Mies masentunut, lapsia?

Se varmasti vaikeuttasi tilannetta entisestään, mutta uskon, että selviäisimme siitä, ja siksi haluaisinkin kuulla ihmisten kokemuksia vaikeahkosta elämäntilanteesta, johon on tullut lapsi.

Tukiverkostot meillä on kunnossa, toisen vanhemmat ja paljon muita läheisiä ihmisiä samalla paikkakunnalla, joilta varmasti saa tarvittaessa lastenhoitoapua, ja varmaan on innokkaita lastenhoitajia suvussa tarjolla pyytämättäkin. Psykologilla mieheni käy jatkuvasti ja jatkaisi sitä tietenkin. Ymmärrän, että on mahdollista, että mies saattaa jossakinvaiheessa vetäytyä lastenhoidosta, jos väsyy liikaa, ja sen, että minun on tosiaankin valmistauduttava olemaan se vahvempi osapuoli vanhemmista. Miehen kanssa kuitenkin nytkin teemme yhdessä kaikki kotityöt, joten ei mieheni ihan sänkypotilas sentään ole. Olemme myös hoitaneet paljon sukulaisten lapsia yhdessä, jolloin olen saanut huomata, miten mieheni tulee toimeen lasten kanssa. Useimmiten minä vietän heidän kanssaan eniten aikaa, ja ymmärrän sen, sillä olen lastenhoitaja ammatiltanikin ja olen hyvä lasten kanssa, ja mies taas puolustelee asiaa sillä, että kun lapset eivät ole hänen omiaan. Jos teemme asioita, joista mieheni tykkää, kuten leivomme, niin hän on kyllä heti täysillä mukana. Edelliselle vastaajalle tiedoksi, ettei mieheni satuittaisi muurahaistakaan, joten en voi kuvitella häntä tuollaiseen tilanteeseen.

AP kirjoitti:

Tukiverkostot meillä on kunnossa, toisen vanhemmat ja paljon muita läheisiä ihmisiä samalla paikkakunnalla, joilta varmasti saa tarvittaessa lastenhoitoapua, ja varmaan on innokkaita lastenhoitajia suvussa tarjolla pyytämättäkin. Psykologilla mieheni käy jatkuvasti ja jatkaisi sitä tietenkin. Ymmärrän, että on mahdollista, että mies saattaa jossakinvaiheessa vetäytyä lastenhoidosta, jos väsyy liikaa, ja sen, että minun on tosiaankin valmistauduttava olemaan se vahvempi osapuoli vanhemmista. Miehen kanssa kuitenkin nytkin teemme yhdessä kaikki kotityöt, joten ei mieheni ihan sänkypotilas sentään ole. Olemme myös hoitaneet paljon sukulaisten lapsia yhdessä, jolloin olen saanut huomata, miten mieheni tulee toimeen lasten kanssa. Useimmiten minä vietän heidän kanssaan eniten aikaa, ja ymmärrän sen, sillä olen lastenhoitaja ammatiltanikin ja olen hyvä lasten kanssa, ja mies taas puolustelee asiaa sillä, että kun lapset eivät ole hänen omiaan. Jos teemme asioita, joista mieheni tykkää, kuten leivomme, niin hän on kyllä heti täysillä mukana. Edelliselle vastaajalle tiedoksi, ettei mieheni satuittaisi muurahaistakaan, joten en voi kuvitella häntä tuollaiseen tilanteeseen.

Eikä tulevaisuuden murheita kannata etukäteen murehtia. Anna hevosen murehtia, sillä on suuri pää, näin mummini sanoi ja oli oikeassa.

Takuita ei tässä maailmassa saa mihinkään asiaan, mutta lapsen saaminen on ainakin minulle ollut elämäni paras juttu, (jo kolme kertaa)

Eniten elämässä katuu elämättä jätettyä elämää.

Kaikesta ei ole tarkoituskaan aina selvitä itse, sitä varten on kanssaihmiset olemassa, ja apua annetaan ja saadaan. Ja huominen pitää kyllä ihan itse huolen omista murheistaan, toki myös onnestaan, jonka lapsi kyllä tuo mukanaan. Oma lapsi kun on maailman ihmeistä se ihanin. Lupaan sen.

AP kirjoitti:

Tukiverkostot meillä on kunnossa, toisen vanhemmat ja paljon muita läheisiä ihmisiä samalla paikkakunnalla, joilta varmasti saa tarvittaessa lastenhoitoapua, ja varmaan on innokkaita lastenhoitajia suvussa tarjolla pyytämättäkin. Psykologilla mieheni käy jatkuvasti ja jatkaisi sitä tietenkin. Ymmärrän, että on mahdollista, että mies saattaa jossakinvaiheessa vetäytyä lastenhoidosta, jos väsyy liikaa, ja sen, että minun on tosiaankin valmistauduttava olemaan se vahvempi osapuoli vanhemmista. Miehen kanssa kuitenkin nytkin teemme yhdessä kaikki kotityöt, joten ei mieheni ihan sänkypotilas sentään ole. Olemme myös hoitaneet paljon sukulaisten lapsia yhdessä, jolloin olen saanut huomata, miten mieheni tulee toimeen lasten kanssa. Useimmiten minä vietän heidän kanssaan eniten aikaa, ja ymmärrän sen, sillä olen lastenhoitaja ammatiltanikin ja olen hyvä lasten kanssa, ja mies taas puolustelee asiaa sillä, että kun lapset eivät ole hänen omiaan. Jos teemme asioita, joista mieheni tykkää, kuten leivomme, niin hän on kyllä heti täysillä mukana. Edelliselle vastaajalle tiedoksi, ettei mieheni satuittaisi muurahaistakaan, joten en voi kuvitella häntä tuollaiseen tilanteeseen.

Kylläpä täällä näkee lapsellista ja naiivia suhtautumista masennukseen! Masennukseen sairastuu suuri osa ihmisiä jossain vaiheessa elämää ja varmaan useimmilla heistä on lapsia. Ei se aina tarkoita, että masentunut pahoinpitelisi lapsia! Oma äitinikin on sairastanut masennusta, enkä olisi voinut parempaa äitiä itselleni toivoa. Olemme äitini kanssa läheisiä ja hän on aina ollut tukena ja apuna. Itse olen sairastanut myös vaikeaa masennusta ja lääkityksellä saanut itseni kuntoon. Monesti mietin, että riittäisikö voimavarat, jos olisi omia lapsia. Kun mieheni sairastui vakavasti, löysin itsestäni sellaista sitkeyttä, mitä en tiennyt itsessäni olevankaan. Joskus masentuvaisuuteen taipuvaiset ihmiset osaavat jopa ottaa paremmin huomioon muut ihmiset ja ovat luonteeltaan ymmärtäväisiä eli hyviä ystävinä ja vanhempina. On kuitenkin hyvä, että tukiverkosto on teillä kunnossa!