Tämä ei ehkä ole oikea palsta vuodattaa tätä asiaa, mutta jonnekkin oli pakko saada purkaa tätä valtaisaa v***tusta...
Kyse on omasta äidistäni ja ehkä vähän myös isästänikin. Siis nämät ovat erään miehen tulevat appivanhemmat (toivon mukaan saan tämän miehen =)).
Ja sitten ongelma: Olen 22-vuotias yh ja joudun olosuhteitten pakosta asumaan vanhempieni kanssa. Onneksi pääsen kesällä muuttamaan omaan asuntoon, sillä mittani alkaa olla todella täysi ja mielenterveyskin tässä alkaa jo järkkyä...
Äitini on jatkuvasti neuvomassa minua asioitteni hoidossa, sanoo mitä saan tehdä ja mitä en. Toisin sanoen pitää minua edelleen n. 15-vuotiaana kakarana, ja on jopa itse sanonut, että niin kauan kuin asun heidän kanssaan, teen niin kuin he(hän) sanovat. Olen siis ilmeisesti edelleenkin vanhempien holhouksen alainen!
Isäni ei puhu eikä pukahda minulle kuin pakolliset asiat, mutta luulempa, että hän on aika pitkälle samaa mieltä äitini kanssa.
Voisin tietysti kertoa hieman menneisyyttäni. "Rakastuin" 16-vuotiaana lapseni isään, joka oli minua 10-vuotta vanhempi. Vanhempani eivät hyväksyneet suhdettamme, joten minun oli "pakko" valehdella jatkuvasti menemisistäni ja tekemisistäni. Sitä mukaan kun valheeni paljastuivat, välimme äidin kanssa kiristyivät koko ajan, mutta minä en luopunut poikaystävästäni (josta nyt kerrottakoon sen verran, että hän oli pahasti alkoholisoitunut ja täysi renttu muutenkin). Suurin osa seurusteluni perusteista oli uhma vanhempia vastaan ja jonkinlainen huomion ja rakkauden kaipuu.
Kotona en ole KOSKAAN kuullut mitään hyvää esim. koulumenestyksestäni, aina on ollut "parantamisen varaa", kaikki ystäväni ovat olleet jollain lailla huonoja, kaikissa tekemissäni asioissa on ollut aina enemmän pahaa kuin hyvää. Eikä asiaa yhtään paranna sekään, että sairas veljeni on hakannut minut monta kertaa lähes sairaalakuntoon silloin, kun hän sai vielä silmittömiä raivokohtauksia. Silloinkin syy oli minussa kun olin sanonut väärän sanan väärään aikaan. Äidiltäni kaikki nämä syytökset ovat tulleet.
18-vuotiaana meille sitten syntyi tyttö ja menimme salaa kihloihin. Ja pitää kyllä ainakin minun kohdallani paikkansa, että vanhemmiten viisastuu, joten annoin sitten kihlatulleni "kenkää", koska en halunnut itseni ja lapseni elävän juopon kanssa(4 vuotta kyllä kesti sekin asia tajuta).
Äitini on minulle suoraan sanonut, kuinka olen pilannut hänen ja isän elämän tuolla suhteellani. Edes kehitysvammainen veljeni ei ole tuottanut heille samanlaista helvettiä kuin minä... Itsehän saan itseäni tästä syyttää, mutta minä siitä suhteesta varmasti kärsin enemmän kuin vanhempani.
Mielestäni olen viisastunut 16-vuotiaasta suorastaan uskomattoman paljon, mutta äitini ei ole ilmeisesti kanssani samaa mieltä. Hän neuvoo minua kaikessa ja jos sanon jotain vastaan, seurauksena on ilmiriita ja taas käännetään veistä haavassa, kuinka olen huono tytär ja aiheuttanut surua ja tuskaa...
Olen löytänyt ihanan miehen, jonka kanssa voisin kuvitella olevani loppuelämäni. Nyt vaan on taas noussut seinä vastaan, koska äitini vastustaa jälleen suhdettani ja tällä kertaa perusteena on se, että äitini tuntee tämän miehen sukua jonkin verran ja hänen mukaansa yksikään miespuolinen siinä suvussa ei ole saanut elämällään mitään aikaan ja kaikki ovat juoppoja. "Mieheni" suvussa on kyllä tosiaan esiintynyt alkoholismia, hänen isänsä mm. oli pahasti alkoholisoitunut, mutta hän on itse sanonut vannoneensa, ettei koskaan vajoa itse yhtä alas.
