Luin jotain vanhaa artikkelia, jossa luki näin:
"Vaaranen pitää kahta vuotta kriittisenä rajana parisuhteessa.
- On klassinen raja, että kahden vuoden paikkeilla joitakin päätöksiä pitäisi tehdä. Jos suhteessa mennään sen yli, viivyttely saattaa venyä pitkäksikin."
Mitä olette mieltä? Itsellä kohta pari vuotta täynnä ja tulevaisuus siintää jo mielessä. Myönnetään, haluan kihloihin ja sitten parin vuoden sisään naimisiin. (En halua kylläkään prinsessahäitä.) Miehellä ei tunnu olevan yhtä kiire ja pelkään että olen pian samassa loukussa kuin monet muutkin naiset. Eli että mielelläni olisin aviossa jonkin aikaa ennen lapsien saantia ja mies ei kykene ymmärtämään että aikaa ei naisilla loputtomasti ole, etenkin jos useampi lapsi haaveissa.
Pelkään, että mieheni kokee painostamisena, jos täräytän hänelle asian noin vain päin näköä. Ylläolevassa lainauksessa oleva seikka kuitenkin tuntuu pitävän paikkansa kun katselee ympärilleen: mitä kauemmin suhde/avoliitto kestää ilman konkreettisia sitoumuksia (kyllä, avioliitto on minulle sellainen), sitä todennäköisempää on että se jämähtää sellaiseksi. Ja yleensähän tämä menee niin että nainen odottelee kosintaa ja mies viivyttelee sitoumusta niin kauan kuin on mahdollista (viitaten Heli Vaarasen tutkimukseen).
Ovatko nykymiehet vastuunpakoilijoita? Luulen, että naisen tarve suhteen "turvallistamiselle" (ok, voi olla psyykkinen juttu, joku tulee kuitenkin mesoamaan ettei avioliitto muuta mitään) on ihan luontainen ja silti naisia syytetään painostamisesta ja vaikka mistä..
"Vaaranen pitää kahta vuotta kriittisenä rajana parisuhteessa.
- On klassinen raja, että kahden vuoden paikkeilla joitakin päätöksiä pitäisi tehdä. Jos suhteessa mennään sen yli, viivyttely saattaa venyä pitkäksikin."
Mitä olette mieltä? Itsellä kohta pari vuotta täynnä ja tulevaisuus siintää jo mielessä. Myönnetään, haluan kihloihin ja sitten parin vuoden sisään naimisiin. (En halua kylläkään prinsessahäitä.) Miehellä ei tunnu olevan yhtä kiire ja pelkään että olen pian samassa loukussa kuin monet muutkin naiset. Eli että mielelläni olisin aviossa jonkin aikaa ennen lapsien saantia ja mies ei kykene ymmärtämään että aikaa ei naisilla loputtomasti ole, etenkin jos useampi lapsi haaveissa.
Pelkään, että mieheni kokee painostamisena, jos täräytän hänelle asian noin vain päin näköä. Ylläolevassa lainauksessa oleva seikka kuitenkin tuntuu pitävän paikkansa kun katselee ympärilleen: mitä kauemmin suhde/avoliitto kestää ilman konkreettisia sitoumuksia (kyllä, avioliitto on minulle sellainen), sitä todennäköisempää on että se jämähtää sellaiseksi. Ja yleensähän tämä menee niin että nainen odottelee kosintaa ja mies viivyttelee sitoumusta niin kauan kuin on mahdollista (viitaten Heli Vaarasen tutkimukseen).
Ovatko nykymiehet vastuunpakoilijoita? Luulen, että naisen tarve suhteen "turvallistamiselle" (ok, voi olla psyykkinen juttu, joku tulee kuitenkin mesoamaan ettei avioliitto muuta mitään) on ihan luontainen ja silti naisia syytetään painostamisesta ja vaikka mistä..
Vastaukset 24
Vanhimmat
Aikaako ei naisilla loputtomasti ole? Mistäs tällaista oikein repäisit? Onneksi et yleistä kuin todella paljon tekstissäsi. Eli tehdää ne penikat vaikka pakolla ja jäädään sitten yksinhuoltajiksi?
Lapset tehdään sitten kun kummatkin ovat valmiita siihen, ei ennen.
Ei järki älä jätä!
