Olen ollut avomieheni kanssa nyt 5 vuotta yhdessä, molemmat olemme vielä nuoria.
Minä olen aina ollut taivaanrannan maalari, ikuinen haaveilija. Tiedän että en voi kaikkea saada, mutta olen aina pitänyt siitä että tavoittelen kuuta taivaalta, enkä "tyydy" muuhun. Avokkini on jalat maassa realisti, ei haaveile mistään eikä halua mitään. Rakastan miestäni ja meillä on ihanaa yhdessä, mutta lähiaikoina on alkanut mietityttään se että voiko tällaisella suhteella olla tulevaisuutta? En tiedä mitä itse haluan elämältä, muuta kuin sen että haluan kaiken. Mieheni ei halua mitään, hän ei haaveile mistään.
Onko kukaan parisuhteessa, missä toinen on haaveilija ja toinen sen täysi vastakohta? Voiko se toimia pidemmän päälle, vai kyllästyykö jossain vaiheessa realistin toisen jatkuvaan haaveiluun ja innostukseen, tai toisinpäin?
Minä olen aina ollut taivaanrannan maalari, ikuinen haaveilija. Tiedän että en voi kaikkea saada, mutta olen aina pitänyt siitä että tavoittelen kuuta taivaalta, enkä "tyydy" muuhun. Avokkini on jalat maassa realisti, ei haaveile mistään eikä halua mitään. Rakastan miestäni ja meillä on ihanaa yhdessä, mutta lähiaikoina on alkanut mietityttään se että voiko tällaisella suhteella olla tulevaisuutta? En tiedä mitä itse haluan elämältä, muuta kuin sen että haluan kaiken. Mieheni ei halua mitään, hän ei haaveile mistään.
Onko kukaan parisuhteessa, missä toinen on haaveilija ja toinen sen täysi vastakohta? Voiko se toimia pidemmän päälle, vai kyllästyykö jossain vaiheessa realistin toisen jatkuvaan haaveiluun ja innostukseen, tai toisinpäin?
Vastaukset 4
Vanhimmat
ainakin sen suhteen, ettei tätä elämää voi elää vastuullisesti pelkästen taivaanrantoja maalaillen, tai sitten pitää olla siinä niin hyvä, että ihmiset haluaa niitä sun tuotoksiasi. Ihan pelkkä haaveilu ja pohtiminen ei vie minnekään, eli mun nähdäkseni sun pitää ottaa vähän itseäsi niskasta kiinni. Voi olla niinkin, että se realistisempi osapuoli ei osittain siksikään halua mitään, kun tuntuu, että toinen haihattelee ihan kahdenkin edestä. Ainakin mun elämässä kävi niin. Mies maalaili taivaanrantoja, ja silloin kun vielä uskoin, että se siitä järkevöityy, kerettiin pukata kaksi lasta maailmaan. Siinä vaiheessa mä ajattelin, että kyllä tämän sortin vastuu saa miehen jalat maanpinnalle, mutta karkeasti erehdyin. Aikani kahta imeväistä ja leijailevaa miestä hyysättyäni totesin, että vain yksi äiti per asias ja laitoin taivaanrannan maalarin menemään haaveineen. Oma realistinen arki osittain koveni, mutta toisaalta helpotti, kun ei tarvinnut enää edes yrittää pitää ketään aikuisen kirjoissa olevaa holhouksessa. Sittemmin mies löysi naisen, joka ajatteli pystyvänsä suitsimaan lennokkuutta ja laittamaan pelkälle suunnittelulle stopin. Otsikkoa kun katsoin, niin ajattelin oitis, että rouva on jo työlääntynyt tehtäväänsä, mutta tämähän oli eri tarina.
Meillä kävi kyllä niin, että ne siivet loppujen lopuksi minulta, haaveilijalta katkesivat ja ilo katosi silmistä.