Sitten tästä miehestä sen verran, että hän on työpaikallaan johtavassa asemassa, alkoholia käyttää 2-3 kertaa kuukaudessa, pitää huolta kunnostaan ja tekee vielä lisätöitä "harrastuksena".Ruoanlaittotaitokin on gourmet-kokin tasoa ja muutkaan kotityöt eivät näytä tuottavan mitään ongelmia. Kaiken lisäksi vielä pitää lapsista ja tulee hyvin toimeen kaikkien ihmisten kanssa. Ja tällainen mies ei sitten äidilleni kelpaa vävyksi...
Tämä on varmaan tosi säälittävää tekstiä. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Odotanko vain siihen asti, että pääsen muuttamaan omaan asuntoon ja omaan elämään, vai mitä teen. Hermoni ovat jatkuvasti kireällä kuin viulunkieli. Rakastan tottakai vanhempiani, enkä haluaisi rikkoa välejä heihin kokonaan lähinnä lapsen takia, mutta olen saanut tarpeekseni jatkuvasta holhoamisesta.
Miten kehtaan sanoa miehelle, että vanhempani holhoavat minua vielä, eivätkä anna minun tapailla sinua...?
Eilen viimeksi jouduin kieltäytyä hänen pyynnöstään, että jäisin yöksi ja hän selvästi loukkaantui pahasti saadessaan kieltävän vastauksen. En vain yksinkertaisesti uskalla jäädä yöksi, koska kotona syttyisi taas sota, enkä jaksa enää tapella.
Mitä pitäisi tehdä...?Toivon tilanteen muuttuvan jonain päivänä ja samalla pelkään, että äiti neuvoo minua vielä haudan takaakin...
Anteeksi vuodatukseni, pieni helpotus siitä minulle oli ja varmaan joku sai hyvät naurut.
Kaikesta huolimatta, hyvää kevättä!
Kyse on omasta äidistäni ja ehkä vähän myös isästänikin. Siis nämät ovat erään miehen tulevat appivanhemmat (toivon mukaan saan tämän miehen =)).
Ja sitten ongelma: Olen 22-vuotias yh ja joudun olosuhteitten pakosta asumaan vanhempieni kanssa. Onneksi pääsen kesällä muuttamaan omaan asuntoon, sillä mittani alkaa olla todella täysi ja mielenterveyskin tässä alkaa jo järkkyä...
Äitini on jatkuvasti neuvomassa minua asioitteni hoidossa, sanoo mitä saan tehdä ja mitä en. Toisin sanoen pitää minua edelleen n. 15-vuotiaana kakarana, ja on jopa itse sanonut, että niin kauan kuin asun heidän kanssaan, teen niin kuin he(hän) sanovat. Olen siis ilmeisesti edelleenkin vanhempien holhouksen alainen!
Isäni ei puhu eikä pukahda minulle kuin pakolliset asiat, mutta luulempa, että hän on aika pitkälle samaa mieltä äitini kanssa.
Voisin tietysti kertoa hieman menneisyyttäni. "Rakastuin" 16-vuotiaana lapseni isään, joka oli minua 10-vuotta vanhempi. Vanhempani eivät hyväksyneet suhdettamme, joten minun oli "pakko" valehdella jatkuvasti menemisistäni ja tekemisistäni. Sitä mukaan kun valheeni paljastuivat, välimme äidin kanssa kiristyivät koko ajan, mutta minä en luopunut poikaystävästäni (josta nyt kerrottakoon sen verran, että hän oli pahasti alkoholisoitunut ja täysi renttu muutenkin). Suurin osa seurusteluni perusteista oli uhma vanhempia vastaan ja jonkinlainen huomion ja rakkauden kaipuu.
