Kuinka monella naisella on äiti, joka haukkuu ja lannistaa jatkuvasti?
Omassa tapauksessani en edes ymmärrä, miksi. Äitini kyllä kehuu minua jatkuvasti muille - jopa värittää juttuja niin, että minua hävettää, kun en oikeasti ole läheskään sellainen ihmeolento, joksi hän minua muille maalaa. Mutta itse en saa koskaan kuulla yhtään hyvää sanaa. Olen joko liian saamaton tai liian stressaantunut, unelmani ja kunnianhimoni ovat aina vääriä, minulla on huono maku, kaikki tekemäni ostokset ovat typeriä, olen liian ujo, olen huonokäytöksinen, olen perinyt isoäitini mielenvikaisuuden, olen tyhmä juntti, olen huonohermoinen, en tule koskaan onnistumaan tai pärjäämään missään, olen itsekäs, en ota perhettäni koskaan huomioon, olen ilkeä äidilleni, olen ruma, olen paksuperseinen ja lihava (166 cm ja 52 kg... ihan hirveä läski), minulla on liian paksut nilkat ja rumat vaatteet, olen ikuinen vanhapiika jota kukaan ei koskaan huolisi.
Kuuluuko sen olla ihan tällaista? En muista, milloin muutos tapahtui, mutta lapsena äitini kehui ja kannusti, ainakin silloin kun tein hänen tahtonsa mukaan. Iän myötä haukkuminen lisääntyi ja nyt kolmekymppisenä siitä on tullut jo sietämätöntä. Jos panen vastaan, haukkuminen yltyy hysteeriseksi myrskyksi. Mitä tehdä?
Omassa tapauksessani en edes ymmärrä, miksi. Äitini kyllä kehuu minua jatkuvasti muille - jopa värittää juttuja niin, että minua hävettää, kun en oikeasti ole läheskään sellainen ihmeolento, joksi hän minua muille maalaa. Mutta itse en saa koskaan kuulla yhtään hyvää sanaa. Olen joko liian saamaton tai liian stressaantunut, unelmani ja kunnianhimoni ovat aina vääriä, minulla on huono maku, kaikki tekemäni ostokset ovat typeriä, olen liian ujo, olen huonokäytöksinen, olen perinyt isoäitini mielenvikaisuuden, olen tyhmä juntti, olen huonohermoinen, en tule koskaan onnistumaan tai pärjäämään missään, olen itsekäs, en ota perhettäni koskaan huomioon, olen ilkeä äidilleni, olen ruma, olen paksuperseinen ja lihava (166 cm ja 52 kg... ihan hirveä läski), minulla on liian paksut nilkat ja rumat vaatteet, olen ikuinen vanhapiika jota kukaan ei koskaan huolisi.
Kuuluuko sen olla ihan tällaista? En muista, milloin muutos tapahtui, mutta lapsena äitini kehui ja kannusti, ainakin silloin kun tein hänen tahtonsa mukaan. Iän myötä haukkuminen lisääntyi ja nyt kolmekymppisenä siitä on tullut jo sietämätöntä. Jos panen vastaan, haukkuminen yltyy hysteeriseksi myrskyksi. Mitä tehdä?
Vastaukset 10
Vanhimmat
kaikki tämä johdu suoraan äidin itsensä ongelmista. Hän varmaan heijastaa sinuun huonoa itsetuntoaan. Ei tuollaista ole pakko jäädä kuuntelemaan eikä ottaa vastaan, jos kuulee. Voit sanoa, että soittaa saa, jos puhe pysyy asiallisena (tai joudut sulkemaan puhelimen saman tien), mutta muuten pidetäänpä taukoa yhteydenotoissa.
Kun on vielä lapsi, niin äidin odotukset ovat silloin suuret; hän odottaa ja myös edellyttää, että aikuisena toteutat hänenkin haaveensa. Kun sitten näin ei olekaan käynyt, äitisi purkaa nämä turhaumansa sinuun.
