Minun tarinani on seuraavanlainen. Olen 25-vuotias nainen. Tapasin entisen poikaystäväni 18-vuotiaana ja seurustelimme aina viime syyskuuhun asti. Olin aivan varma että tässä on nyt mies jonka kanssa olen elämäni loppuun asti ja tässä on tulevien lasteni isä. Mies hiillosti minua koko ajan perustamaan perhettä. Riitelimme tosi usein siitä kun minä sanoin etten ole vielä valmis lapsiin. No kuitenkin hän sai sitten minut suostuteltua ja nyt minä odotan lasta. Mutta mitä sitten kävikään. kun olin neljännellä mies tuli kotiin ja ilmoitti että ei ole valmis perheeseen, eikä halua nähdä lastamme ikinä. Ja minä menin aivan sekaisin. Mies oli vaatimalla vaatinut että haluaa perheen ja sitten kun olen raskaana niin iloittaa että ei halua olla lapsemme, tai minun kanssani enää missään tekemisissä.
No minä tässä selvittelin asioita ja sattumalta tapasin eksäni eksän. Kävimme pitkät keskustelur yhteisestä eksästämme ja hän kertoi miehen painostaneen häntä myös perheen perustamiseen, mutta tämä nainen ei ollut niin tyhmä kuin minä. Hän teki miehelle selväksi ettei vielä halua lapsia, ja yllätys yllätys mies jätti hänet ja otti minut uhrikseen.
Mitä minä sanon lapselleni kun hän tulee siihen ikään että alkaam kyseleen isästään? Sanonko että isääsi ei kiinnosta? Lapseni sydän tulee särkymään.
En vieläkään ymmärrä millainen ihminen voi tehdä näin?
Helpotti vuodattaa tarinani tänne.
No minä tässä selvittelin asioita ja sattumalta tapasin eksäni eksän. Kävimme pitkät keskustelur yhteisestä eksästämme ja hän kertoi miehen painostaneen häntä myös perheen perustamiseen, mutta tämä nainen ei ollut niin tyhmä kuin minä. Hän teki miehelle selväksi ettei vielä halua lapsia, ja yllätys yllätys mies jätti hänet ja otti minut uhrikseen.
Mitä minä sanon lapselleni kun hän tulee siihen ikään että alkaam kyseleen isästään? Sanonko että isääsi ei kiinnosta? Lapseni sydän tulee särkymään.
En vieläkään ymmärrä millainen ihminen voi tehdä näin?
Helpotti vuodattaa tarinani tänne.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mulla on myös se tilanne, ettei lapsen isä oo välittänyt lapsestaan oikeastaan ikinä, vaikka olimme jopa naimisissa. Ja hän halusi seurusteluaikana kovasti perhettä. Ero tuli aika lailla lapsen syntymän jälkeen. Mutta sun tilanteeseen eroa on se, että lapsi on jo 14-vuotias.
Lapseni ei koskaan kysele mitään isästään. Hän on jotenkin vaan hiljaa hyväksynyt sen, ettei isää ole. Eikä hän tunnu mitenkään kärsivän tilanteesta vaan on mitä tasapainoisin nuorimies, koulu sujuu hyvin jne.
Itsekin mietin aikoinaan, että´mitä sanon, kun lapsi alkaa kyseleen isästään, mutta eipä oo tähän päivään mennessä sitä tilannetta tullut.
Älä siis murehdi liikaa noita kyselyjä etukäteen. Mutta päätä kuitenkin, ettet myöskään hauku häntä lapselles. Antaa hänen itse muodostaa käsitys isästään - ehkä joskus.
On täysin höpölöpöä, että lapsi tarvis molemmat vanhemmat kasvaakseen "kunnon ihmiseksi". Ainoa asia, mitä tarvitaan, on turvallinen koti, turvallinen lapsuus. Eli edes yks pomminvarmasti luotettava ihminen.
Monet itkut oon itsekin itkenyt tän jutun takia, eli tiedän, miltä susta tuntuu. Mutta kyllä se siitä :)
Olen sellaisen miehen aikuinen lapsi, joka lähti heti äitini ollessa raskaana. Hyvin meni äidin kanssa. En kysellyt isästäni, koska aistin äidistäni että oli herkkä paikka hänelle. Pienelle lapselle kannattaa asioista sanoa yksinkertaisesti ja enemmän sitämukaan kun ikää kertyy. Äitini panosti myös erityisesti tuohon turvallisuuteen. Hän oli myös tarpeeksi viisas, että ei haukkunut isääni minulle, koska ei ole hyvästä haukkua lapselle isäänsä vaikka isä olisi millainen. En olisi muuten oppinut pitämään puolesta itseäni. Hän antoi myös mahdollisuuden muodostaa oman käsitykseni itse pitämällä kanssani yhteyttä isäni vanhempiin ja muuhun sukuun jotka halusivat minut silti elämäänsä vaikka isäni elää omaa elämäänsä. Ehkä se onnistui niin hyvin, koska isäni asuu kauempana eikä pidä muutenkaan paljoakaan yhteyttä perheeseensä.
Ymmärsin asioiden nurjan puolen vasta yli parissakymmenissä, koska sitä ennen suhtauduin lapsen naiviudella ihmisiin. Sain silti muutamia mukavia sukulaisia isäni puolelta ja opin myös ymmärtämään isäni käytöstä tuntemalla myös ne vähemmän mukavat. Ymmärrys oli minulle tärkeää kun siinä parissakymmenissä tuli tarve etsiä omaa identiteettiä ja kyllä tuo asia alkoi vaivaamaan vaikka hyvin suhtauduin siihen aikaisemmin.
Olen kärsinyt siitä silti vaikka kaikki on ollut hyvin. Äitini ei selvästi halunnut ajatella että olisin kärsinyt oman syyllisyydentuntonsa vuoksi. Hän näki, että olen pärjännyt hyvin siitä huolimatta. Minä en syyttänyt häntä mistään. Isääni syytän vaikka meni 25 vuotta tunnustaa se itselleni ja myös se, että syytän itseäni heidän erostaan. Ehkä olisi ollut parenpi, että äitini olisi keskustellut kanssani enemmän isästäni aikuistuessani. En tiedä. Äitini ei tiedä tätä, mutta pelkään sitoutua ja hankkia lapsia etten tulisi jätetyksi vastaavan miehen taholta ja en tiedä osaisinko olla vaimo, koska mitään kunnon mallia siihen en ole koskaan nähnyt. Nuo ongelmat ja äitini loppuelämänsä mittaisen mielipahan mikä esti häntä mielestäni sitoutumasta uudelleen ja halu korjata virheensä olemalla täydellinen äiti, mikä minusta oli väärin, voi ainakin yhdistää suoraan isäni lähtöön. Ehkä hän halusi vain kostaa. Joten en pidä tuollaista miestä edes ihmisenä, joka voi satuttaa välinpitämättömyydellään toisia noin. Hyvä, ettei hänestä tullut isääni ja äitini olisi myös ollut liian hyvä vaimo hänelle.
huolen, että kuitenkin maksaa lapsesta elatusmaksun.
Kun lapsi on syntynyt, pidä hänet ajantasalla valokuvien välityksellä. NE voi herättää hänessä isän tunteet esiin?
Joskus miestä voi peloittaakin se tuleva isyys.