Pointti tais olla se, että kuinka kauan kannattaa odottaa miehen sitoutumista. Jos nainen on valmis ja mies ei, kuinka kauan kantsii odottaa... Aika kuluu koko ajan, ja mies ei välttämättä ole ikinä valmis. Kun asia selviää, saattaa se olla naiselle jo liian myöhäistä toisenkaan miehen kanssa.
meinaat pyöräyttää sen esikoisesi 20 vuoden päästä?
On aikas lailla biologinen fakta, että viiskymppinen mies voi vielä "päättää" tulla isäksi, mutta samanikäisellä naisella ei ole enää varaa valita.
Mulla meni nelikymppisenä pitkä parisuhde poikki. Ei lapsia. Samainen parisuhteen poikki meno teki minusta lapsettoman loppuiäkseni - en kerkeä enää uutta suhdetta rakentamaan ja siitä raskaaksi laittautumaan. En ole valmis tekemään lapsia ihan kenen tahansa kanssa, tarvitsen ainakin muutaman vuoden kaksinoloa ennen lasta... ja tällä laskuopilla olisin 45, ennen kuin voisin lasta harkita. Se on jo liian riskialtis ikä ensisynnyttäjälle.)
Ymmärrän ap:n huolen, mutta en osaa auttaa. Jos mies on kumminkin ilmaissut halukkuutensa lapsiin "sitten joskus", niin kannattaisi ottaa aihe puheeksi ja nostaa biologinen kello esiin :)
Juurikin näin. En tiedä mistä yleistämisestä minua syytettiin: tässä puhuin oman mieheni näkemyksestä, joka toistuu sellaisissa kommenteissa kuin "onhan meillä aikaa", "ehkä sitten joskus" jne. En toki yrittänytkään yleistää että kaikki miehet jahkaisivat asian suhteen.
Minulla on aina ollut pari periaatetta. Joko ei ollenkaan lapsia, tai sitten useampi kuin yksi (mutta jos niitä ei enempää siunaannu niin en valita, mutta lähtökohtaisesti mielellään useampi lapsi). Sisarukset ovat suuri rikkaus! Lisäksi haluan olla naimisissa lapsien tullessa, eikä lasten tarvitsisi ihan toistensa perään syntyä, vanhempien jaksamisenkin vuoksi.
Ok, ehkä voin noista periaatteista joustaa, mutta mies ne kyllä tietää. Enemmän pohdituttaa se, että onko yhteiskunta uskotellut miehille tuon, että aikaa kyllä on tai jos lapsia ei halua nyt niin nuorempi misu löytyy niitä myöhemminkin tekemään jos nykyinen emäntä ei siinä vaiheessa lapsia enää saakaan kun mieskin niitä haluaisi..?
Itse kun olen mieheni kanssa samanikäinen, pelkään että jään juuri sen takia lapsettomaksi, että hän kokee ITSELLÄÄN olevan vielä paljon aikaa "aikuistua" ja kasvaa mieheksi, joka voisi ottaa myös isän roolin. Miehillä on todellakin vanhemmaksi tulossa paljon enemmän joustoa kuin naisilla! Ja hyvää miestä en halua jättää vain siksi, ettei hän tällä sekunnilla lapsia halua.
Tekstistä päättelin sinun olevan noin 25 vuotias? Ja tuosta kommentista minkä kirjoitit " hän kokee ITSELLÄÄN olevan vielä paljon aikaa "aikuistua" ja kasvaa mieheksi, joka voisi ottaa myös isän roolin." Minkä ikäinen olet? Jos olet 25, on sinulla vielä vuosia ja vuosia aikaa, ymmärrän täysin ettei teillä ole miehesi mielestä kiirettä.
Tämä asia on mielestäni hyvin yksinkertainen. Lapset ovat yhteinen asia. Toista ei tule painostaa asiaan (vaikka ymmärrän pointin, että jos olet 40 vuotias eikä sinulla ole lapsia, niin kiire on kova). Lasten kasvatus on hyvin palkitsevaa, mutta rasittaa parisuhdetta monella tavalla. Ehkä rasitus on väärä sana, mutta muuttaa sitä kuitenkin.
Itse sain ensimmäisen lapseni ollessani 31-vuotias, olimme olleet mieheni kanssa yhdessä 8 vuotta tuolloin. Ei meillä ollut kummallakaan kiirettä, pari vuotta sitten vain aika tuntui hyvältä ja yhteisellä päätöksellä päätettiin tämä "projekti" aloittaa :). Minä toin asian tuolloin esille ja ilokseni miehenikin sanoi silloin ajatelleensa asiaa, hänkin olisi valmis.
Tämä on tietysti prioriteettikysymys, haluatko sitoutua "loppuiäksi" tähän hyvään, mutta ei lapsenteosta innostuneeseen mieheen, vai katsotko omat tavoitteesi elämän suhteen tärkeämmiksi kuin tämän tietyn miehen kanssa jatkamisen.
Minusta aloittajalla on ihailtavalla tavalla elämän realiteetit selvillä ja selkeä näky siitä, mitä itse haluaa (ja arvatenkin myös ns. kanttia ja resursseja myös toteuttaa toiveensa). Itse pitäisin hyvänä ratkaisuna vuoden sisällä väliin lempeästi, välillä tiukasti hankkia mieheltä selkeät vastaukset (kyllä tai ei aikatauluineen) häntä askarruttaviin kysymyksiin. Siis kihlaus, häät, lasten saaminen.
Dr Philin vaimo, Robin, aikoinaan "heitti ulos" Phil-nuorukaisen, joka ei osannut päättää naimisiinmenosta. Robin ilmoitti tyynen rauhallisesti, että takaisin saa tulla vain kosimaan. Ja Phil palasi.
Nainen, joka ei uskalla/osaa/halua vaatia mitään, tuskin toivomiaan asioita saakaan, ellei satu seurustelemaan hyväntahtoisen ajatustenlukijan kanssa.
Painostusta, voi voi. Näiden miesten isoisät kärsivät nuorukaisina vilua ja nälkää sekä alituista kuolemanvaaraa Suomen talvi- ja jatkosodissa. Ja nyt 30-vuotiasta Jani-Petteriä ahdistaa kovasti ajatus naimisiinmenosta ja isyydestä, asuttuaan ja nautittuaan avioelämästä kaksi vuotta rakastavan naisen kanssa.
Minkä ikäinen olet? Olisi helpompi ottaa kantaa, jos kertoisit ikäsi. Jos olet alle 3-kymppinen, niin ehkä sitä aikaa lasten hankkimiseen vielä on. Jos olet lähempänä neljääkymppiä, niin sitten asialla alkaa olla kiire. Tuota kahden vuoden aikarajaa suhteessa en oikein ymmärrä. Kai se nyt riippuu siitäkin, minkä ikäisiä ihmiset ovat. Eli jos 18-vuotiaina on alettu seurustella, niin tarkoittaako se sitä, että 20-vuotiaina on alettava suunnitella häitä? Minusta senikäinen on vielä aika nuori sitoutumaan loppuelämäkseen. Kukin tietysti tavallaan.
Tulkitsisin tekstin niin että jos mitään ei tapahdu kahdessa vuodessa, ei kannata jäädä odottelemaan. Itse sanoisin kuitenkin n. kolme vuotta. Nykymiehet tosiaan haluavat suhteelta ennekaikkea turvallisuutta, naisen tulee olla varaäiti. Jos nainen suostuu siihen rooliin, mies luultavasti tajuaa että jotain puuttuu (intohimo, rakkaus) ja alkaa etsiä sitä muualta. Mukavuudenhaluisena hän ei kuitenkaan tee elettäkään jättääkseen varaäitinsä. Mies siis lorvii suhteessa niin kauan kuin se on turvallista, vaikka ei olisi tyytyväinen kumppaniinsa tai suhteeseen. Sen sijaan jos mies on todella rakastunut, hän käyttäytyy prinssimäisesti ja kosii kyllä ja aikaisessa vaiheessa. Ilman painostuksia tai kehoituksia.
Haluatko että mies haluaa naimisiin kanssasi, vai onko sinulle ihan sama haluaako hän, kunhan sinä pääset naimisiin? Sitoutumuskysymykset määrää suhteenne laadun ja aitouden hyvin pitkälle. Jos kosintaa ei tule, hän pitää sinua turvallisena varaäitinä ja odottelee samalla parempaa.
Sinun pitää päättää kumpi on tärkeämpää mies vai avioliitto ja lapset.
