Tapasimme nuorina. Aluksi olimme ystäviä, mutta vähitellen suhteemme kehittyi syvemmäksi. Ihastuimme ja rakastuimme. Olimme molemmat toisillemme ensimmäiset seurustelukumppanit. Tuota kaunista ja ihanaa aikaa kesti lähes 4 vuotta, sitten exäni ilmoitti, ettei halua jatkaa yhdessä.
Olin murskana ja olin vihainenkin exälleni.
Elämä silti jatkui. Pääsin yli exästä. Juhlin. Join. Käytin rahaa holtittomasti. Jouduin isoihin velkoihin ja perintätoimistojen asiakkaaksi. Join lisää. Harrastin irtosuhteita, ahmin tolkuttomasti, oksensin, paastosin. Esitin iloista, vaikka tosiasiassa voin todella huonosti. Yritin itsemurhaakin muutamia kertoja. Näistä kerroista ei kukaan tiedä, itse vain petyin huomatessani etten onnistunutkaan. Muutama pidempikin seurustelusuhde oli, mutta ei ne tuntuneet hyvältä.
Eräänä päivänä tapasin naisen, josta tuli vaimoni. Elämä rauhoittui ja saimme lapsia. Elin kutakuinkin onnellista elämää.
Omituisten sattumien vuoksi päädyimme exäni kanssa kuitenkin samaan ystäväpiiriin uudelleen! Myös ex oli avioitunut ja saanut lapsia ja hän eli onnellista elämää. Vaimoni ja exäni ystävystyivät ja nykyisn tapailemme säännöllisesti perheinä ja pidämme muutenkin yhteyttä toisiimme. Kaikki osapuolet tietävät minun ja exäni seurustelleen eikä se haittaa ystävyyssuhteitamme. Olen todella onnellinen exäni puolesta, että hän on onnellinen ja hänellä on hyvä elämä. Ja olen tyytyväinen omaankin elämääni.
Yksi asia minua kuitenkin vaivaa. Huomasin heti tavatessani exän uudelleen, että tunteeni häntä kohtaan eivät olekkaan kuolleet! Hyväksyn elämämme nykyisellään näin, enkä halua erota vaimostani, enkä toivo exänkään eroavan. Olen onnellinen nähdessäni hänet puolisonsa kanssa onnellisena ja iloinen että hänellä on hyvä mies. Enkä tunne mitään mustasukkaisuutta heidän suhteesta. Tunnen kuitenkin valtavaa vetoa exää kohtaan ja koen, että edelleen välillämme on jotain selittämätöntä kipinöintiä. Olemme läheisiä ja ajattelemme asioista samalla tavalla. En koskaan pettäisi vaimoani fyysisesti, mutta tunnen syyllisyyttä tästä tunnetasolla pettämisestä. Haen liikaa exän hyväksyntää ja kieroutuneella tavalla haaveilen, että hänelläkin olisi edelleen tunteita minua kohtaan. Ajattelen häntä päivittäin. Haluaisin hänen rakastavan minua, niinkuin minäkin rakastan häntä. Tämä on minulle ongelma, josta haluan päästä eroon. Tuo ex-riippuvuus. Hyväksyn omat tunteeni ja selviän niistä, mutta miten pääsen eroon tuosta hänen hyväksyntänsä hakemisesta? Ystävyyssuhteitamme en halua sotkea omilla kummalisilla tunteillani. Aika ei ole haalistanut tunteitani, erosta exän kanssa on aikaa jo yli 20 vuotta ja ystävyyssuhdettakin jatkunut jo lähes 10 vuotta, eli teini-ikäisiä emme kukaan enää ole. Vuosia olen näitä tunteitani pitänyt itselläni, nyt tuntui hyvälle kirjoittaa ne anonyyminä johonkin.
Olin murskana ja olin vihainenkin exälleni.
Elämä silti jatkui. Pääsin yli exästä. Juhlin. Join. Käytin rahaa holtittomasti. Jouduin isoihin velkoihin ja perintätoimistojen asiakkaaksi. Join lisää. Harrastin irtosuhteita, ahmin tolkuttomasti, oksensin, paastosin. Esitin iloista, vaikka tosiasiassa voin todella huonosti. Yritin itsemurhaakin muutamia kertoja. Näistä kerroista ei kukaan tiedä, itse vain petyin huomatessani etten onnistunutkaan. Muutama pidempikin seurustelusuhde oli, mutta ei ne tuntuneet hyvältä.
