Kun oma fyysinen vajaavuus on nyt käyty läpi ja saatu edes jossain määrin rohkaisevaa palautetta, niin heitetään sitten päivän polttavin kysymys esiin.
Haittaako, jos miehellä on kaksisuuntainen mielialahäiriö? Mun sairaus on kiitos lääkityksen ja terapian jonkinlaisessa kuosissa. Käyn töissä ja olen päällisin puolin ihan normaali jopa fyysisesti kun olen peitellyt esim. itsariyrityksistä ja itseni polttelusta tulleet jäljet tatuoinneilla. Psykiatrisessa pakkohoidossa olen ollut kolmesti, edellisestä on tosin aikaa noin 7v. Kahdesti itsetuhoisuuden, kerran psykoosiksi puhjenneen manian takia. Ensimmäinen hoitojakso on ollut kun olen ollut peruskoulussa.
Nykyelämässä häiriö näkyy lähinnä siten, että olen välillä ylienerginen, välillä taas omissa oloissani ja surkea. Selvän maaninen (käytän palkan viikossa kaikkeen turhaan), selvän itsetuhoinen (itseään fyysisesti vahingoittava) tai psykoottinen (harhainen) en ole ollut vuosiin. Tulevaisuudesta en voi kuitenkaan sanoa mitään. Syön säännöllisesti masennuslääkkeitä, yhdenlaista rauhoittavaa ja nukahtamislääkkeitä. Aiemman itsetuhoisuuden vuoksi en saa käyttööni kunnon unilääkkeitä enkä bentsoja. Tasaajiin en koske. Piste. Kaksisuuntaisen lisäksi mulla on jonkinasteinen syömishäiriö, mutta sen voisi sanoa olevan täysin mennyttä elämää, onneksi.
Asialla on ollut aiemmissa naissuhteissa ihan ratkaisevaa merkitystä. On ihan selvää, että osa naisista ei ala vakituiseen suhteeseen kanssani diagnoosin takia. Osaa se ei haittaa, mutta näistä sitten osa on vielä enemmän sekaisin kun minä. Omassa toiveessa olisi kuitenkin löytää edes jotenkuten tasapainoinen nainen, vaikka mahdollisella hoitohistorialla ei tietenkään ole minkäänlaista merkitystä.
Joten... Mitä väliä? Isoa vai ei?
Haittaako, jos miehellä on kaksisuuntainen mielialahäiriö? Mun sairaus on kiitos lääkityksen ja terapian jonkinlaisessa kuosissa. Käyn töissä ja olen päällisin puolin ihan normaali jopa fyysisesti kun olen peitellyt esim. itsariyrityksistä ja itseni polttelusta tulleet jäljet tatuoinneilla. Psykiatrisessa pakkohoidossa olen ollut kolmesti, edellisestä on tosin aikaa noin 7v. Kahdesti itsetuhoisuuden, kerran psykoosiksi puhjenneen manian takia. Ensimmäinen hoitojakso on ollut kun olen ollut peruskoulussa.
Nykyelämässä häiriö näkyy lähinnä siten, että olen välillä ylienerginen, välillä taas omissa oloissani ja surkea. Selvän maaninen (käytän palkan viikossa kaikkeen turhaan), selvän itsetuhoinen (itseään fyysisesti vahingoittava) tai psykoottinen (harhainen) en ole ollut vuosiin. Tulevaisuudesta en voi kuitenkaan sanoa mitään. Syön säännöllisesti masennuslääkkeitä, yhdenlaista rauhoittavaa ja nukahtamislääkkeitä. Aiemman itsetuhoisuuden vuoksi en saa käyttööni kunnon unilääkkeitä enkä bentsoja. Tasaajiin en koske. Piste. Kaksisuuntaisen lisäksi mulla on jonkinasteinen syömishäiriö, mutta sen voisi sanoa olevan täysin mennyttä elämää, onneksi.