Jos koet että avioliitto ja lapset, ja miehesi ei keskustelujen jälkeen ole vielä valmis ja sinä olet, sinun tulee yksinkertaisesti etsiä uusi mies. Ajan käsite ja kihlat ja avioliitto ovat monille tärkeydeltään eriarvoisia, ja oletko varma että kumppanisi haluaa lapsia?
Olen ollut kumppanini kanssa kohta 10 vuotta (minulla ikää 33 vuotta), emme halua kihloihin tai naimisiin ja lapsientekoakin ollaan lykätty. Kelloni on käynyt tikittämään hieman kuuluvammin ja muutaman kerran olen ottanut asian puheeksi. Mutta jos totta puhutaan, pidän mieluummin mieheni kuin lapsen yksinhuoltajana tai lapsen kaksin jonkun toisen miehen kanssa. (tosin miehellä ei ole mitään lapsia vastaan).
Älä hätyytä miestäsi. Olette olleet yhdessä vasta vajaat kaksi vuotta, ja monille tämä aika ei yksinkertaisesti ole vielä tarpeeksi (ja hyvin ymmärrettävistä syistä sillä melkein puolet avioliitoista päätyy eroon). Kannattaisi myös miettiä miksi suhteenne nykyisellään ei ole sinulle enää tarpeeksi (luuletko että kihlaus tai avioliitto muuttaa suhteenne toisenlaiseksi tai luo jotain lisäturvaa)?
Miksi viittaat tutkimuksiin? Ihmissuhteita ei voi lokeroida. Onko kaveripiirissäsi kaikki naimisissa ja perheellisiä? Älä anna sosiaalisen paineen vaikuttaa oman elämäsi ratkaisuihin sillä näin teet varmasti virheen.
Eksyinpä vahingossa vanhaan aloittamaani keskusteluun. Valitettavasti sama tunne painaa mielessä edelleen. Oikeastaan mitään muuta edistystä suhteessamme ei ole ollut kuin keskustelu asiasta. Edelleen jotenkin etäisellä tasolla, ihan kuin naimisiinmeno tai lapset eivät koskettaisi meitä vielä vuosikausiin. Omasta mielestäni taas asioista pitäisi alkaa tehdä konkreettisia päätöksiä kun kolmenkympin ikäpyykki lähestyy.
Ehkä annan ihmisten mielipiteiden vaikuttaa liikaa kun itse taistelen kahden ajatusmallin välillä: toisaalta on hyvä olla yhdessä useampi vuosi (meillä nyt reilu kolme, tosin tunsimme toisemme ennen suhdetta), toisaalta nopea sitoutuminen voi olla merkki sopivan kumppanin löytymisestä. Itse luulin löytäneeni hyvän puolison, koska aiemmin en ole edes harkinnut avioliittoa tai lapsia kenenkään kanssa. Tietysti iän karttuminenkin vaikuttaa, vaikken koe itseäni epätoivoiseksi.
Olen yrittänyt miehen kanssa keskustella mutta pyörimme edelleen "sitten joskus" -kehää.
Mukavaa että tulit takaisin valaisemaan tilannettanne. Ensinäkin on hienoa jo sekin, että olette edelleen yhdessä. Suhde vaikuttaa siis turvalliselta. Suhteita on myös monenlaisia. Täysin erilaista lähtökohdista olevat parisuhteet voivat olla erittäin onnellisia erilaisuudestaan huolimatta. Ei siis kannata turhaan verrata omaa parisuhdetta muiden suhteisiin, etenkin kun monessa tapauksessa kaikki ei ole sitä miltä näyttää.
Sinä lähestyt siis kolmeakymmentä? Oletko ajatellut, että onko kyseessä legendaarinen kolmenkympin kriisi? Aika jolloin on tehtävä ratkaisuja.
Itselläni iski kyseinen kriisi n. 25 vuotiaana, eli siis etuajassa. Kaikki elämän osa-alueet menivät uusiksi, mutta ei ole tullut toista kriisiä tuon jälkeen ja nyt elän onnellsta elämää.
Sanot että luulit löytäneesi hyvän puolison, koska aiemmin et harkinnut avioliittoa tai lapsia. Onko kyseessä siis kumppanin hyvyys, vai iän tuoma kypsyys avioliittoon ja perheeseen? Entä mitä mieltä miehesi on sinusta vastaavassa mielessä, oletko hänelle hyvä puoliso?
En uskalla neuvoa, kun hyvääkin tarkoittava neuvo voi mennä metsään. Mutta itse tekisin niin, että antaisin miehelle selkeän deadlinen mihin mennessä jonkinlainen päätös on tehtävä. Naisen hedelmällisyys alkaa laskea radikaalisti juuri tuossa iässä, ei vaan voi liikaa odottaa.
Olen alkanut "tyytyä" tilanteeseen, koska meillä menee kuitenkin ihan hyvin, eikä konkreettisia syitä erota juuri ole. Tosin voihan tuo sitoutumattomuuden tunne sellaiseksi muodostua. Taustalla on kai kovin erilaiset ajattelutavat siitä mitä esim. avioliitto tarkoittaa ja milloin perheen perustaminen on ideaalia. Mies on hyvin rationaalinen, ja haluaa että kaikki on kunnossa, ns. valmista. Itse taas ajattelen, ettei mitään oikeaa hetkeä tule välttämättä koskaan. Pelkään että reilusti yli kolmekymppisenä en jaksakaan enää alkaa ajatella perheen perustamista koska on niin tottunut olemaan rauhassa ja nauttimaan omasta ajasta, tilasta ja muista jutuista elämässä. Miehelle taas avioliitto ei ole ollenkaan rakkauden osoitus vaan juridinen sopimus, jota ei tarvita ennen kuin on lapsia...
Ehkä kyse sitten on kolmenkympin kriisistä. Tuntuu että elämä olisi turvallisempaa jos tekisi ne normaalit jutut niin kuin muutkin. Hassua sinänsä, kun on koko pienen ikänsä kyseenalaistanut vallitsevia normeja, ja miettinyt haluaako edes perhettä. Sikäli kai olisi ehkä hyvä odottaakin, toisaalta en tiedä uskonko kriiseihin vai onko kyse vain juuri tästä tilanteesta.
En ole osannut muuta kuin muuttaa ajattelutapaani enemmän päivä kerrallaan -tyyppiseksi.Olen todennut että elämä ei ole niin hirveää että muutosta pitäisi ajaa kynsin hampain, ainakaan vielä.
Kirjoittelet fiksusti aiheesta. Olen 38 vuotias mies. Jos miehesi on rationaalinen luonne niin hän ei välttämättä koe ikinä olevansa valmis lapsien tekoon. Ei lapsen saamiseen voi koskaan olla täysin valmis jos niitä ei entuudestaan ole. En minäkään ollut aikoinaan valmis eikä tilanne ideaali kun musta tuli isä 22 vuotiaana opiskelija. Onneksi tuli niin nyt on tuo teini joka on mulle tärkeintä koko maailmassa. Lapsen saaminen sitten valmistaa ja kehittää ihmisen isäksi tai äidiksi.
Mielestäni 3-kympin kriisiä ei ole vaan kriisi tulee muutoksesta kun siirrytään elämäntilanteesta toiseen esim. opiskelu -> työelämä jne. Sinulla saattaa olla kriisinpoikasta koska haluat muutosta mutta miehesi jarruttaa.
Mun mielestä sun kannattais selittää miehellesi että tilanne lapsien saamisen suhteen ei tule olemaan ideaali koskaan ja että sinä haluat lapsia vielä kun olet nuori. Elämä on tässä ja nyt.
Sellainen riski on olemassa että miehesi takaraivossa on ajatus siitä että et ole hänelle se oikea vaikka teillä meneekin hyvin. Häntä pelottaa ns. lopullinen sitoutuminen. Hyvin tuttu tunne minullekkin.
"Sellainen riski on olemassa että miehesi takaraivossa on ajatus siitä että et ole hänelle se oikea vaikka teillä meneekin hyvin. Häntä pelottaa ns. lopullinen sitoutuminen. Hyvin tuttu tunne minullekkin."
Toki tuollainen riski on, tiedostan sen. Eniten ihmettelen näissä tilanteissa, että voiko mies todellakin olla niin kovanahkainen että vaikka tiedostaisi että tämä ei ole oikea nainen eikä hän koskaan tämän kanssa sitoudu tai perhettä perusta niin roikottaa naista niin kauan kanssaan kunnes parempi osuu kohdalle ja nainen jää pahimmassa tapauksessa ilman perhettä. Itse en haluaisi pitää kiinni miehestä, joka haluaisi täysin eri asioita, jos kompromissia ei ole (kuten lapsiasiassa ei ole). Toki naisellakin on oltava selkärankaa puhaltaa peli poikki, mutta kohteliasta olisi kaiketi myös mieheltä jakaa näitä tuntojaan, että voisi edes vähän varautua. Omalta avokilta kysyin suoraan että jos ja kun hän aikoo naimisiin ja lapsia saada, olenko minä se kenet hän näkee vaimonaan ja lastensa äitinä. Ehkä fiksu mies sitten valehtelee silmä kirkkaana, mutta hän vastasi tuohon että olen, ja siksi olen vielä uskaltanut odottaa. Painostamaan en rupea, mutta olen myös itseni kanssa tehnyt rauhan sen kanssa että tämä mies ei voi olla osa tulevaisuuttani loputtomiin, jos juna alkaa mennä niinsanotusti ohitse esim. lasten saamisen kannalta.
Mies nauttii seksisuhteesta tyttöystävän kanssa. Se tietenkin muuttuu täysin lasten synnyttyä. Mies, joka kieltää lapset naiselta, on epäreilu tätä kohtaan. Jossain vaiheessa miehen pitää tajuta, että naisenkin pitää saada omansa.
Mutta jos miehestä ei ole isänvastuun kantajaksi, hänen ei pidä lapsia lähteä tekemään, eikä naisenkaan pidä langeta kiusaukseen, jota tulee sitten yksinhuoltajana katumaan. Parempi todeta tilanne rehellisesti itselleen ja etsiä uusi mies.
Miksi miehet menisivät nykyään avioliittoon, kun ei se merkitse pidemmässä juoksussa naisille mitään syvällisempää sitoutumista. Nykyään lähdetään vaivattomasti avioliitosta. Toki miehetkin lähtevät.
Avioliitto on kova taloudellinen sitoumus. Nainen on varmaan sitten valmis allekirjoittamaan avioehdon, jos mies on parempituloinen, ja sitä ehdottaa?
No, meillä minä olen ehdottanut avioehtoa, vaikka olen pienempituloisempi. Mies ei sitä halua.
Oman listan kärjessä ei muutenkaan ole talousasiat kun avioliitosta puhutaan. Tajuan sen tuomat vaikutukset eron ja kuoleman yhteydessä, mutta paljon merkkaa myös se puolisoiden välinen asema. On lähin omainen, jos jotain sattuu jne. Itse haluaisin olla lainkin edessä mieheni vaimo, eikä avioliitto minulle ole mikään kevyt juttu.
Ja mistä tuo väite ettei avioliitto merkitsisi naisille syvällisempää sitoutumista? Itse en ainakaan halua naimisiin prinsessahäiden takia, niin kuin monet tuntuvat naisista kuvittelevan.
Vanhempana on huomannut, että miehet aika usein odottavat jotain ihme oikeaa ja sitten sellainen usein on jotenkin kummasti aika paljon nuorempi. On ollut joskus hirmu ikävä seurata katkeroituneita keski-ikäisiä naisia. Kaikki ei halua lapsia mutta jos haluaa on syytä pitää huoli olosuhteista ettei myöhemmin katkeroidu. Lasten kanssa on kyllä myös yksinhuoltajuus aina valitettava optio, haluttiin ne yhdessä tai ei...
Eräs odottelijan kanssa elämäänsä tuhlannut ilmoittautuu. Mies sanoi että ei ole mihinkään kiire, ja suhteessa eteneminen alkoi tuntua puurtavalta kun 9 vuoteen ei tapahtunut mitään. Päätinpä sitten että kiitos riittää, tämä mies ei ole valmis avioliittoon, edes kihloihin, saati lapsiin.
Puoli vuotta eromme jälkeen exmies kihlasi toisen naisen, ja nyt 2 vuoden seurustelun jälkeen nykyinen avopuoliso on raskaana hänelle. Exmies on ilmoittanut yhteisille ystävillemme olevansa "onnellisempi kuin koskaan".
Naiset voivat tästä tulkita hieman rivien välistä, mitä yritän heille kertoa. Onneksi olin vielä alle 30-vuotias, ja löysin vihdoin itsekin aviomiehen. Ja ihan erilainen fiilis ja elämäntyyli, kun on aviomies joka on päämäärätietoinen ja tekee asioita joita haluaa. Lapsiin suhtautuu myönteisesti, sanoi että kun itse olen valmis niitä saa tulla. Mieli on niin paljon kevyempi ja olo onnellinen.
Lainaan erästä kirjaa.
"Sinussa ei ollut mitään muuta vikaa, kuin että olit se ensimmäinen kumppani."
Itsekin tuon allekirjoitan, ilman kokemusta ei osaa ehkä arvostaa ensimmäistä kumppania oikealla tavalla. Sinä opetit miehelle miten parisuhteessa ollaan - ja nyt hänen nykyinen kumppani nauttii tuloksista.
Myönnän myös itse, että jos olisin tavannut nykyisen kumppanini parikymppisenä heitukkana, en todellakaan olisi osannut arvostaa häntä kuten nyt, paljon myöhemmin. Se on vain se elämän koulu joka kouluttaa meitä kaikkia.
Onnea nykyisen puolisosi kanssa.
Hieman minulla on eriävä mielipide. Exmieheni ei suinkaan ollut ensimmäistä kertaa suhteessa, hän olikin minua jonkin verran vanhempi. Nykyinen kumppaninsa tuskin nauttinee sen kummemmista tuloksista kuin vain että miehelle tuli kriisi ja näyttämisenhalu kun minä etenin uudessa suhteessa edellistä nopeammin.Nopeasti lapsi alulle, mutta naimisiin ei mene koskaan.
Jotkut eivät ole sitoutuvaa tyypiä. Lapsia on helppo tehdä, mutta eivät ne ole tae siitä että mies siihen jää. Tuskin jää hänkään, avioliiton karsastaminen kertoo juuri siitä että haluaa jättää takaportin auki.
Sitoutuvilla miehillä on erilainen asenne parisuhteeseen. He haluavat rakentaa suhdetta ja edetä siinä, asettaa tavoitteita ja saavuttaa niitä. Exmiehen mielestä suhde ei voi edetä ja että se on vain illuusiota kaikki.
Minä uskon että voi edetä. Avioliitto ja lapset kasvattavat ja kehittävät, ihminen kohtaa uusia kehityshaasteita ja syventää parisuhdetta kohdatessaan myös niitä kriisejä ja kehittää selviytymiskeinoja niistä ohi pääsemiseksi.
Kaikista ihmisistä ei ole suhteeseen. Jotkut vaan on ikuisesti vapaamatkustajia, niin se vaan on.
Ahaa, no tuo selittikin paljon. Sain käsityksen, että olitte molemmat samanikäisiä ja 9 v yhdessä, haetaan ilmeisesti luetun ymmärtämistä lisää. Suhde voi aina kehittyä eteenpäin, vielä vanhoilla päivillä. Hyvä niin. Olen ollut aika kauan oman mieheni kanssa ja läheisiä sieluja myöten, siellä on sellainen aarreaitta etten tule koskaan oppimaan häntä läpikotaisin. Se oivallus teki nöyräksi.
Jospa hänkin olisi ns. kasvanut aikuiseksi ja ottaisi vastuun tosissaan, mene ja tiedä. Mutta sinä olet onnellinen oman puolisosi kanssa, ja se on ainut mikä merkitsee.
Noissa tarinoissa tulee usein mieleen, että ehkä mies tajusi edeltävien pidempien suhteiden ansiosta (ja iän kartuttua) ettei se liika odottelu kannata ja on siksi uudessa suhteessa valmis sitoutumaan nopeammin.
Kaipa meille kaikille ikää karttuu ja sen myötä jonkin sortin elämänviisautta. Onhan nuo päätökset silti aina vaikeita, eikä voi pelkästään muiden kokemusten pohjalta alkaa päättää parisuhdetta. Silti ihmettelen mistä noita miehiä tulee, jotka eivät saa päätöstä aikaan ("ota tai jätä").
Et voi tehdä päätöstä miehesi puolesta, voit vain itse päättää miten elämäsi käytät. Itse arvelen, että tämä asia jää kytemään pinnan alle, tietynlaisena tyytymättömyytenä. Jos jossain vaiheessa kohtaatkin miehen joka todella sytyttää, vie jalat alta ja on valmis sitoutumaan, voi nykyinen miehesi jäädä sinun toimestasi kuin nalli kalliolle. Oletko miettinyt mitä teet, jos kyseinen tilanne tulee vastaan?