Noniin, nyt on tullu semmone olo että ei enää yksinkertasesti jaksa, heti ku luulee löytäneensä sen ihmisen johon voisi luottaa, ja joka oikeasti välittäisi, hän rikkoo sydämen.Olen niin lopen kyllästynyt siihen että, aina kun tuntuu että olisin päässyt ylös tästä p* * * * * *a, niin ei, heti tapahtuu jotain mikä vetää minut takaisin maahan.Kaikki tämä alkoi keväästä.. Olin umpirakastunut poikaan, ja luulin että hänkin minuun, niin ei, hän meni ja petti minua parhaan kaverini kanssa. No miten sen ottaa, jos pussailu on pettämistä niin kyllä, hän petti minua, eikä minkään alkoholin vaikutuksesta vaan aivan järissään.No se satutti minua aivan h * * * * * * * *i.Aloin masentua, en ollut enää omaitseni, muutuin henkisesti, en tunnistanut enää itseäni.Pääsin asian yli lopulta, mutta siihen meni aikaa, vieläkin muistellessani tätä, tuntuu kuin sydämeeni iskettäisiin jollain, ja tämä tapahtuma jätti minulle kummiskin pysyvät arvet.No sitten tässä kesällä kaksnollakymmene, rakastuin yhteen jätkään, hän oli erinlainen, hän oli, hän oli kokenut elämän synkän puolen, niinkuin minäkin. Meillä oli paljon yhteistä, sama musiikkimaku, pidimme samoista asioista yms.. No kerroin tälle jätkälle tunteeni, hän otti sen aika hyvin, vaikka olinkin häntä jonkin verran nuorempi. No aloimme juttelemaan useammin, ja vietin jonkin verran aikaakin hänen kanssaan, tuntui kuin olisin löytänyt elämäni rakkauden, ei hän ollut mikään joka tytön unelma, mutta kun hänet oppi tuntemaan hän oli mitä ihanin.. Sitten hän alkoi leikkimään tunteillani, sanoi että tykkäsi minusta ja seuraavana päivänä ei tykännytkään, vaan tykkäsi jostain toisesta, tätä jatkui jonkin aikaa, kunnes asiasta hänelle huomautin. Hän suuttui aika verisesti, ja aloimme riitelemän. Nykyään emme ole kunnolla väleissä, tuon pikku huomautukseni takia..Tiedän että en saisi hänestä tykätä, enkä enää tykkääkkään, on vain vaikea unohtaa kaikki yhteiset muistot, ja kauniit hetket, haluaisin päästää irti mutta en vain voi, ja tämä kyrsii minua.. No tässä pari viikkoa sitten eräs entinen kaverini alkoi jutella minulle, aloimme lähentyä ja lopulta hän pyysi minua ulos, vietimme paripäivää yhdessä ja hän sanoi että haluaisi olla minun kanssani joskus jotain enemmän, minä tietysti menin ja uskoin tämän.Silloin tuntui kuin olisin pystynyt elämään pitkästä aikaa ilman mitään murheita.. No pari päivää sitten kyseinen jätkä, sanoi minulle että emme voi enää viettää aikaa yhdessä, eikä hän halua mitään enää. En ymmärrä mikä meni vikaan? Teinkö jotain väärin?Tai sanoinko jotain pahasti? Olen ajatellut tätä tapahtumaa koko ajan, enkä ymmärrä mitä tapahtui. Taas jälleen, minua satutettiin, tunteillani leikittiin, tunsin oloni arvottomaksi, ja tunnen edelleen. Pikku hiljaa usko oikeaan rakkauteen on alkanut hiipua, en uskalla enää edes ihastua, kun pelkään että minua satutetaan jälleen. Pelkään sitä henkistä kipua niin paljon..En luota enää oikein kehenkään, olen vain hiljaa, ja itken, sydämeni vuotaa verta, mutta harva sitä näkee. En edes pysty kertomaan ystävilleni toden mukaisia tunteitani, sitä että pelkään että vielä joku päivä teen itselleni jotain, koska en jaksa.En yksinkertaisesti jaksa tätä enää.. Olen niin lopen uupunut..Tuntuu kuin olisin nähnyt jo kaiken minkä haluan nähdä, minulla ei ole enää annettavaa tälle mailmalle..Minua pelottaa, pelkään tätä tunnetta, pelkään tätä kipua, pelkään niin paljon..