Eräänä päivänä tapasin naisen, josta tuli vaimoni. Elämä rauhoittui ja saimme lapsia. Elin kutakuinkin onnellista elämää.
Omituisten sattumien vuoksi päädyimme exäni kanssa kuitenkin samaan ystäväpiiriin uudelleen! Myös ex oli avioitunut ja saanut lapsia ja hän eli onnellista elämää. Vaimoni ja exäni ystävystyivät ja nykyisn tapailemme säännöllisesti perheinä ja pidämme muutenkin yhteyttä toisiimme. Kaikki osapuolet tietävät minun ja exäni seurustelleen eikä se haittaa ystävyyssuhteitamme. Olen todella onnellinen exäni puolesta, että hän on onnellinen ja hänellä on hyvä elämä. Ja olen tyytyväinen omaankin elämääni.
Yksi asia minua kuitenkin vaivaa. Huomasin heti tavatessani exän uudelleen, että tunteeni häntä kohtaan eivät olekkaan kuolleet! Hyväksyn elämämme nykyisellään näin, enkä halua erota vaimostani, enkä toivo exänkään eroavan. Olen onnellinen nähdessäni hänet puolisonsa kanssa onnellisena ja iloinen että hänellä on hyvä mies. Enkä tunne mitään mustasukkaisuutta heidän suhteesta. Tunnen kuitenkin valtavaa vetoa exää kohtaan ja koen, että edelleen välillämme on jotain selittämätöntä kipinöintiä. Olemme läheisiä ja ajattelemme asioista samalla tavalla. En koskaan pettäisi vaimoani fyysisesti, mutta tunnen syyllisyyttä tästä tunnetasolla pettämisestä. Haen liikaa exän hyväksyntää ja kieroutuneella tavalla haaveilen, että hänelläkin olisi edelleen tunteita minua kohtaan. Ajattelen häntä päivittäin. Haluaisin hänen rakastavan minua, niinkuin minäkin rakastan häntä. Tämä on minulle ongelma, josta haluan päästä eroon. Tuo ex-riippuvuus. Hyväksyn omat tunteeni ja selviän niistä, mutta miten pääsen eroon tuosta hänen hyväksyntänsä hakemisesta? Ystävyyssuhteitamme en halua sotkea omilla kummalisilla tunteillani. Aika ei ole haalistanut tunteitani, erosta exän kanssa on aikaa jo yli 20 vuotta ja ystävyyssuhdettakin jatkunut jo lähes 10 vuotta, eli teini-ikäisiä emme kukaan enää ole. Vuosia olen näitä tunteitani pitänyt itselläni, nyt tuntui hyvälle kirjoittaa ne anonyyminä johonkin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Se on kumma miten joku exä voi vaikuttaa tunteisiin. Minulla on myös exä menneisyydestä 16v. takaa, joka vaivaa. Eroni jälkeen tapasin hänet sattumalta 3v. sitten ja päädyimme parien treffien jälkeen punkkailemaan. Kivaa oli, mutta tunne tasolla ei niin räiskyvää. Sitten lopetimme, koska selvisi, että hän seurustelee. Tästä on kulunut 2 vuotta ja yhä kummittelee. Näin häntä syksyllä taas pitkästä aikaa ja taas sama virsi, paitsi, että nyt tiesin hänen edelleen seurustelevan. Taas päädyin jäähylle, koska ei tuntunut mukavalta, että hänellä odottaa joku kotona. Nyt sitten ei ole mitään yhteyttä pidetty 3kk.
