Olen nelikymppinen nainen ja tavannut ikäiseni miehen, jonka kanssa moni asia synkkaa. Mies on monessa mielessä kuin "tehty" minulle: kunnollinen, keskustelukykyinen, halukas sitoutumaan, meillä on yhteisiä arvoja, harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita, asumme lähellä toisiamme jne. Alusta asti suhdettamme on värittänyt eräänlainen tuttuus - ihan kuin olisimme tunteneet aina. Mies on selvästi ihastunut minuun.
Sitten tulee se iso mutta: en tunne seksuaalista vetovoimaa häntä kohtaan. Ts. hän ei sytytä minua, vaikka viihdynkin hänen kanssaan enkä koe häntä mitenkään vastenmieliseksi. Tähän astiset sänkypuuhaamme ovat olleet pettymys - toisaalta olisin voinut ennustaa sen jo etukäteen: jännite puuttuu.
Seksi on minulle tärkeää, tajusin sen kun olin vuosia suhteessa, jossa se ei toiminut. Toisaalta olen ollut myös suhteissa joissa seksi pelaa, mutta mikään muu ei sitten olekaan toiminut - enkä sellaistakaan vuoristorataa enää tässä iässä kaipaa.
Olisi kiva kuulla varsinkin oman ikäisiltä kommentteja. Katsonko ja ajaudun kenties ulkoisilta puitteiltaan hyvinkin onnelliseen kulissiliittoon vai sanonko jo nyt, ettei meistä ole pariksi ja jatkan onnettomana mutta ainakin vääristä sitoumuksista vapaana sinkkuna?
Ja ennen kuin tuomitsette: sanotaan nyt heti että kunnioitan tätä miestä todella, muuten en tällaisia kyselisikään. Olen myös jo pitkään kaivannut ns. tasaista suhdetta. Tässä iässä sellaisen suhteen löytäminen, jossa kaikki natsaa ei ole ihan yksinkertaista.
Sitten tulee se iso mutta: en tunne seksuaalista vetovoimaa häntä kohtaan. Ts. hän ei sytytä minua, vaikka viihdynkin hänen kanssaan enkä koe häntä mitenkään vastenmieliseksi. Tähän astiset sänkypuuhaamme ovat olleet pettymys - toisaalta olisin voinut ennustaa sen jo etukäteen: jännite puuttuu.
Seksi on minulle tärkeää, tajusin sen kun olin vuosia suhteessa, jossa se ei toiminut. Toisaalta olen ollut myös suhteissa joissa seksi pelaa, mutta mikään muu ei sitten olekaan toiminut - enkä sellaistakaan vuoristorataa enää tässä iässä kaipaa.
Olisi kiva kuulla varsinkin oman ikäisiltä kommentteja. Katsonko ja ajaudun kenties ulkoisilta puitteiltaan hyvinkin onnelliseen kulissiliittoon vai sanonko jo nyt, ettei meistä ole pariksi ja jatkan onnettomana mutta ainakin vääristä sitoumuksista vapaana sinkkuna?
Ja ennen kuin tuomitsette: sanotaan nyt heti että kunnioitan tätä miestä todella, muuten en tällaisia kyselisikään. Olen myös jo pitkään kaivannut ns. tasaista suhdetta. Tässä iässä sellaisen suhteen löytäminen, jossa kaikki natsaa ei ole ihan yksinkertaista.
Vastaukset 44
Vanhimmat
Vaikea sanoa toisen puolesta.
Itse en missään nimessä voisi aloittaa suhdetta miehen kanssa, johon en tunne seksuaalista vetoa. Inhottaisi pelkkä ajatuskin. Jos kaipaat tasaista, rauhallista elämänmenoa, niin ehkä se vie voiton, mutta voi olla että suhteelle tulee huono päätös, jos tapaat sen aikana miehen, joka saa sut syttymään.
Niin ajattelen itsekin ja olen aina elämässäni ajatellut. Onnellista kestävää ja harmonista parisuhdetta sellainen ajattelutapa ei vain ole edesauttanut.
Sen verran takana jo sinkkuelämää tässäkin iässä, että tiedän että minulla ei ole vaikeuksia "syttyä", oikeastaan päinvastoin. Harmillisesti se syttyminen ei vain aina kulje yksiin sen miehen sitoutumishalun kanssa.
Tässä suhteessa olen miettinyt sitäkin, että tekeekö juuri miehen innokkuus parisuhteeseen kanssani minusta innottoman. Ja päinvastoin...
En usko, että tulee onnistumaan pidemmän päälle. Minut jätettiin aikanaan avioliitosta toisen naisen vuoksi, ja ex-mies on suoraan sanonut, että teki sen siksi, ettei meidän välillä ollut juuri tuota jännitettä,
mutta hänen ja sen toisen naisen välillä on.
Tällä elämänkokemuksella en siis lähtisi tuollaiseen suhteeseen. Ja olen nelikymppinen.
Luuletko, että mies sitten on tyytyväinen seksielämäänne?
Tietenkin juttu voi toimia jonkin aikaa tai jopa useamman vuoden. Mutta siinä on riskinsä: ehkä tosiaan jätät miehen, kun enemmän vetovoimaa omaava mies ilmestyy elämääsi. Tai sitten sinut jätetään.
Jos mies on kunnollinen, keskustelukykyinen ja muutenkin fiksu, niin luulisi että hänelle sopisi parhaiten nainen joka ei ajattele pelkästään alapäällään.
