Tätäkö on elämä bipon kanssa?

Kiitos vastauksestasi ja näkemyksistäsi, toivoinkin, että joku jolla on omakohtaista kokemusta, vastaisi.. Mä en oikein tiedä mitä ajattelisin, kun tuntuu, että nykyään omatkin mielialat vaihtelee toivottomuudesta ja epätoivosta haaveisiin yhteisestä tulevaisuudesta ja toisen "paranemisesta".. Tiedän ettei se ole koskaan mahdollista, mutta että edes sellaisen tasapainon löytäisi, että yhdessä olisi hyvä olla ja rakkautta riittäisi.

Meillä on mies käynyt läpi nää sekoilut alkoholin/unilääkkeiden kanssa kun tauti on diagnosoitu eli siitä on jo vuosia, kuulemma selkeästi maanisia jaksoja ollut about 2 v sitten.. Tosin kun kertoi erostaan viime vuoden joulukuussa ja siitä seuranneesta käytöksestä, on se kyllä mielestäni ollut hypomaniaa.. Raha-asiat hoitaa ihan mallikkaasti, on oma kämppä, auto ja arvostettu ammatti. Ns ulkokuori on kiiltävä ja kunnossa. On lukenut paljon taudista ja yrittänyt itseään terapioida, kunnes vuosi sitten haki apua (onneksi!). Edellinen tyttöystävä oli kuulemma ollut ihan henkisesti loppu kun erosivat, ollut tosi rankkaa yhdessäolon ajan. Meillä en onneksi koe niin, että voimavarani olisivat heti loppumassa.

Mä en haluais mitään muuta kuin rakastaa ja tuntea olevani rakastettu.. mietin päivittäin, voiko bipo oikeasti rakastaa tai tuntea samanlaisia rakkauden tunteita kuin tunne-elämältään normaali ihminen? Vai onko rakkautta heille se, että löytyy kumppani jonka kanssa pystyy elämään olojensa kanssa ja joka ymmärtää näitä jatkuvia mielialojen heittelyitä. Olen niin hämilläni siitä, miten toisena päivänä toinen voi olla niin ihana ja rakastava, silittää ja kuiskailla "rakas" ja seuraavana päivänä kokea koskettamisenkin vastenmieliseksi :( Tuntuu että tässä kärsii jo omakin tunne-elämä kun joutuu kylmettämään itseään, ettei tuo asennemuutos tuntuisi joka kerta niin pahalta :( Että mitä tässä nyt tekisi, hyvät hetket on mahtavia mut huonot hetket tosi kamalia, enkä uskalla luottaa siihen, että toinen olisi mun rinnalla vanhainkotiin saakka.. Silti rakastan ja siksi raastaa.

audrey85 kirjoitti:

Kiitos vastauksestasi ja näkemyksistäsi, toivoinkin, että joku jolla on omakohtaista kokemusta, vastaisi.. Mä en oikein tiedä mitä ajattelisin, kun tuntuu, että nykyään omatkin mielialat vaihtelee toivottomuudesta ja epätoivosta haaveisiin yhteisestä tulevaisuudesta ja toisen "paranemisesta".. Tiedän ettei se ole koskaan mahdollista, mutta että edes sellaisen tasapainon löytäisi, että yhdessä olisi hyvä olla ja rakkautta riittäisi.

Meillä on mies käynyt läpi nää sekoilut alkoholin/unilääkkeiden kanssa kun tauti on diagnosoitu eli siitä on jo vuosia, kuulemma selkeästi maanisia jaksoja ollut about 2 v sitten.. Tosin kun kertoi erostaan viime vuoden joulukuussa ja siitä seuranneesta käytöksestä, on se kyllä mielestäni ollut hypomaniaa.. Raha-asiat hoitaa ihan mallikkaasti, on oma kämppä, auto ja arvostettu ammatti. Ns ulkokuori on kiiltävä ja kunnossa. On lukenut paljon taudista ja yrittänyt itseään terapioida, kunnes vuosi sitten haki apua (onneksi!). Edellinen tyttöystävä oli kuulemma ollut ihan henkisesti loppu kun erosivat, ollut tosi rankkaa yhdessäolon ajan. Meillä en onneksi koe niin, että voimavarani olisivat heti loppumassa.

Mä en haluais mitään muuta kuin rakastaa ja tuntea olevani rakastettu.. mietin päivittäin, voiko bipo oikeasti rakastaa tai tuntea samanlaisia rakkauden tunteita kuin tunne-elämältään normaali ihminen? Vai onko rakkautta heille se, että löytyy kumppani jonka kanssa pystyy elämään olojensa kanssa ja joka ymmärtää näitä jatkuvia mielialojen heittelyitä. Olen niin hämilläni siitä, miten toisena päivänä toinen voi olla niin ihana ja rakastava, silittää ja kuiskailla "rakas" ja seuraavana päivänä kokea koskettamisenkin vastenmieliseksi :( Tuntuu että tässä kärsii jo omakin tunne-elämä kun joutuu kylmettämään itseään, ettei tuo asennemuutos tuntuisi joka kerta niin pahalta :( Että mitä tässä nyt tekisi, hyvät hetket on mahtavia mut huonot hetket tosi kamalia, enkä uskalla luottaa siihen, että toinen olisi mun rinnalla vanhainkotiin saakka.. Silti rakastan ja siksi raastaa.

Lue lisää

Oletko katsonut, että onko tätä sairastavien omaisille esim. jotain vertaistukitoimintaa, tai esim. omaa keskustelupalstaa. Googlettamalla löytyy, jos on. Olet tilanteessa, jossa vertaistesi kokemukset ja mielipiteet on sinun terapiaasi ja samalla voit peilata, onko sinulla edellytyksiä jaksaa jatkaa yhteiselämää, jopa yhteisen perheen perustamista.

Sumppi pk-seudulta kirjoitti:

Oletko katsonut, että onko tätä sairastavien omaisille esim. jotain vertaistukitoimintaa, tai esim. omaa keskustelupalstaa. Googlettamalla löytyy, jos on. Olet tilanteessa, jossa vertaistesi kokemukset ja mielipiteet on sinun terapiaasi ja samalla voit peilata, onko sinulla edellytyksiä jaksaa jatkaa yhteiselämää, jopa yhteisen perheen perustamista.

Lue lisää

No en ole löytänyt netissä toimivaa vertaistukiryhmää, ilmeisesti tapaamisia jossain järjestettäisiin.. mulla vaan tosi iso kynnys lähteä juttelemaan kasvotusten vieraiden kanssa ja kuulemaan kaikkia kauhutarinoita :( En vaan enää edes tiedä mitä sanoa tai kirjoittaa, kun tuntuu et olen pohtinut pääni puhki näitä asioita eikä mikään muutu. En haluais vielä tässä iässä tyytyä platoniseenkaan parisuhteeseen.

audrey85 kirjoitti:

No en ole löytänyt netissä toimivaa vertaistukiryhmää, ilmeisesti tapaamisia jossain järjestettäisiin.. mulla vaan tosi iso kynnys lähteä juttelemaan kasvotusten vieraiden kanssa ja kuulemaan kaikkia kauhutarinoita :( En vaan enää edes tiedä mitä sanoa tai kirjoittaa, kun tuntuu et olen pohtinut pääni puhki näitä asioita eikä mikään muutu. En haluais vielä tässä iässä tyytyä platoniseenkaan parisuhteeseen.

Lue lisää

Voihan olla, että tähän sairauteen ei ole vertaistukitoimintaa. Tiedän, että kynnys k.o. tilaisuuteen menoon on korkea, mutta kun esim. itse kävin lapseni sairauteen liittyen, niin minua helpotti jo se, että muillakin on samat ongelmat. Tämä sairaus, minkä vertaistuki-illoissa kävin, mukana oli jokseenkin aina myös asiantuntija. Moni sai sieltä kannustusta, tietoa, tukea, joka on tällaisten tilaisuuksien tarkoituskin. Muuten siellä ei yleensä ilmoiteta esim. sukunimeä, eli tilaisuudessa voi olla anonyymina.

Nykyisin saa niin paljon tietoa, ja on myös omia keskustelupalstoja, että osallistujien määrä tällaisiin tapaamisiin on vähentynyt, vaikka sairaus ei ole vähentynyt, päinvastoin tuntuu, että yleistyy entisestään.

Ehkä kirjoititkin, en selannut aikaisempia tekstejä. Suosittelisin sinua menemään sairauden tuntevalle terapeutille tai psykologille, jonka kanssa juttelisit tilanteestasi. Hän uskoakseni osaisi valaista sairautta ja sen seuraamuksia. Jos sinun olisi sen jälkeen helpompi tehdä päätös, miten jatkat elämääsi. Toivon voimia tilanteeseesi, jotta löydät sinulle oikean ratkaisun!

audrey85 kirjoitti:

Kiitos vastauksestasi ja näkemyksistäsi, toivoinkin, että joku jolla on omakohtaista kokemusta, vastaisi.. Mä en oikein tiedä mitä ajattelisin, kun tuntuu, että nykyään omatkin mielialat vaihtelee toivottomuudesta ja epätoivosta haaveisiin yhteisestä tulevaisuudesta ja toisen "paranemisesta".. Tiedän ettei se ole koskaan mahdollista, mutta että edes sellaisen tasapainon löytäisi, että yhdessä olisi hyvä olla ja rakkautta riittäisi.

Meillä on mies käynyt läpi nää sekoilut alkoholin/unilääkkeiden kanssa kun tauti on diagnosoitu eli siitä on jo vuosia, kuulemma selkeästi maanisia jaksoja ollut about 2 v sitten.. Tosin kun kertoi erostaan viime vuoden joulukuussa ja siitä seuranneesta käytöksestä, on se kyllä mielestäni ollut hypomaniaa.. Raha-asiat hoitaa ihan mallikkaasti, on oma kämppä, auto ja arvostettu ammatti. Ns ulkokuori on kiiltävä ja kunnossa. On lukenut paljon taudista ja yrittänyt itseään terapioida, kunnes vuosi sitten haki apua (onneksi!). Edellinen tyttöystävä oli kuulemma ollut ihan henkisesti loppu kun erosivat, ollut tosi rankkaa yhdessäolon ajan. Meillä en onneksi koe niin, että voimavarani olisivat heti loppumassa.

Mä en haluais mitään muuta kuin rakastaa ja tuntea olevani rakastettu.. mietin päivittäin, voiko bipo oikeasti rakastaa tai tuntea samanlaisia rakkauden tunteita kuin tunne-elämältään normaali ihminen? Vai onko rakkautta heille se, että löytyy kumppani jonka kanssa pystyy elämään olojensa kanssa ja joka ymmärtää näitä jatkuvia mielialojen heittelyitä. Olen niin hämilläni siitä, miten toisena päivänä toinen voi olla niin ihana ja rakastava, silittää ja kuiskailla "rakas" ja seuraavana päivänä kokea koskettamisenkin vastenmieliseksi :( Tuntuu että tässä kärsii jo omakin tunne-elämä kun joutuu kylmettämään itseään, ettei tuo asennemuutos tuntuisi joka kerta niin pahalta :( Että mitä tässä nyt tekisi, hyvät hetket on mahtavia mut huonot hetket tosi kamalia, enkä uskalla luottaa siihen, että toinen olisi mun rinnalla vanhainkotiin saakka.. Silti rakastan ja siksi raastaa.

Lue lisää

"Mä en haluais mitään muuta kuin rakastaa ja tuntea olevani rakastettu.. mietin päivittäin, voiko bipo oikeasti rakastaa tai tuntea samanlaisia rakkauden tunteita kuin tunne-elämältään normaali ihminen?"

En tiedä mitä tarkoitat normaali-ihmisellä. Bipona voin kertoa että me koemme asiat usein paljon laajemmalla skaalalla kuin normit, tosin lääkitys saattaa latistaa tunteita.
Siis väittäisin että bipon rakkauden tunteet ja pettymykset ovat paljon syvempiä, kuin normi ihmisellä. Tämän voit itsekin todeta tutustumalla kuuluisiin maanis-depressiivisiin taitelijoihin ja kirjailijoihin.

Mutta varoituksen sana jos nyt jo epäilyttää, niin juokse äkkiä pois suhteesta. Kaikista ihmisistä ei ole elämään bipon kanssa parisuhteessa, mutta en usko tuon täysin mahdotonta olevan, kunhan vaan et hanki bipon kanssa lapsia.

Itse olen taas toipumassa avioerosta, joka johtui lähinnä sairaudestani.

2+5 kirjoitti:

"Mä en haluais mitään muuta kuin rakastaa ja tuntea olevani rakastettu.. mietin päivittäin, voiko bipo oikeasti rakastaa tai tuntea samanlaisia rakkauden tunteita kuin tunne-elämältään normaali ihminen?"

En tiedä mitä tarkoitat normaali-ihmisellä. Bipona voin kertoa että me koemme asiat usein paljon laajemmalla skaalalla kuin normit, tosin lääkitys saattaa latistaa tunteita.
Siis väittäisin että bipon rakkauden tunteet ja pettymykset ovat paljon syvempiä, kuin normi ihmisellä. Tämän voit itsekin todeta tutustumalla kuuluisiin maanis-depressiivisiin taitelijoihin ja kirjailijoihin.

Mutta varoituksen sana jos nyt jo epäilyttää, niin juokse äkkiä pois suhteesta. Kaikista ihmisistä ei ole elämään bipon kanssa parisuhteessa, mutta en usko tuon täysin mahdotonta olevan, kunhan vaan et hanki bipon kanssa lapsia.

Itse olen taas toipumassa avioerosta, joka johtui lähinnä sairaudestani.

Lue lisää

Mä olen kans suhteessa henkilön kanssa joka sairastaa ko sairautta. Nyt on menossa niin kova alamäki etten tiedä selvitäänkö tästä enää. Hän käyttäytyy mua kohtaan todella ikävästi, huutaa ja puhuu rumasti. Hänen ehdoillaan tehdään kaikki asiat. Nyt tässä taannoin keskustelimme asioista ja nätisti kerroin mielipiteeni asioihin niin riita oli valmis. Hänen asioihin ei voi puuttua millään tavoin, ei ota neuvoja vastaan. Sitten syyttää mua siitä että olen tuhonnut hänet!!! Mustakin alkaa tulla kohta ihan vainoharhainen kun en todellakaan enää tiedä mitä ajatella. NYt syyllistän itseäni vaikka tiedän että hänellä on taas jakso menossa. Mutta minun vika on kaikki.... Rakastan häntä mutta en todellakaan tiedä jakssanko enää kauaa....

onneton rakkaus kirjoitti:

Mä olen kans suhteessa henkilön kanssa joka sairastaa ko sairautta. Nyt on menossa niin kova alamäki etten tiedä selvitäänkö tästä enää. Hän käyttäytyy mua kohtaan todella ikävästi, huutaa ja puhuu rumasti. Hänen ehdoillaan tehdään kaikki asiat. Nyt tässä taannoin keskustelimme asioista ja nätisti kerroin mielipiteeni asioihin niin riita oli valmis. Hänen asioihin ei voi puuttua millään tavoin, ei ota neuvoja vastaan. Sitten syyttää mua siitä että olen tuhonnut hänet!!! Mustakin alkaa tulla kohta ihan vainoharhainen kun en todellakaan enää tiedä mitä ajatella. NYt syyllistän itseäni vaikka tiedän että hänellä on taas jakso menossa. Mutta minun vika on kaikki.... Rakastan häntä mutta en todellakaan tiedä jakssanko enää kauaa....

Lue lisää

Mä en tiedä niiden tunteiden aitoudesta. Mä luulin pari vuosikymmentä, että mun miehen rakkaus oli aitoa, mutta sitten kun se rakkaus vain aivan totaalisesti loppui kuin kirveellä leikaten ja tilalle jäi syvä viha ja halveksunta minua kohtaan, niin enpä tiedä onko se rakkaus voinut ikinä aitoa ollakaan.

Mun mies löysi uuden naisen ja rakensi uuden elämän. Koko edellinen elämä muuttui hänelle täysin merkityksettömäksi hetkessä. Minut heitettiin pois kuin roska, hän petti eroasioissa ja kaikessa muussakin. Hän ei kysellyt vaan saneli, koti myytiin, mökki ja kaikki muukin. Mies ei muuta ajatellut enää kuin itseään ja vauhti oli kova. Hän ei ole tippaakaan empinyt eikä katunut, pois vain heitettiin koko 20-vuotinen avioliitto ja niin tehdessään hänellä kuulemma oli olo kuulemma parempi kuin koskaan. Voiko tuollaisen ihmisen "rakkaus" olla ikinä ollut aitoa, en tiedä.

taika1965 kirjoitti:

Mä en tiedä niiden tunteiden aitoudesta. Mä luulin pari vuosikymmentä, että mun miehen rakkaus oli aitoa, mutta sitten kun se rakkaus vain aivan totaalisesti loppui kuin kirveellä leikaten ja tilalle jäi syvä viha ja halveksunta minua kohtaan, niin enpä tiedä onko se rakkaus voinut ikinä aitoa ollakaan.

Mun mies löysi uuden naisen ja rakensi uuden elämän. Koko edellinen elämä muuttui hänelle täysin merkityksettömäksi hetkessä. Minut heitettiin pois kuin roska, hän petti eroasioissa ja kaikessa muussakin. Hän ei kysellyt vaan saneli, koti myytiin, mökki ja kaikki muukin. Mies ei muuta ajatellut enää kuin itseään ja vauhti oli kova. Hän ei ole tippaakaan empinyt eikä katunut, pois vain heitettiin koko 20-vuotinen avioliitto ja niin tehdessään hänellä kuulemma oli olo kuulemma parempi kuin koskaan. Voiko tuollaisen ihmisen "rakkaus" olla ikinä ollut aitoa, en tiedä.

Lue lisää

Kylläpä tuntuu pahalla varsinkin kun oma ystävä on bibo ja joudun hänen kanssaan olemaan koko ajan jännityksen vallassa että milläs päällä tänään...

Ei kai nämä ihmiset normaaliksi muutu :(

mörkönalle kirjoitti:

Kylläpä tuntuu pahalla varsinkin kun oma ystävä on bibo ja joudun hänen kanssaan olemaan koko ajan jännityksen vallassa että milläs päällä tänään...

Ei kai nämä ihmiset normaaliksi muutu :(

Lue lisää

No, jos et ole puoliso etkä lähiomainen, niin et todennäköisesti joudu sen suurimman vihan kohteeksi milloinkaan. Mitä läheisempi bipolle olet, sitä suurempi riski, että hän satuttaa sinua todella verisesti. Mutta niinhän me kaikki, satutetaan eniten niitä joita eniten rakastetaan.

Sitäpaitsi, kyllä jotkut bipot onnistuvat pääsemään tasapainoon tautinsa kanssa ... eikä kaikillla tauti ole yhtä paha ja kai muulla persoonallisuudellakin on vielää osansa asiassa.

Mutta ei ole helppo tauti kenellekään, jota se jollain lailla koskettaa. Ystävänä voit yrittää olla se järjen ääni, älä anna sairaan manipuloida sinua uskomaan hulluihin juttuihin, äläkä usko aina kaikkea pahaa, mitä bipo kertoo muiden hänelle tehneen - sillä bipot projisoivat lähes aina ja uskovat vielä itse satuihinsa aivan täysillä.

taika1965 kirjoitti:

No, jos et ole puoliso etkä lähiomainen, niin et todennäköisesti joudu sen suurimman vihan kohteeksi milloinkaan. Mitä läheisempi bipolle olet, sitä suurempi riski, että hän satuttaa sinua todella verisesti. Mutta niinhän me kaikki, satutetaan eniten niitä joita eniten rakastetaan.

Sitäpaitsi, kyllä jotkut bipot onnistuvat pääsemään tasapainoon tautinsa kanssa ... eikä kaikillla tauti ole yhtä paha ja kai muulla persoonallisuudellakin on vielää osansa asiassa.

Mutta ei ole helppo tauti kenellekään, jota se jollain lailla koskettaa. Ystävänä voit yrittää olla se järjen ääni, älä anna sairaan manipuloida sinua uskomaan hulluihin juttuihin, äläkä usko aina kaikkea pahaa, mitä bipo kertoo muiden hänelle tehneen - sillä bipot projisoivat lähes aina ja uskovat vielä itse satuihinsa aivan täysillä.

Lue lisää

"Tuntuu että tässä kärsii jo omakin tunne-elämä kun joutuu kylmettämään itseään, ettei tuo asennemuutos tuntuisi joka kerta niin pahalta :( Että mitä tässä nyt tekisi, hyvät hetket on mahtavia mut huonot hetket tosi kamalia, enkä uskalla luottaa siihen, että toinen olisi mun rinnalla vanhainkotiin saakka.. Silti rakastan ja siksi raastaa."

Juuri näin. Samat fiilikset täällä. Haluu niin rakastaa mutta joskus tuntuu että se on turhaa....

turhaa on kirjoitti:

"Tuntuu että tässä kärsii jo omakin tunne-elämä kun joutuu kylmettämään itseään, ettei tuo asennemuutos tuntuisi joka kerta niin pahalta :( Että mitä tässä nyt tekisi, hyvät hetket on mahtavia mut huonot hetket tosi kamalia, enkä uskalla luottaa siihen, että toinen olisi mun rinnalla vanhainkotiin saakka.. Silti rakastan ja siksi raastaa."

Juuri näin. Samat fiilikset täällä. Haluu niin rakastaa mutta joskus tuntuu että se on turhaa....

Lue lisää

Erosin biposta pitkän seurustelun jälkeen reilu vuosi sitten. Viimeiset vuodet olivat yhtä helvettiä enimmäkseen kunnes saatiin oikea diagnoosi ja uusi lääkitys. Olin toiveikas, koska hän myös lopetti alkoholin käytön useaksi kuukaudeksi. Kuvittelin, että kaikki muuttuu vielä hyväksi.
Hänpä viritteli uutta suhdetta selkäni takana ja ihan selvinpäin. Hän ehdotti mulle 3kkn paussia, kun "tarvitsi tilaa" ja se tila osoittautui pian uudeksi suhteeksi toisen alkkiksen kanssa ja hän oli taas maniassa ja todella ilkeä mua kohtaan.
Parin kkn seurustelun jälkeen tämän uuden kanssa, hän alkoi taas lähentyä, kun ehkä tajusi mitä oli tehnyt. Olin niin typerä ja heikko, että aloin seksisuhteeseen hänen kanssaan ja sitä kesti n. vuoden ajan. Muutama kk sitten hän alkoi puhumaan, että eroaisi uudesta heilastaan ja alottaisimme alusta. Välillä vaikutti, että hän olisi tosissaan, mutta nyt en enää jaksa odottaa ja olla hätävarana. Olen menettänyt mielenrauhani ja katkeroitunut tästä pitkään jatkuneesta touhusta. Luulen, että kyseessä on vallankäyttö, mistä hän jotenkin nauttii. Muilla samantapaisia kokemuksia?

periydy, alkttius sen sijaan siihen sairastumiseen periytyy.

audrey85 kirjoitti:

Kiitos vastauksestasi ja näkemyksistäsi, toivoinkin, että joku jolla on omakohtaista kokemusta, vastaisi.. Mä en oikein tiedä mitä ajattelisin, kun tuntuu, että nykyään omatkin mielialat vaihtelee toivottomuudesta ja epätoivosta haaveisiin yhteisestä tulevaisuudesta ja toisen "paranemisesta".. Tiedän ettei se ole koskaan mahdollista, mutta että edes sellaisen tasapainon löytäisi, että yhdessä olisi hyvä olla ja rakkautta riittäisi.

Meillä on mies käynyt läpi nää sekoilut alkoholin/unilääkkeiden kanssa kun tauti on diagnosoitu eli siitä on jo vuosia, kuulemma selkeästi maanisia jaksoja ollut about 2 v sitten.. Tosin kun kertoi erostaan viime vuoden joulukuussa ja siitä seuranneesta käytöksestä, on se kyllä mielestäni ollut hypomaniaa.. Raha-asiat hoitaa ihan mallikkaasti, on oma kämppä, auto ja arvostettu ammatti. Ns ulkokuori on kiiltävä ja kunnossa. On lukenut paljon taudista ja yrittänyt itseään terapioida, kunnes vuosi sitten haki apua (onneksi!). Edellinen tyttöystävä oli kuulemma ollut ihan henkisesti loppu kun erosivat, ollut tosi rankkaa yhdessäolon ajan. Meillä en onneksi koe niin, että voimavarani olisivat heti loppumassa.

