Kertokaapa kokeneemmat, onko tästä ulospääsyä. Olen nuori nainen, olemme miehen kanssa asuneet avoliitossa parisen vuotta ja kaikki on mallillaan. Itse asiassa koko suhde oli alkaessaan minulle itsellenikin yllätys. Olin aina pitänyt itseäni erakkona, muutamat suhteeni olivat aika "kylmiä" (minun osaltani), en haaveillut mistään yhteisestä kodista tai perheen perustamisesta. Olen muuttanut paljon paikasta toiseen, asunut ulkomailla, opiskellut ja luonut uraa.
No, elämäni muuttui täysin kun tapasin nykyiseni. Luulin alkuhuumaksi, mutta vuosia on kulunut ja tässä sitä ollaan edelleen. En enää edes halua lähteä maailmalle, enkä mieti kaiken aikaa vain omaa tulevaisuuttani tai uraani, vaan meitä ja meidän tulevaisuuttamme. Asumme siis yhdessä, vaikka siitäkin ajattelin aina etten pystyisi sellaiseen kun olen kovin itsenäinen ja haluan tehdä asiat oman mallin mukaan. Liekö siis jonkinasteista kypsymistä tapahtunut.
Huolestuttavinta on huomata biologian tehneen tehtävänsä. Minusta, lapsivastaisesta ja muutenkin täysin ei-äidillisestä hahmosta, on alkanut kuoriutua kanaemomaisia piirteitä. Eräs kaunis päivä vain tajusin haluavani lapsia miehen kanssa. Ensimmäinen tunne oli järkytys: olenko mielenvikainen?? Olenko niin rakastunut etten osaa ajatella selkeästi. Mutta miten kauan voi tuollasiet tunteet laittaa rakastumisen piikkiin kun yhteiseloa on elelty jo aika pitkään, ja varmaan ei ihan vielä ole viimeinen tilaisuus hankkia niitä lapsia muutenkaan, että ns. biologinen kello tikittäisi viimeisillään...
Monesti täältä palstalta lukee miesten rasittuneita kommentteja kun nainen alkaa haaveilla perheestä ja omasta kodista... Mutta mitä nainen voi tässä tilanteessa tehdä kun nämä tunteet iskevät aivan puun takaa, ja ovat täysin erilaisia kuin mitä on koskaan ennen itsestään ajatellut? Voiko tästä järkeillä itsensä pois?
No, elämäni muuttui täysin kun tapasin nykyiseni. Luulin alkuhuumaksi, mutta vuosia on kulunut ja tässä sitä ollaan edelleen. En enää edes halua lähteä maailmalle, enkä mieti kaiken aikaa vain omaa tulevaisuuttani tai uraani, vaan meitä ja meidän tulevaisuuttamme. Asumme siis yhdessä, vaikka siitäkin ajattelin aina etten pystyisi sellaiseen kun olen kovin itsenäinen ja haluan tehdä asiat oman mallin mukaan. Liekö siis jonkinasteista kypsymistä tapahtunut.
Huolestuttavinta on huomata biologian tehneen tehtävänsä. Minusta, lapsivastaisesta ja muutenkin täysin ei-äidillisestä hahmosta, on alkanut kuoriutua kanaemomaisia piirteitä. Eräs kaunis päivä vain tajusin haluavani lapsia miehen kanssa. Ensimmäinen tunne oli järkytys: olenko mielenvikainen?? Olenko niin rakastunut etten osaa ajatella selkeästi. Mutta miten kauan voi tuollasiet tunteet laittaa rakastumisen piikkiin kun yhteiseloa on elelty jo aika pitkään, ja varmaan ei ihan vielä ole viimeinen tilaisuus hankkia niitä lapsia muutenkaan, että ns. biologinen kello tikittäisi viimeisillään...
Monesti täältä palstalta lukee miesten rasittuneita kommentteja kun nainen alkaa haaveilla perheestä ja omasta kodista... Mutta mitä nainen voi tässä tilanteessa tehdä kun nämä tunteet iskevät aivan puun takaa, ja ovat täysin erilaisia kuin mitä on koskaan ennen itsestään ajatellut? Voiko tästä järkeillä itsensä pois?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mitä sinä oikein pelkäät? Elämääkö? On aika luonnollista haluta lapsia ja perhettä. Olet aika onnellisessa asemassa, että olet itse huomannut näitä haluavasi. Kukaan toinen ei ole sinua vaatinut perustamaan perhettä, eikä ole tullut pakkotilannetta.
