Ollaan seurusteltu puolison kanssa nyt jo 5 ja puol vuotta ja esiin on nyt noussu ongelma; olen huomannut, että puolisoni pelkää minua. Tai ei minua, mutta huomaan selvästi, hän pelkää tilanteita joissa minä suutun. Tämä tuntuu minusta tosi ikävältä; oonko tosiaan niin ikävä tyyppi että minun seurassa täytyy olla koko ajan varpaillaan ja seurata milloin olen suuttumassa tai en?
Monista asioita olen huomannu, että puolisoni ei kerro minulle totuutta. Tai jättää kertomatta asioita. Hyvin harvoin hän sopii itelleen mitään menoja tai ehdottaa mitään tekemistä; aina odottaa että minä teen ehdotukset ja on aina samaa mieltä. Hän ei koskaan kerro mitään omia mielipiteitään tai jos kertoo, niin ”jättää pakotien vapaaksi” niin että pystyy aina jälkeenpäin pyörtään puheensa. Jos ehdottaa jotain, niin huomaan selvästi että hän ehdottaa aina vain jotain sellaista minkä arvelee sopivan senhetkiseen mielentilaani...ihan kuin koko elämämme pyörisi sen ympärillä mikä on milloinkin minun ärsyyntyneisyyden määrä!
Minun on myönnettävä, että oon aikaisemmin ollut aikamoinen kiukkupussi ja ruutitynnyri. Mutta viime aikoina olen ollut rauhallisempi kuin ennen, ja nyt, ollessani rauhallisempi olen tajunnut sen miten helposti olen aikaisemmin ärsyyntyny ja miten pienestä olen nostanu metelin ja huutanu. Menetin aiemmin malttini helposti ja paiskoin tavaroita, mutta en koskaan satuttanu ketään enkä rikkonu mitään. Olen aina tykännyt kiivaista mielipidekeskusteluista. Monet niistä kyllä ovat päättyneet riitelyyn, ja siinä mielessä ymmärrän hyvin ettei puolisoni uskalla kertoa omia mielipiteitään.
Nyt näen tämän niin että on loogista että koska olen aiemmin raivostunut lähes kaikesta koko ajan, niin tietenkin sen jälkeen varoo sanomisiaan ja tekemisiään koska ei näköjään halua että suutun. Mitä oikein pitäisi tehdä? – Olen yrittänyt ottaa asiaa puheeksi, mutta puolisoni sanoo että kaikki on kunnossa, koska pelkää että minä suutun jos hän sanoo jonkin olevan minussa tai tilanteessa vialla.
Hän ei uskalla tavata kavereitaan tai sukulaisiaan...muistan joskus kiukustuneeni hänelle siitä että oli liikaa poissa ja riitelin joskus hänen siskonsa kanssa. Tuntuu että hän ei uskalla elää omaa elämäänsä oikeastaan ollenkaan koska pelkää että minä suutun hänelle. Monta asiaa menee pieleen siksi, että hän ei uskalla ajoissa kertoa minulle mitä on suunnitellut tekevänsä tai mitä haluais lomalla tehdä; hän pelkää että suutun jos hän haluaa tehdä jotakin muuta kuin minä. Aikaisemmin olisin siitä suuttunutkin, mutta en enää..
Oonko pilannut raivoamisella suhteeni? – Hän on hyvä ja rakastettava ihminen, mutta tuntuu että hän on minulle mukava vain siksi että yrittää varmistaa että minä olisin jatkuvasti tyytyväinen enkä suuttuisi. Olen tullut siihen tulokseen, että hän haluaa varmasti lähteä suhteestamme, mutta ei uskalla ottaa asiaa puheeksi koska pelkää että menetän malttini enkä hallitse itseäni.
Temperamentti on ollut osa minua ja tuntuu että minun on pakko saada päästää höyryjä ulos välillä. Mutta näköjään sillä on oma hintansa. Mutta rupiaa sekin paistaan läpi jos koitan olla jotain muuta kuin oma itteni...?