Mä en haluais mitään muuta kuin rakastaa ja tuntea olevani rakastettu.. mietin päivittäin, voiko bipo oikeasti rakastaa tai tuntea samanlaisia rakkauden tunteita kuin tunne-elämältään normaali ihminen? Vai onko rakkautta heille se, että löytyy kumppani jonka kanssa pystyy elämään olojensa kanssa ja joka ymmärtää näitä jatkuvia mielialojen heittelyitä. Olen niin hämilläni siitä, miten toisena päivänä toinen voi olla niin ihana ja rakastava, silittää ja kuiskailla "rakas" ja seuraavana päivänä kokea koskettamisenkin vastenmieliseksi :( Tuntuu että tässä kärsii jo omakin tunne-elämä kun joutuu kylmettämään itseään, ettei tuo asennemuutos tuntuisi joka kerta niin pahalta :( Että mitä tässä nyt tekisi, hyvät hetket on mahtavia mut huonot hetket tosi kamalia, enkä uskalla luottaa siihen, että toinen olisi mun rinnalla vanhainkotiin saakka.. Silti rakastan ja siksi raastaa.

Lue lisää

Minä en usko, että puolisosi lääkitys on kohdallaan. Oikealla lääkityksellä ja oikeilla elämäntavoilla vaikeatkin bipo-häiriöt voi saada kuntoon. Minulla on bipo-1, eli psykoottista oireilua on ollut menneisyydessä. Nyt on kuitenkin vihdoin oikea lääkitys ja mielialan vaihtelut alkaa olla minimissä. Tai on tietysti normaalia vaihtelua, mutta ei enää hurjasta maniasta itsemurhamasennukseen. Jos on kokoajan näiden armottomien mielialavaihtelujen vankina, niin usko normaaliin elämään ja parisuhteeseen menee. Suosittelen, että jos haluat jatkaa tämä ihmisen kanssa, niin ei perhettä, ennen kuin tuo mielialahäiriö on hallussa. Lasten kanssa joutuu valvomaan ja häiriöt nukkumisessa voi laukaista pahan manian. Nukkuminen on todella tärkeää bipo-häiriöiselle. Säännölliset elämäntavat. Niin kuin eräs psykiatri kerran sanoi: "Bipo on aivojen rytmihäiriö. Sitä pitää hoitaa säännöllisillä elämäntavoilla." Eli nukkumaan suurin piirtein samaan aikaan ja herääminen suurin piirtein samaan aikaan. Unta riittävästi. Kaikkea mahdollista oman oman hyvinvoinnin edistämistä (esim. älytön työtahti on myrkkyä bipolle).

Kyllä bipo on tunne-elämältään normaali, ellei taustalla ole muita ongelmia esim. persoonallisuushäiriöitä. Ihmiset voi olla ns. monihäiriöisiä, eli muitakin mahdollisia ongelmia voi olla, ei ainoastaan esim. bipo. Minulla ei ainakaan ole koskaan ollut tuollaista, ettenkö tietäisi haluanko olla toisen kanssa.

onneton rakkaus kirjoitti:

Mä olen kans suhteessa henkilön kanssa joka sairastaa ko sairautta. Nyt on menossa niin kova alamäki etten tiedä selvitäänkö tästä enää. Hän käyttäytyy mua kohtaan todella ikävästi, huutaa ja puhuu rumasti. Hänen ehdoillaan tehdään kaikki asiat. Nyt tässä taannoin keskustelimme asioista ja nätisti kerroin mielipiteeni asioihin niin riita oli valmis. Hänen asioihin ei voi puuttua millään tavoin, ei ota neuvoja vastaan. Sitten syyttää mua siitä että olen tuhonnut hänet!!! Mustakin alkaa tulla kohta ihan vainoharhainen kun en todellakaan enää tiedä mitä ajatella. NYt syyllistän itseäni vaikka tiedän että hänellä on taas jakso menossa. Mutta minun vika on kaikki.... Rakastan häntä mutta en todellakaan tiedä jakssanko enää kauaa....

Lue lisää

Pidä huoli jaksamisestasi ja lähde ennen kuin rikot itsesi peruuttamattomasti!

ll kirjoitti:

periydy, alkttius sen sijaan siihen sairastumiseen periytyy.

Bipo menee suvussa.
Vihaksi pisti se Meurmannin lapsi uutinen.
Jos kaikki bipot olisivat lisääntymättäå, niin tämä malariaa ja aidsia pahempi tauti saataisiin kuriin,
Mutta jotkut tekevät lapsia taudinkantajan kanssa, totta kai tekevät koska tyttö antaa aina ja poika osaa vongata.

Mutta jos on diagnoosit niin stop lisääntymiselle, kun nämä geenit on selvitetty, niin että geenin kantajat voidaan abortoida, niin yhteiskunta on terve.

Toki menetämme paljon taiteiden ja tiedenalalta.
Joku hintahan se on maksettava

Sumppi pk-seudulta kirjoitti:

Voihan olla, että tähän sairauteen ei ole vertaistukitoimintaa. Tiedän, että kynnys k.o. tilaisuuteen menoon on korkea, mutta kun esim. itse kävin lapseni sairauteen liittyen, niin minua helpotti jo se, että muillakin on samat ongelmat. Tämä sairaus, minkä vertaistuki-illoissa kävin, mukana oli jokseenkin aina myös asiantuntija. Moni sai sieltä kannustusta, tietoa, tukea, joka on tällaisten tilaisuuksien tarkoituskin. Muuten siellä ei yleensä ilmoiteta esim. sukunimeä, eli tilaisuudessa voi olla anonyymina.

Nykyisin saa niin paljon tietoa, ja on myös omia keskustelupalstoja, että osallistujien määrä tällaisiin tapaamisiin on vähentynyt, vaikka sairaus ei ole vähentynyt, päinvastoin tuntuu, että yleistyy entisestään.

Ehkä kirjoititkin, en selannut aikaisempia tekstejä. Suosittelisin sinua menemään sairauden tuntevalle terapeutille tai psykologille, jonka kanssa juttelisit tilanteestasi. Hän uskoakseni osaisi valaista sairautta ja sen seuraamuksia. Jos sinun olisi sen jälkeen helpompi tehdä päätös, miten jatkat elämääsi. Toivon voimia tilanteeseesi, jotta löydät sinulle oikean ratkaisun!

Lue lisää

Vertaistukitoimintaa pitäisi olla kyllä isoimmilla paikkakunnilla. Netissä oli todella hyvä paikka nimeltään tukiasema.net jossa keskusteltiin erilaisista sairauksista, ja useat ihmiset pitivät siellä omaa päiväkirjaansa. Harmi kun tuo saitti ilmeisesti jostain teknisestä / rahasyystä lähti kävelemään..

Olen itse bipo. Tiedän että elämä on kovaa vuoristorataa, mutta se tuntuisi rauhoittuvan kyllä aikoinaan. Olen myös eronnut, mutta erosin omasta halustani.

Vaikea sanoa sitä, miten kauan rauhoittumisessa kestää. Omalla kohdallani on tullut kolme "vajoamista", jotka vaativat sairaalahoitoa. Ensimmäiset oireet aaltoilevasta mielialasta alkoivat aika klassisesti tuossa 18-19 vuoden iässä; opiskeluaikoina koin voimakkaita depressiivisiä kausia, mutta vasta 30-vuotiaana huomattiin että kyse on biposta - tämä on hyvin tyypillistä ja valitettavasti niin vain käy. Sain aluksi ('masennukseen') lääkityksen, joka toimi aivan väärällä tavalla, kiihdytti olotilani suoraan maniaan.

Jos jaksat toisen rinnalla myös nämä vaikeat ajat, en epäile etteikö parisuhde voisi toimia. Lääkärin kanssa keskustelu ja kaikenlainen tuki on helpotus, se auttaa sekä sairastavaa että puolisoa. Monesti huomaan itse, että alkuun puolison ehdotus saattaa saada "ei":n koska otan nokkiini tavallaan siitä - bipona ikäänkuin haluaisi unohtaa sairauden silloin kun se ei näyttäydy akuutilla tavalla.

Sairaalassaolot ovat bipolle ne kaikkein kovimmat koettelemukset. Siellä voi olla tosi yksinäistä ja karua, vaikka sinänsä osastoilla toki on hoitajat ja muut potilaat. Sairaalassa käynti, toisen näkeminen, on ollut elämäni koskettavimpia hetkiä; sellaisia jolloin ymmärrän miten paljon toinen voi rakastaa.

Nyt, kun olen alkanut oikeasti ymmärtää rakkaani huolta minusta, arvostan valtavasti kaikkea mitä hän tekee eteeni, nimenomaan tällaisilla ehdotuksilla, että lähtisimme yhdessä keskustelemaan. Olen tosi positiivisesti yllättynyt. Mutta yritän vain sanoa sen, että ei kannata pettyä, jos jotkut ehdotukset torppautuvat - ne voivat olla luonnollista defenssiä, toisen halu ummistaa silmät ja tuntea olevansa terve. Maanisdepressiivisyys on kuitenkin aika kova leima, siihen liittyy paljon stigmatisoitumista ja itsensä aliarvioimista.

Työkyvyttömyyden on sanottu olevan korkea, mutta tuosta olen hieman eri mieltä. Käsittääkseni nykyinen järjestelmä vain helposti puskee tiettyyn kategoriaan, jollei muuta ratkaisua tunnu olevan. Voisin sanoa että lähes kaikki bipot pystyvät käymään töissä, jos haluavat.

Periytymisistä en olisi niin huolissani. Ei nyt kyseessä ole mikään 1500-luvun tappava tauti. Tiedän sen, että varmasti puolisona on hankalaa, ja tälläkin palstalla näkee että jotkut parisuhteet ovat olleet hurjan myrskyisiä, mistä jää monesti toiselle puolelle erittäin kielteinen kuva ja halu varoittaa. Perusviestini on kuitenkin se, että bipo ei ole ylitsepääsemätön tila, sitä voi hoitaa, ja bipo itse voi muuttaa suhtautumistaan itsestään enemmän huolehtivaksi, sallivammaksi, ja avarakatseisemmaksi. Yhteistyöllä pääsee pitkälle.

jyrkikähmijä kirjoitti:

Bipo menee suvussa.
Vihaksi pisti se Meurmannin lapsi uutinen.
Jos kaikki bipot olisivat lisääntymättäå, niin tämä malariaa ja aidsia pahempi tauti saataisiin kuriin,
Mutta jotkut tekevät lapsia taudinkantajan kanssa, totta kai tekevät koska tyttö antaa aina ja poika osaa vongata.

Mutta jos on diagnoosit niin stop lisääntymiselle, kun nämä geenit on selvitetty, niin että geenin kantajat voidaan abortoida, niin yhteiskunta on terve.

Toki menetämme paljon taiteiden ja tiedenalalta.
Joku hintahan se on maksettava

Lue lisää

Bipo voi mennä suvussa, mutta niin menee moni muukin tauti. Liiallisen serkku-herkuttelun syytä se on ja syylliset historian hämärässä jo. Monesta taudista voitaisiin päästä eroon tulevaisuudessa jos ihmiset hakisivat puolisoaan vähän kauempaa geeni-boolista....
Ja bipojen kanssa oleville:
Kannattaa tuntea itsensä hyvin ja rakastaa oikeasti itseään ennen kuin alkaa suhteeseen (tosin tämä käy kyllä muillekkin), niin ei se bipokaan niin paljon sekoile.
Sekä sulla, että bipolla täytyy olla molemmilla joku hyvä ystävä jolle voi oikeesti puhua, jottette kaada liikaa paskaa vaan toisen niskaan.(sama pätee kai tähänkin)
Ja ne lääkkeet tekee ihmisen vaan muumiksi, ne ovat vain ensiapu. Pollan parantaminen lähtee itsetutkiskelusta,oli kyse sitten mistä nuppivaivasta vaan...
Ja lopuksi, välttäkää krapulaa jo edellisenä iltana.

ÖÖÖÖÖÖ kirjoitti:

Erosin biposta pitkän seurustelun jälkeen reilu vuosi sitten. Viimeiset vuodet olivat yhtä helvettiä enimmäkseen kunnes saatiin oikea diagnoosi ja uusi lääkitys. Olin toiveikas, koska hän myös lopetti alkoholin käytön useaksi kuukaudeksi. Kuvittelin, että kaikki muuttuu vielä hyväksi.
Hänpä viritteli uutta suhdetta selkäni takana ja ihan selvinpäin. Hän ehdotti mulle 3kkn paussia, kun "tarvitsi tilaa" ja se tila osoittautui pian uudeksi suhteeksi toisen alkkiksen kanssa ja hän oli taas maniassa ja todella ilkeä mua kohtaan.
Parin kkn seurustelun jälkeen tämän uuden kanssa, hän alkoi taas lähentyä, kun ehkä tajusi mitä oli tehnyt. Olin niin typerä ja heikko, että aloin seksisuhteeseen hänen kanssaan ja sitä kesti n. vuoden ajan. Muutama kk sitten hän alkoi puhumaan, että eroaisi uudesta heilastaan ja alottaisimme alusta. Välillä vaikutti, että hän olisi tosissaan, mutta nyt en enää jaksa odottaa ja olla hätävarana. Olen menettänyt mielenrauhani ja katkeroitunut tästä pitkään jatkuneesta touhusta. Luulen, että kyseessä on vallankäyttö, mistä hän jotenkin nauttii. Muilla samantapaisia kokemuksia?

Lue lisää

Niinpä, varmaan bipot on kovimpia huutelemaan miten he "on onnellisia ilman parisuhdettakin" ja tarvitsevat paljon omaa tilaa, niin paljon ettei varmaan koko Suomen pinta-alan kokoinen erämaakaan riitä...

Ja sitten juostaan kuitenkin suhteesta toiseen, pääasia että on jatkuvasti joku saatavilla ettei tarvitse yksin olla.

Mulle esitettiin sitoutumiskammoista itsenäistä oman onnen löytäjää, mutta kun lähdin kävelemään niin ei mennyt kuin hetki ja oli treffi-ilmo Suomi 24:lla ja siitä nopeasti uusi kehiin.

Hauskinta on sitten kun bipolta alkaa kyselemään sanomisien ja tekojen ristiriitaisuuksista, bipo löytää aina omasta mielestään loogisimman ratkaisun ja selityksen.
Minulle hän sanoi että voikin yhtäkkiä taas seurustella ja asua yhdessä jonkun kanssa, koska tämä uusi nainen osaa antaa hänelle sopivasti omaa tilaa. Ja että parisuhde on vaan "keskinäistä kemiaa joka toimii tai ei".
Minun kanssani hän ei edes asunut yhdessä, ja silti ei oma tila kuulema riittänyt. Silti kelpasin hänelle 8-9 vuoden ajan. Paljon epäloogisuuksia ja venkoilua, juuri tyypillistä bipolle. Totuus muuntautuu aina bipolle niinkuin se häntä ensisijaisesti miellyttää.

Enkä kuulema ymmärtänyt hänen lapsuuttaan. Seurustelun alkuvaiheessa hän oikein korosti "miten elämämme on samasta lähteestä ammennettu". :D Mutta uusi ymmärtää häntä nyt kuulema vielä paremmin, että hänen lapsuutensa on vielä lähempänä hänen kokemuksiaan kuin minun. Ja kun kysyin että mikä on erilaista, niin ei osannut sanoa. Jälkeenpäin kuulin että minulla ja uudella on täsmälleen samat eväät, eli alkoholismia perheessä. Ja tiedetäänhän mitä alkoholistin lapset tekevät - he hoivaavat, ottavat vastuuta, kestävät paljon pas*aa ja koittavat aina parantaa miehen rakkaudellaan, tuellaan sekä huolenpidollaan.

Siis bipolle aivan täydellinen uhri!

audrey85 kirjoitti:

Kiitos vastauksestasi ja näkemyksistäsi, toivoinkin, että joku jolla on omakohtaista kokemusta, vastaisi.. Mä en oikein tiedä mitä ajattelisin, kun tuntuu, että nykyään omatkin mielialat vaihtelee toivottomuudesta ja epätoivosta haaveisiin yhteisestä tulevaisuudesta ja toisen "paranemisesta".. Tiedän ettei se ole koskaan mahdollista, mutta että edes sellaisen tasapainon löytäisi, että yhdessä olisi hyvä olla ja rakkautta riittäisi.

Meillä on mies käynyt läpi nää sekoilut alkoholin/unilääkkeiden kanssa kun tauti on diagnosoitu eli siitä on jo vuosia, kuulemma selkeästi maanisia jaksoja ollut about 2 v sitten.. Tosin kun kertoi erostaan viime vuoden joulukuussa ja siitä seuranneesta käytöksestä, on se kyllä mielestäni ollut hypomaniaa.. Raha-asiat hoitaa ihan mallikkaasti, on oma kämppä, auto ja arvostettu ammatti. Ns ulkokuori on kiiltävä ja kunnossa. On lukenut paljon taudista ja yrittänyt itseään terapioida, kunnes vuosi sitten haki apua (onneksi!). Edellinen tyttöystävä oli kuulemma ollut ihan henkisesti loppu kun erosivat, ollut tosi rankkaa yhdessäolon ajan. Meillä en onneksi koe niin, että voimavarani olisivat heti loppumassa.

Mä en haluais mitään muuta kuin rakastaa ja tuntea olevani rakastettu.. mietin päivittäin, voiko bipo oikeasti rakastaa tai tuntea samanlaisia rakkauden tunteita kuin tunne-elämältään normaali ihminen? Vai onko rakkautta heille se, että löytyy kumppani jonka kanssa pystyy elämään olojensa kanssa ja joka ymmärtää näitä jatkuvia mielialojen heittelyitä. Olen niin hämilläni siitä, miten toisena päivänä toinen voi olla niin ihana ja rakastava, silittää ja kuiskailla "rakas" ja seuraavana päivänä kokea koskettamisenkin vastenmieliseksi :( Tuntuu että tässä kärsii jo omakin tunne-elämä kun joutuu kylmettämään itseään, ettei tuo asennemuutos tuntuisi joka kerta niin pahalta :( Että mitä tässä nyt tekisi, hyvät hetket on mahtavia mut huonot hetket tosi kamalia, enkä uskalla luottaa siihen, että toinen olisi mun rinnalla vanhainkotiin saakka.. Silti rakastan ja siksi raastaa.

Lue lisää

Niin, toi kaikki mitä kirjoitit on aivan kuin omasta elämästäni. Miesystäväni on maanis-depressiivinen ja alkoholisti. Alkoholia menee runsaasti, ja putki saattaa kestää kolmekin viikkoa. Parhaillaan on kolmas viikko mennyt umpeen.....on eristäytynyt muulta maailmalta ja vain juo ja juo ja soittelee puhelimella.
Mikään ei oikein auta. Ei ambulanssille soittamiset, ei poliisit eikä psykiatrin poliklinikka. Hänen pitäisi itse olla halukas hoitoon, jotta saisi apua ja sitä hän ei ole tehnyt.
Hänkin on välillä kylmä ja tunteeton selvinpäin. Ei siedä kosketusta. Välillä hän tuntuu normaalilta ja välillä hän on ihan eri persoona johon alunperin tutustuin.
Rakastan häntä, koska ajattelen, etten luovuta hänen sairauden tai alkoholismin vuoksi. Haluaisin niin kovasti taistella noita kahta vastaan. Unohtaa tai ottaa etäisyyttää mielialan vaihteluihin ajattelemalla, että se menee jossakin vaiheessa ohitse. Mitä alkoholiin ja rauhottaviin lääkkeisiin tulee niin olen päättänyt taistella ja kannustaa häntä raittiiksi. Ehkä onnistun ehkä epäonnistun, mutta aion yrittää.
Jos epäonnistun niin minun on pakko luovuttaa hänet viinalle. Tynnyrin kahva kun on sisäpuolella, eikä sitä saakaan enää kukaan muu auki kuin hän itse. Eli jos hän jatkaa juomista tolkuttomasti, minun on pakko myöntää epäonnistuneeni ja jatkaa omaa elämääni ja hän omaa itsetuhoaan. Se on surullista. Rakkaus on ehkä sokea, mutta kai sitä saa toivoa ja odottaa hetken, jospa asiat muuttuisivat parhain päin ja tarina saisi happy endin. Olen päättänyt elää päivän kerrallaan.Mitään tulevaisuuden suunnitelmia en tee. Taloutemme ovat erillään, enkä koskaan jättäisi mitään hänen vastuulleen. Kannan vastuun itsestäni. Hän kantakoon itsestään. Olen varautunut eroon etukäteen. Eli jos ero tulee, niin kaikki on valmiustilassa-toimintamalli on valmiina. Kuitenkin yritän nauttia jokaisesta päivästä ja elämästä. Ja hetket jotka saan olla miesystäväni kanssa, kun hän on selvinpäin, teemme arkisia yksinkertaisia asioita. Ulkoilemme ja teemme retkiä. Ei mitään painavia ohjelmia. Vain yhdessäoloa ja elämme kuin huomista ei olisi ollenkaan. Näin jaksan paremmin. Tsemppiä sinulle.

Bipon ex kirjoitti:

Niinpä, varmaan bipot on kovimpia huutelemaan miten he "on onnellisia ilman parisuhdettakin" ja tarvitsevat paljon omaa tilaa, niin paljon ettei varmaan koko Suomen pinta-alan kokoinen erämaakaan riitä...

Ja sitten juostaan kuitenkin suhteesta toiseen, pääasia että on jatkuvasti joku saatavilla ettei tarvitse yksin olla.

Mulle esitettiin sitoutumiskammoista itsenäistä oman onnen löytäjää, mutta kun lähdin kävelemään niin ei mennyt kuin hetki ja oli treffi-ilmo Suomi 24:lla ja siitä nopeasti uusi kehiin.

Hauskinta on sitten kun bipolta alkaa kyselemään sanomisien ja tekojen ristiriitaisuuksista, bipo löytää aina omasta mielestään loogisimman ratkaisun ja selityksen.
Minulle hän sanoi että voikin yhtäkkiä taas seurustella ja asua yhdessä jonkun kanssa, koska tämä uusi nainen osaa antaa hänelle sopivasti omaa tilaa. Ja että parisuhde on vaan "keskinäistä kemiaa joka toimii tai ei".
Minun kanssani hän ei edes asunut yhdessä, ja silti ei oma tila kuulema riittänyt. Silti kelpasin hänelle 8-9 vuoden ajan. Paljon epäloogisuuksia ja venkoilua, juuri tyypillistä bipolle. Totuus muuntautuu aina bipolle niinkuin se häntä ensisijaisesti miellyttää.

Enkä kuulema ymmärtänyt hänen lapsuuttaan. Seurustelun alkuvaiheessa hän oikein korosti "miten elämämme on samasta lähteestä ammennettu". :D Mutta uusi ymmärtää häntä nyt kuulema vielä paremmin, että hänen lapsuutensa on vielä lähempänä hänen kokemuksiaan kuin minun. Ja kun kysyin että mikä on erilaista, niin ei osannut sanoa. Jälkeenpäin kuulin että minulla ja uudella on täsmälleen samat eväät, eli alkoholismia perheessä. Ja tiedetäänhän mitä alkoholistin lapset tekevät - he hoivaavat, ottavat vastuuta, kestävät paljon pas*aa ja koittavat aina parantaa miehen rakkaudellaan, tuellaan sekä huolenpidollaan.

Siis bipolle aivan täydellinen uhri!

Lue lisää

Olen sekä alkoholisti-perheestä, ja diagnosoitu bipo I.
Koko elämäni ajan olen yrittänyt pelastaa miehiä rakkaudellani..
Ja nyt diagnoosin viimein saatuani, ja taakse päin katsellessani totean että hyvin monet poikaystävistäni ovat omanneet bipomaisia piirteitä myös. Sitä on tuntenut hengenheimolaisuutta sellaisiin ihmisiin jotka ovat myös halunneet kaiken heti nyt mulle tänne. Täydellistä omistautumista "tähtiin kirjoitettu" -fiilikset suhde toisensa jälkeen. Itse olen hyvin huojentunut saadessani viimein mahdollisuuden tehdä voinnilleni jotain kun sain oikean diagnoosin. En todellakaan kiellä sairauttani, olen yrittänyt hakea apua vuosikausia, mutta saanut väärän diagnoosin
.. En kuitenkaan suostu ajattelemaan että kumppanini olisivat olleet "uhrejani" Rakastetuksi tulemisen toive sekä halu rakastaa toista on aivan inhimillistä, oli sitten sairas tai ei. Niin se kuitenkin on mennyt, että mitä suuremmat rakkauden tunteet, sitä suurempaa tuskaa kumpikin on kokenut huonoina aikoina.. Jaksamista kaikille tasapuolisesti ^^

Bipon ex kirjoitti:

Pidä huoli jaksamisestasi ja lähde ennen kuin rikot itsesi peruuttamattomasti!

Tunteeko joku kaksisuuntaisuuteen vuosia perehtynyttä prof. Arvilommia?

ÖÖÖÖÖÖ kirjoitti:

Erosin biposta pitkän seurustelun jälkeen reilu vuosi sitten. Viimeiset vuodet olivat yhtä helvettiä enimmäkseen kunnes saatiin oikea diagnoosi ja uusi lääkitys. Olin toiveikas, koska hän myös lopetti alkoholin käytön useaksi kuukaudeksi. Kuvittelin, että kaikki muuttuu vielä hyväksi.
Hänpä viritteli uutta suhdetta selkäni takana ja ihan selvinpäin. Hän ehdotti mulle 3kkn paussia, kun "tarvitsi tilaa" ja se tila osoittautui pian uudeksi suhteeksi toisen alkkiksen kanssa ja hän oli taas maniassa ja todella ilkeä mua kohtaan.
Parin kkn seurustelun jälkeen tämän uuden kanssa, hän alkoi taas lähentyä, kun ehkä tajusi mitä oli tehnyt. Olin niin typerä ja heikko, että aloin seksisuhteeseen hänen kanssaan ja sitä kesti n. vuoden ajan. Muutama kk sitten hän alkoi puhumaan, että eroaisi uudesta heilastaan ja alottaisimme alusta. Välillä vaikutti, että hän olisi tosissaan, mutta nyt en enää jaksa odottaa ja olla hätävarana. Olen menettänyt mielenrauhani ja katkeroitunut tästä pitkään jatkuneesta touhusta. Luulen, että kyseessä on vallankäyttö, mistä hän jotenkin nauttii. Muilla samantapaisia kokemuksia?

Lue lisää

Hei! Toi sun kertomus kuullostaa täysin samalta, mimmoisen elämän mä elin bipon kanssa.
Minulla kans 1,5 vuoden suhde vastaavanlaisen naisen kanssa. Tosin, hän ei missäänvaiheessa lopettanut alkoholin käyttöä. Selkäni takana haettiin uutta kumppania nettitreffien välityksellä, turvauduttiin ex-heiloihin, ym, ym. Sitten kuin niistä jäätiin kiinni, ni vika oli tottakai minussa!
Tarvitsi "omaa tilaa", että voi toteuttaa niitä juttujaan ilman että minä sain niistä tietää. Alkoholinkäyttönsä ja pelailut muiden miesten kanssa.
Vallankäyttö kans sopii kuvaukseen. Hän nauttii työpaikallaan että hänellä on valtaa tehdä isoja päätöksiä. Lisäksi aina jos ero tuli minun puolelta, ni hän oli jo heti seuraavana päivänä pyytämässä minua takaisin. Kun sorruin, ni taas viikon päästä hän halusi erota!
Blokkasi minut facesta ja väitti ystävilleen että stalkkaan häntä ja olen valehtelija/mustasukkainen.
Nyt hän ei ole ottanut onneksi yhteyttä, enkä halua että ottaa. Paranemisprosessi on jo hyvällä mallilla ja toivonmukaan seuraavalla kerralla hänen yhteydenottoonsa, osaan vain laittaa puhelimen pöydälle ja olla vastaamatta viestiin... Olkoon se vaikka jouluntoivotus/muu vastaava!
Tiedän täysin miltä sinusta tuntuu. Vaikka tiedostin että hän on sairas, ni edelleen ne kaikki hänen tekemiset ja sanomiset vaikuttaa nykyiseen elämääni.
Voimia sinulle. Pahin menee ohi muutamassa kuukaudessa

audrey85 kirjoitti:

No en ole löytänyt netissä toimivaa vertaistukiryhmää, ilmeisesti tapaamisia jossain järjestettäisiin.. mulla vaan tosi iso kynnys lähteä juttelemaan kasvotusten vieraiden kanssa ja kuulemaan kaikkia kauhutarinoita :( En vaan enää edes tiedä mitä sanoa tai kirjoittaa, kun tuntuu et olen pohtinut pääni puhki näitä asioita eikä mikään muutu. En haluais vielä tässä iässä tyytyä platoniseenkaan parisuhteeseen.

Lue lisää

Hejj!
20v ykköstyyppisen bipon kans elänyt täällä. Todella paljon täällä kertomuksia puolisoilta siitä että bipo eroaa helposti. Minulla on kokemus juuri päinvastaisesta. Kaikenlainen suhdetta tuhoava käytös on kyllä koettu mutta ikinä mies ei ole halunut erota. On ollut pettämistä, maksullisia naisia, puh seksii..valheita, manipulointia.. maanisessa vaiheessa nimenomaan. Silloin ei vaimo kelpaa vaikka ne himot hyrräävätkin. Ei läheisyyttä eikä kosketusta eikä mtn.. pitkiäkin aikoja. Muutoin näinä aikoina toimelias, hyvä isä.. niinku ulkopuolisen kannalta katsottuna. Kunnes kaksois elämä paljastui. Ja paljastui muutamaan kertaan. Näissä vaiheissa ei oikeata lääkitystä ollut tai ollenkaan lääkitystä. Hyiihh kun oli kaameaa aikaa, varsinkin kun on itse niin altavastaaja tämän sairauden kanssa. No itse olisin useaan otteeseen eronut mutta aina olen takas herran ottanut. Nimenomaan maanisuus meillä ongelma, masennusta ei tule laisinkaan. Viime keväänä viimeksi oli mania kausi kovasti alkanut. Taas` riitoja riitoja inttämistä mikään ei oo mun syytä, sinä sinä SINÄ , en tod oo maaninen, mene SINÄ hoitoon..`tutut lätinät alkoi. Porttikielto tuli kotiin ja hän meni kuin menikin psykiatrille ja lääke rukattiin uusiks. Nyt on ollut uuden lääkkeen kanssa ( sycrest) paaaaaljon normimpaa elämä :) Minä en suostu katselemaan maanistapaskapäätä kotonani enää i k i n ä. Tää ollaan sovittu kirjallisena= hoitoon tai ulos. Muutoin ei elämä etene meidän perheessä.
Vertaistukea en ole saanut, muuta kuin näiltä palstoilta. Nämäkin löysin vasta muutama v sitten. Kannatta näitä lueskella, samoissa vesissä uidaan kaikki.

bpd355 kirjoitti:

Vertaistukitoimintaa pitäisi olla kyllä isoimmilla paikkakunnilla. Netissä oli todella hyvä paikka nimeltään tukiasema.net jossa keskusteltiin erilaisista sairauksista, ja useat ihmiset pitivät siellä omaa päiväkirjaansa. Harmi kun tuo saitti ilmeisesti jostain teknisestä / rahasyystä lähti kävelemään..

Olen itse bipo. Tiedän että elämä on kovaa vuoristorataa, mutta se tuntuisi rauhoittuvan kyllä aikoinaan. Olen myös eronnut, mutta erosin omasta halustani.

Vaikea sanoa sitä, miten kauan rauhoittumisessa kestää. Omalla kohdallani on tullut kolme "vajoamista", jotka vaativat sairaalahoitoa. Ensimmäiset oireet aaltoilevasta mielialasta alkoivat aika klassisesti tuossa 18-19 vuoden iässä; opiskeluaikoina koin voimakkaita depressiivisiä kausia, mutta vasta 30-vuotiaana huomattiin että kyse on biposta - tämä on hyvin tyypillistä ja valitettavasti niin vain käy. Sain aluksi ('masennukseen') lääkityksen, joka toimi aivan väärällä tavalla, kiihdytti olotilani suoraan maniaan.

Jos jaksat toisen rinnalla myös nämä vaikeat ajat, en epäile etteikö parisuhde voisi toimia. Lääkärin kanssa keskustelu ja kaikenlainen tuki on helpotus, se auttaa sekä sairastavaa että puolisoa. Monesti huomaan itse, että alkuun puolison ehdotus saattaa saada "ei":n koska otan nokkiini tavallaan siitä - bipona ikäänkuin haluaisi unohtaa sairauden silloin kun se ei näyttäydy akuutilla tavalla.

Sairaalassaolot ovat bipolle ne kaikkein kovimmat koettelemukset. Siellä voi olla tosi yksinäistä ja karua, vaikka sinänsä osastoilla toki on hoitajat ja muut potilaat. Sairaalassa käynti, toisen näkeminen, on ollut elämäni koskettavimpia hetkiä; sellaisia jolloin ymmärrän miten paljon toinen voi rakastaa.

Nyt, kun olen alkanut oikeasti ymmärtää rakkaani huolta minusta, arvostan valtavasti kaikkea mitä hän tekee eteeni, nimenomaan tällaisilla ehdotuksilla, että lähtisimme yhdessä keskustelemaan. Olen tosi positiivisesti yllättynyt. Mutta yritän vain sanoa sen, että ei kannata pettyä, jos jotkut ehdotukset torppautuvat - ne voivat olla luonnollista defenssiä, toisen halu ummistaa silmät ja tuntea olevansa terve. Maanisdepressiivisyys on kuitenkin aika kova leima, siihen liittyy paljon stigmatisoitumista ja itsensä aliarvioimista.

Työkyvyttömyyden on sanottu olevan korkea, mutta tuosta olen hieman eri mieltä. Käsittääkseni nykyinen järjestelmä vain helposti puskee tiettyyn kategoriaan, jollei muuta ratkaisua tunnu olevan. Voisin sanoa että lähes kaikki bipot pystyvät käymään töissä, jos haluavat.

Periytymisistä en olisi niin huolissani. Ei nyt kyseessä ole mikään 1500-luvun tappava tauti. Tiedän sen, että varmasti puolisona on hankalaa, ja tälläkin palstalla näkee että jotkut parisuhteet ovat olleet hurjan myrskyisiä, mistä jää monesti toiselle puolelle erittäin kielteinen kuva ja halu varoittaa. Perusviestini on kuitenkin se, että bipo ei ole ylitsepääsemätön tila, sitä voi hoitaa, ja bipo itse voi muuttaa suhtautumistaan itsestään enemmän huolehtivaksi, sallivammaksi, ja avarakatseisemmaksi. Yhteistyöllä pääsee pitkälle.

Lue lisää

On totta että lähes kaikki bipot varmaan pystyisivät käymään töissä, mutta lähes kukaan työnantaja ei halua pitää bipoa töissä, eli niitä töitä ei ole saatavilla bipoille.

Kiitoksia kaikille vastauksista ja omakohtaisista kokemuksista, auttoi paljon lukea, etten todellakaan ole yksin ajatuksieni kanssa. Sitä haluaisin vielä kysyä, että oletteko huomanneet eroja riitelyssä / kuinka pienistä(isoista) jutuista tulee kumppanin kanssa riideltyä? Meillä on asiat kärjistyneet tosi pahoiksi, tuntuu, että ihan kaikesta saisi tappelun aikaan. Tilanteita on niin vaikea selittää, koska ne liittyvät ihan arkisiin, normaaleihin asioihin.. Jos muutaman esimerkin kaivaisin, niin mies voi esim suuttua siitä, jos makoilen sängyllä enkä automaattisesti pyydä häntä viereeni lepäämään.. Pyynnöksi ei käy "tule sinäkin tänne, olisi kivaa" vaan pitäisi jotenkin uikuttaa ja anella sitä huomiota. Sitten tulee sängylle puolen metrin päähän makaamaan ja jos en heti kapsahda kainaloon, lähtee loukkaantuneena pois, kun "tuntuu, etten haluakaan seuraa". Ei voi itse hakea läheisyyttä.

Kaupassa tms tulee helposti sanomista, jos joutuu odottelemaan minua jossain.. ei pystytä käymään yhdessä kuin ruokaostoksilla, jos haluaisin vähänkin katsella vaatteita tms samalla reissulla, katselee kengänkärkiään ja on kärsimätön, kellon mukaan elää vuorokauden ympäri. Aina on kiva kuulemma lähteä, mutta kiire on kotiin sohvalle istumaan. Menee siinä itselläkin hermot, jos joutuu itsestä riippumattomista syistä jonottamaan johonkin ja mies naukuu sulle kun tulet paikalle, että mikä kesti ja hän kun ei kestä odottaa, se on niin vaikeaa. Ihan kuin pikkulapselle yrittäisi puhua, kun ei vaan mene perille. Välttelen nykyään sosiaalisia tilanteita tarkoituksella hänen kanssaan, kun ei koskaan oikein tiedä miten reissu/ilta menee. Joskus on todella kivaa, joskus katselee mun läpi kuin olisin ilmaa ja häviää omille teilleen, vaikka yhdessä vietetään iltaa. Laittaa tietenkin kaiken sairauden piikkiin.

Niin miten tätä kuuluisi kestää tulematta itse hulluksi? Olen tehnyt listan plussista ja miinuksista ja yrittänyt järkeillä, en tod jää roikkumaan huonoon suhteeseen. Tällä hetkellä tuntuu vielä, että haluan yrittää. Huomaan vain itsessäni stressin merkkejä, kroppa alkaa kertoa omaa karua tarinaansa, ettei tällaista jatkuvaa vääntöä / kireää ilmapiiriä vain kestä. Enkä tiedä miten sitä lievittää, vinkkejä?

Audrey85 kirjoitti:

Kiitoksia kaikille vastauksista ja omakohtaisista kokemuksista, auttoi paljon lukea, etten todellakaan ole yksin ajatuksieni kanssa. Sitä haluaisin vielä kysyä, että oletteko huomanneet eroja riitelyssä / kuinka pienistä(isoista) jutuista tulee kumppanin kanssa riideltyä? Meillä on asiat kärjistyneet tosi pahoiksi, tuntuu, että ihan kaikesta saisi tappelun aikaan. Tilanteita on niin vaikea selittää, koska ne liittyvät ihan arkisiin, normaaleihin asioihin.. Jos muutaman esimerkin kaivaisin, niin mies voi esim suuttua siitä, jos makoilen sängyllä enkä automaattisesti pyydä häntä viereeni lepäämään.. Pyynnöksi ei käy "tule sinäkin tänne, olisi kivaa" vaan pitäisi jotenkin uikuttaa ja anella sitä huomiota. Sitten tulee sängylle puolen metrin päähän makaamaan ja jos en heti kapsahda kainaloon, lähtee loukkaantuneena pois, kun "tuntuu, etten haluakaan seuraa". Ei voi itse hakea läheisyyttä.

Kaupassa tms tulee helposti sanomista, jos joutuu odottelemaan minua jossain.. ei pystytä käymään yhdessä kuin ruokaostoksilla, jos haluaisin vähänkin katsella vaatteita tms samalla reissulla, katselee kengänkärkiään ja on kärsimätön, kellon mukaan elää vuorokauden ympäri. Aina on kiva kuulemma lähteä, mutta kiire on kotiin sohvalle istumaan. Menee siinä itselläkin hermot, jos joutuu itsestä riippumattomista syistä jonottamaan johonkin ja mies naukuu sulle kun tulet paikalle, että mikä kesti ja hän kun ei kestä odottaa, se on niin vaikeaa. Ihan kuin pikkulapselle yrittäisi puhua, kun ei vaan mene perille. Välttelen nykyään sosiaalisia tilanteita tarkoituksella hänen kanssaan, kun ei koskaan oikein tiedä miten reissu/ilta menee. Joskus on todella kivaa, joskus katselee mun läpi kuin olisin ilmaa ja häviää omille teilleen, vaikka yhdessä vietetään iltaa. Laittaa tietenkin kaiken sairauden piikkiin.

Niin miten tätä kuuluisi kestää tulematta itse hulluksi? Olen tehnyt listan plussista ja miinuksista ja yrittänyt järkeillä, en tod jää roikkumaan huonoon suhteeseen. Tällä hetkellä tuntuu vielä, että haluan yrittää. Huomaan vain itsessäni stressin merkkejä, kroppa alkaa kertoa omaa karua tarinaansa, ettei tällaista jatkuvaa vääntöä / kireää ilmapiiriä vain kestä. Enkä tiedä miten sitä lievittää, vinkkejä?

Lue lisää

Huonolta suhteelta kuulostaa,ei aina ole sairauden syy jos ihminen ei osaa huomioida toista,vaikka biboa sairastaisi niin pitäisi myös hyviä hetkiä olla elämässä eikä vain niitä huonoja ..

Audrey85 kirjoitti:

Kiitoksia kaikille vastauksista ja omakohtaisista kokemuksista, auttoi paljon lukea, etten todellakaan ole yksin ajatuksieni kanssa. Sitä haluaisin vielä kysyä, että oletteko huomanneet eroja riitelyssä / kuinka pienistä(isoista) jutuista tulee kumppanin kanssa riideltyä? Meillä on asiat kärjistyneet tosi pahoiksi, tuntuu, että ihan kaikesta saisi tappelun aikaan. Tilanteita on niin vaikea selittää, koska ne liittyvät ihan arkisiin, normaaleihin asioihin.. Jos muutaman esimerkin kaivaisin, niin mies voi esim suuttua siitä, jos makoilen sängyllä enkä automaattisesti pyydä häntä viereeni lepäämään.. Pyynnöksi ei käy "tule sinäkin tänne, olisi kivaa" vaan pitäisi jotenkin uikuttaa ja anella sitä huomiota. Sitten tulee sängylle puolen metrin päähän makaamaan ja jos en heti kapsahda kainaloon, lähtee loukkaantuneena pois, kun "tuntuu, etten haluakaan seuraa". Ei voi itse hakea läheisyyttä.

Kaupassa tms tulee helposti sanomista, jos joutuu odottelemaan minua jossain.. ei pystytä käymään yhdessä kuin ruokaostoksilla, jos haluaisin vähänkin katsella vaatteita tms samalla reissulla, katselee kengänkärkiään ja on kärsimätön, kellon mukaan elää vuorokauden ympäri. Aina on kiva kuulemma lähteä, mutta kiire on kotiin sohvalle istumaan. Menee siinä itselläkin hermot, jos joutuu itsestä riippumattomista syistä jonottamaan johonkin ja mies naukuu sulle kun tulet paikalle, että mikä kesti ja hän kun ei kestä odottaa, se on niin vaikeaa. Ihan kuin pikkulapselle yrittäisi puhua, kun ei vaan mene perille. Välttelen nykyään sosiaalisia tilanteita tarkoituksella hänen kanssaan, kun ei koskaan oikein tiedä miten reissu/ilta menee. Joskus on todella kivaa, joskus katselee mun läpi kuin olisin ilmaa ja häviää omille teilleen, vaikka yhdessä vietetään iltaa. Laittaa tietenkin kaiken sairauden piikkiin.

Niin miten tätä kuuluisi kestää tulematta itse hulluksi? Olen tehnyt listan plussista ja miinuksista ja yrittänyt järkeillä, en tod jää roikkumaan huonoon suhteeseen. Tällä hetkellä tuntuu vielä, että haluan yrittää. Huomaan vain itsessäni stressin merkkejä, kroppa alkaa kertoa omaa karua tarinaansa, ettei tällaista jatkuvaa vääntöä / kireää ilmapiiriä vain kestä. Enkä tiedä miten sitä lievittää, vinkkejä?

Lue lisää

kun olin 7 vuotta yhdessä bibomiehen kanssa. Hyvin älykäs ja helkkarin ristiriitainen tyyppi, josta en osannut erota, vaikka oman hyvinvoinnin kannalta olisi kannattanut erota.

En tiedä, onko bibolle tyypillistä ongelmat läheisyyden kanssa. Mun ex-mies ei tuntunut ollenkaan kaipaavan tavallista arkiläheisyyttä, läheisyys oli hänelle joko jollain lailla seksuaalisesti virittynyttä tai sitten kiusallista hempeilyä. Hän ei tosiaankaan itse hakenut läheisyyttä. En suhteessa ollessani oikein ymmärtänyt, miten vahingollista läheisyyden puute tai sen "panttaaminen" oikein oli mun kannaltani. Aloin pikku hiljaa ajatella, että miehen läheisyyshaluttomuus on mun vikani, ts. en ole tarpeeksi viehättävä tai muuta. Yhtälöä ei helpottanut se, että seksiin kyllä kelpasin.

Ex:llä oli ongelmallinen lapsuudenkoti (alkoholismia) ja hän itsekin oli alkoholisti, tosin ei meidän suhteen aikana enää juonut. Oli myös ollut pariin otteeseen psykoosissa ennen kuin lääkitys aloitettiin. Meidän suhteen aikana elo oli periaatteessa sillä lailla tasaista, ettei riitoja tai odottamattomia tempauksia ollut. Mutta mies oli aika tunnekylmä ja kontrolloiva. Hän kehitteli ihme järjestelyjä (esim. seksiä oli aina vaan tiettynä päivänä viikossa, näin siis monta vuotta... muistaakseni kerran oli poikkeus säännöstä). Mä jaksoin, kun mun omassa lapsuudenperheessä on ollut kalsaa ja jäyhää olemista ja kumminkin rakastin miestä, kuvittelin, että asiat vois vielä muuttua paremmiksi. Esim. rahan kanssa ei ollut mahdottomia vaikeuksia, tosin miehen ostokset meni aina visalle loppukuusta ja hän hommaili nurkkiin ihme teknistä krääsää, jota "joskus" ehkä tarvitsisi.

Ex-miehellä oli äkillisiä rakastumisia suhteen ulkopuolelle ja ne hajotti meidän suhteen kokonaan. Ensimmäinen rakastuminen tuli, kun olimme olleet yksissä pari vuotta. Mies yks kaks ilmoitti, että meidän suhde on loppu ja hän on rakastunut toiseen naiseen. Toinen samanlainen kohtaus aiheutti sitten meidän eron.

Toisesta erosta on nyt yli vuosi aikaa ja vieläkin käyn mielessäni suhteen jälkipyykkiä. Kummallakin kerralla ero tuli mulle totaalisen yllättäin ja mies oli itsekseen järjestellyt asioita (hankkinut majapaikkaa yms, että pääsi saman tein lähtemään suhteesta). Kummallakin kerralla mies myös selitti, että meidän suhde oli ihan hyvä, mutta siinä ei ollut sitä huumaa mitä hän tarvitsi. Väliaikana mies sit kai oli kumminkin tyytyväinen mun kanssa, en tiedä. Ahdistaa vieläkin aika rankasti se aika, joka oltiin yhdessä. Tuntuu, että väänsin itseni mutkille toisen takia ja kun kaikki tapahtui pikku hiljaa, en oikein tajunnut, miten paljon suhde stressasi mua.

En suosittele jatkamaan suhdetta, tuskin se tuosta paremmaksi muuttuu... Tietty mun mielipiteeseeni vaikuttaa tämä ex-suhde, jossa en vieläkään tiedä, mikä johtui minusta, mikä miehen muista ongelmista/traumosta ja mikä taas bibosta. Onneksi meillä ei lapsia ole.

bibon ex-aviovaimo kirjoitti:

kun olin 7 vuotta yhdessä bibomiehen kanssa. Hyvin älykäs ja helkkarin ristiriitainen tyyppi, josta en osannut erota, vaikka oman hyvinvoinnin kannalta olisi kannattanut erota.

En tiedä, onko bibolle tyypillistä ongelmat läheisyyden kanssa. Mun ex-mies ei tuntunut ollenkaan kaipaavan tavallista arkiläheisyyttä, läheisyys oli hänelle joko jollain lailla seksuaalisesti virittynyttä tai sitten kiusallista hempeilyä. Hän ei tosiaankaan itse hakenut läheisyyttä. En suhteessa ollessani oikein ymmärtänyt, miten vahingollista läheisyyden puute tai sen "panttaaminen" oikein oli mun kannaltani. Aloin pikku hiljaa ajatella, että miehen läheisyyshaluttomuus on mun vikani, ts. en ole tarpeeksi viehättävä tai muuta. Yhtälöä ei helpottanut se, että seksiin kyllä kelpasin.

Ex:llä oli ongelmallinen lapsuudenkoti (alkoholismia) ja hän itsekin oli alkoholisti, tosin ei meidän suhteen aikana enää juonut. Oli myös ollut pariin otteeseen psykoosissa ennen kuin lääkitys aloitettiin. Meidän suhteen aikana elo oli periaatteessa sillä lailla tasaista, ettei riitoja tai odottamattomia tempauksia ollut. Mutta mies oli aika tunnekylmä ja kontrolloiva. Hän kehitteli ihme järjestelyjä (esim. seksiä oli aina vaan tiettynä päivänä viikossa, näin siis monta vuotta... muistaakseni kerran oli poikkeus säännöstä). Mä jaksoin, kun mun omassa lapsuudenperheessä on ollut kalsaa ja jäyhää olemista ja kumminkin rakastin miestä, kuvittelin, että asiat vois vielä muuttua paremmiksi. Esim. rahan kanssa ei ollut mahdottomia vaikeuksia, tosin miehen ostokset meni aina visalle loppukuusta ja hän hommaili nurkkiin ihme teknistä krääsää, jota "joskus" ehkä tarvitsisi.

Ex-miehellä oli äkillisiä rakastumisia suhteen ulkopuolelle ja ne hajotti meidän suhteen kokonaan. Ensimmäinen rakastuminen tuli, kun olimme olleet yksissä pari vuotta. Mies yks kaks ilmoitti, että meidän suhde on loppu ja hän on rakastunut toiseen naiseen. Toinen samanlainen kohtaus aiheutti sitten meidän eron.