Asialla on ollut aiemmissa naissuhteissa ihan ratkaisevaa merkitystä. On ihan selvää, että osa naisista ei ala vakituiseen suhteeseen kanssani diagnoosin takia. Osaa se ei haittaa, mutta näistä sitten osa on vielä enemmän sekaisin kun minä. Omassa toiveessa olisi kuitenkin löytää edes jotenkuten tasapainoinen nainen, vaikka mahdollisella hoitohistorialla ei tietenkään ole minkäänlaista merkitystä.
Joten... Mitä väliä? Isoa vai ei?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Noi omat masennus- ja ahdistuskohtaukset liittyvät nimenomaan itsetuhoon eli muita en satuta. Harhat taas ovat melko vaarattomia, enemmän sellaista täysin hallitsematonta maanista höpinää, hermostuneisuutta ja suuruudenhulluja suunnitelmia.
No minua ei henkilökohtaisesti haittaisi, mutta toisaalta minua ei oikein voi laskea naiseksikaan, joten se on vähän sivuseikka.
Amatööriparisuhdeterapeuttina minulle tulee lähinnä mieleen, että mies tarvitsisi mahdollisimman tasapainoisen ja ymmärtäväisen naisen, jolla olisi kykyä toimia eräänlaisena peruskalliona niinä huonompina kausina - tai niinä ei-niin-huonoina-mutta-hiukan-hankalina-kuitenkin. Mitä olen huomannut, niin usein mielialahäiriöiset kiehtovat ja vetävät toisiaan puoleensa (varsinkin, jos yhdellä tai molemmilla olisi innostusta "pelastaa" toisensa), ja sitten se tulos on kahta kauheampi molempien kannalta. Onhan jaettu psykoosikin ihan todellinen ilmiö.
Siinä kai se ongelma piileekin, kun ainakin omasta tuttavapiiristä kaikista "pelastusintoisimmat" naiset ovat itse kaikista epätasapainottomimpia tai eniten psyykkisesti kärsineitä. Näiden naisten rakkaus on aina jatkuvaa sydäntäraastavaa ruskaa, eikä se näytä palvelevan ketään. Jalat-maassa-tyypit taas tuntuvat yleensä päätyvän yhteen itsensä kaltaisten ihmisten kanssa.
En tiedä siis. Kyllähän historia tuntee paljon jalat maassa olevia naisia, jotka ovat olleet maanisten taiteilijapuolisoiden muusia ja peruskallioita. Mistä näitä sitten tosielämässä löytyy, en tiedä.
Tärkein kysymys miehen kannalta on:
Osaisiko peruskallio-tyyppinen, käytännön asioita hoitava "emäntä" arvostaa miehestään löytyvää luovuutta/ taiteellisuutta/ elämänmakua?
Osaisiko hän nähdä tällaisen miehen miehenä?
Vai onko oikea mies tällaisten naisten mielestä vain sellainen robotti, joka korjaa autot, rakentaa talot, hommaa rahat, eikä tunne mitään?
"Epätasapainottomimpia"... siis epätasapainoisia/tasapainottomia/whatevs.
Niin ja lisättäköön, että itsellänikin on aina ollut pientä bipolaarisuutta, mutta ei itsetuhoon tai psykoosiin asti kuitenkaan. Sääliä et varmasti kaipaa, mutta on vaikea kuvitella, miten kurjalta kokemasi on täytynyt pahimmillaan tuntua - kun omakin esim. pakkomielteinen ajattelu tai hallitsemattomat megalomaaniset suunnitelmat tekevät elämästä ihan tarpeeksi vaikeaa joskus.
ymmärsit vähän väärin. En etsi sellaista jalat maassa tyyppiä ollenkaan. Nainen voi olla vähän sekaisin, hullu ja hippi. Se on oikeastaan vaan plussaa. Mutta perusasiat olisi hyvä olla kunnossa. En halua, voi enkä jaksa seurustella naisen kanssa joka on yhtä pihalla kaikesta kun mitä itse olen ollut pahimpina aikoina. Plus että koen ns. tavalliset naiset ihan suoraan sanottuna vähän tylsinä, kuten muutkin kovin tasapainoiset ihmiset. En vaan jaksa aina innostua esimerkiksi duunikaverien ns. jännistä jutuista.