Muista myös että mies saattaa ajatella ihan samoin petipuuhistanne, mutta hänellä saattaa olla kypsyyttä antaa asioille aikaa, toisin kuin sinulla.
Mies varmaan ajattelee sänkypuuhistamme samalla tavalla kuin minä - en epäile. Ja onhan minulla kypsyyttä antaa asioille aikaa.
Toisaalta tiedän että mies on ihastuneempi minuun kuin minä häneen, joten tässä vaiheessa vain minä olen kykeneväinen puhaltamaan pelin poikki. Naisena kiinnyn paljon hitaammin ja suhteen muut arvot alkavat näytellä minulle isompaa osaa mitä pidemmälle suhteessa mennään. Miehillähän se menee joskus toisin päin. Joskaan en usko että tämä mies edes on pettäjätyyppiä.
Taidamme olla molemmat aika ihastuneita näiden "ulkoisten puolten" natsaavuuteen kohdallamme, joita ovat ihmetelleet myös ystävämme. Jos olisin esim. perhettä perustamassa en miettisi hetkeäkään - mutta kun en enää tässä iässä ole.
En haluaisi olla kyyninen, mutta eiköhän me kaikki tiedetä kuinka tässä(kin) tilanteessa tulee käymään.
Annat miehelle pakit, itseskelet hieman jaloja kyyneleitä kun osasit olla niin fiksu ettet jäänyt huonoon suhteeseen ja siten ajattelit myös miehen parasta. Surullista, mutta niin jalomielistä...snif
Sitten tapaatkin miehen joka tuntuu ihanan jännittävältä ja hyvällä tavalla välinpitämättömältä. Jokin hänessä kiehtoo sinua ja ihmettelet sitä kipinää ja kemiaa ja kipristelyä vatsanpohjassa. Hetken aikaa tuntuu ihanalta, kunnes paljastuu että miehellä on samaan aikaan kemiaa myös muiden kanssa. Valitat kuinka voikin olla niin huonoa tuuria ja naisystäväsi ovat ihan samaa mieltä kanssasi että kaikki miehet ovat pettäviä sikoja...
Nelikymppiset naiset eivät enää paljon itkeskele, mutta oivalsit varmaan osittain asian ytimen. On ns. kunnon miehiä, joiden kanssa on helppo luoda pysyvä suhde ja sitten miehiä, joiden kanssa voi olla ns. kemiaa, mutta pidempi suhde on sitoutumiskyvyttömyyden yms. vuoksi mahdoton.
Aivan samoin on erilaisia naisia ja naisilla ja miehillä erilaisia elämäntilanteita ja niissä erilaisia tarpeita. Olen sen verran elämää nähnyt, etten näe ns. hurmaavissa rentuissa enää mitään arvoa. Hetken huba voisi sellainen olla, mutta kun aika monella näistä on tapana jäädä ns. roikkumaan ja aiheuttaa pahaa mieltä paljon pidemmäksi aikaa. Pidän jopa mahdollisena, että se "kemia" tuleekin osittain juuri siitä suhteen haasteellisuudesta.
Totta kai haen tasavertaista suhdetta, joka sujuu kaikilla tasoilla. Mutta ovatko kemia ja kunnollisuus toisensa poissulkevia?
Olet kaikesta päätellen viisas mies (?). Uskotko todella että seksuaaliseen yhteen sopivuuteen voi "kypsästi" kasvaa, ellei sitä kemiaa tunne jo suhteen alussa?
Viisaudesta en menisi sanomaan mitään, mutta kieltämättä olen hieman turhautunut siitä kuinka "kemia" jyrää aina alleen kaiken muun. Ihan kuin jollain puskutraktorilla ajettaisiin kauniisti hoidetun kukkamaan yli. Kritiikki ei siis kohdistu erityisesti sinuun vaan ajan henkeen yleensäkin.
Haluaisin ajatella että seksi olisi vain yksi tapa osoittaa välittämistä toista ihmistä kohtaan. Äärimmäisen intiimi, ihana ja tärkeä tapa tietysti. Tuntuu vain että se on usein enemmänkin itseisarvo, jonka varaan kaikki muu rakennetaan (jos rakennetaan).
En kiellä etteikö kemia tuntuisi ja vaikuttaisi, mutta omasta mielestäni on asioita ja tunteita jotka pyyhkivät sillä kemialla lattiaa. Aito molemminpuolinen kunnioitus ja välittäminen on sellainen.
Pointtisi on ihan hyvä, mutta omalla kohdallani en vaan voi mennä sänkyyn, jos mies ei mitenkään kiihota. Eli minusta ei hu***a saisi tekemälläkään. Tämä ei tarkoita, että hirveää säkenöintiä ja kuumotusta pitäisi olla, mutta, jos toinen ei sykähdytä lainkaan...
Jos toinen ei lainkaan sykähdytä, niin ei kai silloin kuulu edes tapailla minkäänlaisessa romanttisessa mielessä? Ihmettelen miten te naiset oikein joudutte tällaisiin tilanteisiin? Onko kyseessä jokin sankarillinen yritys kiinnostua epäseksikkäästä miehestä?
Pyydän että osoittaisitte sen verran kunnioitusta toista kohtaan että jätätte tuhoontuomitut yrityksenne väliin. Mieskin ehtisi sillä aikaa tutustua sykähdyttävämpään kumppaniehdokkaaseen.