Toisesta erosta on nyt yli vuosi aikaa ja vieläkin käyn mielessäni suhteen jälkipyykkiä. Kummallakin kerralla ero tuli mulle totaalisen yllättäin ja mies oli itsekseen järjestellyt asioita (hankkinut majapaikkaa yms, että pääsi saman tein lähtemään suhteesta). Kummallakin kerralla mies myös selitti, että meidän suhde oli ihan hyvä, mutta siinä ei ollut sitä huumaa mitä hän tarvitsi. Väliaikana mies sit kai oli kumminkin tyytyväinen mun kanssa, en tiedä. Ahdistaa vieläkin aika rankasti se aika, joka oltiin yhdessä. Tuntuu, että väänsin itseni mutkille toisen takia ja kun kaikki tapahtui pikku hiljaa, en oikein tajunnut, miten paljon suhde stressasi mua.

En suosittele jatkamaan suhdetta, tuskin se tuosta paremmaksi muuttuu... Tietty mun mielipiteeseeni vaikuttaa tämä ex-suhde, jossa en vieläkään tiedä, mikä johtui minusta, mikä miehen muista ongelmista/traumosta ja mikä taas bibosta. Onneksi meillä ei lapsia ole.

Lue lisää

Tutulta kuulosti. Mun bipo-exä oli kanssa aina kärsimätön ja kiireinen. Ensin oli kiire lähteä asioille ja sitten oli kiire takaisin kotiin. Missään ei ollut hyvä olla. Osoitti mieltään elekielellään, huokaili, tärisytti jalkaa, naputti sormella pöytää, leikki kännykällä jne. sosiaalisissa tilanteissa.

Kai toi kärsimättömyys on jonkinmoista ahdistusta silloin kun lääkitys ei ole kohdallaan. Mun exä myös sai raivokohtauksia ihan kummallisista asioista. Nyt tulee mieleen esim. koska minä en tullut tarpeeksi nopeasti häntä ovelle vastaan, silitin häntä käsivarresta sen sijaan, että olisin halannut häntä, en katsonut häntä tarpeeksi usein kun puhuin hänelle ollessamme kylässä ...

Mun mies oli kyllä hyvä mies hyvinä aikoinaan. Mun mies myös sitten niin kuin bipo-maniaan kuuluu rakastui toiseen ja selkäni takana suunnitteli lähtönsä. Katosi 20 avioliittovuoden jälkeen edes uutta osoitettaanb kertomatta. Tuli aina välillä eron alkumetreillä kotiin mua haukkumaan ja syyttämään. Huijas minkä kekes, ja oli kaikin puolin täysin empatiakyvytön ja vastuuton hirviö. Tämä kaikki lienee ollut maniaa.

taika1965 kirjoitti:

Tutulta kuulosti. Mun bipo-exä oli kanssa aina kärsimätön ja kiireinen. Ensin oli kiire lähteä asioille ja sitten oli kiire takaisin kotiin. Missään ei ollut hyvä olla. Osoitti mieltään elekielellään, huokaili, tärisytti jalkaa, naputti sormella pöytää, leikki kännykällä jne. sosiaalisissa tilanteissa.

Kai toi kärsimättömyys on jonkinmoista ahdistusta silloin kun lääkitys ei ole kohdallaan. Mun exä myös sai raivokohtauksia ihan kummallisista asioista. Nyt tulee mieleen esim. koska minä en tullut tarpeeksi nopeasti häntä ovelle vastaan, silitin häntä käsivarresta sen sijaan, että olisin halannut häntä, en katsonut häntä tarpeeksi usein kun puhuin hänelle ollessamme kylässä ...

Mun mies oli kyllä hyvä mies hyvinä aikoinaan. Mun mies myös sitten niin kuin bipo-maniaan kuuluu rakastui toiseen ja selkäni takana suunnitteli lähtönsä. Katosi 20 avioliittovuoden jälkeen edes uutta osoitettaanb kertomatta. Tuli aina välillä eron alkumetreillä kotiin mua haukkumaan ja syyttämään. Huijas minkä kekes, ja oli kaikin puolin täysin empatiakyvytön ja vastuuton hirviö. Tämä kaikki lienee ollut maniaa.

Lue lisää

Tuo on juuri kuin minun suhteessani biboon. Kärsimätön aina. Jos asiat eivät mene täydellisesti häneltä menee hermot ja päivä on pillalla. Aivan kuin lapsen kanssa seurustelisi. Onko mahdollista että nämä bibot ovat aivosairautensa takia jotenkin taantuneita?

Hän myös tekee melkein jokapäivä saman kaavan mukaan asiat.

Audrey85 kirjoitti:

Kiitoksia kaikille vastauksista ja omakohtaisista kokemuksista, auttoi paljon lukea, etten todellakaan ole yksin ajatuksieni kanssa. Sitä haluaisin vielä kysyä, että oletteko huomanneet eroja riitelyssä / kuinka pienistä(isoista) jutuista tulee kumppanin kanssa riideltyä? Meillä on asiat kärjistyneet tosi pahoiksi, tuntuu, että ihan kaikesta saisi tappelun aikaan. Tilanteita on niin vaikea selittää, koska ne liittyvät ihan arkisiin, normaaleihin asioihin.. Jos muutaman esimerkin kaivaisin, niin mies voi esim suuttua siitä, jos makoilen sängyllä enkä automaattisesti pyydä häntä viereeni lepäämään.. Pyynnöksi ei käy "tule sinäkin tänne, olisi kivaa" vaan pitäisi jotenkin uikuttaa ja anella sitä huomiota. Sitten tulee sängylle puolen metrin päähän makaamaan ja jos en heti kapsahda kainaloon, lähtee loukkaantuneena pois, kun "tuntuu, etten haluakaan seuraa". Ei voi itse hakea läheisyyttä.

Kaupassa tms tulee helposti sanomista, jos joutuu odottelemaan minua jossain.. ei pystytä käymään yhdessä kuin ruokaostoksilla, jos haluaisin vähänkin katsella vaatteita tms samalla reissulla, katselee kengänkärkiään ja on kärsimätön, kellon mukaan elää vuorokauden ympäri. Aina on kiva kuulemma lähteä, mutta kiire on kotiin sohvalle istumaan. Menee siinä itselläkin hermot, jos joutuu itsestä riippumattomista syistä jonottamaan johonkin ja mies naukuu sulle kun tulet paikalle, että mikä kesti ja hän kun ei kestä odottaa, se on niin vaikeaa. Ihan kuin pikkulapselle yrittäisi puhua, kun ei vaan mene perille. Välttelen nykyään sosiaalisia tilanteita tarkoituksella hänen kanssaan, kun ei koskaan oikein tiedä miten reissu/ilta menee. Joskus on todella kivaa, joskus katselee mun läpi kuin olisin ilmaa ja häviää omille teilleen, vaikka yhdessä vietetään iltaa. Laittaa tietenkin kaiken sairauden piikkiin.

Niin miten tätä kuuluisi kestää tulematta itse hulluksi? Olen tehnyt listan plussista ja miinuksista ja yrittänyt järkeillä, en tod jää roikkumaan huonoon suhteeseen. Tällä hetkellä tuntuu vielä, että haluan yrittää. Huomaan vain itsessäni stressin merkkejä, kroppa alkaa kertoa omaa karua tarinaansa, ettei tällaista jatkuvaa vääntöä / kireää ilmapiiriä vain kestä. Enkä tiedä miten sitä lievittää, vinkkejä?

Lue lisää

kuulostavat ihan narsistin käyttäytymiseltä.. liittyykö bipoon narsistiset piirteet?
En ole tätä tullut ajatelleeksi, vaikka itse olen lievä bipo. Toki (hypo)maniassa voi vaikuttaa ylimieliseltä ja itsekkäältä: en tunne empatiaa, en tarvitse ketään, silti muut ovat tarvittaessa käytettävissäni. Mutta masennusvaiheessa en minä ainakaan ole vaativa narsisti vaan pieni surkimus.

Audrey85 kirjoitti:

Kiitoksia kaikille vastauksista ja omakohtaisista kokemuksista, auttoi paljon lukea, etten todellakaan ole yksin ajatuksieni kanssa. Sitä haluaisin vielä kysyä, että oletteko huomanneet eroja riitelyssä / kuinka pienistä(isoista) jutuista tulee kumppanin kanssa riideltyä? Meillä on asiat kärjistyneet tosi pahoiksi, tuntuu, että ihan kaikesta saisi tappelun aikaan. Tilanteita on niin vaikea selittää, koska ne liittyvät ihan arkisiin, normaaleihin asioihin.. Jos muutaman esimerkin kaivaisin, niin mies voi esim suuttua siitä, jos makoilen sängyllä enkä automaattisesti pyydä häntä viereeni lepäämään.. Pyynnöksi ei käy "tule sinäkin tänne, olisi kivaa" vaan pitäisi jotenkin uikuttaa ja anella sitä huomiota. Sitten tulee sängylle puolen metrin päähän makaamaan ja jos en heti kapsahda kainaloon, lähtee loukkaantuneena pois, kun "tuntuu, etten haluakaan seuraa". Ei voi itse hakea läheisyyttä.

Kaupassa tms tulee helposti sanomista, jos joutuu odottelemaan minua jossain.. ei pystytä käymään yhdessä kuin ruokaostoksilla, jos haluaisin vähänkin katsella vaatteita tms samalla reissulla, katselee kengänkärkiään ja on kärsimätön, kellon mukaan elää vuorokauden ympäri. Aina on kiva kuulemma lähteä, mutta kiire on kotiin sohvalle istumaan. Menee siinä itselläkin hermot, jos joutuu itsestä riippumattomista syistä jonottamaan johonkin ja mies naukuu sulle kun tulet paikalle, että mikä kesti ja hän kun ei kestä odottaa, se on niin vaikeaa. Ihan kuin pikkulapselle yrittäisi puhua, kun ei vaan mene perille. Välttelen nykyään sosiaalisia tilanteita tarkoituksella hänen kanssaan, kun ei koskaan oikein tiedä miten reissu/ilta menee. Joskus on todella kivaa, joskus katselee mun läpi kuin olisin ilmaa ja häviää omille teilleen, vaikka yhdessä vietetään iltaa. Laittaa tietenkin kaiken sairauden piikkiin.

Niin miten tätä kuuluisi kestää tulematta itse hulluksi? Olen tehnyt listan plussista ja miinuksista ja yrittänyt järkeillä, en tod jää roikkumaan huonoon suhteeseen. Tällä hetkellä tuntuu vielä, että haluan yrittää. Huomaan vain itsessäni stressin merkkejä, kroppa alkaa kertoa omaa karua tarinaansa, ettei tällaista jatkuvaa vääntöä / kireää ilmapiiriä vain kestä. Enkä tiedä miten sitä lievittää, vinkkejä?

Lue lisää

täysin tuon vääntämisen turhista arkisista asioista kuten toisen huomioimisesta (sängyllä makoilu esimerkkisi). Minun pitäisi aina tehdä kaikki niin kuin toinen haluaa ja toisella ei ole mitään velvoitteita tehdä alotetta, ainoastaan oikeus tulla aloitteen kohteeksi, tietenkin. Ja minä olen huono ihminen kun en ymmärtänyt tehdä asioita juuri niin kuin hän olisi tahtonut. Pitäisi olla ajatusten lukija kun toinen ei osaa tai halua aina edes ääneen sanoa mitä tahtoo. Syyllisyyden taakka on loputon enkä tiedä miten kauan jaksan! Joka asia menee huonona päivänä minun syykseni vaikka minulla ei ole pahaan oloon osaa eikä arpaa, täysin syytön olen. Parhaani mukaan yritän tätä arkea elää ja tehdä kaiken, siis todellakin kaiken, niin kuin toinen haluaa ettei tulisi sanomista tai päivä muuttuisi pahaksi. Mutta ei tämä tee minua onnelliseksi. Voin antaa sinulle vain neuvoksi että lähde suhteesta ennen kuin olet siihen niin juurtunut kuin minä olen! Muutaman vuoden kuluttua se on liian vaikeaa. Ei minulla ainakaan ole enää voimia lähteä. Pakko vaan hyväksyä että näin tämä minun elämä tällä kertaa menee.

pullaatäynnä kirjoitti:

Tuo on juuri kuin minun suhteessani biboon. Kärsimätön aina. Jos asiat eivät mene täydellisesti häneltä menee hermot ja päivä on pillalla. Aivan kuin lapsen kanssa seurustelisi. Onko mahdollista että nämä bibot ovat aivosairautensa takia jotenkin taantuneita?

Hän myös tekee melkein jokapäivä saman kaavan mukaan asiat.

Lue lisää

Narsistisia piirteitä nuo mitä kerroit.

Samassa veneessä olijalle voin ketoa, että ei sinulla tarvitsekaan olla voimia lähteä, suurella todennäköisyydellä miehesi jättää sinut juuri silloin kun sinulla ei ole aavistustakaan hänen aikeistaan. Kun kunnon mania tulee, miehesi menee ... Ja omaisuutesi ehkä myös.

Jaksaa vai ei, kyllä hypomaanisuuteen ja maanisuuteen liittyy täydellinenkin narsistius. Minunkin mieheni oli normaalitilassa ja masennuksessa ihan kiltti empaattinen ja kunnollinen ja erittäin tunnollinenkin.

Meillä meni sitten viikonloppuna sukset ristiin, pysyvästi. Menimme baariin juhlimaan minun ystäväni 30-v synttäreitä ja mies vain jätti minut tanssilattialle yksin ja lähti painelemaan muualle. Lähdin itse baarista itkuisena, keskellä yötä kävelemään kotiin ja odotin, että mies kyselee missä olen. Ei kuulu ei näy. Sitten tulikin tekstiviestiä kaverilta, että minun mies on nähty pitämässä kädestä kiinni / suutelemassa jotain naista. Yritin soittaa ja laittaa viestiä, ei vastausta. Valvoin sitten koko yön, pakkasin kamat ja odotin täristen miestä kotiin, kotiutui neljän maissa. Naureskeli teoilleen ja tällöin oivalsin lukea puhelimensa, sieltä löytyikin viestejä 3:lle eri naiselle, oli käynyt edellisenä maanantaina yhden kanssa treffeillä. Minä muutin eilen pois koirien kanssa ja nyt on totuus lyönyt ex-puolisoa kovaa kasvoille, millaista onkaan se "kiva" sinkkuelämä. Nyt kun sais luvan kanssa juosta baareissa ja vonkua naisia, ei kuulemma kiinnostakaan ja itkee takaisin. Vihaan tällä hetkellä häntä niin paljon, tämän sain palkkioksi kaikesta mitä olen kestänyt.

Audrey85 kirjoitti:

Meillä meni sitten viikonloppuna sukset ristiin, pysyvästi. Menimme baariin juhlimaan minun ystäväni 30-v synttäreitä ja mies vain jätti minut tanssilattialle yksin ja lähti painelemaan muualle. Lähdin itse baarista itkuisena, keskellä yötä kävelemään kotiin ja odotin, että mies kyselee missä olen. Ei kuulu ei näy. Sitten tulikin tekstiviestiä kaverilta, että minun mies on nähty pitämässä kädestä kiinni / suutelemassa jotain naista. Yritin soittaa ja laittaa viestiä, ei vastausta. Valvoin sitten koko yön, pakkasin kamat ja odotin täristen miestä kotiin, kotiutui neljän maissa. Naureskeli teoilleen ja tällöin oivalsin lukea puhelimensa, sieltä löytyikin viestejä 3:lle eri naiselle, oli käynyt edellisenä maanantaina yhden kanssa treffeillä. Minä muutin eilen pois koirien kanssa ja nyt on totuus lyönyt ex-puolisoa kovaa kasvoille, millaista onkaan se "kiva" sinkkuelämä. Nyt kun sais luvan kanssa juosta baareissa ja vonkua naisia, ei kuulemma kiinnostakaan ja itkee takaisin. Vihaan tällä hetkellä häntä niin paljon, tämän sain palkkioksi kaikesta mitä olen kestänyt.

Lue lisää

Odotetavissa oleva juttu. Pää pystyyn ja uutta putkeen sanon minä!

Audrey85 kirjoitti:

Meillä meni sitten viikonloppuna sukset ristiin, pysyvästi. Menimme baariin juhlimaan minun ystäväni 30-v synttäreitä ja mies vain jätti minut tanssilattialle yksin ja lähti painelemaan muualle. Lähdin itse baarista itkuisena, keskellä yötä kävelemään kotiin ja odotin, että mies kyselee missä olen. Ei kuulu ei näy. Sitten tulikin tekstiviestiä kaverilta, että minun mies on nähty pitämässä kädestä kiinni / suutelemassa jotain naista. Yritin soittaa ja laittaa viestiä, ei vastausta. Valvoin sitten koko yön, pakkasin kamat ja odotin täristen miestä kotiin, kotiutui neljän maissa. Naureskeli teoilleen ja tällöin oivalsin lukea puhelimensa, sieltä löytyikin viestejä 3:lle eri naiselle, oli käynyt edellisenä maanantaina yhden kanssa treffeillä. Minä muutin eilen pois koirien kanssa ja nyt on totuus lyönyt ex-puolisoa kovaa kasvoille, millaista onkaan se "kiva" sinkkuelämä. Nyt kun sais luvan kanssa juosta baareissa ja vonkua naisia, ei kuulemma kiinnostakaan ja itkee takaisin. Vihaan tällä hetkellä häntä niin paljon, tämän sain palkkioksi kaikesta mitä olen kestänyt.

Lue lisää

Mun entinen bipomuija jäi kiinni baarissa toisen miehen kimpusta.Meni sitten vielä panemaankin sen kanssa.Tuli mulle kyllä ihan puun takaa.Ei voinu uskoa millään että ihanan aamun jälkeen muija on jo seuraavana yönä toisen miehen kullissa kiinni.
Minkäänlaista katumusta ja empatiakykyä en ole naisessa huomannut.Jopa narsistisuus on mielestäni nykyään esillä hänen käytöksessään.
Ikävä sairaus ainakin läheisille...Kyllä heitä voi rakastaa mutta vaatii pitkää pinnaa kestää ailahtelevaa mieltä.
Tsemppiä.

kohtalo toveri kirjoitti:

Mun entinen bipomuija jäi kiinni baarissa toisen miehen kimpusta.Meni sitten vielä panemaankin sen kanssa.Tuli mulle kyllä ihan puun takaa.Ei voinu uskoa millään että ihanan aamun jälkeen muija on jo seuraavana yönä toisen miehen kullissa kiinni.
Minkäänlaista katumusta ja empatiakykyä en ole naisessa huomannut.Jopa narsistisuus on mielestäni nykyään esillä hänen käytöksessään.
Ikävä sairaus ainakin läheisille...Kyllä heitä voi rakastaa mutta vaatii pitkää pinnaa kestää ailahtelevaa mieltä.
Tsemppiä.

Lue lisää

Ei voi ehkä ihan niinkään jyrkästi sanoa, että elämä bipon kanssa olisi aina helvettiä. Heitäkin on moneen lähtöön. Osalla lääkitys pitää oireet lähes täydellisesti poissa ja he ovat myös sitoutuneet lääkehoitoon. Sitten on niitä, joilla oireet lyövät läpi lääkkeistä huolimatta ja pahimpina ne, jotka eivät suostu lääkkeitä syömään lainkaan. Ja taudinkuviakin on lähes yhtä monta kuin on bipoakin.

Mutta kyllähän elämä bipon kanssa pahimmillaan suistaa myös sen terveen puolison hulluuteen. Maniassa tulee kuvioihin valehtelut, pettämiset, tuhlaileva elämäntapa sekä päihteet. myös narsistisia piirteitä voi olla läsnä. Sitten masennuksissa potilas on vuorostaan ihan sänkyyn passattava ihmisraunio. Tuollaista se on pahimmillaan, eikä sellaista kestä kukaan vuodesta toiseen, kun masennuksilla on ajan saatossa vielä taipumus syventyä ja manioilla taipumus muuttua aina vaan hurjemmiksi.

Omalla ex-tyttöystävälläni on tämä sairaus. Tai se oikestaan puhkesi vasta seurustelumme aikana, vaikka jotain ennusmerkkejä kai oli aiemminkin ollut. Oli "selväpäisenä" (jos täysin terveenä koskaan häntä tunsinkaan) oikein ihana ihminen, mutta maniassa täysi piru. Tulin huomaamaan kaikki edellä luettelemani ominaisuudet. Lisäksi hänestä tuli erittäin häijy. Oli paha suustaan ja vielä suhteen loputtuakin yritti varsin ovelalla juonella järjestää minut elinikäiseen kuseen. Onneksi vaistosin vaaran ja onnistuin kiertämään koukun. Viimeksi hänestä kuullessani oli lopettanut kaikki lääkkeet, koska eivät kuulemma sopineet hänelle.

Nyt on jo kulunut pitkään, ettei hänestä ole mitään kuulunut ja hyvä niin. Hän on pelottava ihminen.

sadfrhygkiulo kirjoitti:

Ei voi ehkä ihan niinkään jyrkästi sanoa, että elämä bipon kanssa olisi aina helvettiä. Heitäkin on moneen lähtöön. Osalla lääkitys pitää oireet lähes täydellisesti poissa ja he ovat myös sitoutuneet lääkehoitoon. Sitten on niitä, joilla oireet lyövät läpi lääkkeistä huolimatta ja pahimpina ne, jotka eivät suostu lääkkeitä syömään lainkaan. Ja taudinkuviakin on lähes yhtä monta kuin on bipoakin.

Mutta kyllähän elämä bipon kanssa pahimmillaan suistaa myös sen terveen puolison hulluuteen. Maniassa tulee kuvioihin valehtelut, pettämiset, tuhlaileva elämäntapa sekä päihteet. myös narsistisia piirteitä voi olla läsnä. Sitten masennuksissa potilas on vuorostaan ihan sänkyyn passattava ihmisraunio. Tuollaista se on pahimmillaan, eikä sellaista kestä kukaan vuodesta toiseen, kun masennuksilla on ajan saatossa vielä taipumus syventyä ja manioilla taipumus muuttua aina vaan hurjemmiksi.

Omalla ex-tyttöystävälläni on tämä sairaus. Tai se oikestaan puhkesi vasta seurustelumme aikana, vaikka jotain ennusmerkkejä kai oli aiemminkin ollut. Oli "selväpäisenä" (jos täysin terveenä koskaan häntä tunsinkaan) oikein ihana ihminen, mutta maniassa täysi piru. Tulin huomaamaan kaikki edellä luettelemani ominaisuudet. Lisäksi hänestä tuli erittäin häijy. Oli paha suustaan ja vielä suhteen loputtuakin yritti varsin ovelalla juonella järjestää minut elinikäiseen kuseen. Onneksi vaistosin vaaran ja onnistuin kiertämään koukun. Viimeksi hänestä kuullessani oli lopettanut kaikki lääkkeet, koska eivät kuulemma sopineet hänelle.

Nyt on jo kulunut pitkään, ettei hänestä ole mitään kuulunut ja hyvä niin. Hän on pelottava ihminen.

Lue lisää

Mun exäkin oli normaalina aivan ihana ihminen, mutta myös hän muuttui pirullisen häijyksi kun kunnon mania isko päälle. Minä en kaikkia koukkuja onnistunut välttämään. Myös minun exäni yritti järjestää minua elinikäiseen kuseen todella kierolla ja petollisella koukutuksella, kaksi ansaa huomasin. Se kylmyys ja häijyys on pelottavaa, ei häivääkään minkäänlaisesta omastatunnosta, toisen ihmisen kunnioittamisesta, empatiasta tai sellaisesta, vain kylmää laskelmoivaa häijyyttä. Mania tekee ihmisestä hirviön.

taika1965 kirjoitti:

Mun exäkin oli normaalina aivan ihana ihminen, mutta myös hän muuttui pirullisen häijyksi kun kunnon mania isko päälle. Minä en kaikkia koukkuja onnistunut välttämään. Myös minun exäni yritti järjestää minua elinikäiseen kuseen todella kierolla ja petollisella koukutuksella, kaksi ansaa huomasin. Se kylmyys ja häijyys on pelottavaa, ei häivääkään minkäänlaisesta omastatunnosta, toisen ihmisen kunnioittamisesta, empatiasta tai sellaisesta, vain kylmää laskelmoivaa häijyyttä. Mania tekee ihmisestä hirviön.

Lue lisää

Täälläkin juuri päättyi ihmissuhde kyseistä sairautta sairastavaan ihmiseen. Moneen viikkoon ei ole edes puhelimeen vastannut, ei viesteihinkään. Ennen tätä kovin ärtyisää ja ilkeää käytöstä minua kohtaan sekä muiden läheisten ja ystävien jne haukkumista. Vika kaikkeen oli minussa, riitoihin ja hänen mielialoihinsa sekä käytökseen. Yksinkertaisesti olin kuin yksinpuhelussa yksin ihmissuhteessa viime viikot, täysin ilmaa, lukuunottamatta tätä ennen viikkoja kestävää vihamielisyyttä hänen taholta. Minkään näköiseen keskusteluyhteyteen en ole hänen kanssaan päässyt.
Kipeää tekee itselle, mutta en jaksa enään tätä.

