Minulla on takana viiden vuoden parisuhde. Koen, että olemme jossain määrin sielunkumppaneita. Suhteemme alkuajat hipoivat täydellisyyttä. Nyt taistelemme arjen kanssa, samoin väljähtyneen seksielämän. Arkisista ongelmista uskon, että voimme selvitä, mutta entäs seksi? Se ei ole omalta puoleltani enää henkisesti eikä fyysisesti tyydyttävää, enkä enää koe olevani seksuaalisesti oma itseni. En pidä itsestäni enää siinä mielessä, tunnen olevani vain puolittain elossa seksuaalisesti.
Pelkään pahoin, ettei seksi meidän välillämme tule kukoistamaan enää. Tästä huolimatta suhteessamme on todella paljon hyvää, joten tuntuu kamalalta harkita eroa vain seksin takia. Mitä mieltä olette? Onko minun syytä erota, kun tunnen, että saatan jonain päivänä olla miehelleni uskoton siksi, ettei seksimme enää toimi. Ja onko sama tilanne edessä, vaikka miestä vaihtaisinki..... DILEMMA....
Pelkään pahoin, ettei seksi meidän välillämme tule kukoistamaan enää. Tästä huolimatta suhteessamme on todella paljon hyvää, joten tuntuu kamalalta harkita eroa vain seksin takia. Mitä mieltä olette? Onko minun syytä erota, kun tunnen, että saatan jonain päivänä olla miehelleni uskoton siksi, ettei seksimme enää toimi. Ja onko sama tilanne edessä, vaikka miestä vaihtaisinki..... DILEMMA....
Vastaukset 6
Vanhimmat
En lähde neuvomaan mitä sun pitää tai ei pidä tehdä. Sen sijaan voi kertoa pitkässä parisuhteessa elävänä, että rakkaussuhteeseenkin kuuluu kaikenlaiset jaksot ja jotta niistä kustakin päästään eteenpäin on oltava valmis muuttamaan tottumuksiaan. Eihän mikään pysy samanlaisena ikuisesti. Me kasvetaan henkisesti, vanhetaan niin kokemuksilla kuin ikävuosillakin, eli elämä on yhtä kuin liike.
Sä olet herännyt tiedostamaan itsessäsi tapahtuneen muutoksen ja sen, että olet laiminlyönyt itsesi esim. seksuaalisesti. Olis siis kokeiltava jotain erilaista ja löydettävä uusi tie jota kulkea koska vanha kuivu kokoon.
Ihan samaan seinään sä tulet tömähtämään mahdollisen seuraavankin kumppanisi kanssa, jos et kuuntele itseäsi ja reagoi asioihin tarpeeks nopeasti. Nyt sä ehdit tehdä vielä vaikka mitä ja sun kumppanisi muuttuu luonnollisesti kun sä muutut, sillä hänhän vastaa siihen mitä sä kulloinkin olet, ja päinvastoin.
Te ette vaan ole nyt heränneet samaan turhautumiseen yhtä aikaa ja sekin on ihan normaalia.
Yhden muuttuminen vetää toistakin eteenpäin jne.
Samat "dilemmat" ne on edessä seuraavassaki suhteessa. Ei ainakaan auta syyttää toista siitä, että itellä ei ole haluja. Oman ittensäkin voi aika ajoin haastaa muuttumaan, jos vaan uskaltaa...
...on tässä seksiasiassa se, että mieheni ei saa minua enää syttymään. Kaikki tunne, intohimo on hukassa. En tunne halua miestäni kohtaan. Seksihalut yleisellä tasolla eivät ole hukassa, siksi pelkään hairahtuvani ennen pitkää johonkin toiseen. En osaa kuvitella, että alkaisin haluta miestäni enää. Miten se voisi olla mahdollista? Jotenkin se tuntuu siltä, kuin yrittäisi harrastaa seksiä oman veljensä tai kaverinsa kanssa.
Sun omalla asenteellas on kaikkein keskeisin rooli siinä miten sä elämäs asioihin suhtaudut, joten turha vaittää että se "ongelman ydin" olis koskaan täysin sun ulkopuolellas.
Sä sanot menettäneesi jo toivon sen suhteen että ikinä enää syttysit miehestäsi. Sä olet silloin jo päättänyt jotain ja olet sitä myös jo käytännössäkin ja se näkyy ja tuntuu takuulla sun miehellesikin. Sit sä odotat että HÄN tekis jotain jotta asia jotenkin simsalabim muuttuis.
Se ei ole mahdollista. Sen estää sun oma asenteesi johon hän (ulkopuolisena) ei voi vaikuttaa. Vain sinä voit vaikuttaa oman ittes asenteisiin ja sun mies tekee saman omassa kaalissaan. On ihan sama mitä hän yrittää jos sun asenne on että ei vaan sytytä.
Jos te ette kykene puhumaan ääneenkin tuntemuksistanne niin ettehän te tietenkään sillon kohtaa toisianne.
Tolla menolla sä olet kävelevä aikapommi joka odottaa vaan että tulispa joku ulkopuolinen ja muuttais elämän taas ihanaksi. Se sama voi toistua vaikka vanhuuteen saakka jos sä et tunnista omaakin osuuttasi siihen miten sun parisuhteet ajautuu ja minne.
Ihan asiaa kirjoitat. Asia vain ei ole niin, etteikö tästä olisi puhuttu. Tuossa aiemmin kirjoitinkin, että koen välillämme olevan ns. sielunkumppanuutta, eli sanallinen kommunikaatio meidän välillä toimii hyvin, ja tätäkin asiaa on puitu niin niin monista näkökulmista.
Varmasti asenteessani on korjaamista, mutta sepä ei sitten yksinkertaista olekaan. Ongelman ydin olen minä itse, enhän miestäni halua. Sama ihminen hän on kuin suhteemme alussakin, jolloin tunsin hänet puoleensavetäväksi. Minä olen siis kai muuttunut, tai suomeksi sanottuna kai vain kyllästynyt. Miten tällainen "asenne" muutetaan, sat sen kuulostamaan jotenkin helpolta. Tell me more...
Oleellista kai olisi tehdä valinta, eli mikä minulle on tärkeintä. Intohimo ja seksuaalinen täyttymys vaiko kumppanuus, rakkaus ja ystävyys. Kaikkea ei voi saada?
Tässä on yksi näkemys asiaan.
http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhteen_lahtokohtia/parisuhteen_vaiheet2/