Alkuperäisenä kirjoittajana loukkaa kyllä tuo huoraamisvertaus. KIrjoitin "hän ei sytytä minua, vaikka viihdynkin hänen kanssaan enkä koe häntä mitenkään vastenmieliseksi".
Se on aika kaukana huoraamisesta, jossa käsittääkseni haetaan seksillä taloudellista hyötyä. Itse tarkoitin noilla "asioilla, jotka synkkaa" sellaista sielujen sympatiaa, sama-arvoisuutta jne. jota olen harvoin kohdannut ja joka varmaan toisi muassaan sitä "mukavaa" elämää, kun joka asiasta ei pitäisi vääntää.
Nelikymppisenä naisena en varmaan tyydy puolinaiseen, mutta tiedän myös ettei pelkkä seksuaalinen kemia kanna suhteessa välttämättä makuukamaria pidemmälle. Ja kiihkeinkin seksuaalinen intohimokin ainakin tasaantuu jossain vaiheessa.
Suoraan sanottuna valvoin tämän asian kanssa koko viime yön ja päätin itselleni selkeän aikarajan, jossa päätös puoleen tai toiseen on tehtävä. Jos nyt (näin lyhyen tuntemisen pohjalta) jättäisin tämän miehen, katuisin varmemmin kuin että antaisin vielä joitain viikkoja aikaa katsoa, josko ongelma onkin vain omassa päässäni. Tuskin teen vääryyttä miehellekään, vaikka lopputulos viimein olisikin ero.
Kiitos sinulle * ! Sain sinulta ajattelemisen aihetta... Molemminpuolinen kunnioitus saattaa sittenkin olla nykymaailmassa harvinaisempaa kuin seksuaalinen kemia.
Sorry, en tarkoittanut sinuun aloittaja viitata lainkaan huorajutulla. Sinähän sanoit tuolla, ettet miestä ulkoisesti edes kovin epäviehättävänä pidä. Lähdin liikaa omille sivuraiteille rönsyilemään, koska olen tosi kranttu seksikumppanien suhteen ja en voi harkitakaan suhdetta miehen kanssa, jonka kanssa en voisi kuvitell meneväni sänkyyn.
Hei!
Itselläni on liki samankaltainen tilanne.Puoli vuotta ollaan seurusteltu.Tavattu ollaan lähinnä viikonloppuisin.Miehen ulkonäkö ei tehnyt minuun vaikutusta, vaan luonne.Koen että voin olla oma itseni hänen seurassaan.
Näin jälkeenpäin kun ajattelen, niin vähän kaduttaa kun en heti alkuunsa lopettanut koko juttua, koska jo alusta saakka tunteeni häntä kohtaan ovat olleet yhtä vuoristorataa.Aina yksin ollessani ajattelen, ettei tästä tule mitään, en ikävöi häntä.Yhdessä ollessamme meillä on ihan mukavaa ja taas ajatukseni muuttuvat.
Myös se on häirinnyt, että omalta osaltani kemia/tunteet häntä kohtaan ei riitä, on jotenkin väkinäistä, jotain puuttuu.Uskon ja vaistoan, että hänen tunteensa minua kohtaan ovat huomattavasti voimakkaammat.
Toisaalta olen ajatellut ja toivonut, että ajan myötä kun oppii vielä paremmin tuntemaan, niin tunteet syvenee.Usein kun sanotaan, että ihmiset ovat niin malttamattomia näissä suhdeasioissa.Pitää antaa aikaa suhteen kehittymiselle.Vielä tässä odotellaan...
Itsellänikin ikää jo sen verran, ettei ole ihan helppoa löytää kunnollista kumppania eikä tuo sinkkuuskaan mitään mukavaa ole.
Suoraan sanottuna en tiedä mikä olisi paras ratkaisu.On tunteita häntä kohtaan, mutta toisaalta ei riittävästi, järki käskee jatkamaan mukavan, kunnollisen, luotettavan miehen kanssa, mutta toisaalta myös lopettamaan.Itseäni ärsyttää tämä omien tunteiden seilaaminen laidasta laitaan.Ja lopputulos on, että katsotaan nyt vielä.
Osaan vaan arvata fiiliksesi.Jos itselläni ei olisi samankaltaista kokemusta, niin sanoisinkin, että älä luovuta, yritä vielä.Oletteko pystyneet puhumaan keskenänne näistä seksiasioista ja kemioista?
En ole pystynyt puhumaan miehen kanssa seksistä enkä noista kemioista. Enkä haluakaan, en tajua miten voisin ottaa asian edes puheeksi loukkaamatta ja toisaalta selviäisikö ongelma edes puhumalla? En usko.
Meillä juttu on vasta alussa ja mies haluaisi esitellä minut jo lapsilleen. Hän on myös sanonut haluavansa kanssani kunnon suhteen ts. saman katon alle jossain vaiheessa. Tämä minua pelottaakin, tuntuu etten voi luvata miehelle kunnon sitoutumista ja olla rehellinen hänen lastensa edessä, kun yksi oleellinen puoli suhteesta ei toimi.
Aito molemminpuolinen kunnioitus ja välittäminen ovat kyllä asioita, joita todella kaipaan ja arvostan ja tässä suhteessa ne ainekset ovat jo ihan luonnostaan olemassa. Mies kyllä ns. sytyttää minut ulkonäöllisesti, eikä häntä todellakaan tarvitse esim. ystävien kanssa hävetä, mutta ihan oikeasti se paljon puhuttu seksuaalinen "kemia" puuttuu. Tuntuu kuin olisimme jo nyt ns. vanha pari.