Surullista.. kirjoitti:

Täälläkin juuri päättyi ihmissuhde kyseistä sairautta sairastavaan ihmiseen. Moneen viikkoon ei ole edes puhelimeen vastannut, ei viesteihinkään. Ennen tätä kovin ärtyisää ja ilkeää käytöstä minua kohtaan sekä muiden läheisten ja ystävien jne haukkumista. Vika kaikkeen oli minussa, riitoihin ja hänen mielialoihinsa sekä käytökseen. Yksinkertaisesti olin kuin yksinpuhelussa yksin ihmissuhteessa viime viikot, täysin ilmaa, lukuunottamatta tätä ennen viikkoja kestävää vihamielisyyttä hänen taholta. Minkään näköiseen keskusteluyhteyteen en ole hänen kanssaan päässyt.
Kipeää tekee itselle, mutta en jaksa enään tätä.

Lue lisää

Tällä palstalla on surullisia kertomuksia bipoolaristen ihmisten käytöksestä.
Lääkkeiden rinnalla voi käyttää ravintolisiä, jotka auttavat myös bipolaarisuuteen.

E-Epa-kalaöljy vaikuttaa antipsykoottisesti ja antidepresssiivisesti aivoissa. Se on etyylisesteröityä (ylittää aivoveriesteen). Epa (eikosapentaeenikalaöljy) ainoana kalan n. 50 eri öljystä juuri auttaa masennukseen ja psykoottisuuteen ravitsemalla aivoja.
Lääkäri Matti Tolosen nettisivuilla kerrotaan, että bipoolaaristen ihmisten kannattaisi käyttää E-Epaa 1000 mg/ vrk.

Em. kalaöljyn parina kannattaa syödä karnosiinia, joka suojaa ja hoitaa aivoja. Karnosiini on proteiini ja itsessään välittäjäaine.

Kannattaa aivojen hyvinvoinnin kannalta syödä myös fosfoseriiniä (Fosfoser Memorya), joka tekee aivojen neuronien solukalvot joustaviksi. Se vaikuttaa stressiä poistavasti, keskittymiskykyä lisäävästi ja auttaa muistihäiriöihin. Sen alkuannos on esim. 2 - 3 kpl aamuisin ensin 6 vk. Sitten ylläpitoannos 1 kpl aamuisin jatkuvasti.

On olemassa myös muita neurolipidejä (ks. Biomedin NeuroWay, antioksidanttiklinikka), jotka vaikuttavat suotuisasti aivojen toimintaa normalisoivasti

Näiden ravintolisien käyttämisessä täytyy olla hyvin kärsivällinen. Ennen pitkää voi huomata, kuinka ne osaltaan auttavat psyykeä.
Samat ravintolisät auttavat hoitamaan aivoja ja terveyttä muutenkin monessakin mielessä
.
On muitakin ravintolisiä, jotka auttavat mielen ongelmiin (magnesium, b-vitamiinit ja berberiini ym).

Kokemusta on kirjoitti:

Tällä palstalla on surullisia kertomuksia bipoolaristen ihmisten käytöksestä.
Lääkkeiden rinnalla voi käyttää ravintolisiä, jotka auttavat myös bipolaarisuuteen.

E-Epa-kalaöljy vaikuttaa antipsykoottisesti ja antidepresssiivisesti aivoissa. Se on etyylisesteröityä (ylittää aivoveriesteen). Epa (eikosapentaeenikalaöljy) ainoana kalan n. 50 eri öljystä juuri auttaa masennukseen ja psykoottisuuteen ravitsemalla aivoja.
Lääkäri Matti Tolosen nettisivuilla kerrotaan, että bipoolaaristen ihmisten kannattaisi käyttää E-Epaa 1000 mg/ vrk.

Em. kalaöljyn parina kannattaa syödä karnosiinia, joka suojaa ja hoitaa aivoja. Karnosiini on proteiini ja itsessään välittäjäaine.

Kannattaa aivojen hyvinvoinnin kannalta syödä myös fosfoseriiniä (Fosfoser Memorya), joka tekee aivojen neuronien solukalvot joustaviksi. Se vaikuttaa stressiä poistavasti, keskittymiskykyä lisäävästi ja auttaa muistihäiriöihin. Sen alkuannos on esim. 2 - 3 kpl aamuisin ensin 6 vk. Sitten ylläpitoannos 1 kpl aamuisin jatkuvasti.

On olemassa myös muita neurolipidejä (ks. Biomedin NeuroWay, antioksidanttiklinikka), jotka vaikuttavat suotuisasti aivojen toimintaa normalisoivasti

Näiden ravintolisien käyttämisessä täytyy olla hyvin kärsivällinen. Ennen pitkää voi huomata, kuinka ne osaltaan auttavat psyykeä.
Samat ravintolisät auttavat hoitamaan aivoja ja terveyttä muutenkin monessakin mielessä
.
On muitakin ravintolisiä, jotka auttavat mielen ongelmiin (magnesium, b-vitamiinit ja berberiini ym).

Lue lisää

Mäkin olen uumaillut, että toi ilkeys ja häijyys liittyy varmastikin jonkin asteiseen psykoottisuuteen ja vainoharhaisuuteen. Rupeavat päässään uskomaan meistä läheisistä kaikkea pahaa. Niin, apuja olisi tarjolla, mutta kun maaninen ihminen tuntee olevansa kaiken yläpuolella, kaikkia viisaampi ja elämänsä kunnossa, niin eiväthän he apuja tarvitse.

Kokemusta on kirjoitti:

Tällä palstalla on surullisia kertomuksia bipoolaristen ihmisten käytöksestä.
Lääkkeiden rinnalla voi käyttää ravintolisiä, jotka auttavat myös bipolaarisuuteen.

E-Epa-kalaöljy vaikuttaa antipsykoottisesti ja antidepresssiivisesti aivoissa. Se on etyylisesteröityä (ylittää aivoveriesteen). Epa (eikosapentaeenikalaöljy) ainoana kalan n. 50 eri öljystä juuri auttaa masennukseen ja psykoottisuuteen ravitsemalla aivoja.
Lääkäri Matti Tolosen nettisivuilla kerrotaan, että bipoolaaristen ihmisten kannattaisi käyttää E-Epaa 1000 mg/ vrk.

Em. kalaöljyn parina kannattaa syödä karnosiinia, joka suojaa ja hoitaa aivoja. Karnosiini on proteiini ja itsessään välittäjäaine.

Kannattaa aivojen hyvinvoinnin kannalta syödä myös fosfoseriiniä (Fosfoser Memorya), joka tekee aivojen neuronien solukalvot joustaviksi. Se vaikuttaa stressiä poistavasti, keskittymiskykyä lisäävästi ja auttaa muistihäiriöihin. Sen alkuannos on esim. 2 - 3 kpl aamuisin ensin 6 vk. Sitten ylläpitoannos 1 kpl aamuisin jatkuvasti.

On olemassa myös muita neurolipidejä (ks. Biomedin NeuroWay, antioksidanttiklinikka), jotka vaikuttavat suotuisasti aivojen toimintaa normalisoivasti

Näiden ravintolisien käyttämisessä täytyy olla hyvin kärsivällinen. Ennen pitkää voi huomata, kuinka ne osaltaan auttavat psyykeä.
Samat ravintolisät auttavat hoitamaan aivoja ja terveyttä muutenkin monessakin mielessä
.
On muitakin ravintolisiä, jotka auttavat mielen ongelmiin (magnesium, b-vitamiinit ja berberiini ym).

Lue lisää

Ihan varmasti myös luontaisilla keinoilla voi lievittää kaksisuuntaisen oireita. Näiksi keinoiksi lasken terveellisen ruokavalion, säännölliset elämäntavat ja oikeat ravintolisät sopivasti nautittuina. Lisäksi on hyvä liikkua kohtuullisesti ja välttää päihteitä.

Mutta onko kuitenkin vaarallista luottaa yksinomaan näihin keinoihin? Joskus sairauden oireet kuitenkin voivat voimistua siinä määrin, että ote omasta elämästä herpaantuu, eikä henkilö enää jaksa/välitä kiinnittää huomiota näihin asioihin. Tasaavat lääkkeet on ehkä jo ajat sitten heitetty roskiin ja hoitosuhdekin katkennut. Kierre kiihtyy ja lopulta on edessä pakkohoito tai jokin muu äkkipysäys.

Kokemusta on kirjoitti:

Tällä palstalla on surullisia kertomuksia bipoolaristen ihmisten käytöksestä.
Lääkkeiden rinnalla voi käyttää ravintolisiä, jotka auttavat myös bipolaarisuuteen.

E-Epa-kalaöljy vaikuttaa antipsykoottisesti ja antidepresssiivisesti aivoissa. Se on etyylisesteröityä (ylittää aivoveriesteen). Epa (eikosapentaeenikalaöljy) ainoana kalan n. 50 eri öljystä juuri auttaa masennukseen ja psykoottisuuteen ravitsemalla aivoja.
Lääkäri Matti Tolosen nettisivuilla kerrotaan, että bipoolaaristen ihmisten kannattaisi käyttää E-Epaa 1000 mg/ vrk.

Em. kalaöljyn parina kannattaa syödä karnosiinia, joka suojaa ja hoitaa aivoja. Karnosiini on proteiini ja itsessään välittäjäaine.

Kannattaa aivojen hyvinvoinnin kannalta syödä myös fosfoseriiniä (Fosfoser Memorya), joka tekee aivojen neuronien solukalvot joustaviksi. Se vaikuttaa stressiä poistavasti, keskittymiskykyä lisäävästi ja auttaa muistihäiriöihin. Sen alkuannos on esim. 2 - 3 kpl aamuisin ensin 6 vk. Sitten ylläpitoannos 1 kpl aamuisin jatkuvasti.

On olemassa myös muita neurolipidejä (ks. Biomedin NeuroWay, antioksidanttiklinikka), jotka vaikuttavat suotuisasti aivojen toimintaa normalisoivasti

Näiden ravintolisien käyttämisessä täytyy olla hyvin kärsivällinen. Ennen pitkää voi huomata, kuinka ne osaltaan auttavat psyykeä.
Samat ravintolisät auttavat hoitamaan aivoja ja terveyttä muutenkin monessakin mielessä
.
On muitakin ravintolisiä, jotka auttavat mielen ongelmiin (magnesium, b-vitamiinit ja berberiini ym).

Lue lisää

monen bibon se perusongelma on, ettei osaa/jaksa/viitsi/pysty hoitamaan omaa itseään ja sairauttaan. Esimerkiksi mun ex-miehellä oli tapana keikkua arki-iltaisin tietokoneella kahteen-kolmeen asti yöllä, kiskoa litrakaupalla kahvia ja nukkua töiden jälkeen viiden tunnin päiväunet. Eli vuorokausirytmi oli täysin sekaisin, eikä hän pitänyt sitä minään ongelmana. Ja ravintona tyyppi olisi voinut käyttää pelkkää hk:n blöötä. Itsestä huolehtimisen taidot olivat suunnilleen teini-ikäisen tasolla ja tärkeintä oli, että se HALU elää säännöllistä elämää puuttui. Olipa maniassa tai alavireinen tai ihan "tavallinen", niin joka tapauksessa ex:llä oli viehtymys "erikoiseen". Hänestä oli tylsää syödä terveellistä kotiruokaa tai nukkua tavallisia yöunia.

Helposti kaikki siis kaatuu bibon läheisten niskaan - näiden "velvollisuudeksi" tulee paimentaa biboa kuin sitä murkkuikäistä. Mä olen aika huono kasvattamaan ketään ja vaikka omassa suhteessa näin toisen elämäntapojen älyttömyyden, niin en niihin puuttunut. En tiedä, olisinko puuttumalla voinut saavuttaa jotakin. En osannut, en halunnut, tuntui oudolta alkaa aikusta miestä kasvattamaan.

No, onko tuo nyt bibon hommia. Tiedän ihan tavallistenkin miesten tekevän noin. Kyllä se sieltä tulee. Mutta lähde karkjun itse.

taika1965 kirjoitti:

Mäkin olen uumaillut, että toi ilkeys ja häijyys liittyy varmastikin jonkin asteiseen psykoottisuuteen ja vainoharhaisuuteen. Rupeavat päässään uskomaan meistä läheisistä kaikkea pahaa. Niin, apuja olisi tarjolla, mutta kun maaninen ihminen tuntee olevansa kaiken yläpuolella, kaikkia viisaampi ja elämänsä kunnossa, niin eiväthän he apuja tarvitse.

Lue lisää

Kyllä, minustakin tuntuu että jotakin maagista tai kuvittelua niiden päässä on. Sen aistii että toinen ajattelee minusta jotakin todella pahaa. Vaikka et millään keksi mitä sellaista olisit tehnyt, bipo syyllistää ja ylireagoi ja suurentelee ja suorastaan keksii omasta päästään syytöksiä. Fiilikset on kuin olisin murhasta syytettynä, tosiasiassa syyllistyin vain hänen exänsä kommentoimaan että onpa vanhan näköinen :)

bibon ex-aviovaimo kirjoitti:

monen bibon se perusongelma on, ettei osaa/jaksa/viitsi/pysty hoitamaan omaa itseään ja sairauttaan. Esimerkiksi mun ex-miehellä oli tapana keikkua arki-iltaisin tietokoneella kahteen-kolmeen asti yöllä, kiskoa litrakaupalla kahvia ja nukkua töiden jälkeen viiden tunnin päiväunet. Eli vuorokausirytmi oli täysin sekaisin, eikä hän pitänyt sitä minään ongelmana. Ja ravintona tyyppi olisi voinut käyttää pelkkää hk:n blöötä. Itsestä huolehtimisen taidot olivat suunnilleen teini-ikäisen tasolla ja tärkeintä oli, että se HALU elää säännöllistä elämää puuttui. Olipa maniassa tai alavireinen tai ihan "tavallinen", niin joka tapauksessa ex:llä oli viehtymys "erikoiseen". Hänestä oli tylsää syödä terveellistä kotiruokaa tai nukkua tavallisia yöunia.

Helposti kaikki siis kaatuu bibon läheisten niskaan - näiden "velvollisuudeksi" tulee paimentaa biboa kuin sitä murkkuikäistä. Mä olen aika huono kasvattamaan ketään ja vaikka omassa suhteessa näin toisen elämäntapojen älyttömyyden, niin en niihin puuttunut. En tiedä, olisinko puuttumalla voinut saavuttaa jotakin. En osannut, en halunnut, tuntui oudolta alkaa aikusta miestä kasvattamaan.

Lue lisää

Aivan kuin pian ex puolisoni elämä. Töistä suoraan nukkumaan monen tunnin päikkärit ja illaksi nuokkumaan TV:n ääreen läpi yön. Aamuyöstä parin tunnin unet, unisena töihin ja töiden jälkeen sama rumba uusiksi :-). Lomilla aina päivät nukkui ja yöt valvoi TV:tä katsoen. Ei mitään normaalia elämää.
Nyt syyttää minua, että olen pilannut hänen elämän (40 v parisuhteen jälkeen). Minun syy sekin, kun hänellä ei ole kavereita. Mistäpä niitä ystävyyssuhteita syntyisi ed. mainitulla tavalla elämällä ?

Tunteiden vaihtuminen salaman nopeasti ihmetyttänyt minuakin. Mietin jo useaan kertaan onko tämä sittenkään oikea diagnoosi miehelle. Saattoi jopa päivässä vaihtua minua vihaavaksi. Ilmaisi myös asian näin, että sitten kun se menee hänellä tähän pisteeseen niin se menee..Ja sitten taas kuukauden parin päästä tunteet jälleen vaihtuneet ja rakastaa jälleen. Eikä siinä auttanut yrittää keskustella asiasta, oli kuin seinälle olisi puhunut, ei minkään näköistä ymmärrystä asiaan ettei näin pysty elämään yhdessä, vastavuoroisessa ihmissuhteessa. Katkaissut on hoitosuhteensa ajat sitten. Hän kuulema hoitaa itse itseään ja hallitsee itsensä.
Tällä hetkellä yritän kasata omaa elämääni ja jaksamista. Miettiä mitä haluan elämältäni ja myös elää sitä. Rakastan miestä, mutta en tiedä kuka hän loppujen lopuksi enään on.
Vihaan niitä selityksiä kaikelle toiminnalleen ja samalla pesee oman vastuunsa niistä, aina syy jossakin muussa. Kuinka kukaan ei ymmärrä häntä..Ja kuinka hän käyttäytyy täysin päin vastaisesti mitä puhuu..

Surullista.. kirjoitti:

Tunteiden vaihtuminen salaman nopeasti ihmetyttänyt minuakin. Mietin jo useaan kertaan onko tämä sittenkään oikea diagnoosi miehelle. Saattoi jopa päivässä vaihtua minua vihaavaksi. Ilmaisi myös asian näin, että sitten kun se menee hänellä tähän pisteeseen niin se menee..Ja sitten taas kuukauden parin päästä tunteet jälleen vaihtuneet ja rakastaa jälleen. Eikä siinä auttanut yrittää keskustella asiasta, oli kuin seinälle olisi puhunut, ei minkään näköistä ymmärrystä asiaan ettei näin pysty elämään yhdessä, vastavuoroisessa ihmissuhteessa. Katkaissut on hoitosuhteensa ajat sitten. Hän kuulema hoitaa itse itseään ja hallitsee itsensä.
Tällä hetkellä yritän kasata omaa elämääni ja jaksamista. Miettiä mitä haluan elämältäni ja myös elää sitä. Rakastan miestä, mutta en tiedä kuka hän loppujen lopuksi enään on.
Vihaan niitä selityksiä kaikelle toiminnalleen ja samalla pesee oman vastuunsa niistä, aina syy jossakin muussa. Kuinka kukaan ei ymmärrä häntä..Ja kuinka hän käyttäytyy täysin päin vastaisesti mitä puhuu..

Lue lisää

Se on ihmeellistä, että nämä bipot eivät opi edellisistä rakastamis/ei-rakastamisjaksoistaan mitään. Aina mennään täysillä tunteen mukana, jos tuntuu siltä, että ei rakasta, niin se pitää heti kertoa ja heti pitää lähteä ja erota ja ties mitä. Se, että ei opi kokemuksista on "sairasta". Impulssikontrolli puuttuu maniassa joo, mutta silti - luulis että muistaisvat, että tää sama kaavahan tässä taas vaan toistuu, ei tarttis tehdä mitään muuta kuin odottaa vähän ... ja kohta taas rakastettais. Ja miksi ihmeessä pitäis koko ajan rakastaa, miski pitää rynnätä tunteiden mukana, miksi, miksi??

taika1965 kirjoitti:

Se on ihmeellistä, että nämä bipot eivät opi edellisistä rakastamis/ei-rakastamisjaksoistaan mitään. Aina mennään täysillä tunteen mukana, jos tuntuu siltä, että ei rakasta, niin se pitää heti kertoa ja heti pitää lähteä ja erota ja ties mitä. Se, että ei opi kokemuksista on "sairasta". Impulssikontrolli puuttuu maniassa joo, mutta silti - luulis että muistaisvat, että tää sama kaavahan tässä taas vaan toistuu, ei tarttis tehdä mitään muuta kuin odottaa vähän ... ja kohta taas rakastettais. Ja miksi ihmeessä pitäis koko ajan rakastaa, miski pitää rynnätä tunteiden mukana, miksi, miksi??

Lue lisää

hetkellä päässä pyörii sata ja yksi miksi-kysymystä. Kuulin, että toinen osapuoli oli mennyt baarissa suutelemaan toista naista, hänelle täysin ventovierasta, joka oli tullut tekemään tuttavuutta loppuillasta... Naisen aloite kuulemma tulla juttelemaan, mutta silti, miten ei voi käsittää, mitä nainen haluaa, jos baarissa lähestyy? Kysyy jopa, onko toinen vapaa vai varattu. Muutenkin kyselee ja tutustuu. Eikö bipo muka oikeasti tajua mitä on tapahtumassa? Ja miksi se silti tapahtuu? Miksi pitää juoda, jos menee "ihan sekaisin" eikä olevinaan ymmärrä tekojaan? Kuitenkin muistaa kaiken tapahtuneen, joten ei minusta voi laittaa millään lailla humalan piikkiin, niin humalassa hän ei kyllä ollut.

Mutta ennen kaikkea tähän haluaisin saada vastauksen: EIKÖ BIPO TOSIAAN YMMÄRRÄ MITÄ TEKEE VAI LAITTAAKO KAIKEN VAIN SEN PIIKKIIN ETTÄ OLI IHAN SEKAISIN? Auttakaa, jos osaatte...

broken <3 kirjoitti:

hetkellä päässä pyörii sata ja yksi miksi-kysymystä. Kuulin, että toinen osapuoli oli mennyt baarissa suutelemaan toista naista, hänelle täysin ventovierasta, joka oli tullut tekemään tuttavuutta loppuillasta... Naisen aloite kuulemma tulla juttelemaan, mutta silti, miten ei voi käsittää, mitä nainen haluaa, jos baarissa lähestyy? Kysyy jopa, onko toinen vapaa vai varattu. Muutenkin kyselee ja tutustuu. Eikö bipo muka oikeasti tajua mitä on tapahtumassa? Ja miksi se silti tapahtuu? Miksi pitää juoda, jos menee "ihan sekaisin" eikä olevinaan ymmärrä tekojaan? Kuitenkin muistaa kaiken tapahtuneen, joten ei minusta voi laittaa millään lailla humalan piikkiin, niin humalassa hän ei kyllä ollut.

Mutta ennen kaikkea tähän haluaisin saada vastauksen: EIKÖ BIPO TOSIAAN YMMÄRRÄ MITÄ TEKEE VAI LAITTAAKO KAIKEN VAIN SEN PIIKKIIN ETTÄ OLI IHAN SEKAISIN? Auttakaa, jos osaatte...

Lue lisää

Psykoosissa ei ymmärrä,ja kun ei oo sekasin tunteet vaihtuu laidasta laitaan totaalisesti,alkoholia ei bibot voi juoda,lääkkeet ei sovi yhteen ,henki menee jos on sopiva coctail...naimisiinmenoa en suosittele,ero tulee kuitenkin vuodessa parissa ku ei ole "oikea ihminen" se joka bibon kans meni naimisiin, bibo siis sanoo näin, ja tunteet on sitten kuollu about hetkessä vaikka vielä viikko sitten olisi vannonut ikuista rakkautta

huh...... kirjoitti:

Psykoosissa ei ymmärrä,ja kun ei oo sekasin tunteet vaihtuu laidasta laitaan totaalisesti,alkoholia ei bibot voi juoda,lääkkeet ei sovi yhteen ,henki menee jos on sopiva coctail...naimisiinmenoa en suosittele,ero tulee kuitenkin vuodessa parissa ku ei ole "oikea ihminen" se joka bibon kans meni naimisiin, bibo siis sanoo näin, ja tunteet on sitten kuollu about hetkessä vaikka vielä viikko sitten olisi vannonut ikuista rakkautta

Lue lisää

Toivottavasti tulee lakisääteiseksi baareissa valotaulu pään yläpuolelle; Olen Bibo minä voin ja teen mitä vaan!

nakkipastaaa kirjoitti:

Toivottavasti tulee lakisääteiseksi baareissa valotaulu pään yläpuolelle; Olen Bibo minä voin ja teen mitä vaan!

olen bibo, enkä tee mitä vaan, vaikka välillä iskee itsekäs kuvitelma, että voisinkin. tuntuu paskamaiselta lukea näitä kirjoituksia, etenkin kun ne voisivat olla oman rakkaan kirjoittamia. paljon olen häntä satuttanut, ja paljon hän on saanut kestää, aina kun yritin selitellä käytöstäni, suusta tuli suht samat samat: "kun sulla on se ja se, voit tehdä mitä vaan..." kun nyt mietin menneitä vuosia, näen itseni kauhukakarana, vaikea edes muistaa niitä aikoja. olin itsekäs, ajattelin joskus tosiaan vain omaa parastani, mitä mä tarviin ja haluan, ja se mulle myös kuului. sen kaiken alla oli armoton syyllisyys, kai sitä jollain asteella tiedostaa kohtelevansa toista väärin, vaikka se paskamainen käytös ei tietty omaa vikaa olekaan... en muista tarkkaan miten, mutta lopulta sain itseni revittyä tasaisemmalle tielle, ei ne omat tarpeet ja impulssit ole kaikkein tärkeimmät, kun rinnalla on joku jota oikeasti rakastaa. silti meinaa jatkuvasti lipsua...

vuoristoradalla kirjoitti:

olen bibo, enkä tee mitä vaan, vaikka välillä iskee itsekäs kuvitelma, että voisinkin. tuntuu paskamaiselta lukea näitä kirjoituksia, etenkin kun ne voisivat olla oman rakkaan kirjoittamia. paljon olen häntä satuttanut, ja paljon hän on saanut kestää, aina kun yritin selitellä käytöstäni, suusta tuli suht samat samat: "kun sulla on se ja se, voit tehdä mitä vaan..." kun nyt mietin menneitä vuosia, näen itseni kauhukakarana, vaikea edes muistaa niitä aikoja. olin itsekäs, ajattelin joskus tosiaan vain omaa parastani, mitä mä tarviin ja haluan, ja se mulle myös kuului. sen kaiken alla oli armoton syyllisyys, kai sitä jollain asteella tiedostaa kohtelevansa toista väärin, vaikka se paskamainen käytös ei tietty omaa vikaa olekaan... en muista tarkkaan miten, mutta lopulta sain itseni revittyä tasaisemmalle tielle, ei ne omat tarpeet ja impulssit ole kaikkein tärkeimmät, kun rinnalla on joku jota oikeasti rakastaa. silti meinaa jatkuvasti lipsua...