Kiitos että sain avautua, ja olisi hienoa jos joku voisi yrittää edes auttaa minua, kiitos..
Kiitos että sain avautua, ja olisi hienoa jos joku voisi yrittää edes auttaa minua, kiitos..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tiedän niin hyvin miltä susta tuntuu. Oon käynyt läpi ton saman paskan moneen kertaan. Suosittelisin, että hankkisit oikeasti ammattiapua. Ei ole mikään vitsi, taidat olla masentunut ainakin hetkellisesti, ja ammattilainen auttaa käymään läpi niitä tunteita ja keksii keinoja, millä saisi voimia raahautua takaisin elämään. Minulla se ainakin auttoi, tajusin että jossain vaiheessa vedin puoleeni miehiä, jotka käyttävät hyväksi, olin liian herkkä uskomaan, liian haavoitettu valmiiksi. Odotin että joku muu vetää minut pois sieltä suosta, kunnes tajusin etten voi olla kenenkään muun kanssa, ennen kuin pärjään yksin. Nyt on takana tuore ero, sattuu edelleen aivan helvetisti mutta jotenkin sen kanssa on vaan elettävä. Aika parantaa, ja paskat. Se vaan turruttaa, mutta ei sitä koskaan kokonaan unohda.
Usko itseesi, kursi itse itsesi kasaan ja KERRO YSTÄVILLE. He ovat mitä suurin voimavara, estävät sinua tekemästä itsellesi mitään. Ja jos oikeasti tulee sellainen olo, että voisit tehdä niin siinä vaiheessa viimeistään marssit ensiapuun ja arvostat itseäsi. Se on fakta, että juuri ne herkät, ihat ihmiset joutuvat juuri herkkyytensä takia kärsimään, mutta usko pois, kyllä sinullekin vielä tulee paremmat ajat. Voimia!
Olenhan minä monesti meinannut hakea ammattiapua, mutta en uskalla, olen sellainen ihminen joka yrittää selvitä ongelmistään viimeiseen asti yksin. Tämä nyt on ensimäinen kerta kun uskalsin pyytää edes apua..Olenhan minä itseäni satuttanut fyysisesti, mutta tajusin että ei sekään tuo onnea, joten lopetin sen, onneksi.Monesti kyllä tuntuu että se olisi ainut hyvä ratkaisu, nähdä itsensä kärsivän.. Tuntuu kuin tämä kaikki olisi minun syytäni..Kuin minussa olisi jotain vikaa..Niin, en ymmärrä miten minä onnistun aina rakastumaan jätkiin, jotka käyttävät minua vain hyväkseen..Kiitos vastauksestasi, ja voimia sinne päin kanssa. =)
Kannattaa hakea. Ei aina tarvitse selvitä yksin, ja jos on itsetuhoinen niin on se jo merkki siitä että kuormitus on liikaa, eikä yksin enää selviä. Eikä se ole sinun syytäsi, ei ainakaan tietoinen valinta. Kyllä niitä kunnollisiakin miehiä kai jossain on. Sen kun vielä itse tapaisi, mutta kai se on uskottava kun onnellisia pareja ympärillä on.
Niin, yritän kerätä rohkeuteni ja hakea apua, jos en muualta niin puhun jollekkin ystävälleni, jos se edes helpottaisi vähäisen.Onhan niitä kunnollisia miehiä, mutta he ovat jo varattuja tai eivät kiinnostuneita naisista.=)