Tiedän, että saisin miehen kanssa kunnioittavan ja varmasti oikein mukavan, hellänkin suhteen. En joutuisi tinkimään mistään, päinvastoin. Mutta olisiko suhde kuitenkaan tasavertainen? Ehkei, ainakaan niin pitkään, ennen kuin oma kiinnostukseni mieheen olisi yhtä voimakas kuin hänellä minuun.
Taustaksi kerrottakoon, että noin vuosi sitten tapailin toista miestä, joka ei vastaeronneena ollut halukas sitoutumaan kun minä olisin ollut. Taitaa mennä niin, että nyt saan maistaa omaa lääkettäni....
Ok.Koska olette vielä noin alussa, niin sitten varmaan kannattaa vielä miettiä suhteen jatkoa.Kaikki menee vielä hankalammaksi jos siihen tulee lapset mukaan.
En ole kertaakaan kuullut keneltäkään, että ajan myötä kemiat olisivat alkaneet toimimaan.Eiköhän se ole niin että sitä kemiaa joko on heti alusta tai sitten ei.Jännä juttu tämä kemia kahden ihmisen välillä...se ei ole ihmisen ulkoisista ominaisuuksista kiinni, vaan tulee jostain ihan muusta...jonkun ihmisen kosketusta ei voi sietää ja jonkun taas tuntuu mielettömän hyvältä, jotain ihmistä on "helppo" koskettaa ja jotain toista taas ei pysty, vaikka haluisikin...
Minunkin edellisessä suhteessa itselläni oli voimakkaammat tunteet miestä kohtaan.Mies puolestaan käyttäytyi minua kohtaan samallalailla kuin minä käyttäydyn nyt nykyistä miestäni kohtaan.Vasta nyt tajuan tämän edellisen miehen käytöstä...tunteet vaan ei hänellä riittäneet, jotta suhteellamme olisi ollut tulevaisuus.
Olen pyytänyt miestä rauhoittamaan tahtia, enkä kyllä suostu lapsia tapaamaan ennen kuin olen varma että haluan suhteen jatkuvan. Tämän hän on luvannut ja lupasi muutenkin "ottaa rauhallisemmin" - ja siksi ajattelin nyt katsoa vielä jonkun aikaa.
Välillä mietin, johtuuko oma vastahakoisuuteni juuri miehen innokkuudesta. Ts. onko tämä "kemiattomuus" jotenkin alitajuista itsesuojeluvaistoa minulta hiljentää tahtia, ettei tule kiireessä tehtyä virheitä. Tässä suhteessa on se erikoista, että kaikki ns. järkipalaset loksahtaisivat kuin palapeli kohdilleen (muidenkin kuin meidän mielestämme) - meillä on samat tavoitteet, haaveet jne. tulevaisuudenkin suhteen. Siksi minulla olikin alusta asti muuten todella hyvät odotukset miehestä. Jotenkin kuitenkin jo ennenkuin päädyimme sänkyyn epäilin, että tämä on "ihan liian hyvää ollakseen totta". Pettymyksiä on taustalla jo sen verran. Mietin myös olenko viettänyt liian vähän "suruaikaa" tämän edellisen suhteen jälkeen. Ts. ovatko tunteeni vielä kiinni siinä entisessä, joka ei suhdetta kanssani halunnut.
Tiedän itse syttyväni hitaasti - vallankin jos kyseessä on vakavasti otettava mies. Ex-aviomiehenikin olin tuntenut jo vuosia ennen kuin meillä alkoi suhde. Mutta kyllä siinäkin suhteessa oli kemiaa sitten kun sänkyyn asti päädyttiin.
En odota mitään maata mullistavaa, mutta jos touhu muuttuu vastenmieliseksi - ainahan se tunne lopulta järjen voittaa. Ja niin on molemmille parasta.
Näin on, ulkonäöllä ei ole kemian kanssa mitään tekemistä. Eikä edes sillä ettemmekö tulisi toimeen - päinvastoin....
Pitää kysyä, kun en noista aikaisemmista viesteistä ole ottanut tolkkua: toimiiko teillä läheisyys ja muu koskettelu? Sen ymmärsin, että seksi on ollut pettymys.
Itsekin olen nelikymppinen nainen ja suht tuoreessa suhteessa. Mulla kyllä suhteen alussakin oli "kemiaa", siis siinä mielessä, että on tuntunut hyvältä ja luontevalta halailu ja muu koskettelu. Alussa seksi oli kumminkin aikamoista säheltämistä, molempia taisi jännittää ja haluaminen saattoi lopahtaa kesken (ihan konkreettisestikin: miehellä oli erektio-ongelmia ja mä taas saatoin yks kaks kuivua saharaksi).
Nyt on noin vuosi seurusteltu, ts. vietetty viikonloput ja pari lomaa yhdessä. Seksipuoli tuntuu paranevan, mitä enemmän toista tuntee. Me kyllä on asiasta puhuttu ja se alkutaival oli molempien silmissä onnetonta sähläämistä. Edelleenkin voi jonain kertana mennä ihan ohi koko homma niin, ettei kumpikaan laukea ja fiilikset lopahtavat. Mutta ei siitä ole isompaa ongelmaa tullut, maataan sitten kaikessa rauhassa sylikkäin ja jätetään hikisempi homma toiseen kertaan.