Lue lisää

olen samaa mieltä, aika rankkaa tekstiä. vaikka olemme mitä olemme, niin ihmisiä me kaikki olemme. kuka määrittää sen että on "normaali"?

vuoristoradalla kirjoitti:

olen bibo, enkä tee mitä vaan, vaikka välillä iskee itsekäs kuvitelma, että voisinkin. tuntuu paskamaiselta lukea näitä kirjoituksia, etenkin kun ne voisivat olla oman rakkaan kirjoittamia. paljon olen häntä satuttanut, ja paljon hän on saanut kestää, aina kun yritin selitellä käytöstäni, suusta tuli suht samat samat: "kun sulla on se ja se, voit tehdä mitä vaan..." kun nyt mietin menneitä vuosia, näen itseni kauhukakarana, vaikea edes muistaa niitä aikoja. olin itsekäs, ajattelin joskus tosiaan vain omaa parastani, mitä mä tarviin ja haluan, ja se mulle myös kuului. sen kaiken alla oli armoton syyllisyys, kai sitä jollain asteella tiedostaa kohtelevansa toista väärin, vaikka se paskamainen käytös ei tietty omaa vikaa olekaan... en muista tarkkaan miten, mutta lopulta sain itseni revittyä tasaisemmalle tielle, ei ne omat tarpeet ja impulssit ole kaikkein tärkeimmät, kun rinnalla on joku jota oikeasti rakastaa. silti meinaa jatkuvasti lipsua...

Lue lisää

"ajattelin joskus tosiaan vain omaa parastani,mitä mä tarvin ja haluan"
Ei se paljon lohduta kun jää yksin lasten kanssa ilman toimeentuloa kun on miehen vuoro osallistua ruokamenoihin ja laskujen maksuun.. kun mies lähtee yllättäen kotoa kokonaan pois ,jää tyhjän päälle..shokki iskee ja lohduton olo,minulle kävi juuri noin.Enkä usko että mikään mitä meille käy merkitsee hänelle mitään. Onnittelut sinulle kun sait itsesi kuntoon ,joskus se onnistuu joskus ei ,läheiset ovat liian kovilla.Ja onnittelut sinun rakkaallesi kun jaksaa kannustaa sinua ja kestää rinnallasi.

onni ei ole ikuista kirjoitti:

"ajattelin joskus tosiaan vain omaa parastani,mitä mä tarvin ja haluan"
Ei se paljon lohduta kun jää yksin lasten kanssa ilman toimeentuloa kun on miehen vuoro osallistua ruokamenoihin ja laskujen maksuun.. kun mies lähtee yllättäen kotoa kokonaan pois ,jää tyhjän päälle..shokki iskee ja lohduton olo,minulle kävi juuri noin.Enkä usko että mikään mitä meille käy merkitsee hänelle mitään. Onnittelut sinulle kun sait itsesi kuntoon ,joskus se onnistuu joskus ei ,läheiset ovat liian kovilla.Ja onnittelut sinun rakkaallesi kun jaksaa kannustaa sinua ja kestää rinnallasi.

Lue lisää

Bibo ystävääni kohtaan. En täysin usko häntä. Paska nakki mutta näin se menee. Jos hänessä tulisi ilmi jotain inhottavaa tai meidän suhdetta loukkaavaa niin jättäisin hänet.

Kyllä bibojen läheiset väsyy ja varsinkin kun näkee kuinka erilaisia ollaan.

Kysymys ei ole mikä on normaalia vaan mikä vituttaa yli rajojen sitä tervettä osapuolta toisen ihme tempauksissa.

Varsinkin jos toinen sanoo etten pystynyt sille mitään! Minkä käsityksen sellaisesta ihmisestä saa.

Epäluotettava ja ei pysty hillitsemään itseään.

broken <3 kirjoitti:

hetkellä päässä pyörii sata ja yksi miksi-kysymystä. Kuulin, että toinen osapuoli oli mennyt baarissa suutelemaan toista naista, hänelle täysin ventovierasta, joka oli tullut tekemään tuttavuutta loppuillasta... Naisen aloite kuulemma tulla juttelemaan, mutta silti, miten ei voi käsittää, mitä nainen haluaa, jos baarissa lähestyy? Kysyy jopa, onko toinen vapaa vai varattu. Muutenkin kyselee ja tutustuu. Eikö bipo muka oikeasti tajua mitä on tapahtumassa? Ja miksi se silti tapahtuu? Miksi pitää juoda, jos menee "ihan sekaisin" eikä olevinaan ymmärrä tekojaan? Kuitenkin muistaa kaiken tapahtuneen, joten ei minusta voi laittaa millään lailla humalan piikkiin, niin humalassa hän ei kyllä ollut.

Mutta ennen kaikkea tähän haluaisin saada vastauksen: EIKÖ BIPO TOSIAAN YMMÄRRÄ MITÄ TEKEE VAI LAITTAAKO KAIKEN VAIN SEN PIIKKIIN ETTÄ OLI IHAN SEKAISIN? Auttakaa, jos osaatte...

Lue lisää

Meillä kävi ihan samanlainen episodi 2 viikkoa sitten, ainoa ero et minä olin baarissa mukana ja juhlittiin mun ystävän synttäreitä.. mies lähti siitä sitten omille teilleen ja jätti mut yksin harhailemaan yökerhoon. Lähdin kotiin ja kohta tulikin viestiä ystävältä puhelimeen, et sun mies "pitelee kädestä jotain naista" ja seuraavaks "nyt ne pussaa". Kyllä sattui ihan helvetisti ja sattuu edelleen! Selitys aamulla oli se, ettei muista mitään, mitä en ihan usko. Tämän lisäksi puhelimesta paljastui viestejä toisille naisille ja oli yhden kanssa käynyt jopa treffeillä, nämä tehnyt ihan selvinpäin. Eli viinaa ja pillereitä vaan niin hyvin menee, kyllä saa parhaimmankin parisuhteen ajettua karille. Kaikki te bipot jotka tätä luette, jättäkää se alkoholi/baarit elämästä kokonaan pois, koska se riippuvaisuus kehittyy niin pienestä. Ei voi olla kohtuukäyttäjä jos ei tiedä rajojaan. Me ollaan nyt sitten käyty terapiassa puimassa tätä episodia, en tiedä pääsenkö yli tästä vai en. Helvetin vaikea luottaa tuollaiseen ihmiseen, jolla koko ajan takaraivossa kuiskii joku piru et tee näin ja näin. Ihan kuin ei olisi omaa moraalikäsitystä enää ollenkaan. En voi suositella parisuhdetta kaksisuuntaisesta häiriöstä kärsivän kanssa, paljon helpommalla pääsee ns normaalin ihmisen kanssa, joka kykenee uskollisuuteen ja normaaliin, turvalliseen ja TASAISEEN parisuhteeseen ja elämään.

Audrey85 kirjoitti:

Meillä kävi ihan samanlainen episodi 2 viikkoa sitten, ainoa ero et minä olin baarissa mukana ja juhlittiin mun ystävän synttäreitä.. mies lähti siitä sitten omille teilleen ja jätti mut yksin harhailemaan yökerhoon. Lähdin kotiin ja kohta tulikin viestiä ystävältä puhelimeen, et sun mies "pitelee kädestä jotain naista" ja seuraavaks "nyt ne pussaa". Kyllä sattui ihan helvetisti ja sattuu edelleen! Selitys aamulla oli se, ettei muista mitään, mitä en ihan usko. Tämän lisäksi puhelimesta paljastui viestejä toisille naisille ja oli yhden kanssa käynyt jopa treffeillä, nämä tehnyt ihan selvinpäin. Eli viinaa ja pillereitä vaan niin hyvin menee, kyllä saa parhaimmankin parisuhteen ajettua karille. Kaikki te bipot jotka tätä luette, jättäkää se alkoholi/baarit elämästä kokonaan pois, koska se riippuvaisuus kehittyy niin pienestä. Ei voi olla kohtuukäyttäjä jos ei tiedä rajojaan. Me ollaan nyt sitten käyty terapiassa puimassa tätä episodia, en tiedä pääsenkö yli tästä vai en. Helvetin vaikea luottaa tuollaiseen ihmiseen, jolla koko ajan takaraivossa kuiskii joku piru et tee näin ja näin. Ihan kuin ei olisi omaa moraalikäsitystä enää ollenkaan. En voi suositella parisuhdetta kaksisuuntaisesta häiriöstä kärsivän kanssa, paljon helpommalla pääsee ns normaalin ihmisen kanssa, joka kykenee uskollisuuteen ja normaaliin, turvalliseen ja TASAISEEN parisuhteeseen ja elämään.

Lue lisää

Minusta tuntuu, että sinun puolisolla on joku muukin ongelma kuin bipo. Bipot pystyy normaaliin ajatteluun ja normaali elämään, jos tauti on hallinnassa. Minä itse suosittelen, ja tämä tulee ihmiseltä kenellä on itsellään bipo, että jätä tämä hemmo ja sano, että paluuta ei ole, jos ei ota sairauttaan tosissaan ja ala hoitamaan sitä kunnolla.

bipo1 kirjoitti:

Minusta tuntuu, että sinun puolisolla on joku muukin ongelma kuin bipo. Bipot pystyy normaaliin ajatteluun ja normaali elämään, jos tauti on hallinnassa. Minä itse suosittelen, ja tämä tulee ihmiseltä kenellä on itsellään bipo, että jätä tämä hemmo ja sano, että paluuta ei ole, jos ei ota sairauttaan tosissaan ja ala hoitamaan sitä kunnolla.

Lue lisää

olen seurustellut reilu vuoden bibo-miehen kanssa, ja erottu ollaan neljä kertaa aina miehen halusta. Muutaman viikon päästä hän sitten ottaa taas yhteyttä ja vannoo rakkauttaan ja sitten ollaan vähän aikaa taas tyytyväisinä yhdessä. Aloimme taas joulukuussa olemaan yhdessä, ja sanoin hänelle että tämä on nyt sitten viimeinen kerta, ei enää uusintoja. Ja hyvin on mennytkin, kunnes viime perjantaina taas ihan puun takaa alkoi hirveä ahdistus ja nyt hän ei vastaa puhelimeen ja laittaa vaan viestiä ettei halua puhua eikä nähdä. Ok, tutut on oireet, mutta kysymys onkin että kuinka paljon minun ns. normaalina ihmisenä pitää kestää tälläistä? Olenkin tässä miettinyt että mitä minussa on vikaa, miksi ihmeessä annan itseäni kohdella näin? Mitä minä saan tästä parisuhteesta? Oma minä on tuntunut jäävän jo kun aina pitää toisen mielialojen mukaan pomppia. Ja omista tunteista on turha puhua toiselle, kun ei empatiaa tule yhtään päinvastoin, rasitan häntä omilla tunteillani kun hänellä on niin rankkaa. En kyllä keksi yhtään järkevää syytä miksi jatkaisin hänen kanssaan yhdessä, mutta sitten jostain käsittämättömästä syystä en kuitenkaan halua jättää häntä.. Onko se rakkautta vai olenko vain idiootti, en tiedä..

tarzan1 kirjoitti:

olen seurustellut reilu vuoden bibo-miehen kanssa, ja erottu ollaan neljä kertaa aina miehen halusta. Muutaman viikon päästä hän sitten ottaa taas yhteyttä ja vannoo rakkauttaan ja sitten ollaan vähän aikaa taas tyytyväisinä yhdessä. Aloimme taas joulukuussa olemaan yhdessä, ja sanoin hänelle että tämä on nyt sitten viimeinen kerta, ei enää uusintoja. Ja hyvin on mennytkin, kunnes viime perjantaina taas ihan puun takaa alkoi hirveä ahdistus ja nyt hän ei vastaa puhelimeen ja laittaa vaan viestiä ettei halua puhua eikä nähdä. Ok, tutut on oireet, mutta kysymys onkin että kuinka paljon minun ns. normaalina ihmisenä pitää kestää tälläistä? Olenkin tässä miettinyt että mitä minussa on vikaa, miksi ihmeessä annan itseäni kohdella näin? Mitä minä saan tästä parisuhteesta? Oma minä on tuntunut jäävän jo kun aina pitää toisen mielialojen mukaan pomppia. Ja omista tunteista on turha puhua toiselle, kun ei empatiaa tule yhtään päinvastoin, rasitan häntä omilla tunteillani kun hänellä on niin rankkaa. En kyllä keksi yhtään järkevää syytä miksi jatkaisin hänen kanssaan yhdessä, mutta sitten jostain käsittämättömästä syystä en kuitenkaan halua jättää häntä.. Onko se rakkautta vai olenko vain idiootti, en tiedä..

Lue lisää

Samanlaisia on/off kokemuksia takana. Olemme eronneet yli vuosi sitten ja hänellä on uusi, mutta silti pitää mua koukussaan. Olen pettynyt itseeni, kun en ole päässyt eroon kaikkien kamaluuksien ja pettymysten jälkeen. Sanoo rakastavansa mua ym. potaskaa ja mä ainakin välillä vielä uskon! Yrittänyt erota nykyisestään jo puoli vuotta. Puhuu ja puhuu, mutta mitään ei tapahdu. Pakko varmaan vaihtaa paikkakuntaa, että pääsisin jo eroon!

tarzan1 kirjoitti:

olen seurustellut reilu vuoden bibo-miehen kanssa, ja erottu ollaan neljä kertaa aina miehen halusta. Muutaman viikon päästä hän sitten ottaa taas yhteyttä ja vannoo rakkauttaan ja sitten ollaan vähän aikaa taas tyytyväisinä yhdessä. Aloimme taas joulukuussa olemaan yhdessä, ja sanoin hänelle että tämä on nyt sitten viimeinen kerta, ei enää uusintoja. Ja hyvin on mennytkin, kunnes viime perjantaina taas ihan puun takaa alkoi hirveä ahdistus ja nyt hän ei vastaa puhelimeen ja laittaa vaan viestiä ettei halua puhua eikä nähdä. Ok, tutut on oireet, mutta kysymys onkin että kuinka paljon minun ns. normaalina ihmisenä pitää kestää tälläistä? Olenkin tässä miettinyt että mitä minussa on vikaa, miksi ihmeessä annan itseäni kohdella näin? Mitä minä saan tästä parisuhteesta? Oma minä on tuntunut jäävän jo kun aina pitää toisen mielialojen mukaan pomppia. Ja omista tunteista on turha puhua toiselle, kun ei empatiaa tule yhtään päinvastoin, rasitan häntä omilla tunteillani kun hänellä on niin rankkaa. En kyllä keksi yhtään järkevää syytä miksi jatkaisin hänen kanssaan yhdessä, mutta sitten jostain käsittämättömästä syystä en kuitenkaan halua jättää häntä.. Onko se rakkautta vai olenko vain idiootti, en tiedä..

Lue lisää

minä en jäänyt tuollaista odottelemaan ,se on poikki jos mies itse lähtee,ja sillä selvä

,.,., kirjoitti:

minä en jäänyt tuollaista odottelemaan ,se on poikki jos mies itse lähtee,ja sillä selvä

Voi, hyvät ihmiset, jättäkää tuollaiset kumppanit, joista saatte vain pahaa mieltä. Ei heitä rakastamalla saa parantumaan. Surullista, mutta totta. Pitäkää huolta itsestänne ja eläkää omaa elämäänne. Olen seurannut sivusta, kuinka sukulaiseni (nainen) on manian vietävänä ja tekee kaikkea päätöntä, soittelee vieraille ihmisille keskellä yötä, ostaa kaikenlaista turhaa, kohtelee miestään häijysti jne. Vauhti on hurja. Vanhemmiten noita maniajaksoja näyttää tulevan kiihtyvällä tahdilla, ne ovat voimakkaampia ja kestävät pitkään. Koko ajan pitää olla menossa, puhetta tulee tauotta ja estoitta. Aviomies joutuu setvimään sotkuja, joita maaninen vaimo saa aikaan. Depressiossa sitten ollaankin sängyn pohjalla, ei syödä, ei juoda, ei puhuta jne.

kevätloska kirjoitti:

Bibo ystävääni kohtaan. En täysin usko häntä. Paska nakki mutta näin se menee. Jos hänessä tulisi ilmi jotain inhottavaa tai meidän suhdetta loukkaavaa niin jättäisin hänet.

Kyllä bibojen läheiset väsyy ja varsinkin kun näkee kuinka erilaisia ollaan.

Kysymys ei ole mikä on normaalia vaan mikä vituttaa yli rajojen sitä tervettä osapuolta toisen ihme tempauksissa.

Varsinkin jos toinen sanoo etten pystynyt sille mitään! Minkä käsityksen sellaisesta ihmisestä saa.

Epäluotettava ja ei pysty hillitsemään itseään.

Lue lisää

Ehkä ,mutta pitää kuitenkin muistaa aina "bibo" on sairas,älkää jättäkö ystäviänne sairauden vuoksi,ei sille mitään voi jos sellaisen sairauden saa, pitää muistaa kuitenkin itsestä pitää huolta, onneksi Suomessa on hyviä sairaaloita ja lääkäreitä jotka voivat auttaa biboa pahimissa kausissa kun hän on sekaisin...

bipo1 kirjoitti:

Minusta tuntuu, että sinun puolisolla on joku muukin ongelma kuin bipo. Bipot pystyy normaaliin ajatteluun ja normaali elämään, jos tauti on hallinnassa. Minä itse suosittelen, ja tämä tulee ihmiseltä kenellä on itsellään bipo, että jätä tämä hemmo ja sano, että paluuta ei ole, jos ei ota sairauttaan tosissaan ja ala hoitamaan sitä kunnolla.

Lue lisää

Juuh, minä olen kyllä ihan samaa mieltä, että bipot pystyy normaaliin ajatteluun ja elämään. Mulla on jonkinlaisen bipon epäily (sekamuoto, 2-tyyppi... jotain, en ole vielä diagnoosia saanut). Silti elän suhteessa. Meillä on 7-vuotias poika, kaksi koiraa ja ihan "normaali" parisuhde. Oikeastaan sairauteni ei vaikuta suhteeseen/perhe-elämään, kuin depressiivisinä aikoina: Silloin olen normaalia väsyneempi, aikaan saamattomampi, ärtyisämpi... Haluan olla enemmän omissa oloissani. Maanisena kautena touhuan kotona valtavasti: Siivoan, koulutan koiria, olen sosiaalinen, puhelias...

Mieliala saattaa vaihdella samankin päivän aikana laidasta toiseen (ei siis ääripäästä toiseen) ja taas takaisin. Toisinaan taas maaninen vaihe voi kestää päivistä viikkoihin, samoin myös masennus. Minä luulen, että nämä "kohtalot", mitä tässä keskustelussa on tullut ilmi, on olleet näitä hyvinkin ääripäitä. Eli lievemmästä biposta "kärsivien" omaiset eivät ole sanaista arkkuaan tässä keskustelussa avanneet. Ainoastaan bipoa sairastavat ovat "puolustaneet" eloa meidän kanssa.

Muistakaa kuitenkin, että bipolaarinen mielialahäiriö on sairaus siinä, missä syöpä, sydänvika, reuma, diabetes, alzheimerintauti... Siis me olemme SAIRAITA, mutta meillä ei ole sairaus sisäelimissä, nivelissä tms. Voin kertoa omakohtaisesta kokemuksesta, että ei se elämä alzheimerintautia sairastavankaan omaisena helppoa ole... Läheisen sairastuminen on aina kova paikka omaisille/läheisille, on kyse mistä sairaudesta hyvänsä.

Tarzan1, noita on/off-suhteen "harrastajia" on ihan "normaaleissa/terveissäkin" ihmisissä. :o/ Ja sitä minä, "sairaana/hulluna/bipona/mitä nimitystä haluatkin käyttää", en käsitä - jos erotaan, niin erotaan. Mutta ei mennä ja tulla, juupas-eipäs, ollaan, ei ollakaan... Eli siis osaa ne muutkin tuon on/off-homman, kuin vaan bipot.

broken <3 kirjoitti:

hetkellä päässä pyörii sata ja yksi miksi-kysymystä. Kuulin, että toinen osapuoli oli mennyt baarissa suutelemaan toista naista, hänelle täysin ventovierasta, joka oli tullut tekemään tuttavuutta loppuillasta... Naisen aloite kuulemma tulla juttelemaan, mutta silti, miten ei voi käsittää, mitä nainen haluaa, jos baarissa lähestyy? Kysyy jopa, onko toinen vapaa vai varattu. Muutenkin kyselee ja tutustuu. Eikö bipo muka oikeasti tajua mitä on tapahtumassa? Ja miksi se silti tapahtuu? Miksi pitää juoda, jos menee "ihan sekaisin" eikä olevinaan ymmärrä tekojaan? Kuitenkin muistaa kaiken tapahtuneen, joten ei minusta voi laittaa millään lailla humalan piikkiin, niin humalassa hän ei kyllä ollut.

Mutta ennen kaikkea tähän haluaisin saada vastauksen: EIKÖ BIPO TOSIAAN YMMÄRRÄ MITÄ TEKEE VAI LAITTAAKO KAIKEN VAIN SEN PIIKKIIN ETTÄ OLI IHAN SEKAISIN? Auttakaa, jos osaatte...

Lue lisää

Kyllä bipo ymmärtää, mutta EI HALUA ymmätää. Itselläni on bipo ja nyt menossa tasaisempi kausi, huomaan kyllä hypomaniaa... Nämä läheisten purkaukset tällä palstalla ovat avanneet mulle monta juttua. Olen ollut välillä todella syvästi masentunut, halusin rakkautta ja läheisyyttä, mutten osannut kuin kiukutella kun toinen ei tajunnut lohduttaa! Nyt ajatellen täysin älytöntä! Masennuksessa ajattelen, että ei mies voi olla huomaamatta, että kaipaan hellyyttä. Sitten kun saan huomiota ja rakkautta, en usko sitä todeksi, vaan epäilen ja olen mustasukkainen. Maniassa taas muuta miehet ovat muka rakastuneita minuun, oma mies näytää ihan arkisen harmaalta. Nyt on onneksi tämä vaihe, että ei kumpikaan ääripää ole päällä.

tj-s kirjoitti:

olen samaa mieltä, aika rankkaa tekstiä. vaikka olemme mitä olemme, niin ihmisiä me kaikki olemme. kuka määrittää sen että on "normaali"?

"Kuka määrittää sen, että on "normaali"?", kysyit. Kukaan ei ole "normaali", vaan kaikki ovat joko poikkeavia tai erityisiä. Riittää, että vähintään kerran elämässään on ollut eri mieltä jonkin lähimmäisensä kanssa, niin on käytökseltään poikkeava. Määritelmä löytyy kokoomateoksesta Poikkeava vai erityinen.

taika1965 kirjoitti:

Se on ihmeellistä, että nämä bipot eivät opi edellisistä rakastamis/ei-rakastamisjaksoistaan mitään. Aina mennään täysillä tunteen mukana, jos tuntuu siltä, että ei rakasta, niin se pitää heti kertoa ja heti pitää lähteä ja erota ja ties mitä. Se, että ei opi kokemuksista on "sairasta". Impulssikontrolli puuttuu maniassa joo, mutta silti - luulis että muistaisvat, että tää sama kaavahan tässä taas vaan toistuu, ei tarttis tehdä mitään muuta kuin odottaa vähän ... ja kohta taas rakastettais. Ja miksi ihmeessä pitäis koko ajan rakastaa, miski pitää rynnätä tunteiden mukana, miksi, miksi??

Lue lisää

Samaa olen minäkin ihmetellyt, miten voi hyvin koulutettu, menestynyt, johtoasemassa työskennellyt ym olla niin pihalla omien tunneskaalojen rytmeistä! Olen ollut yhdessä kymmenen v. diagnosoidun ja lääkityn bipon kanssa. Toisaalta se on hyvin ennakoitavissa, mutta toisaalta aina hämmästyttää se että rakkaus taas loppuu ja toisesta tulee kylmä ja etäinen. Kunnes taas...
Eikö se näe , muista omaa käytöstään ja tunnereagointiaan. Ei.

tarzan1 kirjoitti:

olen seurustellut reilu vuoden bibo-miehen kanssa, ja erottu ollaan neljä kertaa aina miehen halusta. Muutaman viikon päästä hän sitten ottaa taas yhteyttä ja vannoo rakkauttaan ja sitten ollaan vähän aikaa taas tyytyväisinä yhdessä. Aloimme taas joulukuussa olemaan yhdessä, ja sanoin hänelle että tämä on nyt sitten viimeinen kerta, ei enää uusintoja. Ja hyvin on mennytkin, kunnes viime perjantaina taas ihan puun takaa alkoi hirveä ahdistus ja nyt hän ei vastaa puhelimeen ja laittaa vaan viestiä ettei halua puhua eikä nähdä. Ok, tutut on oireet, mutta kysymys onkin että kuinka paljon minun ns. normaalina ihmisenä pitää kestää tälläistä? Olenkin tässä miettinyt että mitä minussa on vikaa, miksi ihmeessä annan itseäni kohdella näin? Mitä minä saan tästä parisuhteesta? Oma minä on tuntunut jäävän jo kun aina pitää toisen mielialojen mukaan pomppia. Ja omista tunteista on turha puhua toiselle, kun ei empatiaa tule yhtään päinvastoin, rasitan häntä omilla tunteillani kun hänellä on niin rankkaa. En kyllä keksi yhtään järkevää syytä miksi jatkaisin hänen kanssaan yhdessä, mutta sitten jostain käsittämättömästä syystä en kuitenkaan halua jättää häntä.. Onko se rakkautta vai olenko vain idiootti, en tiedä..