Kotona en ole KOSKAAN kuullut mitään hyvää esim. koulumenestyksestäni, aina on ollut "parantamisen varaa", kaikki ystäväni ovat olleet jollain lailla huonoja, kaikissa tekemissäni asioissa on ollut aina enemmän pahaa kuin hyvää. Eikä asiaa yhtään paranna sekään, että sairas veljeni on hakannut minut monta kertaa lähes sairaalakuntoon silloin, kun hän sai vielä silmittömiä raivokohtauksia. Silloinkin syy oli minussa kun olin sanonut väärän sanan väärään aikaan. Äidiltäni kaikki nämä syytökset ovat tulleet.
18-vuotiaana meille sitten syntyi tyttö ja menimme salaa kihloihin. Ja pitää kyllä ainakin minun kohdallani paikkansa, että vanhemmiten viisastuu, joten annoin sitten kihlatulleni "kenkää", koska en halunnut itseni ja lapseni elävän juopon kanssa(4 vuotta kyllä kesti sekin asia tajuta).
Äitini on minulle suoraan sanonut, kuinka olen pilannut hänen ja isän elämän tuolla suhteellani. Edes kehitysvammainen veljeni ei ole tuottanut heille samanlaista helvettiä kuin minä... Itsehän saan itseäni tästä syyttää, mutta minä siitä suhteesta varmasti kärsin enemmän kuin vanhempani.
Mielestäni olen viisastunut 16-vuotiaasta suorastaan uskomattoman paljon, mutta äitini ei ole ilmeisesti kanssani samaa mieltä. Hän neuvoo minua kaikessa ja jos sanon jotain vastaan, seurauksena on ilmiriita ja taas käännetään veistä haavassa, kuinka olen huono tytär ja aiheuttanut surua ja tuskaa...
Olen löytänyt ihanan miehen, jonka kanssa voisin kuvitella olevani loppuelämäni. Nyt vaan on taas noussut seinä vastaan, koska äitini vastustaa jälleen suhdettani ja tällä kertaa perusteena on se, että äitini tuntee tämän miehen sukua jonkin verran ja hänen mukaansa yksikään miespuolinen siinä suvussa ei ole saanut elämällään mitään aikaan ja kaikki ovat juoppoja. "Mieheni" suvussa on kyllä tosiaan esiintynyt alkoholismia, hänen isänsä mm. oli pahasti alkoholisoitunut, mutta hän on itse sanonut vannoneensa, ettei koskaan vajoa itse yhtä alas.
Sitten tästä miehestä sen verran, että hän on työpaikallaan johtavassa asemassa, alkoholia käyttää 2-3 kertaa kuukaudessa, pitää huolta kunnostaan ja tekee vielä lisätöitä "harrastuksena".Ruoanlaittotaitokin on gourmet-kokin tasoa ja muutkaan kotityöt eivät näytä tuottavan mitään ongelmia. Kaiken lisäksi vielä pitää lapsista ja tulee hyvin toimeen kaikkien ihmisten kanssa. Ja tällainen mies ei sitten äidilleni kelpaa vävyksi...
Tämä on varmaan tosi säälittävää tekstiä. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Odotanko vain siihen asti, että pääsen muuttamaan omaan asuntoon ja omaan elämään, vai mitä teen. Hermoni ovat jatkuvasti kireällä kuin viulunkieli. Rakastan tottakai vanhempiani, enkä haluaisi rikkoa välejä heihin kokonaan lähinnä lapsen takia, mutta olen saanut tarpeekseni jatkuvasta holhoamisesta.
Miten kehtaan sanoa miehelle, että vanhempani holhoavat minua vielä, eivätkä anna minun tapailla sinua...?
Eilen viimeksi jouduin kieltäytyä hänen pyynnöstään, että jäisin yöksi ja hän selvästi loukkaantui pahasti saadessaan kieltävän vastauksen. En vain yksinkertaisesti uskalla jäädä yöksi, koska kotona syttyisi taas sota, enkä jaksa enää tapella.
Mitä pitäisi tehdä...?Toivon tilanteen muuttuvan jonain päivänä ja samalla pelkään, että äiti neuvoo minua vielä haudan takaakin...
Anteeksi vuodatukseni, pieni helpotus siitä minulle oli ja varmaan joku sai hyvät naurut.