Mulla on takana pitkä suhde, jossa seksi toimi koko ajan, mutta muu läheisyys sitten taas ei. Ajan saatossa sellainen jokapäiväinen kosketuksen puute alkoi syodä naista. Koin itseni pumpattavaksi barbaraksi ajoittain - mies sattui olemaan sitä tyyppiä, joka säntäsi seksin jälkeen puuhastelemaan jotain sen sijaan että olisi edes hetken rauhoittunut mun vieressä.
Vanheneminen vaikuttaa meihin eri lailla, mutta kun katselen viiskymppisiä naispuolisia ystäviäni, niin heillä ei enää ole niin valtavaa tarvetta yhdyntään. Limakalvot kuivuvat, kroppa vanhenee. Samaan aikaan läheisyyden ja hellyyden ja kaikenlaisen kosketuksen tarve taas voi kasvaa. Tuossa kohden voi tulla vaikeuksia, jos se suhteen kaikkein tärkein juttu on seksi. Onhan tuohon viiskymppisyyteen vielä joitain vuosia matkaa, mutta kun en ihan lyhytsuhdetta havittele, niin mulla tosiaan yleinen fyysinen lähekkäin olo (ja molempien halu siihen) tuntuu tärkeämmältä kuin se, miten täydellisesti seksi sujuu.
Läheisyys toimii ja alun alkaenkin olen pitänyt miestä puoleensavetävänä ja "kosketeltavana", mutta jotenkin vain tuntuu siltä, että kaipaan enemmän tämän miehen kainaloon kuin ns. villiin seksiin. Hän on siis siinä mielessä turvallinen.
En pidä itseäni mitenkään kauhean estoisena ja ainakin omalla kohdallani mitä enemmän ikää on tullut sitä tärkeämmäksi fyysisyys on (elämässä muutenkin) minulle tullut.
Toki tässä suhteessa miehen tietty "vakavastiotettavuus" voi olla se, joka on lisännyt paineita. Ts. olen alun alkaenkin suhtautunut mieheen eri tavalla (ns. mahdollisena "loppuelämän" kumppanina) kuin esim. aikaisempaan kumppaniini, jota pidin enemmän hetken juttuna. Tässä suhteessa oli kuitenkin leikkisyyttä ja riehakkuutta, joka nykyisestä on uupunut alusta asti.
Asiaa ei paranna miehen jutut yhteenmuuttamisista, lapsistaan yms. "järkevästä" ja vastuullisesta.
että kaipaat enemmän miehen kainaloon kuin ns. villiin seksiin? Mulle tulee nyt mieleen, että jaottelet ja lokeroit fyysisyyttä. Siis fyysisyyttähän on myös se kosketteleminen ja kainalossa makailu, ei pelkästään villi seksi. Tavoittelet sitä villiä seksiä (jota ilmeisesti oli aiemman kumppanisi kanssa), mutta oleminen jonkun toisen kanssa yhdessä tuskin on ihan samanlaista kuin sen aiemman kumppanin. Ikäkin vaikuttaa, en usko, että kolmekymppisenä koettu intohimo on samanlaista kuin viisitoista vuotta myöhemmin - tämä kumppanista riippumatta.
Rakastatko miestä? Vai oletko hänen kanssaan, kun kerran ystävienkin mielestä sovitte hyvin yhteen ja mies on ilmeisen rakastunut sinuun?
Onko sinulla joskus ollut sellainen suhde, jossa kaikki fyysisyyden osa-alueet (kiihkeä seksi, luonteva läheisyys, helliminen) ja psyykkinen yhteensopivuus (leikkisyys, riehakkuus - ja ne muut ominaisuudet, mitä pidät tärkeinä) ovat toteutuneet ja suhde on ollut tasapainoinen?
Miten pitkään olette olleet yhdessä? Kuukausia?
Rehellisesti sanottuna ei ole. Kiihkeästä seksistä on kyllä ajan myötä edetty hellään ja turvalliseen suhteeseen, mutta noinkohan se menee päinvastoin? Sitä juuri epäilen. Seksi on minulle portti tunteisiin, en esim. pysty harrastamaan seksiä seksin vuoksi kuin kertaluonteisesti. (en tuomitse yhden illan juttuja, mutta ns. sopimusseksisuhteet eivät minulle sovi)
Enkä kyllä voi väittää olevani rakastunut tähän mieheen, mutta en ole koskaan aiemminkaan ollut kehenkään muuhunkaan mieheen näin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Emme ole tunteneet kuukausia, nyt puhutaan vielä viikoista.
Arvostan miestä (ja hän selvästi arvostaa minua), hänen kanssaan on (muuten) helppo olla ja nuo mainitsemani yhteenloksahtavat asiat ovat niin harvinaislaatuisen merkittäviä, että se saa tässä nyt pohtimaan. En valitse miestä ystäville, enkä edes sukulaisille vaan ihan itselleni.
Näissä keski-ikäisten suhteissa hankalinta on mielestäni tuo tutustumisvaihe. Ihan kuin se haluttaisiin hypätä yli ja sopia muutaman tapaamisen jälkeen että nyt joko ollaan suhteessa ikuisesti pallo jalassa tai ei olla, eikä koskaan tullakaan olemaan. Tuntuu että tässä tapauksessa miehellä on kiireempi kuin minulla, jolla ei oikeasti ole kiire yhtään mihinkään.
