Miten hymyillään?

Pitää alkaa varmaan löytämään aiheita iloon niin että hymy syttyy ilman pohdintaa? Anna itsellesi lupa hymyillä pienen pienille asioille, koska vaan ja missä vaan.

Jos joitain pieniä ilonaiheita edes löytyisi... Pisti vaan miettimään, kun yhtäkkiä holsasin etten koskaan hymyile ja etten osaa hymyillä.

Vietä aikaa ilosten ja tyytyväisten ihmisten kanssa. Seura tekee kaltaisekseen.

Hymyily on taitolaji. Monalisamainen hymy, joka ei ole väkinäinen vaan kiltti perusilme naamalla on aina kaunista katseltavaa. Vääränlainen tai liian persoonallinen hymy saa kauniinkin ihmisen näyttämään rumalta. Esim. näkyvät ikenet, liian leveälle vedetty suu, irvistykset ym. Täytyy myös osata hymyillä siten, ettei kasvoille tule uurteita! Hymyily ei tee pidemmän päälle hyvää kasvoille, joten se on syytä säästää sosiaalisiin vuorovaikutustilanteisiin.

Tässä vääräoppinen tapa hymyillä:
http://img.mtv3.fi/mn_kuvat/mtv3/ohjelmat/miss_suomi_2007/416323.jpg

Ja tässä oikeaoppinen:
http://www.iltasanomat.fi/viihde/Helena Lindgren turvekylpyyn!/art-1288339644405.html

Antaa oudon vaikutelman, jos yrittää väännellä naamaa hymyyn samalla kun kehon kieli, olemus ja vibat kertovat jotain muuta. Naisen hymy on ihana silloin, kun hän on rakastunut, onnellinen ja vapaa ja hehkuu sisäistä valoa. Muusta hymyilystä ei nyt juurikaan ole väliä muuta kuin sosiaalisten tilanteiden öljynä.

Kulttuureissa, joissa ystävällisyyttä ja sosiaalista kanssakäymistä on enemmän kuin Suomessa, saan kuulla jatkuvasti kehoituksia hymyillä. Varmaan tuima pohjan poika on pelottava näky, vaikkei olisi edes vihainen tai negatiivinen. En jaksa käskystä hymyillä, mutta smalltalk ajaa pitkälti saman asian eli ihmisten rauhoittamisen.

Emmäkää mielelläni hymyile, ainakaan tahallani. En halua hymyillä oikeestaan koskaan toisille tai vaikka jollekki upporändömille nevahöödille (joka siis on itsestäni nähden sellainen). Varsinkaan kauneille naiseille ei pysty. Ne on kuitehi kaikki varattuja.
Muiden seurassa ollessa tunnen itseni aina erilaaseksi kun omassa seurassa käyskennellessäni. Aina sama fakkimainen olo. Semmonen joka tulee vasta tilanteen jälkeen . Saapuu inhottava, ruma ja taitamaton olo, että tässä menee iloton juntti, samallaane olo ku mikä oli yläaste-aikana. Että hyvin toennäköösesti jotku ryhtyy pia kuiskimaan musta jotai tai karttelemaan ja väistelemään. Aina on joku, joka kyttää touhuamisiani ja täytyy meittiä miten tehdä ne niin että toiset sietää näkemänsä.
En uskalla hymyillä omalle peilikuvallenikaan, koska itseinho. Kauppojen pukukopeissa käynti on vihonviimeisestä lerssistä, koska suuret peilit ja liikaa valoa. Lisäksi kun pitää sitten kohta palata takaisin ihmisten nähtäväksi. Vaikka ei mussa ulkoosesti mitään isompia vikoja tai friikkiyttä oo. Mieli vaan oon jotenkin monisairas. Harvoin tahdon julkisesti mitään ilmeitä, tunteita tahi eleitä edes näyttää. Jankonpetoni-asenteella mennään ja ollaan useinmiten ja yksin puhutaan ja satoja kirouksia päivittäin lausahdetaan.
Joskushan joissai lehtijutuis sanotaan että oudolta ihmiiseltä yllättäen tullut hymy voisi pelastaa jonkun päivän tai yön. Mutta ei se hymy silläkään uhalla vaa lähe. Yksin kyllä joskus riepuväsyneenä omille vitseille saattaa nauraa ja siinä sivusa hymyillä.
Mutta hymyilköön mieluummin kauniit ihmiset, jotka kaiken muun hyvän lisäksi sattuvat olemaan heidät itsensä kanssa eli sietämään itseään. Olkoon heille ulkoistettu se hymyilyhomma. Sellaasten hymyilyllä voi olla jotain muutakin virkaa kuin koiran. En tarkoita itsestään pitävällä tietenkään itserakasta. Semmoonen oon itse.

YO-kuvan otto esimerkiksi oli huomattavan tukevasti perseestä kumpuava tilanne koska siinä täytyi saada mukaan muutama hymykuvakin. En olisi sallinut itseni ylioppiloituman, mikääli olisin tienny mitä paskaa yo-juhlakaluna kekkuloitsenta o. Sen teko-onnellisen muka-helpoittuneen olon ylläpitelyn muisteleminen on poikinut monta vähemmän voimaannuttavaa hetkeä.
Kolmen kuvan sarja niistä kuvista siis koostettiin, semmoonen triptyykki. Kaikki koekuvat poltin huolellisesti kyllä jo vuosikausia sitten. En kestänyt sitä että jossain on minusta hymykuvia ja uhkaa siitä että ne saattaisivat ilmaantua silmiini jollain itseinhon hetkellä.
Se on toki mukavata jos mulle hymyillään mutta myös vaivaavaa, sillä tiedän etten osaa hymyillä takaisin muuten kuin tahtomalla, ja tahtohymyä on raskas katsoa kenen vaan. Se käy työstä.

Jos haluatte hymyillä toisille. Lähtekää siitä, että haluatte auttaa muita, tuoda hymyllä heille hyvän päivän. Voi olla alkuun hankalaa, mutta kun sisäistää sen halun, niin kyllä se hymykin tulee sieltä.

Asia helposti unohtuu minä-keskeisyyteen, omiin pelkoihin tai muuhun sellaiseen. Ja unohtaa, että olisi voinut hymyilläkin. Loppujen lopuksi se on hyvin vähän mitä antaa itseltään, mutta toiselle se voi olla suurikin asia.

Hymy ei maksa mitään, varsinkaan ruman ihmisen hymy. Kauniin hymy taas voi maksaa paljonkin, vaikka jopa kokonaisen avioliiton, jos se viettelee huoraamaan. Taitaa olla sittehi paree että vain rumat hymyilevät ;)

Hymyillessä suupielien kuuluu kaartua hieman ylöspäin. Kannattaa katsoa peilistä tapahtuuko näin.
Jos suu hymyillessä levenee vain suoraan sivusuunnassa, lopputulos on irvistys. Silloin on parempi olla hymyilemättä.

En hymyile juurri koskaan muille, tai oikeasaan ikinä. Se on niin saatanan raskas ilme naamalle. Saatan hymyillä yksin joillekin ylilauta- tai youtube-jutuille kun oon yksin talossa koneella helvetin väsyneenä

Mä mietin kans että miten kukaan edes jaksaa olla naama hymyssä koko ajan. Minulle sanotaan usein että näytän vihaiselle vaikken olisi. Ei vaan naama pysy virneessä koko ajan.