Minun äitini ei suoranaisesti hauku, mutta vihjailee kyllä kaikenlaista. Olen menestynyt elämässäni melko hyvin esim. ammatillisesti ja tehnyt asioita joita olen halunnut tehdä, mutta perhettä en ole perustanut ja sekös on äidilleni kova paikka. Kun äidilläni ei tavallaan ole selvästi mitään suurempaa haukkumisen aihetta, niin hän saattaa kehittää sellaisen: Minulla miesystävälläni on koira, ja tähän koiraan äitini on purkanut turhaumiaan. Koira on äitini päässä muuttunut lapsen korvikkeeksi, ts. äitini ajattelee, että otin mieluummin koiran kun perustin perheen. Äitini saattaa syyttää koiraa ties mistä, vaikka todellinen syy on, että hän purkaa minuun turhaumansa siitä, että elämäni ei ole mennyt hänen odotustensa mukaisesti.
Minusta kypsä vanhempi osaa jossain vaiheessa selvästi erottaa omat kunnianhimonsa lapsensa elämästä. Kypsymätön vanhempi ei osaa, ja purkaa turhaumiaan lapsiinsa koko elämänsä ajan. Tällaisesta ei kannata välittää, vaikka se ikävältä tuntuukin. Elä omaa elämääsi, olet sen ansainnut.
Sinun ei tarvitse ottaa vastaan äitisi huonoa käytöstä. Olet aikuinen ihminen, joka voi määrätä itse kuinka sinua kohdellaan. Ota etäisyyttä, jos äitisi kohtelee sinua huonosti.
Itselläni on ystävä, joka on suuren osan lapsuuttaan saanut kokea huonoa kohtelua äidiltään. Kaiken hän kantoi sisällään pitkään, mutta lopulta kasvettuaan ymmärsi ettei hänen tarvitse sietää vanhemman järjetöntä kohtelua. Hän päätti osoitti äidillee, ettei sellainen käytös käy päinsä. Äidillä oli kai sen verran järkeä päässä, että tajusi itsekin muuttaa käytöstään. Nyt he ovat kai pikkuhiljaa parannelleet välejään.
Ota ohjat omiin käsiin ja vaadi itsellesi ansaitsemaasi kohtelua. Ei missään suhteessa tarvitse kuunnella minkäänlaista vähättelyä ja alistamista!
Ei kuulu, mutta semmosta se voi olla. Minunkin äitini oli näennäisesti ihana, kun olin pieni. Eli kun oma tahto ja luonne alkoivat kehittyä, olen ollut ruma, hankala, itsekäs, perinyt kaikki huonot puolet pelkästää, syypää joka asiaan, syylllistänyt ja rasittanut äitiäni, tullut kalliiksi, ollut huono, seksuaalisuutta minulla ei saisi olla ollenkaan (tai olen tyhmä ja huora, tosin huora vaan vihjeinä, en suoraan sanoen). Manipulointia, väheksyntää, kieroilua, kostoja ja jos tikulla tökittäisiin silmään sitä, joka vanhoja muistelee, äitini olisi ollut aikoja sitten sokea. Arvaamaton mäkättäjä ja riidan haastaja: jos hänellä on paha olla, on kaikilla oltava. Kavereita ei saisi tulla tai ainakin niissä on aina jotain pahaa. Olen ollut myös laiska, nykyään kun olen jääräpäisesti toteuttanut unelmiani olenkin menestyessäni kannustuksen arvoinen, muuten kannattaisi antaa työt jollekin joka osaa ne. Minä en osaa siis pohjimmiltaan koskaan mitään. Anteeksi ei hän ole pyytänyt ikinä, oikeasti, kerran vilpillisesti, lisäten tekstin korttiin, jonka oli siis tarkoitus vain syyllistää. Hänen mielestään olisi hyvä jos jäisin yksin.