Huoh, saa nähdä... Mukava kuitenkin kuulla, etten ole ihan ainoa joka pohtii suhteissaan tällaisia.
että olet pelästynyt miehen innolle tehdä tulevaisuudensuunnitelmia ja esitellä sinut lapsilleen/suvulleen, ja haet nyt järkiperusteluja sille, mitä "vikaa" suhteessanne on.
Jos olette vasta joitain viikkoja tunteneet, niin ymmärrän, jos etenemisvauhti ahdistaa. Eihän tuossa ajassa ole tutustunut toiseen kuin pintatasolla. Toiseenhan nyt pitäisi saada keskittyä ilman että siinä tulee suku tai lapset mukaan. Itselle seurustelukumppanin lapsille esitteleminen olisi todella vakava paikka, silloin minun pitäisi olla henkisesti aika lailla varma siitä, että suhteelle voi odottaa pitkää yhteistä tulevaisuutta.
Tässä mun nykysuhteessa meillä kummallakaan ei ole lapsia, joten en joutunut noiden kysymysten eteen, vaikka vietimmekin jo aika pian esim. yhteisiä viikonloppuja. Miehen sukua tapasin ensimmäistä kertaa n. neljä kuukautta meidän ensitapaamisemme jälkeen ja jos olisin kauniisti osannut sanoa, olisin silloinkin vielä kieltäytynyt ja lykännyt tapaamista, sen verran nopeasti minusta edettiin. Tutustumisvaiheesta yli loikkaaminen on minusta kyllä enemmän ihmisestä kuin ihmisen ikästä kiinni. Ainakin itse tiedän useamman noin nelikymppisen parin, jotka "vain" seurustelevat, ts. eivät asu yhdessä. Tosin nämä ihmiset ovat kyllä järjestään lapsettomia - ehkä perheelliset eronneet haluaisivat uuden "ehjän" perheen mahdollisimman nopeasti.
Niin, minä olen myös lapseton - ja ehkä se lapsiasia vaivaa (tai pelottaa) senkin vuoksi. Haluaisin todellakinn tutustua mieheen ensin, ennen kuin päätän pidänkö hänestä riittävästi, jotta haluan tulla esitellyksi lapsille.
Mies otti lapsensa puheeksi jo alussa, mikä on tietysti luonnollista. Lapset ovat hänelle hyvin tärkeitä ja hän haluaa ilmeisesti olla täysin varma, että hyväksyn hänen lapsensa ennen kuin itse tekee päätöksiä.
Mitä enemmän asiaa ajattelen, minustakin tuntuu, että suhteen etenemisen vauhti pelottaa tässä nyt eniten ja seksi saattaa tökkiä senkin vuoksi - ihan niinkuin sitäkin pitäisi jotenkin "suorittaa" tai testata sitä yhteensopivuutta ja kelpaavuutta. Rauha toiseen tutustumiselle on myös mennyt kun tuntuu, että ne lapset ovat niin "ykkösasia" miehelle. Ikävä sanoa noin, mutta ehkä tunnen olevani jotenkin itsekin ihme "testissä"...
ihan erilainen näkökulma asiaan: mies ilmeisesti haluaisi varmistaa, että tulet juttuun hänen lastensa kanssa ja sinä taas haluaisit ensin olla varma teidän suhteestanne. Minäkin olen sitä mieltä, että suhteen ytimessä on aikuisten suhde, ja suhde toisen osapuolen lapsiin on lähinnä heijastumaa aikuisten väleistä. En tiedä sitten, ajattelisinko lapsellisena eri tavalla. Luulen kyllä, että haluaisin perusteellisesti tutustua toiseen, ennen kuin esittelisin hänet uutena isäpuolena.
Kaikenlaiset suorituspaineet tulevat tosi helposti mukaan seksielämään. Mun miesystäväni oli silloin ensimmäisinä kuukausina isommin ihastunut kuin minä ja kehitti itselleen sellaiset suorituspaineet, ettei saanut erektiota lainkaan. Mä olin siinä kohden todella epävarma meidän suhteestamme, kyselin itseltäni esim., haluanko päätyä seksittömään suhteeseen. Kun en vielä tuntenut toista, niin kuvittelin, että se senhetkinen tilanne olisi pysyvä, ja minun pitäisi vain joko sietää tai laittaa suhde poikki. Mies meni aika pian oma-aloitteisesti lääkäriin hakemaan potenssilääkettä, kun jollain lailla piti saada tilanne laukeamaan. Nyt noita kemiallisia apuja ei ole tarvittu kuukausiin.
Teidän tapauksessa pillerit eivät auta, mutta asiasta puhuminen voisi helpottaa tilannetta. Taisit aiemmin mainita, että olet sanonut miehelle liian nopeasta etenemisestä. Lapsistakin kannattaisi puhua, siitä että itse haluat tutustua häneen kunnolla ennen kuin tulet hänen lastensa elämään.
Hyvää joulunaikaa sinulle - pidä lippu korkealla, kaikesta huolimatta!
Kiitos - viisaita sanoja. Täytyy varmaan ottaa kunnolla puheeksi.
Minulla ei siis sinällään ole mitään näitä lapsia vastaan, en vain halua tulla heti kohdelluksi mahdollisena "äitipuolena" vaan ennen kaikkea mahdollisena "naisena" ja uutena ihmisenä, johon tutustutaan pikkuhiljaa. Voi tosiaan olla, että nämä paineet ovat siirtyneet meillä sinne makuukammariin heti kättelyssä.
Sinulla on viisas mies. Ja on totta, että suhteen alussa sitä näkee toisesta aika kapean siivun ja tuomitsee helposti toisen vain pienen kokemuksen perusteella.