Se realistihan on loppujen lopuksi se vahvempi persoona ja vuosikausien hiljaisella manipuloinnilla saa haaveilijan pikkuhiljaa lopettamaan haaveilut ja mukautumaan arkeensa.
Valitettavasti.
Voihan se olla toki sitäkin, että se aikuisuus tuli ja maailma ei näyttänytkään julmuudessaan enään niinkään kauniilta ja haaveilemisen arvoiselta.
Haaveilu on kaukana tosiasioista ja pysyvät mukavina niin kauan, kuin ovat haaveina.
Tiesithän, että haaveilijan pahin vihollinen on masennus ja se on harmittavan tuttu vieras.
Mutta haaveile sä nuori vaan, se on sinun oikeutesi!
Riippuu miten toista kunnioitetaan ja mitä tehdään. Siis maalarin täytyy hyväksyä, että toiselle tärkeää on selviytyä, hoitaa arki ja siinä tulla siis vastaan: tehdä kuten toiselle on hyvä. Ottaa vähän enemmän vastuuta jne. Ja realistin täytyy joskus vaan hypätä mukaan, kannustaa unelmissa edes vähän ja ainakin hyväksyä se, että hän on suhteen ainoa realisti. Maalarit kun hiihtelee vähän omia polkujaan. Jos molempien yksilöllisyyttä kunnioitetaan, suhde voi toimia hienosti: maalari saa tarvitsemaansa maata jalkojen alle, ja kiinntyskohdan arkeen, realisti saa välillä taivaita ja unelmien pilviä.
Molemmat jos kuitenkin kantaa kortensa kekoon ja maalarikin tekee jotain (ettei se haaveilu nyt tarkoita että odotetaan kaiken tulevan kuin manulle illallisen, ilmaiseksi ja itsestään) niin hyvin voi toimia!
Olen yli 3kymmentä ja olen aina sanonut, etten tiedä, mikä minusta tulee isona: en tiedä vieläkään. Kuitenkin olen aina tehnyt töitä ja pyrkinyt siihen suuntaan minkä koen oikeaksi. Haaveistani en luovu, enkä ala elämään mitään "mitä kuuluu elää" elämää eikä kiinnosta mitä "muut sanoo". Paitsi "muu!" ;D
Hyvin toimii realistitkin, koen heidät ihailtaviksi. En halua olla sellainen, mutta ihailen sitä arkista vapautta. Mitä minulla ei ole, koska ahdistun, masennun ja kärsin, yhtä lailla kun innostun, nauran ja nautin. Heillä kaikki on tasaista, mutta varmaa. Minulla kaikki on vuoristorataa, mutta epävarmaa.
Joten kaikki riippuu kaikesta.
tarkemmin, mitä tarkoitat tällä haaveilulla? Tapahtuuko se muun elämän ohessa vai sen kustannuksella? Esim. itselläni on aina ollut paljon haaveita ja erilaisia fantasiamaailmoja: nämä toteutan vielä joskus-periaatteella. Näiden eteen teen pitkäjänteisesti töitä (esim. unelma-ammatti, säästöt matkailua varten jne.) Toiset ideat taas tuovat omanlaistaan tyydytystä sellaisinaan, ilman että niitä tarvitsee edes toteuttaa. (Vaikka millaista olisi seurustella jonkun tietyn ihmisen kanssa.)
Varmasti miehelläsikin on haaveita, mutta ovatko ne vain erilaisia kuin sinulla? Entä teetkö itse pohjustusta unelmiesi toteutumiseksi tulevaisuudessa, vai odotatko saavasi kaiken nyt, tässä ja heti? Kaikkea ei voi saada, vaikka olisit kenen kanssa tai aivan yksin, se on hyvä muistaa. Siksi ei kannata rikkoa hyvää parisuhdetta. Unelmointi tekee arjesta paljon siedettävämpää, joten nauti kuitenkin tuosta ominaisuudesta ja anna mielikuvituksen lentää. Paljosta on varaa myös vähentää ja jää jäljelle:D