Kun tapaatte uuden kumppanin, niin mihin kaikkeen kiinnitätte hänessä huomiota? Mikä on se juttu, mikä saa tunteet heräämään?Voiko toisen kanssa seurustella/ elää yhdessä , jos vain pitää mutta ei rakasta?Kuinka paljon "pinnalliset" seikat vaikuttavat parisuhteen kehittymiselle eli ulkonäkö, pukeutuminen, varallisuus...rakkautta ensi silmäyksellä...? vaikkei ole vaihtanut sanaakaan...? ...?
Tunteiden herääminen
mietityttää
71576
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
No ulkonäkö luonnollisesti ensin, varsinkin silmät.. ;-)
Itseäni ei niinkään kiinnosta kumppanin (tässä tapauksessa naisen) vaatetus tai varallisuus. Jos sitä sattuu rakastumaan, niin ei se noista seikoista riipu.
Ehkä joku voikin olla toisen kanssa jos vain pelkästään tykkää, muttei rakasta. Itse en kyllä siihen pysty.
Tässä tullaan taas siihen kemia -asiaan mistä aina täälläkin väitellään, mutta kyllä väitän että sen huomaa heti ensimmäisten hetkien aikana että onko mahdollisuuksia vai ei.
Itse kiinnitän varmaan kaikista eniten huomiota hänen suhtautumiseensa normaaliin elämään. Siis että onko hän yleisesti positiivinen luonne, onko hän hyväsydäminen, minkälaisista asioista on kiinnostunut, minkälaisia asioita elämässä arvostaa.
Katkeruus, vastoinkäymisiin ylireagointi, muiden väheksyminen yms on asioita jotka saavat minut samantien lähtemään muille teille.
Tietenkin ulkonäkö vaikuttaa, haluan sellaisen kumppanin joka on minun mieleeni. Ei tarvitse mikään superkomistus olla, mutta sellainen joka miellyttää omaa silmääni. Pukeutuminenkin on sillä tasolla tärkeää, että se kertoo henkilön luonteesta. Jos hänelle trendivaatteet ja -hiukset on todella tärkeitä se kielii tietynlaisesta ihmistyypistä. Samoin se, jos tyypin mielestä on ok mennä häihin tai hautajaisiin tai työhaastatteluun risaisissa virttyneissä vaatteissa.
Varallisuus ei vaikuta, vaan asenne. Jos tyypillä ei ole penniäkään, mutta elämänsuunnitelmia ja tavoitteita löytyy se on ihan ok. Jos taas ei löydy kiinnostusta muuhun kuin sohvalla löhöilyyn ja rahattomuudesta valittamiseen, ei ole mun tyypppiä.
Rakkaudesta ensisilmäyksellä en tiedä, koska se on aina se toisen ihmisen luonne joka minut sytyttää. Pikku jutustelua siis tarvitaan ennenkuin mielenkiinto voi herätä.
Jotenkin arvostettavaa jos asiat on todella kuin kuvailit. Mietin kuinka syvällä omat ongelmani ovat koska kiinnitän huomiota oikeastaan vain yleisvaikutelmaan, eli kokonaiskuvaan kaikkine pienine eleineen. Ääni ja puhetyyli ovat myös tärkeitä. Millään muulla ei ole oikeastaan merkitystä.
Tuon näkemäni yleisvaikutelman perusteella pidän ihmisestä, vaikka hän paljastuisi kuinka moniongelmaiseksi. Näitä minua miellyttäviä ei tallaa joka kaduilla koska eläessäni olen tavannut vain kaksi.
Niin, liekö iän tuomaa viiisautta tai jotain. Viimeksi kun oikein ihastuin ja aloin suhteeseen olin 22. Monta vuotta oltiin yhdessä, joten ei se valinta sinänsä ihan vikaan mennyt. Nyt kun olen 29 ja ollut pari vuotta sinkkuna, huomaan että ajattelen ihan eri lailla kuin aikaisemmin tavatessani jonkun potentiaalisen miehen.
