Milloin pysyä yhdessä enää lasten takia ja milloin erota lapsista huolimatta?
Jos miehessä ei ole mitään "vikaa" ja lapset voivat hyvin, niin onhan lapset ihan hyvä syy yrittää tukahduttaa omat halunsa erilaisesta elämästä, mutta mihin pisteeseen asti?
Jos eroan, niin olenko itsekäs, jos en eroa niin ajattelenko itseäni liian vähän?
Jos tiedän että emme kuitenkaan ole yhdessä loppuelämäämme niin kannattaako olla enää ollenkaan?
En vihaa, enkä inhoa miestäni, hän on hyvä mies, mutta en ole rakastunut häneen. Suurin toiveeni olisi että rakastaisin häntä kuten ennenkin, mutta niin ei tule tapahtumaan.
En ole päättänyt vielä erota, koska pystyn elämään hänen kanssaan, mutta rakkautta tämä ei enää ole. Harmittaa kun ajatukset pyörivät liikaa sen ympärillä että minkälaista elämäni olisi jos eroaisimme, olen pahantuulinen ja väsynyt koko ajan. Haluaisin olla ilonen ja onnellinen, miten saisin sen onnen mieheni kanssa enkä haaveilisi jostain muusta?
Olemme puhuneet mieheni kanssa jonkin verran asiasta, hän tietää että kaipaan jotain muuta ja että olen onneton. Hän antaa minulle vapautta ja hoitaa paljon lapsia jotta saisin mahdollisimman paljon "toteuttaa" itseäni. Mutta se ei auta. Hän on niin hyvä isä lapsille että jo senkin takia toivon että voisimme olla onnellisia. Tunnen kuitenkin itseni ja tiedän että eroon tämä johtaa. Mutta kannattaako odottaa että lapset ovat isompia, koska voin olla hänen kanssaan, olen vain onneton ja pahantuulinen koko ajan:( Heitänkö elämääni liiaksi hukkaan jos oloni on koko ajan sellainen että kulutan vaan tässä aikaa ja odotan milloin saan omanlaiseni elämän. Kuukausia jaksaa, mutta entä vuosia. 5 vuottakin on pitkä aika tässä iässä.
Jos miehessä ei ole mitään "vikaa" ja lapset voivat hyvin, niin onhan lapset ihan hyvä syy yrittää tukahduttaa omat halunsa erilaisesta elämästä, mutta mihin pisteeseen asti?
Jos eroan, niin olenko itsekäs, jos en eroa niin ajattelenko itseäni liian vähän?
Jos tiedän että emme kuitenkaan ole yhdessä loppuelämäämme niin kannattaako olla enää ollenkaan?
En vihaa, enkä inhoa miestäni, hän on hyvä mies, mutta en ole rakastunut häneen. Suurin toiveeni olisi että rakastaisin häntä kuten ennenkin, mutta niin ei tule tapahtumaan.
En ole päättänyt vielä erota, koska pystyn elämään hänen kanssaan, mutta rakkautta tämä ei enää ole. Harmittaa kun ajatukset pyörivät liikaa sen ympärillä että minkälaista elämäni olisi jos eroaisimme, olen pahantuulinen ja väsynyt koko ajan. Haluaisin olla ilonen ja onnellinen, miten saisin sen onnen mieheni kanssa enkä haaveilisi jostain muusta?
Olemme puhuneet mieheni kanssa jonkin verran asiasta, hän tietää että kaipaan jotain muuta ja että olen onneton. Hän antaa minulle vapautta ja hoitaa paljon lapsia jotta saisin mahdollisimman paljon "toteuttaa" itseäni. Mutta se ei auta. Hän on niin hyvä isä lapsille että jo senkin takia toivon että voisimme olla onnellisia. Tunnen kuitenkin itseni ja tiedän että eroon tämä johtaa. Mutta kannattaako odottaa että lapset ovat isompia, koska voin olla hänen kanssaan, olen vain onneton ja pahantuulinen koko ajan:( Heitänkö elämääni liiaksi hukkaan jos oloni on koko ajan sellainen että kulutan vaan tässä aikaa ja odotan milloin saan omanlaiseni elämän. Kuukausia jaksaa, mutta entä vuosia. 5 vuottakin on pitkä aika tässä iässä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.