Monista asioita olen huomannu, että puolisoni ei kerro minulle totuutta. Tai jättää kertomatta asioita. Hyvin harvoin hän sopii itelleen mitään menoja tai ehdottaa mitään tekemistä; aina odottaa että minä teen ehdotukset ja on aina samaa mieltä. Hän ei koskaan kerro mitään omia mielipiteitään tai jos kertoo, niin ”jättää pakotien vapaaksi” niin että pystyy aina jälkeenpäin pyörtään puheensa. Jos ehdottaa jotain, niin huomaan selvästi että hän ehdottaa aina vain jotain sellaista minkä arvelee sopivan senhetkiseen mielentilaani...ihan kuin koko elämämme pyörisi sen ympärillä mikä on milloinkin minun ärsyyntyneisyyden määrä!
Minun on myönnettävä, että oon aikaisemmin ollut aikamoinen kiukkupussi ja ruutitynnyri. Mutta viime aikoina olen ollut rauhallisempi kuin ennen, ja nyt, ollessani rauhallisempi olen tajunnut sen miten helposti olen aikaisemmin ärsyyntyny ja miten pienestä olen nostanu metelin ja huutanu. Menetin aiemmin malttini helposti ja paiskoin tavaroita, mutta en koskaan satuttanu ketään enkä rikkonu mitään. Olen aina tykännyt kiivaista mielipidekeskusteluista. Monet niistä kyllä ovat päättyneet riitelyyn, ja siinä mielessä ymmärrän hyvin ettei puolisoni uskalla kertoa omia mielipiteitään.
Nyt näen tämän niin että on loogista että koska olen aiemmin raivostunut lähes kaikesta koko ajan, niin tietenkin sen jälkeen varoo sanomisiaan ja tekemisiään koska ei näköjään halua että suutun. Mitä oikein pitäisi tehdä? – Olen yrittänyt ottaa asiaa puheeksi, mutta puolisoni sanoo että kaikki on kunnossa, koska pelkää että minä suutun jos hän sanoo jonkin olevan minussa tai tilanteessa vialla.
Hän ei uskalla tavata kavereitaan tai sukulaisiaan...muistan joskus kiukustuneeni hänelle siitä että oli liikaa poissa ja riitelin joskus hänen siskonsa kanssa. Tuntuu että hän ei uskalla elää omaa elämäänsä oikeastaan ollenkaan koska pelkää että minä suutun hänelle. Monta asiaa menee pieleen siksi, että hän ei uskalla ajoissa kertoa minulle mitä on suunnitellut tekevänsä tai mitä haluais lomalla tehdä; hän pelkää että suutun jos hän haluaa tehdä jotakin muuta kuin minä. Aikaisemmin olisin siitä suuttunutkin, mutta en enää..
Oonko pilannut raivoamisella suhteeni? – Hän on hyvä ja rakastettava ihminen, mutta tuntuu että hän on minulle mukava vain siksi että yrittää varmistaa että minä olisin jatkuvasti tyytyväinen enkä suuttuisi. Olen tullut siihen tulokseen, että hän haluaa varmasti lähteä suhteestamme, mutta ei uskalla ottaa asiaa puheeksi koska pelkää että menetän malttini enkä hallitse itseäni.
Temperamentti on ollut osa minua ja tuntuu että minun on pakko saada päästää höyryjä ulos välillä. Mutta näköjään sillä on oma hintansa. Mutta rupiaa sekin paistaan läpi jos koitan olla jotain muuta kuin oma itteni...?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Luulenpa että miun kokemus on ollut olla se toinen tuon tarinan osapuoli.
Meillä kävi entisen kanssa näin: Kun tapasimme, exä oli oikein sydämellinen ja mukava tyyppi, ja siksi kai hänene rakastuinkin. Kaikki sujui todella hienosti ja tulimme hyvin juttuun. Mutta n. vuoden seurustelun jälkeen, varnaan kun pahin vieraskoreus oli karissut, alkoi sitten tapahtua. Ei yhtäkkiä, mutta hiljalleen huomasin että se alko ärsyyntyä yhä enemmän ja enemmän. Yhä pienemmistä asioista tuli yhä suurempi huuto.
Ajattelin, että ei minua valitus ja huuto haittaa, että ihmiset ovat omanlaisiaan. Mutta exän kiukustuminen haittasi todella paljon minun elämääni; hän oli minulle vihainen siitä kun tapasin muita ihmisiä, ruokailutavoistani, unirytmistäni, kaikesta mitä vain mieleen tulikin. Hän halusi aina olla se joka päätti mitä katsomme telkkarista tai mihin menimme lomalla. Jos ehdotinkin jotain; hän ajatteli että haluan eri asioita ja raivostui.