Minunkin äitini leuhkii minulla muille, puhuu omia mielipiteitään minun suullani, ja niin, tottakai, meillä on ihanat välit, mitä nyt minä olen välillä hankala, hän on ihana, sosiaalinen ja reipas (ja muuten "ihan samanlainen kuin hänkin", silloin kun minussa mitään on), kuten minunkin on aina ollut pakko olla, hoitaa kaikki, "itsenäisesti" eli 10-vuotiaasta saakka, ja se on hassua sinänsä, kun en mihinkään kuitenkaan pysty. No, muut ei saa haukkua, sitten hän suuttuu, mutta hän saa. Riitaa hän haastaa, ja saa sen lopulta aina jollain, lyö millä vaan, on täysin epälooginen, poikkeaa aiheesta, kunnes vääntää asian niin, että minähän se häntä loukkasin, vaikka hän olisi miten törkeästi kohdellut ja aloittamalla aloittanut asian. Yleensä olen pystynyt väistelemään nykyään, mutten aina. Siksi välit on poikki nytkin. En ole vihainen, en vaan jaksa enää miettiä, mitkä motiivit milloinkin ovat ja sitä pahaa mieltä.
Saan varmaan kuulla ne nykyiset hyvät sanat siksi, että hän pelkää että jää osattomaksi menestyksestä... On vaikeaa uskoa, että hän kovin paljon muuttuu, vaikka onhan hän osan pahimmista tempauksistaan jättänyt, kun olen suoraan ilmoittanut, että pitää itsellään vaan. En lähde hysteerisiin myrskyihin, jos olen jotain siltäkin ämmältä oppinut, on se kylmäverisyys ja tyyneys. Ja jos hermot menee, en jää riitelemään vaan lähden pois. Ja miksi koitan olla väleissä? Koska se on äiti. Se vitun ihmeellinen ja taikavoimainen sana. Jos se olisi kuka tahansa muu, se olisi lentänyt kuin leppakeihäs ulos elämästäni jo aikaa sitten: huolimatta siitä, että ne hyvät puolet onkin tosi hyviä, hän osaa olla hauska, sosiaalinen, ja rento, ainakin kun kaikki menee kuten hän haluaa ja varsin ihana hän on, kun kokee että tilanne on hänen hallussaan.
No, elämä on luopumista ja kaikki äidit eivät vaan rakasta lapsiaan. Onneksi isäni on kuollut.
Kyllä kai äidit jollain tasolla lapsiaan aina rakastaa, mutta se rakkaus on kyllä ehdollista. Äidit myös usein inhoavat lapsiaan, ja näyttävät sen kuvailemallasi tavalla.
Niin, ja toisaalta voidaan kysyä, onko se sitten edes rakkautta? Tuntuu, että rakastan enemmän koiraani kun hän minua. Ja niin, no, hänkin taisi rakastaa koiraansa enemmän kun minua. Ehkä koirissa vaan on sitä jotain :D
"Jollain tasolla" on paskaa, kaikki äidit eivät edes kykene rakkauteen. Minäkin uskottelin itselleni vuosia, että varmaan hän "jollain tasolla minua rakastaa" sillä kuka on ihminen, jota edes oma äiti ei rakasta? No, sen jälkeen, kun on päässyt julmiin tosiasioihin, on todennut, että vastaus kysymykseen on "minä". Kyllähän hän varmaan tuntee hetkittäin jotain, en epäile sitä ollenkaan, tunteehan hän itsesääliä ja suuttumustakin, joten hänellä on tunteet. Kyse siis ei ole kuin hetkittäisestä sosiopatiasta. Ai kun lohduttaa. Kun kärpäsen paska on sellaisen äidin rakkaus, eikä se ole oikeasti rakkautta eikä sillä tee mitään. Nopeammin pääsee tuskistaan, kun myöntää tosiasiat. Sellainen äiti ei rakasta koskaan Sinua, vaan omaa kuvaansa, heijastettaan, jatkettaan, itseään, niin kauan kun sen voi kuvitella. "Sinua" ei ole. Kun rikot sen kuvan tai edes yrität, on kosto sen mukainen. Tervetuloa helvettiin :)
