tutustuin eksääni 10vuotta sitten ja ihastuin häneen ensisilmäyksellä! viisi vuotta sen jälkeen seurustelimme,etäsuhteessa.. etäsuhde ei toiminut,vaikka kumpikin olisi halunnut,aina vaan toinen luovutti ja toinen pettyi. nyt viisi vuotta viisaampana ja vanhempana olemme kumpikin seurustelleet ja eläneet omia elämiämme eteenpäin,silti aina nähdessämme,tulee se sama polte saada olla vain yhdessä,niinkuin kaikki olisi paremmin. hän on uskomaton ihminen,pelkästään hänen näkeminen useiden kuukausien jälkeen saa sydämen pompahtamaan ja pään pyörälle. hän on ainoa joka saa minut yhdellä lauseella itkemään tai nauramaan. olemme puhuneet paljon ja miettineet olisiko enää toivoa yrittää edes,vai onko tämä vain joku hulllu pakkomielle kummallekkin. kenenkään toisen ihmisen takia/ansiosta en ole näin onnellinen ollut,ja toisin,kenenkään muun ihmisen takia/ansiosta en ole näin paljon itkenyt. rakkautta vai hulluutta? siinä vasta pulma..
rakkautta vai hulluutta
nirppis10
41165
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
no minulla ja eksälläni on sama kipinä...etäsuhde meni myös persiilleen. muutan hänen kanssaan samalle paikkakunnalle. Sen vaan tietää jos jonkun kanssa asiat toimii.
Mietippä tekisitkö saman jonkun muun kanssa?
Sanomme yhteen ääneen samoja asioita jne. ja voimme puhua toisillemme mistä vaan.
eksäni seurustelee tällähetkellä, mutta olen ihan varma...
jos vertaa sitä aiempiin suhteisiin, niin jotkin ihmiset saa pään aivan pyörälle...jotkut taas ei, mutta jonkinlaista turvaa...
Ja meillä kun tarina meni vielä niin, että aluksi mä mokasin, sitten hän mokasi. Joten uusinta kiinnostaa.
ihana kuulla,että jollain muulla on samanlaisia kokemuksia!
tekisinkö saman jonkun toisen kanssa? -EN !
en ikinä olisi miehen kanssa uudelleen joka on pettänyt luottamukseni,mutta en ilmeisesti silti osaa päästää irti. tuntuu että tää jatkuu vaa ikuisuuksiin samanlaisena jahkaamisena. ei kai sitä tunteita pysty muuttamaan tai tukahduttamaan,mutta ahdistavaa se on.
miksi se kipinä,vaikka olemme omissa suhteissamme taas jälleen. uskon,että rakastan,mutten ikinä samalla tavalla kuin nykyistäni. siinä on vain jotain ihan erilaista tunnetta :o ?
päätän usein,että nyt aloitan uuden elämän,enkä anna hänen puuttua/vaikuttaa siihen,vaikka mitä kävisi. se toimii hetken,mutta silti kahdenkeskiset hetket on hiljaisia ja vaikeita.. jo pelkkä katse tuntuu jossain kaukana sielussa asti.
olemme aina puhuneet kaikki tärkeät asiat toisillemme. luotan häneen siinä suhteessa enemmän kuin kehenkään. olemme nähneet toistemme pahimmat ja parhaimmat hetket.
voisin jatkaa tätä keskustelua vaikka ja kuinka kauan! mutta eipä se taida auttaa?
tuleeko tähän ikinä mitään tolkkua?
huoh!