Käytännön elämä ei enää sujunut ja riitatilanteet olivat todella epämiellyttäviä; hiukan niitä pelkäsinkin, sitten lopuksi. En halunnut erota, joten ajattelin, että koitan saada tämän jotenkin toimimaan. Se johti siihen, että joudun laskelmoimaan tekemisiäni ja sanomisiani hyvin tarkkaan. Ja tässä vaiheessa voin sanoa, että mikä ikävintä, se alkoi sujumaan minulta todella hyvin; olinhan jo useamman kuukauden/vuoden jo seurannut häntä ja oppinut tietämään mistä hän raivostuu ja mikä tilanne johtaa mihinkin. Opin hyvin tarkasti arvioimaan, että missä vaiheessa on syytä ehdottaa mitäkin, ja mitä mieltä kannttaa mielloinkin olla. Mielipiteitä piti olla koska muuten hän suuttui, mutta samaa mieltä oli oltava oikeastaan aina, muuten oli tulossa riita.
Elimme pitkään maailmassa, jossa koko elämäämme hallitsi hänen eri mielialanvaihtelunsa. Tilanne oli todella vaikea. Kyllä hän tämän huomasi ja siitä sanoikin, ja samalla tavalla hiukan rauhoittuikin, mutta siinä vaiheessa oli jo myöhäistä yrittää luvata minulle että hän ei ole enää sellainen äkäpussi; muutaman vuoden aikana minuun oli tullut sisäänrakennetuksi tietynlainen toimintapa tietyissä tilanteissa, ja mukana oli vielä sekin, että en pystynyt luottamaan yhtään siihen että exä hallitsi itseään tai hermojaan vaikka kuinka lupasi.
Enpä voi sanoa että kuka tässä teki väärin ja kuka ei. Olen tuosta selvittyäni ajatellut, että ongelma ei ole ihmisissä vaan lähinnä siinä että sattui yhteen niin erilaiset ihmistyypit; toinen olikin helposti suuttuva ja toinen taas toisesta ääripäästä ja vielä niin ettei riitelystä pitänyt. Näiden kahden yhdistelmä on minusta aika huono, kun toinen suuttuu pikkuasioista, niin jos toinen ei ole samanlainen, alkaa tietysti varoa.
Minulla kesti kauan että sain itseni irti tuosta suhteesta. Suurin aika meni siihen että keräsin rohkeutta ottaa asian puheeksi, koska pelkäsin paljon hänen reaktiotaan. Kova reaktio sieltä sitten tulikin, mutta selvisin kuin selvisinkin. En ole katunut eroa hetkeäkään, aika oli aika raskasta. Eipä ollut omista haluist tai elämästä tietoakaan, kun kaikessa piti varoa että mitähän se toinen tästä tuumaa..
Se ei ole riitelyä, että toinen huutaa naama punaisena.
Se ei ole riitelyä, että erimielisyys ilmaistaan aina tunteella.
Pitäis opetella ensin tuntemaan itsensä ja ne asiat jotka vaikuttaa itseen joka ikinen päivä (koulu-, työ- ja perhepaineet ja -stressit yms) että vois ymmärtää omaa käytöstä eli sitä mistä se johtuu että kuppi menee aina niin herkästi nurin. Vasta sitten voi yrittää muuttaa sitä omaa käytöstä, sillä siihen se kumppanikin aina vastaa tai jättää vastaamatta.
Vastaamatta jätetään luonnollisestikin sillon kun koetaan ettei toisen kanssa voi kommunikoida.
Kaikki eivät provosoidu huutamaan samalla mitalla takaisin ja se kertoo ihmisen yksilöllisestä arvomaailmastakin.
Raivoaminen taas kertoo yli kiehuneista tunteista jotka voi toki purkaa muutenkin kuin kasaamalla vitutusta niin kauan että se räjähtää silmille pienimmästäkin sytykkeestä.
Anger management, you know.