Lue lisää

lopeta suhde koska ei se tuosta mihinkään muutu

huokaus.... kirjoitti:

Ehkä ,mutta pitää kuitenkin muistaa aina "bibo" on sairas,älkää jättäkö ystäviänne sairauden vuoksi,ei sille mitään voi jos sellaisen sairauden saa, pitää muistaa kuitenkin itsestä pitää huolta, onneksi Suomessa on hyviä sairaaloita ja lääkäreitä jotka voivat auttaa biboa pahimissa kausissa kun hän on sekaisin...

Lue lisää

Kyllä se on vaikeaa olla bipon ystävä, siis pelkkä samaa sukupuolta oleva ystävä. Joutuu kannattelemaan häntä monella tavalla. Suhde on hyvin yksipuolinen siten, ettei itse saa juuri mitään. Tutustuin biponaiseen ja aloin kuuntelemaan hänen huoliaan ja vihaansa kolmatta ystäväänsä kohtaan. Kahden vuoden kuluttua tilanne kääntyi päälaelleen. Silloin tämä entinen kavala ystävä muuttuikin hyväksi, ja minä pahaksi. Kummallista tunteiden pyöritystä ja pienet asiat kasvavat hirveisiin mittoihin. Minulle riitti tämä bipolaarisuuden oppikurssi. Ei enää ikinä minua käytetä näin hyväksi.

vuoristoradalla kirjoitti:

olen bibo, enkä tee mitä vaan, vaikka välillä iskee itsekäs kuvitelma, että voisinkin. tuntuu paskamaiselta lukea näitä kirjoituksia, etenkin kun ne voisivat olla oman rakkaan kirjoittamia. paljon olen häntä satuttanut, ja paljon hän on saanut kestää, aina kun yritin selitellä käytöstäni, suusta tuli suht samat samat: "kun sulla on se ja se, voit tehdä mitä vaan..." kun nyt mietin menneitä vuosia, näen itseni kauhukakarana, vaikea edes muistaa niitä aikoja. olin itsekäs, ajattelin joskus tosiaan vain omaa parastani, mitä mä tarviin ja haluan, ja se mulle myös kuului. sen kaiken alla oli armoton syyllisyys, kai sitä jollain asteella tiedostaa kohtelevansa toista väärin, vaikka se paskamainen käytös ei tietty omaa vikaa olekaan... en muista tarkkaan miten, mutta lopulta sain itseni revittyä tasaisemmalle tielle, ei ne omat tarpeet ja impulssit ole kaikkein tärkeimmät, kun rinnalla on joku jota oikeasti rakastaa. silti meinaa jatkuvasti lipsua...

Lue lisää

Olen biöo ja tunnistan itseni näistä kommenteista, toisaalta taas en. Nämä kommentoijien tuntemukset ovat juuri niitä, jotka aiheutravat järkyttävää syhllisyyttä, itsetuhoisia ajatuksia ja riittämättömyyttä. Kauheinta on tajuta tekevänsä väärin ja kauveita asioita eikä silti pysty hillitsemään itseään tai säätelemään tekemisiään. Ihmiselle, joka ei ole bipo, tätä on lähes mahdotonta selittää. Masennus tuntuu psyykkiseltä halvaukselta. Toivoisin, että joku jaksaisi joskus kirjoittaa kunnollisen kirjan bipojen elämästä, itse en jaksa. Sen voin kuitenkin sanoa, että jos läheiset kärsii paljon bipon toiminnasta, bipo kärsii kymmenkertaisesti itse omasta toiminnastaan. Tämä on aivan järkyttävä tauti, mutta jokaisella meistä on oma ristinsä kannettavvanaan. Jos et jaksa olla bipon kanssa, lähde menemään ja suojele itseäsi sekä bipoa sairastavaa puolisoasi. Bipolle kauheinta on tajuta ettei pari jaksa, silloin ei itsekään jaksa.

Bibo ei pysty olemaan normaali tilassa ILMAN lääkitystä, jotkut lääkkeet aiheuttaa seksuaalisen halun vähentymisen,lääkkeitä voi vaihtaa jos ne eivät sovi biboa sairastavalle.Yleensä bibo ihminen on "lääketieteen koekaniini",sanon näin kun tuntuu ,että joskus lääkkeiden vaihtuvuus voi olla aika tiuhaa...kun joku lääke sopii vähän aikaa ja sitten se ei sovikkaan.............

Ite mietin välillä et miks se olen aina minä jonka pitää ymmärtää, jaksaa venyä ja miellyttää toista. Vie kamalasti voimia kun miettii aina ensin kaiken toisen kannalta ja uhraa omat unelmansa. Lapsia en tähän helvettiin suostu ikinä synnyttämään koska kun toinen tarvitsee tukeani, se tarvitsee sitä 100 prosenttisesti eikä sekään riitä. Lapset olisivat huonoina päivinä heitteillä tai ero tulisi heti alkuunsa kun en kestäisi katsoa niiden pienten elämien kärsimistä aikuisten ongelmista.

Syyttely on myös meidän perheessä tuttu juttu. Miten se syy voikaan löytyä aina minusta ja miten pienistä asioista toinen osaa paisutella valtavan kokoisia murheita ja ongelmia. Käsittämätöntä. Esimerkiksi jos unohdan ostaa kaupasta jonkun ei ollenkaan välttämättömän asian minkä toinen on pyytänyt, helvetti on valloillaan ja ajan uudestaan kauppaan kun en kestä katsoa ison miehen murjotusta ja kiukuttelua. Osittain sen takia pidänkin nykyään aina kauppalista mukana kun ei oikeasti huvita ajella ees taas pikkuasioiden takia. Kävisi itse joskus kaupassa mutta kun ei. Liian työlästä ja ahdistavaa.

Omat voimat tässä loppuu mutta kuka sitten minua auttaa? Miehenikö? Enpä usko. Etsii uuden naisen joka passaa häntä ja "ymmärtää" näitä jokapäiväisiä elämän haasteita ja pahoja oloja, jotka oikeuttavat kiukuttelemaan, valehtelemaan (ja uskomaan itsekin omiin valheisiinsa), manipuloimaan minua ja muitakin ihmisiä, puhumaan minusta pahaa toisille (täysin perättömiä juttuja), eristämään minut ystävistäni ja sukulaisistani vetoamalla aina tarvitsevansa minua juuri silloin kun olen sopinut jotain muuta ja sopinut menosta myös mieheni kanssa sekä käyttäytymään välillä kuin pahainen uhmaikäinen lapsi. Lääkitys hänellä on kunnossa mutta kun sekään ei tunnu enää riittävän. Eniten surettaa se että olen luopunut kaikista muista ihmisistä elämässäni ja keskittynyt vain häneen. Näin minulla ei myöskään koskaan ole sitä turvaverkkoa jonka tarvitsisin jos joskus en tässä suhteessa enää jaksakaan. Tunnen olevani loukussa.

Niin totta! kirjoitti:

Ite mietin välillä et miks se olen aina minä jonka pitää ymmärtää, jaksaa venyä ja miellyttää toista. Vie kamalasti voimia kun miettii aina ensin kaiken toisen kannalta ja uhraa omat unelmansa. Lapsia en tähän helvettiin suostu ikinä synnyttämään koska kun toinen tarvitsee tukeani, se tarvitsee sitä 100 prosenttisesti eikä sekään riitä. Lapset olisivat huonoina päivinä heitteillä tai ero tulisi heti alkuunsa kun en kestäisi katsoa niiden pienten elämien kärsimistä aikuisten ongelmista.

Syyttely on myös meidän perheessä tuttu juttu. Miten se syy voikaan löytyä aina minusta ja miten pienistä asioista toinen osaa paisutella valtavan kokoisia murheita ja ongelmia. Käsittämätöntä. Esimerkiksi jos unohdan ostaa kaupasta jonkun ei ollenkaan välttämättömän asian minkä toinen on pyytänyt, helvetti on valloillaan ja ajan uudestaan kauppaan kun en kestä katsoa ison miehen murjotusta ja kiukuttelua. Osittain sen takia pidänkin nykyään aina kauppalista mukana kun ei oikeasti huvita ajella ees taas pikkuasioiden takia. Kävisi itse joskus kaupassa mutta kun ei. Liian työlästä ja ahdistavaa.

Omat voimat tässä loppuu mutta kuka sitten minua auttaa? Miehenikö? Enpä usko. Etsii uuden naisen joka passaa häntä ja "ymmärtää" näitä jokapäiväisiä elämän haasteita ja pahoja oloja, jotka oikeuttavat kiukuttelemaan, valehtelemaan (ja uskomaan itsekin omiin valheisiinsa), manipuloimaan minua ja muitakin ihmisiä, puhumaan minusta pahaa toisille (täysin perättömiä juttuja), eristämään minut ystävistäni ja sukulaisistani vetoamalla aina tarvitsevansa minua juuri silloin kun olen sopinut jotain muuta ja sopinut menosta myös mieheni kanssa sekä käyttäytymään välillä kuin pahainen uhmaikäinen lapsi. Lääkitys hänellä on kunnossa mutta kun sekään ei tunnu enää riittävän. Eniten surettaa se että olen luopunut kaikista muista ihmisistä elämässäni ja keskittynyt vain häneen. Näin minulla ei myöskään koskaan ole sitä turvaverkkoa jonka tarvitsisin jos joskus en tässä suhteessa enää jaksakaan. Tunnen olevani loukussa.

Lue lisää

Olikohan mies bipo...

Tuli elämääni ja tunteet roihusi. Tätä onnea kesti kolmisen kuukautta. Sitten "maa nielaisi hänet". Jälkeenpäin sain selville, että oli keksinyt itselleen uuden identiteetin. Ainoa asia mikä piti paikkaansa, oli hänen nimensä. Tuntui että hän uskoi itsekin tähän keksimäänsä persoonaan.
Loppuaikoina, kun hän alkoi jo kompastelemaan valheisiinsa, koko ihmisen olemus alkoi muuttumaan. Aiemmin pirteä ja iloinen ihminen, sitten alkoi nukkumaan todella paljon ja muuttuio muutenkin saamattomaksi.
Edellinen tai joku niistä tyuttöystävistä oli kuuleman mukaan epäillyt, että bipo.

Niin totta! kirjoitti:

Ite mietin välillä et miks se olen aina minä jonka pitää ymmärtää, jaksaa venyä ja miellyttää toista. Vie kamalasti voimia kun miettii aina ensin kaiken toisen kannalta ja uhraa omat unelmansa. Lapsia en tähän helvettiin suostu ikinä synnyttämään koska kun toinen tarvitsee tukeani, se tarvitsee sitä 100 prosenttisesti eikä sekään riitä. Lapset olisivat huonoina päivinä heitteillä tai ero tulisi heti alkuunsa kun en kestäisi katsoa niiden pienten elämien kärsimistä aikuisten ongelmista.

Syyttely on myös meidän perheessä tuttu juttu. Miten se syy voikaan löytyä aina minusta ja miten pienistä asioista toinen osaa paisutella valtavan kokoisia murheita ja ongelmia. Käsittämätöntä. Esimerkiksi jos unohdan ostaa kaupasta jonkun ei ollenkaan välttämättömän asian minkä toinen on pyytänyt, helvetti on valloillaan ja ajan uudestaan kauppaan kun en kestä katsoa ison miehen murjotusta ja kiukuttelua. Osittain sen takia pidänkin nykyään aina kauppalista mukana kun ei oikeasti huvita ajella ees taas pikkuasioiden takia. Kävisi itse joskus kaupassa mutta kun ei. Liian työlästä ja ahdistavaa.

Omat voimat tässä loppuu mutta kuka sitten minua auttaa? Miehenikö? Enpä usko. Etsii uuden naisen joka passaa häntä ja "ymmärtää" näitä jokapäiväisiä elämän haasteita ja pahoja oloja, jotka oikeuttavat kiukuttelemaan, valehtelemaan (ja uskomaan itsekin omiin valheisiinsa), manipuloimaan minua ja muitakin ihmisiä, puhumaan minusta pahaa toisille (täysin perättömiä juttuja), eristämään minut ystävistäni ja sukulaisistani vetoamalla aina tarvitsevansa minua juuri silloin kun olen sopinut jotain muuta ja sopinut menosta myös mieheni kanssa sekä käyttäytymään välillä kuin pahainen uhmaikäinen lapsi. Lääkitys hänellä on kunnossa mutta kun sekään ei tunnu enää riittävän. Eniten surettaa se että olen luopunut kaikista muista ihmisistä elämässäni ja keskittynyt vain häneen. Näin minulla ei myöskään koskaan ole sitä turvaverkkoa jonka tarvitsisin jos joskus en tässä suhteessa enää jaksakaan. Tunnen olevani loukussa.

Lue lisää

Toi syyttely on tuttu juttu, jotenki aina se syyttävä sormi kääntyy meikäläiseen. Yritä siinä olla sit tukena, kun toinen tuntuu inhoavan yli kaiken (vaikka sit taas sanooki muuta). Vanha sanonta, et kärpäsistä tulee härkäsiä, tuntuu pitävän paikkansa. Kun musta rupes tuntumaan siltä, et happi loppuu suhteessa, katkoin vähän niitä lonkeroita, mitkä mut oli eristäny muusta maailmasta. Jaksaa nyt sit taas paremmin, eikä mikään muuttunu pahemmaks vaan sama syyttely ja piikittely ja erolla uhkailu jatkuu huonoilla hetkillä. Mut jaksanpa ite paremmin sen kestää, kun on katkonu osan kahleista :) Ja toi lapsijuttu kannattaa harkita tarkkaan, kun bipoisuus on altistavaa sorttia (ei kuitenkaan suoraan periytyvää). Ja muutenki tuntuu et on turha suunnitella tulevaisuutta, kun suunnitelmat saattaaki yhtäkkiä kääntyä päälaelleen.

loppujen lopuksi kirjoitti:

Olikohan mies bipo...

Tuli elämääni ja tunteet roihusi. Tätä onnea kesti kolmisen kuukautta. Sitten "maa nielaisi hänet". Jälkeenpäin sain selville, että oli keksinyt itselleen uuden identiteetin. Ainoa asia mikä piti paikkaansa, oli hänen nimensä. Tuntui että hän uskoi itsekin tähän keksimäänsä persoonaan.
Loppuaikoina, kun hän alkoi jo kompastelemaan valheisiinsa, koko ihmisen olemus alkoi muuttumaan. Aiemmin pirteä ja iloinen ihminen, sitten alkoi nukkumaan todella paljon ja muuttuio muutenkin saamattomaksi.
Edellinen tai joku niistä tyuttöystävistä oli kuuleman mukaan epäillyt, että bipo.

Lue lisää

Kuulostaa aivan dissosiaatiohäiriöltä, yhdistettynä tosiaan bipoon, mutta nuo uuden identiteetin kehittelyt, valehtelut ja uskominen itse niihin ovat dissosiaatiohäiriöön kyllä ihan sopivia. Lääkityksenä samat tasaavat mielialaa tasaavat lääkkeet ja keskusteluhoitokin varmasti tarpeen ja suositeltavia, jos vielä miehestä kuulet - tai niille jotka tunnistavat täällä läheisessään samoja piirteitä.

Niin totta! kirjoitti:

Ite mietin välillä et miks se olen aina minä jonka pitää ymmärtää, jaksaa venyä ja miellyttää toista. Vie kamalasti voimia kun miettii aina ensin kaiken toisen kannalta ja uhraa omat unelmansa. Lapsia en tähän helvettiin suostu ikinä synnyttämään koska kun toinen tarvitsee tukeani, se tarvitsee sitä 100 prosenttisesti eikä sekään riitä. Lapset olisivat huonoina päivinä heitteillä tai ero tulisi heti alkuunsa kun en kestäisi katsoa niiden pienten elämien kärsimistä aikuisten ongelmista.

Syyttely on myös meidän perheessä tuttu juttu. Miten se syy voikaan löytyä aina minusta ja miten pienistä asioista toinen osaa paisutella valtavan kokoisia murheita ja ongelmia. Käsittämätöntä. Esimerkiksi jos unohdan ostaa kaupasta jonkun ei ollenkaan välttämättömän asian minkä toinen on pyytänyt, helvetti on valloillaan ja ajan uudestaan kauppaan kun en kestä katsoa ison miehen murjotusta ja kiukuttelua. Osittain sen takia pidänkin nykyään aina kauppalista mukana kun ei oikeasti huvita ajella ees taas pikkuasioiden takia. Kävisi itse joskus kaupassa mutta kun ei. Liian työlästä ja ahdistavaa.

Omat voimat tässä loppuu mutta kuka sitten minua auttaa? Miehenikö? Enpä usko. Etsii uuden naisen joka passaa häntä ja "ymmärtää" näitä jokapäiväisiä elämän haasteita ja pahoja oloja, jotka oikeuttavat kiukuttelemaan, valehtelemaan (ja uskomaan itsekin omiin valheisiinsa), manipuloimaan minua ja muitakin ihmisiä, puhumaan minusta pahaa toisille (täysin perättömiä juttuja), eristämään minut ystävistäni ja sukulaisistani vetoamalla aina tarvitsevansa minua juuri silloin kun olen sopinut jotain muuta ja sopinut menosta myös mieheni kanssa sekä käyttäytymään välillä kuin pahainen uhmaikäinen lapsi. Lääkitys hänellä on kunnossa mutta kun sekään ei tunnu enää riittävän. Eniten surettaa se että olen luopunut kaikista muista ihmisistä elämässäni ja keskittynyt vain häneen. Näin minulla ei myöskään koskaan ole sitä turvaverkkoa jonka tarvitsisin jos joskus en tässä suhteessa enää jaksakaan. Tunnen olevani loukussa.

Lue lisää

Minulla on parempi olo kun erosin bibosta ja voimme olla ystäviäkin kun emme yhdessä elä.En ikinä enää haluaisi samanlaista elämää,joillekkin se sopii ja joillakin biboilla on erilainen tämä sairaus, niin että heidän kanssaan voi muodostaa parisuhteen.

Siis tää yleistäminen alkaa jo tosiaan raivostuttamaan. Yrittäkkkää helvetti soikoon te TERVEET ihmiset ymmärtää että kaikilla tämä sairaus ei ole niin pahana. Ei jumalauta mitä jengiä

ihan normali bipo kirjoitti:

Siis tää yleistäminen alkaa jo tosiaan raivostuttamaan. Yrittäkkkää helvetti soikoon te TERVEET ihmiset ymmärtää että kaikilla tämä sairaus ei ole niin pahana. Ei jumalauta mitä jengiä

Lue lisää

Ihan paras

Pääset vähemmällä jos jätät hänet.

Hei

Tämän ketjun aiemmat tarinat varmaan osoittaa sinullekkin sen, että kumppanillasi on selviä bibon oireita. Mania kun iskee päälle niin siinä saa puoliso tuntea olevansa surkein ihminen maan päällä ja joku ns. oikea surkimus voi kumppanisi mielestä olla mitä ihanin ihminen.

bibon puoliso kirjoitti:

Hei

Tämän ketjun aiemmat tarinat varmaan osoittaa sinullekkin sen, että kumppanillasi on selviä bibon oireita. Mania kun iskee päälle niin siinä saa puoliso tuntea olevansa surkein ihminen maan päällä ja joku ns. oikea surkimus voi kumppanisi mielestä olla mitä ihanin ihminen.

Lue lisää

Sepä se,vaikka selvästi luen niin ei ole helppoa vain jättää,kamala sairaus bipo on.Todellakin onneksi eksyin lukemaan näitä viestejä,on kuin omasta elämästä lukisi.Muistan kuin aiemmin hän löysi viikossa toisen ja jätti minut,syksy kun tuli,kelpasin taas vaikka olin hänen mielestään mitä kamalin kumppani,mikään minussa ei ollut hyvää.Jonkinasteista bipoa tämä sitten varmaan on.Ei ainakaan hoidossa ole.Miten olet itse jaksanut kaiken keskellä,miten sairautta on hoidettu?

vaikeuksissa oleva kirjoitti:

Sepä se,vaikka selvästi luen niin ei ole helppoa vain jättää,kamala sairaus bipo on.Todellakin onneksi eksyin lukemaan näitä viestejä,on kuin omasta elämästä lukisi.Muistan kuin aiemmin hän löysi viikossa toisen ja jätti minut,syksy kun tuli,kelpasin taas vaikka olin hänen mielestään mitä kamalin kumppani,mikään minussa ei ollut hyvää.Jonkinasteista bipoa tämä sitten varmaan on.Ei ainakaan hoidossa ole.Miten olet itse jaksanut kaiken keskellä,miten sairautta on hoidettu?

Lue lisää

Kyllähän se oma jaksaminen välillä lujilla on, mutta jotenkin olen 20 vuotta sitkutellut ja pysynyt itse terveenä. Omaan jaksamiseen täytyy myös panostaa. Paljosta joutuu luopumaan, mutta välillä on tosi pitkiäkin hyviä jaksoja. Puolisollani on jatkuva lääkitys sairauteen. Hän on mitä ihanin ihminen maailmassa, kun on kunnossa, mutta maniassa aivan järkyttävä.

Taika1965 kirjotat aivan napiin ja tunnut tietävän asioista perusteellisesti tietenkin oma kokemus on avuksi sinulla tuntuu olevan muille jakaa ja hyvinkin trävä kynä käsi ei jää jossitteluille varaa eikä pidäkkään jäädä koska saraus on vakava mielisairaus josittelut ei auta ja päähän taputtelutkaan monesti.Sairaat on sairaita osa vastuu on yhteiskunnan osa vastuu on saraan itse mutta valitettavasti moni ei tunne edes olevansa sairas vastuu on lääkäreillä saada ymmärtämään hekilö on sairas.Tässä kolminaisuus joka ei toimi missä vika? Sairailla on oikeutensa olla sairas mutta selvä vastuu sairaat hoidetaan niinkuin ne kuluu. jollei muuten vaikka pakkokeinoin jollei potilas suostu itsenäsesti hoito suunitelman tai vapaehtoisesti kun kuitenkin osa heistä ei toimi työelämääsä tai tule toimimaankaan. Todella jotakin on helvetisti pielessä suurin kysymys merkki on miksi niin on ?

hyvin hyvin harvoin alle parikymppinen saa diagnoosia.. entäpä jos hän on huomionhakuinen ja huijaa?

Johtunee siitä, että et Biponen voi tietää mitä olen joutunut ja joudun kestämään. Mistään "suodattamisesta" ei ole kysymys, vaan koko minun loppu elämään aiheutettu asia. Sellaisesta ei välttämättä toivu koskaan ennalleen.

Taika 1965 kirjotuksesi on kuin nyrkki silmään hyvin osuva kokonaisuudessaan enne sairaat hoidettiin laitoksissa seurannan alla nykyisin mielisairaita likuu kaduilla ja kujilla pilvin pimein osaksi johtuu valitettavasti rahasta niin on en väitä mikään laitos on se paikka jossa asiat hoidetaan.Niikuin kirjotat sairaat voi meltota mielin määrin sotkea toistenkin elämää jotakin on mennyt metsään että paukkuu ja lujaa.En tunne tilastoja Bipoista joita kukkan valvo todellisuudessa tai heidän tekemisiiään oteta kovinkaan vakavasti sarauden pikkiin voidaan lapioida monetkin uhrit jotka ovat joutuneen sairaiden ihmisten pyöriteltäviksi.Kärryn pyörä pyörii koska määräntylaiset Bipot hakee vain uuseja uhreja voivat toteuttaa sairasta ajattelu tapaansa luulemalla heillä on jokin oikeus siihen .Ne bipot eivät pysähdy ikinä sisäinen virta heitä kujettaa ja kärsiänä ovat monetkin ja tämä karuselli pyrii niin kauan kun tälle saraudelle keksitään tehokas ja nopea pysäyttäjä muuten se ei lopu ikinä. Niikuin kirjoit jotku ei määrätyllä Bipolla ole mitään vastuuta tai tunne katumusta ei hänen sarautensa tunnista näitä niin se vain on tämä ei koske kaikkia joilla tämä sairaus on vaan osa on tähän ryhmään kuuluvaa.Eli ei pidä yleistää se ei koske kaikkia koska sairaus on niin monisäikeinen ja yksilötasoinen.Lähtö kohta on kuitenkin sairaan on hoidettava itseään ja tajuttava sitä kautta vastuunsa teoistaan eikä levitellä käsiään olis otettava vanha malli pakko hoidosta niin vakavaa alkaa olla bipot eri asteisenakin.Vielä kerran ylistän tota sun kirjotusta siinä on Bipolle mietittävää oli sairauden luokitus mitä vain.