Hyvä kysymys. Kuten sanoin, taiteilijatyyppien elämäkerroista sellaisia naisia löytyy paljonkin, mutta tosielämässä - kuka tietää.
Toisaalta hyvin harva mieskään ryhtyisi samaan luovan hulluuden peruskalliona toimimiseen kuin esim. Leonard Woolf.
Pieni hyppy sivupolulle, kun nainen olet ja osaat analysoida tuttaviasi ja ystäviäsi.
Oletko itse huomannut tuntemissasi naisissa, että he oikeastaan arvostavat miestä lähinnä tuossa robotin funktiossa?
Niin, voi olla että ymmärsin väärin, mutta siis tämä:
"Plus että koen ns. tavalliset naiset ihan suoraan sanottuna vähän tylsinä, kuten muutkin kovin tasapainoiset ihmiset"
... oli suurinpiirtein pointtini.
Miten kaksi "vähäsen hankalaa" (eikä edes "ihan pihalla olevaa") ihmistä pystyvät olemaan keskenään onnellisia pidemmän aikaa? Siinä ongelma.
Tai näin luulisin, käytännössä en itse löydä edes omaa tietä ulos paperipussista, joten vähän turhaan höpisen tässäkin...
En ole, mutta ehkä tunnen vääriä naisia...
Sitä paitsi jalat maassa oleva nainen ei välttämättä ole mikään tylsä tavis - ainakin minä tunnen aika peruskalliomaisia hippinaisia, jotka hoitavat perheen ja siinä sivussa tekevät luovaa työtä...
sitä on selittääkään. Maniassa ei ole pahimmillaan mitään kontrollia siihen mitä suustaan päästää tai tekee, mutta fiilis on mahtava. Siis käsittämättömän hyvä, euforinen. Mutta se hinta minkä siitä joutuu maksamaan on kammottava. Pelko, ahdistus, itsetuho, viha itseä kohtaan.
vaan se epävakaus, mikä sitten tekeekin suhteista vaikeaa. Tuntuu vaan että jotenkin tulee helpommin juttuun sellaisten naisten kanssa joilla on vaikeaa...
siinä vaiheessa, kun kyse on vasta lievästä hypomaniasta. Sen jälkeen kun lähtee vaihtoon auto ja asunto niin seuraavaksi on akan vuoro. Eli en enää polttaisi siipiäni. Ei johdu ennakkoluuloista vaan nimenomaan kokemuksesta.
ei sulla mitään siipiä oo
Hypomaniassa minä rakastan kaikkia ja kaikki minua. Maniassa kaikki rakastavat minua ja minä todellakin rakastan kaikkia. Masentuneena kaipaan rakkautta, mutta kukaan ei rakasta minua.
Hypomania ja masennus ovat tiloja joissa pystyn suhteeseen, paha mania on vaikeampi. Sellaista maniaa mulla on kuitenkin olllut vain harvoin.
Minä seurustelin bipon kanssa. Diagnoosi tuli siinä keskellä suhdetta joten sitten kun se tuli, ajattelin että ei se mitään, sama ihminenhän se vielä on. Mutta kyllä se sitten meni myttyyn se suhde. Osaksi kyseisen asia takia, osaksi ihan muiden asioiden.