Hyvää joulua teillekin!
"Sitten tulee se iso mutta: en tunne seksuaalista vetovoimaa häntä kohtaan"
Luuletko, että se seksuaalinen vetovoima voisi tulla sitten, kun saat rauhassa ajan myötä tutustua mieheen ilman "häiriötekijöitä"?
Ihan mielenkiinnosta kysyn, koska itselläni vähän samanlainen tilanne päällä.
Luin aloittamaasi viestiketjua, vaikkakin aloituksestasi on vierähtänyt jo puolitoista vuotta. Olen kiinnostunut mitä tilanteellenne kävi, sillä itse olen vastaavanlaisessa tilanteessa ja kovasti pähkäilen jatkaakko vaiko päättääkö alkanut suhde?
siis ylipäätään maailma on täynnä hyviä naisia ja miehiä, sinä olet nyt vain kohdannut yhden, mutta et rakastunut. Se, että joku on hyvä ylipäätään, ei tarkoita rakastumista. Se, että joku on hyvä, ei tarkoita, että hän on sopiva. Hyviä ihmisiä on valtavasti, olet ehkä nyt vain päässyt näkemään jonkun ihmisen elämästä ne hyvät puolet, ja jokaisestahan ne löytyvät. Mutta! Älä sekoita ihmisen hyvyyttä sopivuuteen.
Tulet tapaamaan näitä hyviä ihmisiä vielä pitkään ja paljon, niitä on itseasiassa jokapuolella ympärilläsi, kunhan vain pääset tutustumaan niihin. Mitä enemmän kohtaat hyviä ihmisiä, tajuat, että et voi ottaa jotakin vain hyvien ominaisuuksien perusteella, koska silloin pitäisi ottaa vähintään joka toinen. Pitää ottaa se, jossa on sydän mukana. Vaikka se klisee onkin, tärkeimpiä asioita ei näe silmillä, ne näkee sydämellä.
Sinä tarvitset ja saat haluta ja olet oikeutettu saamaan sinulle sopivan hyvän ihmisen, et vain hyvää ihmistä ja hän on oikeutettu saamaan sopivan ihmisen hänelle, ja se ei kuulosta olevan sinä. Hyviä ihmissuhteitakin tarvitset, ystävissä voi olla niitä, ystävätkään eivät ole sopivia kumppaneita. Sinulle sopivassa ihmisessä on myös omat virheensä, ne virheetkin sopivat sinulle.
Älä ole niin pelokas, että otat ensimmäisen hyvän vastaantulevan följyysi ja sitten kun se sopiva tuleekin kohdalle, olet ongelmissa. Joka suhteessa, missä ei ole sitä rakkautta ja kemiaa, sitä kyllä ilmestyy, mutta sitten kolmannen osapuolen taholta, jos sitä ei ole olemassa. Jäät tuossa suhteessa vaille juuri sitä mitä tarvitset. Juuri se tärkein puuttuu. Tuo kuulostaa ystävyyssuhteelta, kyllä ystäviäkin arvostetaan ja kunnioitetaan, nekin ovat hienoja arvokkaita suhteita, mutta hiukan eri lähtökohdasta.
En halua yhtään vähätellä ihmisten hyvyyttä, ja hienoja ominaisuuksia. Mutta jokaisella pitää olla itselle sopiva, se on kuin vaatekaupassa, kauppa täynnä hyviä, hienoja vaatteita, mutta otat vain ne itsellesi sopivimmat, et niitä hienoja tai hyviä, jotka eivät sovi, vaikka näennäisesti näyttävät hyviltä.
Myöskään se, että on johonkin rakastunut, ei tarkoita että hän on hyvä. Voi olla, että kemiat vain estävät näkemästä toisen puutteita.
Joillakin vaatisi remonttia pääkopassa, että osaisi rakastua terveisiin asioihin itsetuhoisten sijasta.
Mitä jos haet vain niitä renttupanoja ja täytät nillä elämäsi.
Anna hänen löytää itselleen se paras mahdollinen häntä syvästi rakastamaan kykenevä nainen.
Sinä rakastat vain omaa pimppaa ja mulkkua joka sinne työnnetään.
Luin edelisiä kirjoituksianne ja samanlaisten asioiden kanssa painiskelen itsekin. Emme ole edenneet suhteessa vasta kuin ystävyys/tapailuasteelle, vaikka toinen osapuoli olisi halunnut enemmän. Luulen, että jo 40v nainen tietää, mitä haluaa ja siksi on pelkuruutta tyytyä mihinkään puolittaiseen?? Pelkuruutta itseään ja toista ihmistä kohtaan? Koska koko ajan arvon ja olen asioita suoraankin sanonut, en voi olla ihan täysillä mukana.eli olisi kaiken järjen mukaan väärin pitää toista väärässä luulossa?
Täytyy vain kohdata totuus, tai sitten pitää suhde pelkän ystävyyden tasolla. Jos vähääkään empii, niin asiat eivät voi ollaa rehellisellä ja aidolla tasolla. Kyllä vatsanpohjassa täytyy vähän nipistellä ja tunnelatausta olla???
Miehenä vedän tästä johtopäätöksen, ettei pidä koskaan olla liian ihastunut naiseen, vaan antaa hänen olla sopivasti epävarma. Silloin tulee se kemia ja saan naisen pidettyä itselläni. :) eli peliä vain...
