Ranskalaismarokkolainenmies

Että olet naiivi, "eksotiikasta" sekaisin mennyt bimbo?

Herätti, että ei ole mitään merkitystä minkälainen kulttuuri jonkun ihmisen maassa on, siis ihmisestä josta pidän. Mitä väliä sillä maan kulttuurilla on, jeezzz!

Islam on samanlainen uskonto kuin kristinuskokin, jotkut harjoittavat sitä enemmän tai vähemmän kuin toiset, media välittää vain niitä helvetin kulttuurin superylläpitäjiä, mitä esim mellakat ja viha ei ole, mitkä johtuvat viattomien ihmisten tappamisista-----> koston halu-----> kaikissa ihmisissä, ei ainoastaan arbimaiden ihmisissä.

Mitä vielä... eroa monta kertaa yrittänyt? siihen on varmasti joku syykin...

Niin ja... en kyllä tajua miksi et kerro vanhemmillesi asiasta, mitä väliä sillä on jos välitätte toisistanne... siis sen verran, että olet halunnut erotakin hänestä... joo.

Mitä ajatuksia kirjoituksesi herätti?
Hmm... No ihan ensiksi on kysyttävä, miksi on ollut välirikkoa ja olette erota yrittäneet? Jos jo suhteen alkuvaiheessa yhdessäolo takkuaa, pitäisi minusta tosissaan miettiä onko mies oikea? Myöhemmin ero onkin jo hankalampaa, varsinkin henkisesti, kun toisen läsnäoloon on ehtinyt niin totaalisesti tottua.

Tämä siis järkiajattelua, nyt omaan kokemukseen...

Minä olen naimisissa itä-eurooppalaisen miehen kanssa. Aluksi meillä elämä oli ihanaa, kuherruskuukautta sanan parhaassa merkityksessä. Vanhempani eivät suhdetta hyväksyneet, mutta kaiken sen rakkauden keskellä en jutuista välittänyt. Vasta myöhemmin arjen astuessa suhteeseen mukaan, alkoivat vanhempieni sanat satuttaa.
Vanhempani ovat tuollaisia jurrikoita, joita ei hevillä ulkomaanelävän puolelle käännytetty. Meillä tilanne oli lähinnä selän takana puhumista, puhuttiin minusta kuin olisin typerääkin typerämpi akankuvatus, joka oli mennyt sekoamaan tummiin silmiin ja joka pian pettyisi karvaasti ulkomaanelävän vaihtaessa minut nätinpään. ;o) Jatkuvasti vanhempani myös jaksoivat jankuttaa miehen tavoista kuin ne olisivat olleet kuusta ja jotain hirvittävän paheksuttavaa... Esimerkiksi sellainen tavallinen asia, ettei mieheni pidä perunasta, oli äidilleni kuin joku henkilökohtainen loukkaus. Hankalaa siis oli...

Siinä vaiheessa kun menimme naimisiin (vuosien kuluttua suhteen alkamisesta) minä ja mieheni olimme lopen kyllästyneitä kuuntelemaan muiden mielipiteitä, joten menimme kaikessa hiljaisuudessa naimisiin maistraatissa vain sellaisten ystäviemme seurassa, jotka suhteemme ymmärsivät, eivätkä olleet joka käänteessä sitä ennustamassa tuhoon. Tämä loukkasi vanhempiani. Miksi ihmeessä meidän olisi pitäisi ottaa lainaa, järjestää isot ja hienot häät ja kutsua vieraiksi ihmisiä, jotka eivät liitollemme hyvää toivoneet? Valitsimme mielummin toisemme hiljaisuudessa kuin teeskentelijoiden ympäröimänä.
Tästä on monia vuosia, mutta edelleen ajattelen suhteemme alkuaikoja ikävin mielin. Vanhempani ovat nykyisin mieheeni tottuneet, eivätkä puhu hänestä pahaa, mutta eivätpä juuri hyvääkään. Lapsemme ovat sulattaneet suuren osan isovanhempiensa sydänmestä.

Minunkin mieheni on paperilla muslimi, mutta niin maallistunut, ettei ole eläessään edes moskeijassa käynyt. Me tulemme mainiosti toimeen, rakastamme toisiamme ja meillä on paljon yhteistä. Varsinaisia kulttuurieroja ei ole, vain luonteeneroja. Minä en kadu hetkeäkään mieheni valitsemista elämänkumppanikseni, mutta kieltämättä olisi ollut kiva, jos kaikki olisi sujunut leppoisammin.

Sinun pitää nyt vain punnita rakastatko miesystävääsi, onko teillä todella niin paljon yhteistä ja tuletteko todella yhdessä toimeen? Mitä vanhemmille kertomiseen tulee, niin aikuinenhan sinä olet. Oma on elämäsi, muiden mielipiteistä viis. Ja voihan olla, etteivät vanhempasi asiaan huonosti edes suhtaudu.
Minä olin juuri täysi-ikäinen kun aloin tämän taiston, kymmenisen vuotta sitten. Hyvin vähäisin eväin siis matkassa kun vielä aivan riippuvaien vanhemmistani taloudellisesti.

Punnitse suhdettanne kaikessa rauhassa, äläkä hätäile päätösten kanssa. Parhaiten ne tulee tehtyä kun tehdään omalla painollaan. Kyllä se päivä tulee kun tiedät miettimättäkin onko mies sinulle oikea vai ei, odota sitä. Vai tiedätkö jo?

Moi,

Mun viimeisin poikaystävä on myös taustaltaan muslimi...Yhdessäoloa se ei haitannut pätkääkään, mella meni kauan aikaa ennen kuin edes tajusin kysäistä hänen uskontoansa, se kun ei mitenkään käynyt ilmi meidän yhteisessä ajassa. Eli kuten minäkään en muista mainita omaa kristillistä taustaani, kun en niin uskonnollinen ole, ei ole hänkään. Hänen äitinsä kuulemma oli perheestä ainoa joka oli hieman uskovainen, mutta äitikin hyväksyi minut ihan ilolla.

Niin...perheelleni kerroin asian vitsaillen, että olen nyt sitten napannut kunnon muslimin itselleni, täytyy pistää hunnut päähän jne.. Vaikka isänikin on ennakkoluuloinen, niin tällä tavoin hän pystyi suhtautumaan paremmin. Tietenkin jos sun poikaystävä on uskonnollinen täytyy keksiä muut keinot, mutta kun mun ei ollut, niin laitoimme asian vitsiksi :)

Mutta nyt sitten jatkosta ei ole tietoa, koska olen palannut takaisin suomeen, tutustuimme asuessani itse ulkomailla kauan aikaa. Aika näyttää...mutta tuskin meidän suhteessa, kävi niin tai näin, on uskonnolla juurikaan merkitystä.
Eli jos teillä muuten synkkaa eikä kulttuurierot todellakaan ole liian suuria, niin kyllä siitä selvitään, älä huoli! Älä vain laita itseäsi mihinkään sellaiseen tilanteeseen josta et ole varma...