Mielestäni oli todella vaikeaa se kun hän oli maassa, tuntui niin pahalta. Kaikista pahin juttu kuitenkin oli se kun joskus hän sanoi että jonain päivinä haluaa kuolla. Ja että ymmärtää jos joku haluaa tehdä itsemurhan. Se oli aivan hirveää, tuli sellainen olo että jos hän noin ajattelee hänen ei pitäisi olla parisuhteessa. Miksi hän haluaisi minun rakastavan häntä eniten maailmassa jos on joku itsemurhan mahdollisuus? En olisi varmaan ikinä antanut anteeksi hänelle jos olisi sen tehnyt. Sanoi kyllä ettei tekisi sellaista, mutta paskalta tuntui.
En halua kuulostaa kylmältä, tiedän että nuo ajatukset voivat olla vahvoja. Mutta tunteet ne on minullakin. En pystyisi sitoutumaan sellaiseen ihmiseen josta tiedän että saattaa tappaa itsensä. Se olisi kuin painajaisessa eläisi ja koettaisi vaan turruttaa itsensä tuskalle.
Mutta se on niin vahva tunne. Olen kahdesti halunnut tosissani kuolla. Siis niin tosissani että olen todella suunnitellut ja yrittänyt toteuttaa jutun. Ensimmäisen kerran oli ysin ja lukion ekan välinen kesä. Mun vanhemmat oli poissa kotoa. Otin isän kaapista jotain vahvaa viinaa, aloin juoda sitä. Olin suunnitellut sitä juttua pitkään. Mulla on aivan täysi blackout seuraavilta päiviltä, mutta olin repinyt ranteeni auki. En ollut kai tehnyt sitä oikein, koska olin paitsi hengissä myös ihan tajuissani kun sisko löysi mut myöhemmin. Hän soitti ambulanssin ja mut otettiin sisään osastolle, jossa vietin sitten jonkun aikaa. Suhtautuminen oli sellaista että mulla on masennus, koulukiusaamisen takia, asia helpottaa kun pääsen lukioon. Söin sitten masennuslääkkeitä ehkä vuoden ja lopetin ne. Psykiatrin mukaan olin täysin ok.
Opiskellessa hakeuduin taas hoitoon, taas sama, masennus, ahdistus, unettomuus. Mulla oli ihan selviä maniaoireita (tai oli niitä aiemminkin ollut), mutta ne eivät tulleet ilmi hoidossa. Yhtenä iltana tiesin että kämppis oli lähdössä johonkin reissuun ja vedin lääkkeitä alas reippaasti vodkan kanssa kun tuntui niin saatanan pahalta. Siihen olisin kai oikeasti kuollut ellei kämppis olisi tullut sittenkin käymään kotona hakemassa jotain reppua. Osastolle, masennusdiagnoosi. Kirjauduin aika pian ulos koska olin omasta mielestäni ok. Mieliala nousi, itse asiassa se lähti ihan lentoon ja kolme päivää myöhemmin olin psykoosissa osastolla. Muistikuvia ei taas juurikaan ole, olen kai jonkun hämärän muistikuvan mukaan ollut siteissä sängyssä ja huutanut mutta varma en ole. Eka varma muistikuva on lääkärin juttusilta. Lääkäri tuntuu puhuvan ihan hassun hitaasti ja selittää että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ykköstyyppi. Se tuntuu vieläkin ihan sumulta.
Muistan paremmin kun pääsin osastolta kotiin. Mun silloinen kämppis on paras ystäväni. Hän haki mut osastolta, mentiin kotiin. Haettiin jotain ruokaa matkalta. Istuttiin keittiössä ja kämppis selitti kuinka oli musta huolissaan. Kuuntelin eikä mikään ihan mennyt tajuntaan. Sitten muistan, että kuiskasin kuinka mua pelottaa ihan hirveän paljon ja aloin itkeä. En pystynyt nukkumaan varmaan viikkoon yksin, joten se tyttö päästi mut nukkumaan viereensä ja oli siinä läsnä ja kuunteli mua. Mikä on ehkä kilteintä mitä kukaan on mulle koskaan tehnyt.
Siistii, kuulostaa aivan mun vaimolta....