Sinun ongelmaasi voisin naisena sanoa, että vaikka tunteet ja muut asiat olisivatkin kuolleet, niin se viettelys ei katoa mihikään. Halu kokeilla tikulla jäätä on suuri ja hän luultavasti haluat vain voiton. Näin minä ajattelin ensin omalla kohdalla, kunnes huomasin nyt syksyllä ihastuneeni häneen uudelleen ja samoista syistä. Jos en saisi mitään vastakaikua exältä niin todella ajattelisin, ettei meidän juttu koskaan merkinnytkään mitään ja että olisin ollut vain pelkkä lelu, jonka tunteilla leikittiin. Se hylätyksi tulemisen tunne sinua ehkä eniten vaivaa. Ei niinkään enää tunteet sinänsä. Jos saisit hänen hyväksyntänsä niin tuntuisiko sinusta, että olet päässyt asioiden päälle? Nythän hylättynä jäit alle. Onko sinulla sittenkin katkeruutta, jonka kanssa opit elämään ja hankkimalla toisen kanssa perheen vai haetko hyväksyntää kostaaksesi hänelle joskus kokemasi vääryys?
Ajattelen nyt vain omalta kohdalta. Kävin ihan samoja tunteita läpi tuon exäni suhteen, jos itselleni olen rehellinen. Meillä vain kävi vähän toisin.
En usko että lopettaisin silti exän ajattelemisen, vaikka hän paljastaisikin hänellä olevan myös tunteita minua kohtaan.
Voi olla että en ajattelisi itseäni niin hylättynä. Hylkääminen oli raskas kokemus. Jotenkin koen silti vieläkin meillä olevan henkisen yhteyden, pelkkää himoa tämä ei ole. Lämmin hyvä tunne.
En halua tilanteisiimme muutosta, enkä ehkä oikeasti esim menisi hänen kanssaan sänkyyn. En vain voi lopettaa hänen ajattelemistaan. Paljon olen ponnistellut ja koettanut ajatella jotain muuta.
Avioliittoni, ei ole kostotoimi, eikä yritys loukata exää. Ja kunnioitan exän avioliittoa. Hän on hyvän miehen kanssa naimisissa. Ex ilmeisesti vain on se elämäni suuri rakkaus, vaikka vaimonikin on rakas. Oma jossitteluni vain ärsyttää itseäni. Mietin kaikenlaista hullua, kuten että ehkä joskus vanhoina, puolisoidemme kuoltua, voimme jälleen olla yhdessä.
"Ex ilmeisesti vain on se elämäni suuri rakkaus, vaikka vaimonikin on rakas. Oma jossitteluni vain ärsyttää itseäni. Mietin kaikenlaista hullua, kuten että ehkä joskus vanhoina, puolisoidemme kuoltua, voimme jälleen olla yhdessä. "
Olet sitten 10 vuotta antanut vaimosi ymmärtää todelliset tunteesi väärin. Kuvottaa jo ajatuskin. Vaikka itse et haluaisi tämänhetkisen tilanteen muuttuvan, vaimosi saattaisi haluta jos tietäisi totuuden. Onko käväissyt mielessä, että nyt olet ottanut omiin käsiisi hänenkin oikeutensa valita? Kukaan tuskin suostuu olemaan vain "rakas" kun oman miehen "elämän suuri rakkaus" pyörii nenän alla.
Miksi et pysty rehellisesti puhumaan vaimosi kanssa?
Toimit todella epäreilusti. Ajattelet ainoastaan itseäsi. Niin ja exääsi.
Sääliksi käy vaimoasi ja lapsia myös.
on muitakin kiikkiinjääneitä. Omasta erostani on kuusi vuotta, eikä päivääkään mene, ettenkö ajattelisi häntä. Erosimme koska hänellä rupesi olemaan toisia, hän olisi silti halunnut jatkaa kanssani, mutta minä tunsin merenevani ja halusin eron. Kestin sitä noin viisi vuotta ja uskoin villityksen menevän ohi. Kaikkiaan olimme naimisissa lähes 30 vuotta.
Rakastan häntä yhä, tosin en tiedä, onko se riippuvuutta. Mistä erottaa onko rakkaus vai riippuvuus? Jos olisi riippuvuutta, voisi yrittää jotkenkin hoitaa.
Uusi suhde on ja olen hänelle rehellinen kertoen että ajatukseni ovat usein menneessä. Haluan kuitenkin olla tämän uuden kanssa ja hän ymmärtää etten voi tunteilleni mitään. Miellä on aika hyvä yhdessä, mutta suurta rakkautta ei ole.
Millaisen hoidon voisi aloittaa, ettei ihan lopun elämää mene exää ajatellessa. Joskus tuntuu että tulee masennus, kun haluaisi mennä eteenpäin eikä vatvoa menneitä.
eikä riippuvuutta...olen kokenut saman . Tapasimme noin 15 vuotta sitten ja oli ihan mieletön fiilis tämän ihmisen kohdalla...sellainen selittämätön tunne ettei tätä ihmistä halua menettää koskaan elämässään. Pidin häntä aarteena jonka olin löytänyt, tai joka oli minulle annettu. Olimme nuoria ja villejä. Mieheni oli vielä vaiheessa, jossa halusi mennä eikä sitoutua. Näimme aina kun kaipasimme toisiamme, ilman sitoumuksia,ja aina hän tuli ikkunan taa luokseni. Joskus päivällä joskus yöllä...Ja joka kerta koimme niin täydellistä hyvää oloa ja yhteyttä...Selittämätön rakkaus, jota ilman ei voinut olla. Minua vaivasi sitoutumattomuus, ja yritettiin monesti erota, mutta kohtalo sai aina meidät yhteen.Tapasimme sattumalta, emmekä koskaan pystyneet olemaan erossa toisistamme fyysisesti tavattuamme....Ihana ihminen. Puhuttiin kaikesta, syvällisemmätkin asia. Minä väsyin, ja pyysin tekemään ratkaisun. Hän ihastui toiseen, ja tämä toinen halusi hänet luokseen asumaan. Hänellä oli taloudellisia vaikeuksia hankkia oma asunto, ja hän meni tämän toisen naisen asuntoon asumaan, kokeilemaan josko siitä jotai tulis. Aina sanoi että jokin kuitenkin tökkii siinä suhteessa...Palasi usein minun luo jollakin verukkeella...Minä sitten tein lopullisen päätöksen olla erossa...ja vuosi oltiikin. Sen jälkeen soiteltiin tiiviisti...juteltiin. Hän ei halunnut mennä kihloihin eikä hankkia lapsia vaikka tämä avopuoliso olisi halunnut sitä. Kertoi minulle exälleen kaiken...avoimesti...Meidän välillä oli niin syvä yhteys kaikesta huolimatta että jatkoimme juttelua vaikka molempien mielestä moraali on pidettävä, ja tavata emme voineet. Tiesimme kumpikin mihin se johtaa , jos tapaamme...Se mieletön vetovoima sai meidät aina päätymään sänkyyn, jokaisella tapaamisella...No puhelut jatkui ja jatkui...Lopulta olimme tilanteessa, että halusimme nähdä. Tunteet olivat syvät edelleen. Tapasimme ja menimme toistemme syliin...rakastelimme vuoden vaikka hän ei pystynyt lähtemään kotoa. Salaa tietenkin. Minäkin olin väsynyt miettimään mitä pitää tehdä...Tunteet veivät meitä molempia. Järki ei ollut koskaan mukana....Onko se rakkautta.? luulen , että on. Jos viisitoista vuotta tuntee rakastavansa..syvää yhteenkuuluvuutta ja mieletön seksuaalinen halu tätä ihmistä kohtaan säilyy..sen täytyy olla rakkautta. Mutta tämä toinen nainen hankkiutui raskaaksi. ja Mies ei pystynyt jättämään perhettä...Olemme eronneet katkerasti. Riidelleet. Haukkuneet. Olemme molemmat todella sekaisin omassa elämässä. Järjellä ajateltuna kaikki on ok. Mutta koskaan emme koe kenenkään toisen ihmisen kanssa samaa...Olisin halunnut elää koko loppuelämän tämän miehen kanssa...luonnollisessa rakkauden tunteessa, joka vain oli aina ja pysyi ilman ponnisteluja. Oli helppo rakastella aina, joka kerta kun tapasimme, halu syntyi itsestään. viisitoista vuotta.....mutta nyt olemme eronneet. Ja en usko että koskaan enää ylpeys antaa periksi, tunnustaa toiselle, olit se oikea....Rakastan sinua. Muistot elää, ja kantaa. Rakkautta on oikeasti olemassa. Onneksi.