Kertokaa ihmiset, oletteko olleet suhteessa, jossa kaikki on muuten hyvin, mutta henkisellä tasolla kemiat eivät kohtaa...
Mulla on ihana ja kiltti mies, jonka kanssa hyvä olla, mutta välillä tuntuu, että oon TODELLA YKSIN. Yksin ajatusteni kanssa...
Mieheni ei osaa keskustella mistään ja minä rakastan keskusteluja ja väittelyjä enemmän kuin mitään... Aloitimme liian nuorina seurustelemaan ja vasta nyt olen huomannut erilaisuutemme ja alkanut miettiä eroa:(
En enää oikein keksi syitä yhdessäololle...eroavaisuuksia on liikaa. Meillä on totaalisen erilaiset harrastukset, ei mitään yhteistä puheenaihetta. Suhteemme on tainnut perustua täysin seksille tähän asti, sillä nyt kun mies ei enää edes halua minua ja seksielämä on kuollut, olen alkanut ajatella, että eihän tässä ole enää mitään mitä voisi yhdessä tehdä.
Ei yhtään mitään.
Minä en ole kiinnostunut pätkääkään hänen harrastuksistaan eikä hänkään minun. Kun puhun hänelle, hän ei kuuntele eikä vastaa ja jos vastaa, niin yhdellä sanalla. Tulevaisuudeltakin taidamme haluta eri asioita -minä en halua kotiäidiksi, joten en tiedä haluanko lapsia. Mieheni haluaa ehdottomasti. Emme ole naimisissa.
Mietin usein, että onko väärin olla tyytymätön -mieheni ei kuitenkaan ole pahoinpitelijä, alkoholisti tai rikollinen ja kaikenlisäksi kunnioittaa ja rakastaa minua enemmän kuin kukaan koskaan. Saan häneltä turvaa ja rakkautta, mutta en juuri muuta.
Hän ei tee kotitöitä juurikaan, joten pelottaa että minulle käy kuten esim. äidilleni, jään yksin pyörittämään taloutta ja hankkimaan elantoa perheelle sillä välin kun mies harrastaa "tärkeitä harrastuksiaan". Pelottaa sellainen... Mieheni harrastukset nimittäin ovat todella kalliita ja aikaaavieviä, häntä ei paljoa kotona näy.
Mietin usein, miksi mieheni on niin onnellinen minun kanssani... mitä hän saa minulta? Olen välillä tosi narttumainen, luulisi, että hänkin kaipaisi jotain paljon parempaa. Olen sanonut hänelle, että hän voisi saada jonkun joka todella kunnioittaisi häntä ja harrastaisi samoja asioita ym., mutta hän ei kuulemma halua muita.
Olen alkanut puhua hänelle erosta usein, hän vain sanoo haluavansa jatkaa kanssani. En ymmärrä mitä hän hyötyy minusta... no, laitan tietysti ruokaa ja pidän kodin siistinä...Riittääkö sellainen yleensä miehille. Minä haluaisin kyllä paljon enemmän...taidan olla todella vaativa.
Mitä mieltä muut ovat? Kannattaako pitää kunnollinen mies, jonka kanssa ei synkkaa millään tasolla? Olen vielä nuori, joten haluaisin elää omaa elämääni ja miettiä vielä uudestaan mitä elämänkumppaniltani haluan ja jos hyvä tuuri kävisi, ehkä joskus vielä löytäisin ajatuksiltaan & elämäntavoiltaan sopivan kumppanin.
Miten itse olette ratkaisseet tällaiset ongelmat? Onko muilla edes vastaavia ongelmia, vai teenkö tästä liian ison asian?
Ongelmana on myös arvomaailmojen kohtaamattomuus, minä olen sellainen vasemmistolainen ekologisesti ajatteleva ja säästeliäs viherihminen ja mieheni oikeistolainen snobbailija, jolle on tärkeää, että ulkoiset puitteet ovat kunnossa..autoja ym.
Rakastan kuitenkin miestäni ja pelottaa, mitä saan tilalle, jos hänet hylkään. Ehkä en löydä koskaan mitä haluan tai sitten päädyn jonkun hakkaavan alkoholistin käsittelyyn... Hyvä mies minulla kuitenkin on.
Mulla on ihana ja kiltti mies, jonka kanssa hyvä olla, mutta välillä tuntuu, että oon TODELLA YKSIN. Yksin ajatusteni kanssa...
Mieheni ei osaa keskustella mistään ja minä rakastan keskusteluja ja väittelyjä enemmän kuin mitään... Aloitimme liian nuorina seurustelemaan ja vasta nyt olen huomannut erilaisuutemme ja alkanut miettiä eroa:(
En enää oikein keksi syitä yhdessäololle...eroavaisuuksia on liikaa. Meillä on totaalisen erilaiset harrastukset, ei mitään yhteistä puheenaihetta. Suhteemme on tainnut perustua täysin seksille tähän asti, sillä nyt kun mies ei enää edes halua minua ja seksielämä on kuollut, olen alkanut ajatella, että eihän tässä ole enää mitään mitä voisi yhdessä tehdä.