Äidit ja isät vihaavat lapsiaan. Joo, jotkut kyllä. Lapsia jotka ihan itse oikein nussimalla nussivat tähän maailmaan, ihan itse nautinnon siitä ottaen ja riskillä, tahallaan, miten vaan, mutta ihan itse. Sitten syyttävät lapsia omista teoistaan, jos toisistaan eivät saa tarpeekseen. Kostavat lapselle, kun eivät voi ottaa vastuuta omista teoistaan. Vitun luuserit. Tasa-arvoisesti, molemmat sukupuolet, ja niitä "huijattuja" kitisijöitä voi aina vetää ihan suoraan turpaan. Että jos joku mies nyt luulee, että mä jotenkin tunnen myötätuntoa miehiä kohtaan, niin vitut, jos ei tiedä, mitä voi tapahtua kun pippeli menee pimppiin niin on tavan idiootti ja soisin tietenkin heidän jäävän kokonaan lapsettomiksi, mutta eikös se yleensä mene niin, että ne ketkä toivoisivat ja huolta pitäisivät, jäävät ilman ja ne kaiken maailman turhat inisijät, itsekeskeiset mulkut, lisääntyvät kuin itsestään.
Rakkaus. Niin. Mitähän sekin on ja kukahan siihenkin pystyy?
kyllä olen kanssasi samaa mieltä joistakin mainitsemistasi asioista.
Vanhemmat tosiaan usein näkevät lapsensa oman itsensä heijastumina, toteuttamassa heidän omia (toteutumattomia) toiveitaan ja kunnianhimojaan. Kun lapsi sitten ei olekaan toivotun kaltainen, niin silloin tunne lasta kohtaan voi olla viha. Epäkypsä vanhempi ei pääse tästä tunteesta koskaan eroon, koska pitää itsepintaisesti kiinni ajatuksesta, että hän lapsen tehtävä on tasoittaa vanhempiensa turhautumista.
En nyt muista kuka on sanonut hyvin viisaasti, mutta jotenkin näin se menee: Kun ihminen haluaa lapsen, hän haluaa sen tyydyttämään tiettyjä tarpeita. Kun lapsi kasvaa, vanhempi huomaa lopulta, että lapsi onkin vain elämän jatketta.
"Rakkaus" on todellakin iso kysymysmerkki, johon minäkin suhtaudun kriittisesti.
Minulla oli äitipuoli joka rankas minua kun tein jotain sopimatonta. Aluksi anto vain piiskaa, kun tulin murros ikään niin halus antaa piiskaa ilman housuja. Halus kai katsella kun ei antanut housuja takas. Kun kahden oltiin niin rupesi (rankasemaan) tulemalla mun päälleni naimaan, sitten anto piiskaa ja käski olla kertomasta. Pari vuotta meni "äidin" alistaessa ennenkuin erosivat isän kanssa. Jälkeenpäin olen yrittänyt olla muistelematta niitä satoja kertoja mitä kaksistaan teki, vaikka muut luulivat että on kiltti vaimo isälleni.
Mikset ilmoittaisi poliisille ja etsisi itsellesi tukihenkilöä, terapeuttia tai vastaavaa? Onko tämä nainen taas naimisissa ja onko kenties lapsipuolia?
Onko isäsi sellainen, että hänelle voisi asiasta kertoa? Hän voisi sitten ottaa yhteyttä tähän naiseen sinun puolestasi ja vaatia omalta osaltaan tiillle (ei tietenkään väkivaltaisesti). Hänen pitäisi tukea sinua, silloin hän toimisi oikein, muuten ei.