Silloin 22-vuotiaana riitti että oltiin ihastuttu toisiimme, ei siinä oikein muuta ajatellut. Nyt on jotenkin järki paljon enemmän mukana. Sen lisäksi että on ihastunut ja muuten pohtii onko suhteella mahdollisuuksia, yrittää katsoa sitä toista ikäänkuin sen ihastuksen läpi. Miettii ihan tosissaan, että olisiko tuo sellainen persoona jonka kanssa tullaan toimeen sitten vielä alkuihastuksen haihduttuakin. Että voisiko sen toisen luonne olla sellainen että nautitaan toistemme seurasta vanhaksi asti. Eihän sitä tietenkään ikinä voi tietää miten käy. Mutta ennemmin katson tosissani sitä toista ihmistä, kuin rupean päätä pahkaa suhteeseen joka loppuu parin vuoden kuluttua, ja sitten mietin että mitähän minä tuossakin tyypissä oikein näin.
Sanoisin vielä että onhan tuollaiset asiat kuten puhetyyli ja ääni sen kannalta tärkeitä että pitääkö sitä toista yleisesti ottaen viehättävänä. Se toisen olemushan (siis juuri ulkonäkö, eleet, ääni yms) vaikuttaa todella paljon siihen haluaako sitä toista seksuaalisesti. Voihan joku ihminen olla persoonana vaikka kuinka mahtava, mutta jos se kuuluisa kemia ei ole siellä, ei siitä mitään suhdetta tule. Sitten se on ennemmin kaverisuhde.
"jos vain pitää mutta ei rakasta"
Mitä tämä niin usein käytetty mystinen sana "rakastaminen" tässä kohtaa tarkoittaa? Rakastuminen ja rakastaminen ovat mielestäni aika eri asioita, ja veikkaan että ihmisillä olisi paljon vähemmän parisuhdeongelmia, jos näiden käsitteiden ero hahmotettaisiin... On hienoa, että parisuhteisiin liittyy romantiikkaa ja rakastumista, jos esim. vertaa kulttuureihin joissa "rakastutaan" vain niihin joilla on rahaa jne. Siinä sitten taas on mukana jo vähän pyhää yksinkertaisuutta, kun huumavaiheen jälkeen erotaan ja todetaan, että "rakkaus loppui". Todellisuushan yleensä on, että huumavaihe loppui ja normaali arki ja elämä alkoivat. Jos huumavaiheessa on sulkenut silmänsä toisen negatiivisilta puolilta, voivat ne hypätä silmille aika ylivoimaisesti siinä vaiheessa, kun tuo kemiallinen ja psykologinen myrsky laantuu, "sumu hälvenee" ja nähdäänkin asiat niin kuin ne oikeasti ovat. Saippuasarjat ja muu huttu ovat sekoittaneet ihmisten käsitykset ja luoneet ihan epärealistisia kuvitelmia.
Noh, ehkä minulla on aika huonoja kokemuksia tällaisista "huumasuhteista" ja siksi olen korostetunkin realisti. Mutta omien ja muiden kokemusten opettamana olen vain liian realisti heittäytyäkseni niin naiviksi, että jo ihastumisen alussa ajattelisin tyyliin "tämä on nyt se kohtalo ja elämme tällaista ihanaa huumaavan onnellista elämää ikuisesti, ihanaa ihanaa olen seitsemännessä taivaassa ja kumppanini on itse täydellisyys". Karuahan se on, mutta se huuma on huumaa eikä kerro todellisuudesta pahemmin mitään. Minun ehdottomasti tervein, pitkäaikaisin ja paras suhteeni (jatkuu siis edelleen) on sellainen, jossa olen ollut melko realisti alusta asti. Toki ihastumistakin oli, mutta ei sellaista järisyttävää huumaa ja utopiaa, jota jotkut kai rakastamiseksikin kutsuvat. Ennemminkin voimakkain vaikutelma ja vaikutus tuli kokonaisvaltaisuudesta; siitä että saman ihmisen kanssa voi olla sekä ihastunut että ystävä, ja että ollaan persoonina niin samankaltaisia, että ajatukset ja ylipäänsä koko elämät loksahtavat luontevasti yhteen ilman sen kummempaa draamaa tai kuohuntaa. Suhde ei ole "lässähtänyt" ajan kuluessa, koska realismi on ollut mukana alusta asti.