Ei yhtään mitään.
Minä en ole kiinnostunut pätkääkään hänen harrastuksistaan eikä hänkään minun. Kun puhun hänelle, hän ei kuuntele eikä vastaa ja jos vastaa, niin yhdellä sanalla. Tulevaisuudeltakin taidamme haluta eri asioita -minä en halua kotiäidiksi, joten en tiedä haluanko lapsia. Mieheni haluaa ehdottomasti. Emme ole naimisissa.
Mietin usein, että onko väärin olla tyytymätön -mieheni ei kuitenkaan ole pahoinpitelijä, alkoholisti tai rikollinen ja kaikenlisäksi kunnioittaa ja rakastaa minua enemmän kuin kukaan koskaan. Saan häneltä turvaa ja rakkautta, mutta en juuri muuta.
Hän ei tee kotitöitä juurikaan, joten pelottaa että minulle käy kuten esim. äidilleni, jään yksin pyörittämään taloutta ja hankkimaan elantoa perheelle sillä välin kun mies harrastaa "tärkeitä harrastuksiaan". Pelottaa sellainen... Mieheni harrastukset nimittäin ovat todella kalliita ja aikaaavieviä, häntä ei paljoa kotona näy.
Mietin usein, miksi mieheni on niin onnellinen minun kanssani... mitä hän saa minulta? Olen välillä tosi narttumainen, luulisi, että hänkin kaipaisi jotain paljon parempaa. Olen sanonut hänelle, että hän voisi saada jonkun joka todella kunnioittaisi häntä ja harrastaisi samoja asioita ym., mutta hän ei kuulemma halua muita.
Olen alkanut puhua hänelle erosta usein, hän vain sanoo haluavansa jatkaa kanssani. En ymmärrä mitä hän hyötyy minusta... no, laitan tietysti ruokaa ja pidän kodin siistinä...Riittääkö sellainen yleensä miehille. Minä haluaisin kyllä paljon enemmän...taidan olla todella vaativa.
Mitä mieltä muut ovat? Kannattaako pitää kunnollinen mies, jonka kanssa ei synkkaa millään tasolla? Olen vielä nuori, joten haluaisin elää omaa elämääni ja miettiä vielä uudestaan mitä elämänkumppaniltani haluan ja jos hyvä tuuri kävisi, ehkä joskus vielä löytäisin ajatuksiltaan & elämäntavoiltaan sopivan kumppanin.
Miten itse olette ratkaisseet tällaiset ongelmat? Onko muilla edes vastaavia ongelmia, vai teenkö tästä liian ison asian?
Ongelmana on myös arvomaailmojen kohtaamattomuus, minä olen sellainen vasemmistolainen ekologisesti ajatteleva ja säästeliäs viherihminen ja mieheni oikeistolainen snobbailija, jolle on tärkeää, että ulkoiset puitteet ovat kunnossa..autoja ym.
Rakastan kuitenkin miestäni ja pelottaa, mitä saan tilalle, jos hänet hylkään. Ehkä en löydä koskaan mitä haluan tai sitten päädyn jonkun hakkaavan alkoholistin käsittelyyn... Hyvä mies minulla kuitenkin on.
Vastaukset 8
Vanhimmat
"KAIKKI on muuten HYVIN, mutta henkisellä tasolla kemiat eivät kohtaa..." kirjoitat. Joku toinen kirjoitti, että KAIKKI menee HYVIN, mutta seksi ei suju." Ihmeellisiä itsensä kusettajia me ihmiset. Näin sivullisesta jutut vaikuttavat tragikoomisen huvittavilta.
Niin, meillä ei suju henkinen puoli eikä enää seksikään... Siksi tuleekin mietittyä, olisiko parempi kummallekin etsiä joku, jonka kanssa olisi enemmän yhteistä kuin rakkaus ja tottumus...elämässä voisi olla enemmänkin sisältöä...
Olemme mieheni kanssa kuin ilmaa toisillemme, ei mitään mitä tehdä, mistä puhua...Olemme kuitenkin äärimmäisen sosiaalisia ja jos olemme kaveriporukassa, niin kumpikin hakeutuu juttelemaan muiden ihmisten kanssa ihan erilaisista asioista. Emme siis viihdy toistemme seurassa jos olemme yhdessä ulkona (muiden seurassa sitäkin paremmin), eikä meitä varmasti kukaan uskoisi edes pariksi jos ei tietäisi.
Mutta hauskaa jos joku löytää komiikkaa meidän suhteesta, itseäni ei paljon naurata...