Kaikesta huolimatta, hyvää kevättä!
Vastaukset 8
Vanhimmat
En ihmettele äitisi asennetta, lapsihan sinä vielä kirjoituksesi perusteella olet. Suuri osuus vanhempiesi käytöksestä on ihan oikeutettua huolenpitoa, itse et näy asioita osaavan hoitaa. On myös aivan oikein että asunnon omistaja sanelee säännöt, varsinkin jos et maksa vuokraa. Kyllä se ikä vielä opettaa... Hyvää kevättä ja jaksamista, sitä seisoo vaikka päällänsä muutaman kuukauden jos tarve vaatii :)
Saatan kuullostaa kakaralta, mutta maailma on minua paljon opettanut. En vuodattanut puoliakaan elämäni tapahtumista, eikä nämä olleet edes niitä "pahimpia.
Sitten, en maksa varsinaisesti vuokraa, mutta maksan itse laskuni ja ostan itse suurimman osan ruuasta ja kaikki vaatteet tyttärelleni ja minulle. Ja tottakai vanhempani ovat herroja talossa, mutta onko se nyt ihan tervettä, että minun täytyy KYSYÄ LUPA, jos aion mennä käymään jossain!?! Ja pakko tässä on "seistä päällään" vähän aikaa...
se minun mielestäni on niin, että juuri tuollaiset vastoinkäymiset, mitä sinäkin olet elämässäsi kokenut tuovat sitä elämänkokemusta, eikä mikään muu. Ymmärrät kasvaneesi henkisesti, etkä näyt tuntevan suurta kaunaa ja katkeruuttakaan vanhempiasi kohtaan. Minusta vaikutat kypsältä ja olosuhteisiin nähden tasapainoiselta. Toivotan sinulle tsemppiä ja voimia siihen, kun elämä oman katon alla alkaa :). Me lapset olemme omille vanhemmillemme vauvoja vielä aikuuisinakin,...
kannattaa miettiä äidin varoituksia siitä alkoholismiin taipuvasta suvusta. Jos tuleva appiukkokin on alkoholisti, niin perheessä on opittu ylenmääräinen alkoholinkäyttö. Sinulla on elämää yli puoli vuosisataa edessäpäin. Älä ota turhaan siihen alkoholistimiestä holhottavaksesi. Sinulla on lapsi, pidä hänestä huolta. Muuta omaan asuntoon, jonka varmaan yksinhuoltajana voit saada kaupungilta, hoida lapsesi, mutta älä pelkästään vanhmpiesi ärsyttämiseksi ota alkoholismiin taipuvaista miestä.
muutahan pois vain kylmästi kotoa ja tee omat ratkaisusi elämässäsi. Mitäs siellä kotona nyhjäät vielä. Kyllä se muidenkin on pärjättävä "maailmalla", niin mikset sinäkin. Elikkä katkaise se napanuora jo ja opettele itsenäistymään. Äläkä anna niiden vanhempiesi määrätä sinua kuin pikkutyttöä.
Ja kyllä sinä itse näet ja tiedät aikuisena ihmisenä onko uusi mies sopiva sinulle. Anna hänelle mahdollisuus todistaa äitisi itsepintaiset väitteet vääriksi!
pistäppä oman asunnon hankkimiseen vauhtia jollain tavalla, tai muuta väliaikaisesti jonnekkin muualle. Teidän on saatava äitinne kanssa etäisyyttä toisiinne! Se on yksi askel nyt sinulle ja mieti sen jälkeen sitten elämää eteenpäin...
Tuttu tunne. Mulla on kanssa äiti joka ensin yritti kontrolloida kaikkea mitä tein. Kun vartuin tarpeeksi vanhaksi niin en ollut enää kontrolloitavissa, mutta kuittailua ja valitusta tuli koko ajan kun asuin kotona vaikka en tehnyt mitään tyhmyyksiä kuten lapsia juoppojen kanssa.
Sellainen voi olla todella ahdistavaa. Siksi muutin kotoa heti 18 vuotiaana.
älä alistu! suorat sanat vanhemmillesi, ei auta muu!