Näinhän tässä taas kävi että suhde päättyi ja tällä kertaa ei niin omasta tahdosta :( Takana on hyvin rankka vuoden suhde aluksi varattuun mieheen. No se suhteesta. En ole ns sinkku ihmisiä jos sellaisia olemassa on. Olen niin parisuhde ihminen kuin olla ja saattaa. Rakastan läheisyyttä ja toisen ihmisen lämpöä. Vihaan ajatusta elämästä yksin tai oikeastaan kolmestaan kun minulla on 2 lasta. Tiedän että nyt pitäis keskittyä lapsiin mut tuntuu vaan että elämä ei jatku kun ei ole sitä toista aikuista vieressä. Aika parantaa haavat yms tiedän mut mä silti vihaan yksin oloa. Lapset asuu joka toisen viikon isällään ja voin kuvitella että ne viikot tulee olemaan yhtä tuskaa. Mä varmaan juoksen kavereilla niin että ne on ihan kyllästyneitä mun naamaan. Kerron vielä että mä en tykkää olla yksin, mä en tykkää nukkua yksin, mä en tykkää ELÄÄ yksin se nyt vaan on niin :( Ajatus siitä että olisin sinkkuna pitkään on todella raastava ja saa kyyneleet silmiini. Ymmärrän kuitenkin että yksin on oltava ja elettävä jotta voi joskus taas suhdetta yrittää rakentaa. Tämän edellisen suhteen valossa pidän hankalana sitä että joskus vielä luottaisin miehiin :( Vaikka ei voikaan yleistää niin kyllä kokemani jälkeen herää kysymys onko kunnollisia miehiä olemassa. Vai onko se niin kun sanotaan että kaikki hyvät on varattu.
sinkkuna vasten tahtoaan
elämä edessä?
3250
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kuulostat aika keskenkasvuiselta. kyllä itsestäsi pitää löytyä voimaa keskittyä oman perheesi, siis lastesi elämään ja pistää syrjään mieshaaveesi joksikin aikaa. Se vaatii aikuistumista. Ukkomiehet ja varatut UNOHDA KOKONAAN! Tulet vain hyväksikäytetyksi etkä kuitenkaa naa tukea heiltä omissa vaikeuksissasi.
Keskity hankkimaan oikeita ystäviä jotka voivat jakaa arjen juttuja kanssasi, lähinnä muita yksinhuoltajia.
Olen eronnut vaikeasta avioliitosta (jossa jouduin yksin elättäjäksi käytännön huoltajaksi) ja oli 36 v. kun erosin. Nyt olen 50. Lapset olivat erotessani 4 ja 6.
En ole seurustellut eroni jälkeen koska pidän itseäni sen verran arvossa etten riskeeraa omaani tai lasteni elämänrauhaa. Ystäviä minulla on joitakin mutta viihdyn myös yksin. Minua kauhistutti tuo miten olet riippuvainen seurustelusta. Seksikin on parempi hoitaa soolona kuin joutua hyväksikäytetyksi, itse siitä kuitenkin on loppupeleissä vastuussa ja miehet harvemmin kiintyvät "hoitoihinsa", nehän menevät vaikka huoran kanssa eivätkä pohdi mitä hän tuntee siinä näytellessään, eivätkä välitä.
Hyviäkin miehiä on, heidät tunnistaa siitä että kohtelevat sinua ystävänä ja ihmisenä ennenkaikkea, eivätkä halua salata suhteitaan. Muista että kotisi on ennenkaikkea lastesi koti, sinne ei pidä kutsua koe-miehiä yökylään.
Mä olen 35 vuotias ja hyvinkin aikuinen. Olen vaan elänyt käytännössä aina parisuhteessa. Sinänsä en pelkää yksin oloa sillä mielellä että en pärjäisi. Pärjään hyvinkin ja olen hyvin itsenäinen ihminen. Töissäkin rakennus alalla että peukku ei ole keskellä kämmentä. Sinänsä siis en miestä mihinkään tarvi :) Ja kyllä tää tästä lähtee päivä kerrallaan. Sinkku elämä ei kuitenkaan oo mun juttu :) Ja lapset osaan kyllä pitää erossa "ehdokkaista".
Olis se vaan silti ollu kiva ku olis rakkaansa kanssa saanut elämäänsä elää. Mut näin tällä kertaa ja ens kerralla sit ehkä toisin.
Kuulostat läheisriippuvaiselta. Iso osa miehistä ei lämpene näille "mä en ole sinkkuihminen enkä tykkää nukkua yksin" naisille.
Ja kunnollinen mies ei todellakaan ala suhteeseen ollessaan aviossa. Mitähän oikein ajattelit?
Nyt tyttö vähän selkärankaa peliin!