Jos teillä on parisuhteessa kaikki hyvin ja haluatte kumpikin perheen toistenne kanssa. Rakkautta riittää ja pystytte puhumaan toisillenne, ei ole mitään pelättävää. Onnistumisesta tai ikuisesta onnesta ei kukaan voi antaa takuita, mutta sitä ei tiedä jos ei edes kokeile. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita!
En ymmärrä miksi pelästyt maailman luonnollisinta ja tietyllä tavalla arvokkainta asiaa ja miksi koet, että siitä pitäisi järkeillä itsensä ulos.
Kai se suurin hämmennyksenaihe on tässä ajatus, että enkö tuntenut itseäni ollenkaan. Ihminen saa toki muuttua, ja olen siitä onnekas, että miehen kanssa on kaikki ovet pidetty avoimina, eli vaikken aluksi lapsia halunnutkaan, hänen mielestään voimme niitä ihan hyvin silti "hankkia".
Eniten kai pelkään, että minulla on jotenkin hormonien sotkema ylipositiivinen kuva perheen perustamisesta. Kun sitä kuitenkin tietää ettei lapsenkasvatus mitään nannaa aina ole yöheräilyineen yms. niin välillä sitä miettii että miksi järki sanoo toista ja tunteet toista. En näe itseäni hyvänä äitinä, enkä edelleenkään voi estää raivonpurkauksia kun joku raahaa kiljuvaa pentua kaupassa. En siis järjen tasolla välttämättä halua äidiksi, mutta silti mielessä pyörii ajatus perheen perustamisesta. Ristiriitaista?
Naisella on ihan luontainen perheenperustamisvietti. Toisilla se ilmenee voimakkaammin kuin toisilla. Sinulla ajoitus voi liittyä nimenomaan siihen, että tunnet miehesi olevan turvallinen ja luotettava kumppani, "hyvä isä" tulevalle jälkikasvulle. Tämä siis on ihan perus biologinen, ihmisen aivoihin ohjelmoitu vietti. Onko kyseessä hormonit vai hermoimpulssit mitkä sitten saa sut tiedostamaan tunteen, en tiedä.
Kuten itsekin totesit, tällainen vietti ei tarkoita sitä, että sinusta tulisi hyvä äiti tai että haluaisit aina sitä lasta. Kaikilla (tai ainakin lähes kaikilla) äideillä on hetkiä jolloin ei käsitä, miksi sitä jälkikasvua tuli koskaan hankittua. On hyvä että tiedostat nämä asiat. Toisaalta, se ei myöskään tarkoita automaattisesti että sinusta tulisi huono äiti. Koska tiedostat omat vajavaisuutesi, olet jop hyvällä tiellä paremmaksi vanhemmaksi!
Nykyään lapsenhankinta on monimutkainen juttu, varsinkin jos et ole varma haluatko vai etkö. Hienoa, että olet löytänyt kumppanin joka ilmeisesti tukee sinua, oli päätöksesi sitten kumpi vain. Yksi hyvä keino selvittää tunteita voisi olla, jos tuttavapiirissä tai sukulaisilla on vauvoja/nuoria lapsia. Ilmottaudu vapaaehtoiseksi hoitajaksi ja vietä aikaa lasten kanssa. Se, miltä sinusta tuntuu lasten kanssa ollessa ja sen jälkeen voi antaa sinulle hieman kuvaa siitä, mitä tuntisit omaa lasta kohtaan ja helpottaa päätöksen tekemistä. Ja jos vielä ei ole varsinaisesti kiire, niin voithan siirtää päätöksen tekemistä ja katsoa, menisikö perheenperustamisvietti ohi ajan kanssa. Sekin on mahdollista.
Mieti asiaa, pohdi tunteitasi, mutta älä stressaa liian paljon. Kirjoita fiiliksistäsi vaikka päiväkirjaa. Tee niin kuin sinusta parhaalta tuntuu. Muista, että hyväksi vanhemmaksi kasvetaan, ei sinun tarvitse olla heti täydellinen äiti jos lapsen päätät hankkia (tosin yrittää täytyy toki jaksaa). Jos taas päätät ette halua lapsia, on olemassa muitakin mahdollisuuksia olla lasten kanssa silloin kun sinusta siltä tuntuu.
Tsemppiä matkaan!
Ihan uteliasuudella kysyn mitä sinulle nykyään kuuluu "pelästynyt"?
-utelias