Meil on futisjoukkueessa pari kaveri jotka menettää hermonsa melkein heti kun joku ei suju tai jotain tapahtuu. Sitä on jotenkin uskomatonta seurata sivusta kun ei tapahdu just mitää, mut jostain ne vaan kaivaa sen raivon. ja silloin näköjään katoaa kaikki kontrolli ja hallinta itestä. Omasta puolestani voin kyllä sen sanoa että vaikka noi samat tyypit ei aina raivoakaa, nii ei niihin kyllä juuri tule luotettua siinä mielessä että tilanne säilyis hanskassa. Senpä takia tuntuu ettei noi muutkaan joukkueen pelaajat oikein mielellään niiden kanssa tekemisissä ole, kentällä tai sen ulkopuolella.
Meni vähä sivuun aiheesta mutta kai tää oli tätä samaa juttua kuiteski. Vaikea on luottamusta takas saada jos joku on ollu hermoheikko. Kyllä tos pelissäki noille tyypeille tulee puhuttua ihan eri sävyyn ja eri asioista ku ns tavallisille kavereille..no, mut eipä tossa ny olla samal taval ite liossa ku vaikka parisuhteessa.
kyllä tuolle alistujalle tässä kerääntyy katkeruutta paljon. Se sitten joskus purkautuu, ja tuleekin kaikki kerralla...siinä vaiheessa päivän/parin huutaminen/kiukuttelu on varmaan aika pientä.
Oli syy nyt kummassa vain, niin ole nyt tarkkana; sinun selkäsi takana käydään varmaan suuremman mittakaavan neuvotteluaj, juonimisia ja muuta. Kyllä ihmiset muista ihmisistä vain puhuvat selän takana, siitä ei mihinkään pääse; sinua analysoidaan, arvostellaan ja mietitään että miten mikäkin tilanne pitäisi hoitaa. Niinkon tos joku jo sai, laskelmointi on sen toisen päässä alkanut jo kauan sitten; älä ihmettele kun huomaat että mikään asia ei ole yksinkertainen tai "fiilispohjalta" tehty :/
emäntä. Joka vitun asiasta sai aikaiseksi saatanallisen huudon. Ja herneet veti nenään jos jostakin asiasta ASIALLISESTI huomautit. Keskustelutaito ja muitten ihmisten huomioiminen täys nolla. Kaikenlaisia ihmisiä maa päällään kantaa.
Miun puoliso on just sellanen ko sinäki oot, mie en uskalla kertoa hälle mitään mikä vois hänet suututtaa. Nyt on just joulu tulollaan, ja miun pitäis lähtee ruotsiin sukulaisiin, olen tuon jo luvannutkin. Mutta en mitenkään uskalla kertoa puolisolleni tästä...en, vaikka matka on jo sovittu. Ajattelin, että aikuinen ihmine ko olen, nii miun pittää saaha tehä niinku haluan, mutta nyt kun olis sen kertomisen paikka niin ei uskalla sitten millää, ko tietää että toinen ei ees yritäkkää ymmärtää, raivostuupi vain ja siinä sitä sitte ollaa viikkoja vaikeessa tilanteessa.
Ko yhtää ei voi luottaa siihen että toisella säilyypi järki käes, vaikka kuinka o luvannu että kaiken voipi kertoa mikä vaivaa. mut ei tulsi mieleekää moine.
Tällä palstalla on aiemmin kirjoteltu siitä kun on samanlainen ongelma: kun hermot ei pidä sitten yhtään, ja pelätään ettei avoimies jaksa katella. Ihmiset ei taida oikein toimia loogisesti: pelkäävät että mies lähtee kun itse saadaan niin usein ja niin hurjia raivokohtauksia, mutta silti niitä saadaan, eikä hermo pidä. Et siis ole ongelmasi kanssa olenkaan yksin...mutta siinä olet kyllä oikeassa että tuolla räväkkyydelläsi on kyllä jonkinlainen hinta. ja toisaalta, miksi ei olisi? - Ei se ole kenekään syy että on tietyntyyppinen; eihän itselleen mitään voi. Jos sinä ole koko ajan vihainen ja toinen ei siitä tykkää, niin sitten te ette ole oikeat toisillenne. Näköjään teistä kumpikaan ei ole järin onnellinen; sinä kiukuttelet, hän tekee kovasti töistä ette kiukuttelisi, ja sinä kiukuttelet silti. (sanot että et enää, mutta vaikea sitä on uskoa; kyllä tuollainen hallitsematon raivoaminen on aina olemassa, et voi vain päättää että "nyt se loppu").