Kirjeitä suljetulta

ciscokis kirjoitti:

Hahmoterapiaa & pakkoruotsia





Piiriprofessori ja kunnanvaltuutettu Bruno Opus III oli leppoisa mies, poltteli joviaalisti siellä missä ei saanut ja tuoksahti toistuvasti tuontiomenaviinalle. Hän myös käytti sanaa ”niinkö” keskustelussa erittäin taitavasti, juuri siten, että kuulija tunsi itsensä täysin neuvottomaksi, kuin varsan raadoksi, jonka päällä hyppivältä korppikotkalta tämä tuli kysyneeksi: Niinkö.

Piiriprofessori sai minut lopulta tulemaan kaapista ulos tikkunekulla. Myöhemmin hän selitti käytökseni johtuvan suggestioherkkyydestä, ei suinkaan sokerihumalahakuisuudestani.

Osaston aulassa oli oleskelutila, jonka katonrajasta roikkui televisio. Kapine välkkyi lävitse vuorokauden. Piiriprofessori kehotti minua istumaan aloilleen - yksinkertaiselle puutuolille tuntemattoman naisen viereen - ja katselemaan ympärilleni, observoimaan, kuten piiriprofessori asiansa ilmaisi. Istuuduin ja vilkaisin ylitse salin: ihmisiä, potilaita. Nainen hymyili hampaattomalla suullaan. Pidin hänestä, intuitiivisesti. Hiuksille tosin joku olisi voinut tehdä jotain. Villasukasta tulisi varmaan hieno, niin värikäs se jo oli.

Huomioni kiinnittyi huoneen nurkkaan: potilas, joka näytti piirtäneen tussiviivalla itsensä nurkkaan, seisoi vasten kiviseinien muodostamaa kulmaa, kuin kotipesää, ylittämättä piirtämänsä pesän rajoja. Potilas seisoi siellä mumisten, ympärillään tuhannet keltaiset päällekkäin liimatut tarrapaperilaput, joihin oli kirjoitettu, nähtävästi, vaatimuksia naisille sekä miehille, että millaisia näiden tuli olla - voidakseen yleensäkin olla ja vaikuttaa. Keneen? Luultavasti häneen. Mielestäni hänen kaltaisiaan ei ollut kuin yksi – ja tämä henkilö oli jo pesässään. Joten kaikki vaiva oli mielestäni turhaa.

Tämän kurkottelijan ohitse käveli potilas, jonka pakaroiden välistä pilkotti vihanhallintaohjelman cd-levyke. Huomasin tapaus C:n kiertävän samaa kehää: nurkan kautta oville, ovelta toimimattomalle jukeboksille, jukeboksilta suuren pahvilaatikon kautta takaisin nurkkatapauksen luokse.
Jäin katselemaan pahvilaatikkoa. Sen sisällä oli joku, tai jokin. Laatikko oli peräsin Ikeasta ja siihen oli leikattu pyöreä reikä, ja reiästä katseli ympärilleen lampaan pää. Kun joku kulki laatikon ohitse, niin pää määkäisi. Ääni kuulosti oudolta: kaiku resonoi pahvisena. Oli varmasti tuskallista olla laatikon sisällä. Olin erottavinani äänessä totuuden ohuen särön, epäjohdonmukaisen laatutietoisuuden leukojen pakkoliikkeen.

Tein muistiinpanoja sormella ilmaan, sillä vierelläni istuva harakanpesä oli varastanut kuulakärkikynäni. Onneksi hän oli jättänyt vauvani rauhaan; tämä nukkui kapaloissaan reisieni päällä. Olen hieman huolissani hänen puolestaan, sillä löysin vaippoja vaihtaessani hänestä oudon merkin: Made in Hongkong. Vaihdoin vaipat nopeasti ja kapaloin hänet tiukasti pitkään - ehkä pisimpään liinaan, jonka olen matkoiltani koskaan ostanut – ja painoin poskeni hänen viileälle poskelleen. Olin huolissani kuumeen mahdollisesta noususta.

Oli rauhoittavaa katsella muiden potilaiden jatkavan leikkimistään muovileluilla: nukilla ja autoilla, sillä heidän mekastuksensa lattialla oli kuin pieni maailma riitoineen ja rakkauksineen, epäpuhtauksineen ja luuloineen, suoranaisine harhoineen; niin kuin potilaalla, jolla oli työn alla kaunis kuva naisesta, jota hän selvästi rakasti ja kaipasi. Karua kieltä. Muuten muiden Reinojen rollaattorien renkaat vain juuttuivat sanapelien ympäri lentäneisiin tavuihin ja taittoivat matkalta ja asialta siivet. Ilma loppui muistiinpanoiltani, tila. Keskityin pakkoruotsikeskusteluun.

Olin kuin taidenäyttelyssä, kunnes olkapäälleni laskeutui tuttu käsi. Tuntisin sen missä ja milloin tahansa, erottaisin miljoonista muista vaivatta.

Hän oli saapunut. Hän, joka myi ja osti olematonta.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä