itsellesi niin että olet turvassa. Sitten haet avioeroa ja pyrit hoitamaan osituksen ym. asiat. pois päiväjärjestyksestä. Laittakaa talo myyntiin tarvittaessa.
lellulellu: Kiitos vastauksestasi. Nyt ymmärrän, kuinka hirveää elämää olen elänyt. Sitä on ollut jotenkin helppo elää laput silmillä, itselleen valehdellen. En tiiä, miks en oo aiemmin saanu tehtyä tätä elämänmuutosta. Mut onneksi meille ei suotu lasta!! Toki suurinosa ajasta oli suht normaalia... tai no, tiiänkö enää ees mikä on normaalia parisuhdetta... Mut siis lähes jokapäiväistä aliarvioimista ja mollaamista toki oli...
Nakkasin ukon pois isäni talosta jo 1,5 kk sitten ja huomenna tulee jo 1 kk avioerohakemuksen harkinta-ajan alkamisesta! Olen siis turvassa isäni talossa! Ja ollaan kyllä oltu tekemisissä pakollisten asioitten takia (esim. tavaroiden roudaamista, pankissa käyntiä) ja ne on menny ihan hyvin. Hän saa yhteisen automme ja asuntomme, tai no, pääosin ne on lainoja. Toki minua ahdistaa olla hänen kanssaan tekemisissä, mutta on käyttäytynyt lähes mallikkaasti tavatessamme. On kyllä ihan mahtavaa olla huoleton ja elää vain ja oikeasti itselleen!! Toki tässä on totuttelua yksin oloon, mutta tämä on terveellistä!! :) Voin oikein hyvin nyt! :) Lähdenpäs tästä aerobiciin! Kiitos vielä tuestanne ja siitä, että saan purkaa tuntojani tänne. :)
Hieman lisää "näyttöä" miehen aggressiivisuudesta: pari viikkoa sitten viikonloppuna hän oli ravintolassa käynyt täysin tuntemattoman miehen kimppuun... kerran lyönyt ja yrittänyt kuulemma kuristaakin... Miehen rauhoittamiseen vaadittiin kolme järjestyksenvalvojaa... No, poliisithan ne lopulta korjasivat miehen putkaan yöksi. Jälkeenpäin kuulin yhteiseltä ystävältämme, että mies ei millään tavalla edes kadu sitä, että kävi kiinni tuntemattomaan kaveriin ilman syytä. Häneltä on kuulemma muisti mennyt koko tilanteesta, muttei siltikään kadu... Huoh, saapa nähä mitä vielä. No, onneksi minun ei tarvitse hävetä enää hänen käytöstään saati olla tappelujen välissä (sitäkin on useasti tullut tehtyä).
Tyypillinen suomalainen paskahousu-ukko.
Onneksi tulit järkiisi ja panit sen meneen!
On onneksi mukavia ja väkivallattomiakin miehiä, minullakin tämä nykyinen.
Onnea seuraavalle yrityksellesi, älä enää ota miestä, joka muistuttaa YHTÄÄN exääsi!
Katsokaa dvdna espanialaista elokuva: Rakkauden sirpaleet.
Hyvin koskettava ja opettavainen elokuva.
Siinä samantyyppinen mies, ja todellakin, tälläinen mies ei muutu.