Naulan kantaan! Kaikki käy, kun on mania päällä ja normaalitilassakin kiva pelehtiä netissä jonkun kaa!

Hienoa kun jaoit kokemuksesi meidän kanssa. Pahoitteluni sinulle näiden vakavien ja kovin surullisten tilanteiden takia.
Vaikutat vahvalta ja fiksulta ihmiseltä, nimenomaan suhteessa omaan sairauteesi. Suuri osa täällä kirjoittavista on varmasti juuri niitä läheisiä, joiden puolisot eivät ole sinut sairautensa kanssa.

Entä se empatia sitä toista kohtaan? Että voisi käsittää, kuinka pahalta oma meuhkaaminen siitä puolisosta tuntuu ja millaisia vaikutuksia sillä on häneen ja parisuhteeseen? Millaista on kuunnella kerta toisensa jälkeen samoja hirmutarinoita menneisyydestä, joissa ei ole järjen hiventä, jotka vaihtuvat vastakohdikseen, kun mieliala muuttuu? Eikö se ole valehtelua?

Eikö sen jälkeen ole täysin normaalia, jos toinen pitää bipolaarihäiriötä sairastavaa mielikuvitusolentona, jonka olemassaolosta ja sanojen todenperäisyydestä ei voida sanoa mitään?

Säälipisteitä kerjäämässä. Bipolaarihäiriötä sairastavahan tässä se suurin uhri olet etkä vastuussa mistään. Sinulle vain tapahtuu asioita, joille et voi mitään. Käytöksen säätely liikaa vaadittua, että osaisi käyttäytyä ikänsä mukaisesti - viisivuotias viisikymppinen. Ehkä se toinen odotti tasapainoista parisuhdetta, jossa hänellekin olisi ollut tilaa, ja että olisit hankkinut itsellesi hoitoa kriisitilanteessa. Että hänen ei olisi tarvinnut olla sinulle äiti ja terapeutti puolison lisäksi.

Että hänellä olisi ollut mies. Sellainen, joka ei jätä kertomatta bipolaarihäiriöstä suhteen alkaessa. Sellainen, joka ei heitä Deprakine-lääkkeen alumiinikuoria vessaan, autoon ja lattialle. Jonka sairaudesta ei tarvitse saada yllättäen tietää löytämällä toisen lääkkeet ja miettimällä sairastaako tämä epilepsiaa. Ei se olisi muuta vaatinut kuin rehellisyyttä ja oman sairauden hyväksymistä ja elämistä sen asettamien rajoitusten mukaisesti. Et osannut. Apua oli tarjolla. Ei kelvannut. Bipolaarihäiriötä sairastava sai juuri sitä, mitä käytöksellään tavoitteli.

Tässä totuuden toinen puoli.

Hienoa, että miehesi hyväksyy noi pelisääntöjutut teillä kotona. Minun miesystäväni ei ikinä hyväksyisi että häntä jollain lailla tarkkailtaisiin tai analysoitaisiin. Eli todella hankala. Tuonne yläpuolelle kirjoitinkin jo juttua, mutta huomasin vasta nyt että olivat tosi vanhoja keskusteluja...
Tsemppiä sulle. Itse tässä mietin että jatkaako vai eikö mieheni kanssa.....alkaa pikkuisen voimat ehtymään.

Hei,

Olin pitkään henkilön kanssa jolla vasta viimevuosina paljastui tamä vakava sairaus.
Hän sairasti kaksisuuntaistamielialahäiriötä.
Hän oli maailman ihanin mies ollessaan kavereiden kanssa, mutta meidän kaikkein rakkaitten kanssa itse demoni (älykäs sellainen) välillä jaksoi olla meidänkin kanssa, mutta yleensä meillä lasten kanssa oli tunne että olimme kulissina.

Silloin kun meillä puolisoina meni hyvin ja ajattelin, että nyt voidaan aloittaa normaali arki, niin silloin hän luiskahti kuin saippuapala käsistäni... vieraita naisia, hulvatonta rahankäyttöä, ym,,te kaikki joilla on tämä sairaus tiedätte sen,,,
Nyt kysyisinkin onko missään meille omaisille yhteistä tukiaa tai vertaistukea?

henkisesti loppu kirjoitti:

Hei,

Olin pitkään henkilön kanssa jolla vasta viimevuosina paljastui tamä vakava sairaus.
Hän sairasti kaksisuuntaistamielialahäiriötä.
Hän oli maailman ihanin mies ollessaan kavereiden kanssa, mutta meidän kaikkein rakkaitten kanssa itse demoni (älykäs sellainen) välillä jaksoi olla meidänkin kanssa, mutta yleensä meillä lasten kanssa oli tunne että olimme kulissina.

Silloin kun meillä puolisoina meni hyvin ja ajattelin, että nyt voidaan aloittaa normaali arki, niin silloin hän luiskahti kuin saippuapala käsistäni... vieraita naisia, hulvatonta rahankäyttöä, ym,,te kaikki joilla on tämä sairaus tiedätte sen,,,
Nyt kysyisinkin onko missään meille omaisille yhteistä tukiaa tai vertaistukea?

Lue lisää

Voi, minullakin samanlaisia kokemuksia. Ihan puistattaa. Hyvin osaat kuvailla. Mutta vertaistukea, eipä taida löytyä....

Et ole sairastunut kenenkään kiusaksi ja huviksesi, mutta demoni olet silti. Aina ei mee kortit tasan, kaikki ihmiset ei vaan oo kelvollisia.

mölyisä taivas kirjoitti:

Et ole sairastunut kenenkään kiusaksi ja huviksesi, mutta demoni olet silti. Aina ei mee kortit tasan, kaikki ihmiset ei vaan oo kelvollisia.

Milläs ajattelit hoitaa asian, että maailmassa olisi vain kelvollisia ihmisiä? Millä perustelet oman kelvollisuutesi?

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on minullakin todettu. Olen pitkässä parisuhteessa mieheni kanssa, meillä on yhteinen lapsi, josta pidämme hyvää huolta. Myönnän olevani äärimmäisen hankala, aikaisemmin, suhteemme alkutaipaleella olin vielä hankalampi, aivan kuin uhmaikäinen lapsi, joka ei rajoja tunne. Olen oppinut, että sairauteni ei todellakaan oikeuta minua käyttäytymään huonosti, valehtelemaan, sanomaan julmempiakin julmempia solvauksia, uhkailla tai manipuloida. On käyttäydyttävä kuin aikuinen kaikesta huolimatta. Lääkitys on, ja se kuuluu sairaana syödä, ketipinor 200mg ja surmontil 50mg, joka ikinen ilta. Edelleen tulee aikakausia, jolloin olo tuntuu maanisen riehakkaalta, ja oloja, jolloin toivon kuolemaa. Mutta vuosien varrella on tullut opittua, etten usein toivo kuolemaa kuin muutaman viikon, ja siitä huolimatta on hoidettava arki ja lapsi, ne ovat jokatapauksessa myös minunkin vastuullani. Aikaisemmin olen pettänyt miestäni, mutta jok`ikinen petos päätyi depressioon, joka repi sisuksiani, opin ettei niin kuulu tehdä, vielä toisinaan käy mielessä, mutta ne surut on jo koettu, pettämisestä on sellainen tunne- EI koskaan enää. Hurmioissani haluaisin hommata kaikki maailman kodittomat eläimet, kirjoittaa käsikirjoituksia, matkustaa maailmassa, perustaa mitä ihmeellisimpiä yrityksiä, aloittaa aivan uusia ammatteja, milloin mitäkin haluan maanisena tehdä ja vielä kaiken samaan aikaan. Kun olen maassa, olen oppinut, ettei ole mieheni tehtävä keskittyä silloin vain paijaamaan minua ja lohduttaa kuin pientä lasta, kärsin nykyisin depressioni yksin, toisinaan hyvin harvoin tarvitsen mieheni tukea. Sen voin sanoa, etten todella usko, että kenenkään bipon kanssa olisi elämä helppoa, saati sitten koskaan tavallista. Asiat voi toki helpottua, mutta se vaatii sairaalta osapuolelta suunnattoman paljon työtä, itsetietoisuutta, selkärankaa ja oman itsensä hyväksyntää. Kuin myös terveeltä seurustelu/elämän-kumppaniltakin. Sairas on vastuussa itsestään ja teoistaan, joka voi sairaalle olla äärimmäisen hankalaa, itse kuvittelin pitkän aikaa, että, koska olen "hullu" saan olla ja tehdä mitä vaan.

Bipolla on kuitenkin syyllinen olo olemassa olostaan, siitä että on niin hankala, siksi sanoo, että parempi lopettaa. Ja jos et muuta halua kuin normaalia elämää toisen ihmisen kanssa, älä seurustele bipon kanssa, joka on toisinaan niin huikean hurmaava ja toisinaan niin syvällä suossa, että vetää sinut, hyvä Ap, sinne mukanaan. Irrottaudu, vielä kun historianne ei ole tavattoman pitkä.

No huh huh,täytyy sanoa. Ei kyllä tasan tarkkaan ole kysymys bibossa mistään demoneista. Olen uskossa ja sairastan kyseistä sairautta,muutuin kyllä täysin uskoon tullessani ja sairauteni rauhoittui,mutta ei ole poistunut. Jeesus voi parantaa jos hän niin haluaa,uskon armoon ja siihen että parantua voi vaikka mistä sairaudesta. Mihinköhän lahkoon kuulutte? Demoni on demoni ja niitä voi olla,mutta sillä ei ole mitään tekemistä tämän sairauden kanssa. Luultiinhan joskus 60-luvulla että epilepsiakin on demonin aiheuttama,naurettavaa...(Nauraa täällä)

Kyllä tuo on totta mitä sanottiin yllä.

Itsekkin olen nähnyt miten paholainen tuli esiin kun erään ihmisen puolesta rukoiltiin, että hän vapautuisi.
Tuo mies oli tosin ollut ihan saatanan palvonnassa mukana.

Mutta siinä seurakunnan rukoillessa huomasin, että Jeesus oli paljon Suurempi Herra kuin saatana, mies nimittäin vapautui siitä huolimatta vaikka paholainen olisi halunnut kovasti pitää hänet vankinaan..Ja sen huomasi siitä että rukouksen aikana mies karjui kuin karhu ja kiroili kovasti.


Jälkeen päin hän sanoi ettei tiedä mitä hänelle oli tapahtunut, kun saatana oli ottanut hänet kokonaan valtaansa, mutta siinä hän vain rukouksessa vapautui siitä.

On Jeesus ja S*atana kirjoitti:

Kyllä tuo on totta mitä sanottiin yllä.

Itsekkin olen nähnyt miten paholainen tuli esiin kun erään ihmisen puolesta rukoiltiin, että hän vapautuisi.
Tuo mies oli tosin ollut ihan saatanan palvonnassa mukana.

Mutta siinä seurakunnan rukoillessa huomasin, että Jeesus oli paljon Suurempi Herra kuin saatana, mies nimittäin vapautui siitä huolimatta vaikka paholainen olisi halunnut kovasti pitää hänet vankinaan..Ja sen huomasi siitä että rukouksen aikana mies karjui kuin karhu ja kiroili kovasti.


Jälkeen päin hän sanoi ettei tiedä mitä hänelle oli tapahtunut, kun saatana oli ottanut hänet kokonaan valtaansa, mutta siinä hän vain rukouksessa vapautui siitä.

Lue lisää

Mistä teitä sikiää kuin manaajassa raatokärpäsiä, joka paikkaan tungette jumalien, jeesusten ja demonien kanssa, eikö teillä ole omat foorumit missä voitte keskustella "parantavasta voimasta" että lääkkeet vaan pois. Lääkkeet on myös teidän turvaksenne ettei jokaista väkivaltaista mielihaluaan toteuta ja vokottele kaikkia naisia. T.bipo kiuruvedeltä

Hämmästyttää myös se, että maniassa vihataan omaa partneria, mutta ollaan samaan aikaan täysin kykeneviä rakastumaan uuteen ihmiseen ja olemaan tälle oikea unelmien täyttymys.

bipon exä kirjoitti:

Hämmästyttää myös se, että maniassa vihataan omaa partneria, mutta ollaan samaan aikaan täysin kykeneviä rakastumaan uuteen ihmiseen ja olemaan tälle oikea unelmien täyttymys.

Lue lisää

Ei sitä tarvi manialla selittää.Bipo on mielisairautta ja sillä siisti.Maniassa tulee se oikea luonne esiin.

Koet siis olevasi Jumalasta seuraava. Aika pahat harhat sulla.

Olisipa kiva tietää mitä läheisesi tuumivat uskoon tulostasi ja elämästä lähelläs sen jälkee. Versus oikean lääkityksen kanssa, minkä olet myös s y ö n y t.
Kuulostaa hyvin vaaralliselta nuo parantumis/ lääkkeet pois jutut.
Miten puoliso? Oletko heivanut hänet pois koska han ei ole tarpeeksi uskossa? Se on tavallista tälläsessä tapauksessa. `tutkimusta on`. Entäpä lapsesi, sisaruksesi.. No bipoileva uskoontullut ei näe napaansa pitemmälle. Uskon julistukset muille on aika moisen tunkeilevaa ja hävytöntä, se on niin yksityinen asia. Ja vaikka menettäisi kaikki läheisensä, ei se tälläistä hlöä paljon paina, on sen verta `maanispsykoosiuskohuuruissa` aivot.
Voimia tälläisen ihmisen läheisille!

Mulla jo 3,5v aikaa erosta exästäni (bipo) ja en ole pystynyt uuteen suhteeseen...
Viimeiset 3v hän ehdotteli myös eroa vähän väliä ja sitten taas toisinaan sanoi ettei voi elää ilman mua. Selkäni takana piti peliä muiden kanssa ja lopulta löysi sopivan (alkoholistin) uudeksi kumppanikseen. Olin varmaan liian "normi" hänen makuunsa, kun olin luotettava ja kiltti. Syvät traumat jäi siitä suhteesta.

Hän, joka kirjoitti jotain laulun sanoista "hiljaa hirtettiin". Sitä se on mullakin. Sellasta hiljaa hirttämistä se on. Hyvät päivät kantaa. Silloin huomaa taas miten ihanan ihmisen kanssa elää. Huonot päivät kun tulee, niin mieli tekis lähteä pois ja kauas. Sitten taas hyvä päivä ja aikun on ihanaa.

Jotenkin toivoisi elämälleen tasopainoisen suhteen. Mulle on tullu traumoja lähteä pidemmäksi aikaa pois tai edes lyhyemmäksi aikaa pois kun kerto yhtenä päivänä yrittäneen tappaa itsensä. Niin alitajuntaan hiipii se muisto mieleen kun jonnekkin lähet. Varsinkin huonona päivänä, silloin pitää olla hänen tukenaan. Jos lähet silloin, niin silloin pelottaa. Psykologi sanoi mulle kun kerroin tästä yrityksestä ja parista muustakin, niin en voi estää häntä mitenkään jos hän todella halua tehdä niin. En silleen ole vastuussa.

Tässä lähiaikoina on kanssa ollut turhautumista ja ajatellu että ihan sama vaikka tappais itsensä. Pääsenpähän tästä pois. Vaikka terveellisempää olisi lähteä ennen tapahtumaa pois.

Oon ite hyvin herkillä on kun sairastan itse masennusta. Kyllä tää suhde vie voimia kun on yhtä vuoristorataa.

Kyllä minäkin kaipailisin sitä metsässä liikkumisen rauhaa ja sitä, että voisi olla taas sinkku.

Niin ja vieraiden naisten lähestyminen on aika hankalaa kun on parisuhteessa. Jos jonkun kanssa synkkaa, niin tajuaa että ei tästä tule mitään, kun on suhteessa. Ei ole minulla kanttia, eikä sydäntä pettää kumppaniani. Rakastan häntä.

Nyt eilen itkettiin yhdessä kun hänellä oli sekajakso. Masennus ja hypomania yhtäaikaa. Ei hänellä ole lääkkeitä siihen, eikä halua niiden pahojen sivuvaikutusten takia syödä. Nyt eilen puhui ettei kestä elämäänsä. Sanoi hän, ettei tapa kuitenkaan itseensä. Ymmärrän jotenkin minkälainen helvetti toi sekajakso on. Itkee ja nauraa välillä ja välillä on agressiivinen, niin ja välillä normaali.

Jos me joskus tyttöystävän kanssa erotaan, niin kyllä kierrän bibot kaukaa.

Min7ä kirjoitti:

Hän, joka kirjoitti jotain laulun sanoista "hiljaa hirtettiin". Sitä se on mullakin. Sellasta hiljaa hirttämistä se on. Hyvät päivät kantaa. Silloin huomaa taas miten ihanan ihmisen kanssa elää. Huonot päivät kun tulee, niin mieli tekis lähteä pois ja kauas. Sitten taas hyvä päivä ja aikun on ihanaa.

Jotenkin toivoisi elämälleen tasopainoisen suhteen. Mulle on tullu traumoja lähteä pidemmäksi aikaa pois tai edes lyhyemmäksi aikaa pois kun kerto yhtenä päivänä yrittäneen tappaa itsensä. Niin alitajuntaan hiipii se muisto mieleen kun jonnekkin lähet. Varsinkin huonona päivänä, silloin pitää olla hänen tukenaan. Jos lähet silloin, niin silloin pelottaa. Psykologi sanoi mulle kun kerroin tästä yrityksestä ja parista muustakin, niin en voi estää häntä mitenkään jos hän todella halua tehdä niin. En silleen ole vastuussa.

Tässä lähiaikoina on kanssa ollut turhautumista ja ajatellu että ihan sama vaikka tappais itsensä. Pääsenpähän tästä pois. Vaikka terveellisempää olisi lähteä ennen tapahtumaa pois.

Oon ite hyvin herkillä on kun sairastan itse masennusta. Kyllä tää suhde vie voimia kun on yhtä vuoristorataa.

Kyllä minäkin kaipailisin sitä metsässä liikkumisen rauhaa ja sitä, että voisi olla taas sinkku.

Niin ja vieraiden naisten lähestyminen on aika hankalaa kun on parisuhteessa. Jos jonkun kanssa synkkaa, niin tajuaa että ei tästä tule mitään, kun on suhteessa. Ei ole minulla kanttia, eikä sydäntä pettää kumppaniani. Rakastan häntä.

Nyt eilen itkettiin yhdessä kun hänellä oli sekajakso. Masennus ja hypomania yhtäaikaa. Ei hänellä ole lääkkeitä siihen, eikä halua niiden pahojen sivuvaikutusten takia syödä. Nyt eilen puhui ettei kestä elämäänsä. Sanoi hän, ettei tapa kuitenkaan itseensä. Ymmärrän jotenkin minkälainen helvetti toi sekajakso on. Itkee ja nauraa välillä ja välillä on agressiivinen, niin ja välillä normaali.

Jos me joskus tyttöystävän kanssa erotaan, niin kyllä kierrän bibot kaukaa.

Lue lisää

Harmi, että olet törmännyt tuollaiseen bipoon. Ei me kaikki kuitenkaan samanlaisia olla. :) Kyllä se kuitenkin niin on, että jossain vaiheessa sun täytyy lähteä suhteesta, joka vaan syö sua päivästä toiseen. Itse bipona lähdin suhteesta toiseen bipoon. En vaan jaksanut sitä enää. Joskus pitää ajatella itseään. Mun masennus vaan paheni hänen kanssaan enkä jaksanut niitä maanisia kausia, kun oli Jumalasta seuraava. Jos kumppanisi päätyy itsemurhaan suhteenne aikana tai sen jälkeen, niin se ei tasan ole sinun vikasi missään nimessä. Pettäminen on ällöttävää toimintaa, joten älä kiltti siihen ratkea. Parempi erota kuin pettää. Minä rakastan vieläkin eksääni, mutta parempi olla erossa. Huonostihan hänellä kuulemma menee välillä, mutta pitäköön tämä uusi nainen hänestä huolta. Uuden hän löysi hyvin nopeasti eron jälkeen. Tiedän tosiaan minkälaista on elää jatkuvassa pelossa. Tsemppiä ja voimia!

nallekarkki1 kirjoitti:

Harmi, että olet törmännyt tuollaiseen bipoon. Ei me kaikki kuitenkaan samanlaisia olla. :) Kyllä se kuitenkin niin on, että jossain vaiheessa sun täytyy lähteä suhteesta, joka vaan syö sua päivästä toiseen. Itse bipona lähdin suhteesta toiseen bipoon. En vaan jaksanut sitä enää. Joskus pitää ajatella itseään. Mun masennus vaan paheni hänen kanssaan enkä jaksanut niitä maanisia kausia, kun oli Jumalasta seuraava. Jos kumppanisi päätyy itsemurhaan suhteenne aikana tai sen jälkeen, niin se ei tasan ole sinun vikasi missään nimessä. Pettäminen on ällöttävää toimintaa, joten älä kiltti siihen ratkea. Parempi erota kuin pettää. Minä rakastan vieläkin eksääni, mutta parempi olla erossa. Huonostihan hänellä kuulemma menee välillä, mutta pitäköön tämä uusi nainen hänestä huolta. Uuden hän löysi hyvin nopeasti eron jälkeen. Tiedän tosiaan minkälaista on elää jatkuvassa pelossa. Tsemppiä ja voimia!

Lue lisää

Niin, ette te oo kaikki samanlaisia. Hän on naisena ja ihmisenä todella ihana ja rakastan häntä. Se sairaus hänessä vie voimia vaikka kyllä olen hänen tukenaan kun on paha olo. Rakkaus on parasta lääkettä hänelle. Hänestä on ihanaa kun jaksan tukea häntä ja olla rinnalla.

Huomaan ainakin aina välillä miten se pahentaa mun masennusta. Oon lukenut netistä paljon tosta bibosta. Paljon hyvää tietoa on löytynyt. Sen olen tehnyt oman mielenterveyden takia, että osaan olla tukena ja tiedän sairaudesta.

On hyvin kamala ajatus erota hänestä. Se on totta, että olisi hyvä lähteä suhteesta joka syö mua. Mun masennus kyllä pahentuu välillä. Mun mieliala menee aikalailla samaa rataa välillä (Ei ehkä ihan samoin). Oon surullinen aika usein kun hänellä on paha olo. Tietty hyvinä päivinä mun mielialakin nousee. Ei aina.

Olen oppinut jotenkin erottamaan hänet siitä sairaudesta. Hän ei ole sama kuin hänen sairautensa. Se ihminen mikä on siinä on se oikea. Ainakin vielä niin uskon.

Minulla ei ole nyt voimia lähteä suhteesta. Olen lähes kaikki tavarani hänen luo tuonut ja asun hänen kanssaan. Oma kämppä siis tyhjä.

Pettäminen on tosiaan ällöttävää. Netissä oon yrittänyt löytää jotain muuta, mutta en kykene mihinkään kun joku kiinnostuu - lähden foorumeilta vauhdilla pois kun alkaa sattumaan oma toiminta. Mä en pysty pettämään enkä halua niin kullalleni tehdä.

Niinkun tästä mun tekstistä näkee, olen vaikeassa tilanteessa. Tunteet menee edestakaisin. Välillä ajattelen, että hän on kaikkeni. Välillä taas, että hiljaako mua tässä hirtetään.

Kiitos voimien ja stemppien toivottamisesta! Kiitos kun vastailit mulle myös!

En usko, sillä bipot ovat usein helvetin itsekeskeisiä ja epäluotettavia. Mulla on bipomiehistä kokemusta kaksin kappalein exmies 1. oli ihan mahdoton ja ex-mies 2. sattui olemaan myös bipo , sietämättömän itsekeskeinen ja harhainen ja kolmatta ei enää tule. Mulle riitti nää henkiset vampyyrit, jotka ei ota vastuuta itsestään eikä tekemisistään tai tekemättä jättämisistään. Ei kannata bipojen kanssa olla kimpassa, hulluksi siinä tulee.

Minäkin olen seurustellut ns.terveitten naisten kanssa ja viimeisin oli henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen. Kokemusta on myös kun ilman diagnoosia oleva nainen pettää senku kerkiää. Kaikkia noita "terveitä naisia" yhdistää myös se, että eivät koe katumusta. Itse jos sanon joskus hivenenkin loukkaavasti, koen suurta syyllisyyttä ja katumusta. En voisi koskaan pettää tai käydä toiseen fyysisesti käsiksi tai henkisesti alistaa jne.