En tiedä vastasinko ihan kysymykseen, eli vastataanpa siihenkin vielä. Ennen ihastuin juuri sellaisella "ensi silmäyksellä" -menetelmällä aina (ja näitä tarpeeksi huumaavia tapauksia tuli aika harvoin). Nimimerkin * kuvaus kuulosti hyvin tutulta. Minun ei tarvinnut edes puhua henkilön kanssa, kun saatoin jo mennä aivan totaalisen sekaisin koko ihmisestä, siis oikeasti hulluksi. (Kun miettii miten epärealistisesti, pakonomaisesti ja fanaattisesti sitä heti mietti ihmistä, jota ei tuntenut oikeasti ollenkaan.) Sitten taas kivan oloiset ihmiset, joissa oli jotain kiinnostavaa havaittavissa mutta jotka eivät ensi sekunnilla vieneet jalkoja alta ja järkeä päästä olivat mahdottomia vaihtoehtoja minulle, koska ahdistuin ihan suunnattomasti sellaisen ihmisen läheisyydestä. Oli siis pakko olla täysin järjiltään voidakseen lähteä edes yrittämään suhdetta. Hauskasti nämä jalat täysin alta vievät tyypit olivat tietysti vielä tavalla tai toisella ongelmatapauksia eivätkä realistisesti mietittynä todellakaan mitään suositeltavia poikaystäväkandidaatteja.
Erilaisten kokemusten ja viisastumisen kautta sitten ole oppinut vähän realistisempaa asennetta. Edelleen olen sitä mieltä, että kyllähän sen toisen täytyy jossain tuntua, täytyy olla jo alussakin tunne että tässä on potentiaalia ja jotakin merkittävää. En siis lähtisi väkisin yrittämään suhdetta, jos ei se missään tunnu enkä ole yhtään ihastunut. Jokin siinä suhteessa täytyy olla sellaista, että se etenee vähän kuin luonnostaan, eli ei niin että "tapaillaanpa tässä nyt väkisin ja katsotaan tuleeko tästä mitään". Ero aikaisempaan on kuitenkin realismi, eli tajuan, että sellainen jalat täysin alta vievä hullaantuminen ei tarkoita, että rakastaisi tai että edes sovittaisiin oikeasti toisilleen yhtään. Todellisuudessa se aito kiintymys ja rakastaminen tulee ajan kanssa, kun alkaa luottaa ja oikeasti tuntea toista paremmin. Niin "tylsää" kuin se onkin, niin jos pidempää suhdetta haluaa (eikä vain hyppimistä rakastumisesta toiseen), niin toisen täytyy olla myös kaveri/ystävä. Olen esim ollut hullun rakastunut mieheen, josta näin jälkikäteen tajuan, että monista hyvistä puolistaan huolimatta hän olisi ollut ihan liian erilainen kuin minä, ja suhde olisi pidemmän päälle jäänyt henkisesti aika ontoksi, kun ajatusmaailmat olivat niin erilaiset.
Ensivaikutelmalla on kuitenkin merkitystä, eli esim. ulkonäön täytyy tietenkin miellyttää silmää sen verran, että tuntee halua koskettaa toista jne. Tuskin voisin ihastua ihmiseen, jonka ulkonäkö on mielestäni vastenmielinen. Tämä taas ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mitä enemmän on "mallin mitoissa" niin sitä parempi. Usein voin nähdä aivan uskomattoman hyvännäköisiä miehiä, jotka eivät kuitenkaan ole minulle sen kummempia kuin jokin "veistos" tms, eli ulkonäkö ei mitenkään suoraan korreloi ihastumiseen tai seksuaaliseen vetovoimaan. Varallisuudella ei ole kyllä minulle ollut merkitystä koskaan. Se on se tunne, että haluaa olla toisen lähellä, koskettaa, tutustua,... Ja että pystyy kuvitella olevansa yhdessä vielä vuosienkin päästä.Jos olisin 4-5 vuotta sitten vastannut tähän kysymykseen, olisin sanonut, että nimenomaan täytyy mennä jalat alta ja pää sekaisin, viis väliä siitä vaikka tyyppi olisi muuten miten mahdoton :P