Sanoisin, että kannattaa lopettaa hyvin ajoissa. Ne ovat asiat jotka ei muutu. Jos jonkun aikaa pystyy ajan venyttää ja jaksaa, myöhemmin voi olla traagisempaa. Näin ajoissa lopettaen vois jäädä paremmat muistit ja säästyä riidat...
Itsella on aika lailla samanlainen tilanne, mutta on jo lapsia, ja en rohkaise niiden ihanan kodin rikkoa... Mies ei ole kiinnostunut mistään puhua, seksia ei tarvi (sen saa palkkiona jossain vaiheessa kiltistä käytäyttymisestä) ja käytäytyy minusta äärimmäisen sikamaisesti.
Äitienpäivänäkin sain huuto kuulla, kun huomasi että paita ei ole silitetty ja kun kysyin on lapsen unilelu tullut perjantaina tarhasta mukaan.
Olen soittellut kaikille maailman perheterapeutille ja neuvol psykologeille ja yksi sanoi suoraan lähdepä nopeammin pois. Näin, en lähtenyt. Enkä tiedä mitä tekisin. Ne lapset ovat yksi ainut, tosiaan erittäin hyvä syy, pysyä yhdessä. Mutta ei voi kukaan itsensä eikä toisensa muuttaa. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen sellaisena kun on.
Ne eroavasuudet monesti voi olla hyvä faktori, mutta jos ei tunnu hyvältä, jos ei kiinnosta pätkäkään, ei kannata jatkaa... tosiaan lopettaa ajoissa. Myöhemmin kaikki vaan muuttuu pahemmaksi.
Harmi, että olet samanlaisessa tilanteessa...
Ailahtelee mielialat koko ajan... välillä tuntuu että tottakai järkevintä on erota ja välillä iskee sellainen turvattomuuden tunne, pelottaa ajatuskin erosta...kun on niin tottunut toisen olemassaoloon, hän on läheisin ihmiseni...
Mietin sitäkin, että jos jätän mieheni, niin miten sen voisi tehdä niin, ettei häneen sattuisi. Rakastan häntä ja hän on hyvä ihminen, en todellakaan haluaisi aiheuttaa hänelle enempää ongelmia kuin olen jo aiheuttanut.
Toivon välillä, että tämä päättyisi niin, että hän löytäisi jonkun minua paremman. Silloin kaikki olisivat tyytyväisiä, minä saisin vapauteni ja hän hyvän ihmissuhteen... voi kun asiat olisivatkin niin yksinkertaisia...
Toivon voimia sulle, toivottavasti kaikki kääntyy sinun ja lastesi elämässä parhain päin:)
Meidän varmaan pitäisi saattaa toisemme ja puolisomme yhteen. Paitsi että naiselleni alko maistuu.
..tietää, että ottajia löytyisi:)
Jos jätän mieheni ja etsin joskus uutta kumppania, niin kriteerit tulevat olemaan TODELLA korkealla. Ei enää koskaan suinpäin suhteeseen...aion todella vaatia mahdolliselta tulevalta kumppanilta samoja harrastuksia, samoja elämänarvoja -ja suunnitelmia, keskustelutaitoa ym. ym. Enää en lähtisi suhteeseen vain koska olen ihastunut, niinkuin nykyiseni kanssa tein.
Toivon myös, että mieheni löytäisi mahdollisen eron jälkeen itselleen täydellisen kumppanin -hän ansaitsee vain parasta.
Samaa olen miettinyt yksikseni, onko mitään järkeä olla tämän miehen kanssa. Olen vielä vähän aikaa työtön, mieheni on töissä. Ei lapsia. Minä haluaisin puhua kaikesta mahdollisesta, mutta toinen ei sitten mistään. Jos vaikka kysyn häneltä jotain, niin vastaus jää saamatta, joskus ehkä sanan sanoo.
Ei meilläkään ole yhteisiä harrastuksia yms. Joskus käymme kävelyllä kun " pakotan" hänet. Elämäni on yksinäistä, vaikka olenkin parhaassa mahdollisessa iässä, ja talouteni on ihan ok. Siis minun pitäisi nauttia elämästäni mutta...
Se on se jokin, mikä puuttuu. Mutta mistähän sen löytäis? Hänellä on oma kaveripiirinsä, joiden luona vapaa-aikanaa käy ( vaikkei vapaata juuri ole), minä taas en heistä välitä, koska ovat niin erilaisia kuin minä. Emme käy missään yhdessä, joskus ruokakaupassa..... että näin!
Voimia sinulle, toivottavasti löydät keinon onnelliseen elämään, sitä minäkin tässä pähkäilen! Olenko liian vaativa minäkin?
Kuulostit ihan omalta naiseltani. Oletko keskisuomesta?