Vedäpäs tästä yhtö looginen johtopäätös: Auton pakoputkesta tulee savua, ei savua ilman tulta, ....
Eli palaako auto?
moottorin palotilassa lyö männät tultapäin, kun sytytystulpat sytyttää.
Kirjoitin tuonne keskustelun alkupuolelle ajatuksiani asiasta ja olin aika pessimistinen.Lisäisin vielä pari asiaa. Eli tässä keskustelussa ei ole (vaikka ihan joka sanaa en ole lukenutkaan) mielestäni esiintynyt lainkaan sellainen kysymys, että rakastatko tätä miestä. Vai ovatko tunteesi häntä kohtaan ainoastaan
"tykkäämistä"? Itse teen selvän eron näiden kahden välille enkä voisi kuvitellakaan lähteväni suhteeseen, jos en ole rakastunut.
Jos rakastat, vaikeaa on kyllä miestä hylätäkään tässä vaiheessa. Luin jostain, että ihminen rakastuu keskimäärin vain kaksi kertaa elämänsä aikana, minkä uskon pitävän paikkansa.
Minulla miltei samanlainen tilanne.Alusta asti saman kaltaiset kysymykset ovat askarruttaneet mieltäni ja tätä samaa veivaamista on jatkunut 6kk.Kun tapasimme hän edusti sitä tasaisuutta,luotettavuutta mitä aikaisemmista suhteista on puuttunut täysin.Minä 40v ja hän 44v.Ulkonäöllisesti hän ei minua viehättänyt yhtään mutta terävä äly korvasi sen ennen näkemättömällä tavalla.Keskustelumme olivat alussa todella syvällisiä ja antoisia.Minä taasen olen aika räiskyvä,suoranuottinen luonne ja hänen olemuksessaan on jotain minua rauhoittavaa.Seksuaalisesti hän ei minua järisytä.Päätimme kuitenkin yhteistuumin katsoa tuleeko "meistä" mitään.
Pikkuhiljaa tutustuessamme tuli ilmi hänen äärimmäisen huono itsetuntonsa joka on alkanut näkymään itsekkäänä jatkuvana anteeksipyyntöjen kalasteluna.Joka päivä hän keksii sanoa miten huono hän on siinä ja tässä ja joka päivä minun pitäisi olla häntä pönkittämässä.Nykyään olen erittäin varovainen mitä sanon koska hänestä on tullut energiasyöppö.
Vietimme tämän Joulun yhdessä.Jouluaatto meni surkeasti.Paikalla oli veljeni perheineen ja 18v poikani.Kaikkiin hän on jo tutustunut mutta ei vaivautunut keskustelulla lähentymään heitä.Pysytteli hiljaisena hissukkana sivussa.Hän valitteli vatsanväänteitä ja pariin otteeseen meni oksentamaan vessaan jonka jälkeen vetäytyi makuuhuoneeseen nukkumaan.Joulupäivän aamuna hän herätti ihan vain kertoakseen äitimuoristaan joka yksinään kasvatti 4 poikaansa köyhyydessä kuitenkin haalien kaikille joululahjat,perään itkeä tirautti ikävän kyyneleet.Lahjatarina sai kimmokkeen siitä kun hänen mielestään porukalla ostamamme lahja pojalleni (sykemittari) oli kovin kallis lahja pojalle jolla on kaikkea,mielestään poikani on hemmoteltu yksilö.Tosin hän ei ole vaivautunut tutustumaan poikaani kuka hän oikein on.Meillä ollessa piiloutuu makuuhuoneeseen ja tekee parhaansa ettei juttuyhteyttä synny poikaani.Loukkaantui verisesti kun huomautin tästä.
Viime viikolla olimme jouluillallisilla hänen ystäviensä kanssa.Eräs nainen kännipäissään seurueesta tuli juttelemaan kuulumisia miehelle,ei vaivautunut edes minua tervehtimään.Puhui minun ylitseni kuinka hänen ystävättärellään on kova ikävä ja vieläkin ihastus vaivaa.Mies ei huomioinut tilannetta mitenkään,jatkoi jutun heittoa kuitaten naiselle: "kohta mulla on varmaan paljonkin selittämistä".Jotenkin hermostuin tästä ja loukkaannuin miehen "munattomuudesta".
Juuri nyt tunnelma on perin loppuunkulutettu.Hänessä on edelleen sitä samaa tasaisuutta ja luotettavuutta mutta muu osuus on täysin avutonta räpiköintiä.Välillä tuntuu että hän pelkää omaa varjoansakin.Epävarmuus on hallitsevaa.Mietin jo kovasti miten aloitan keskustelun kaiken lopettamiseksi.Tämäkin on energiaa vievää ja stressaavaa koska minun täytyy varautua ties minkälaiseen draamaan.
Luin aloittamaasi viestiketjua, vaikkakin aloituksestasi on vierähtänyt jo puolitoista vuotta. Olen kiinnostunut mitä tilanteellenne kävi, sillä itse olen vastaavanlaisessa tilanteessa ja kovasti pähkäilen jatkaakko vaiko päättääkö alkanut suhde?
Vika on miehessä joka on liian kunnioittava, eikä osaa ottaa naista kuin likaista huoraa jollainen hän on.
Nämähän voi yhdistää. Kunnioittaa ja ottaa naisen kuin pienen eläimen.
Aloittajalle: Muista, että vielä 100 vuotta sitten vanhemmat valitsivat puolison lapsilleen, leskelle puolison valikoi suku.
Länsimaissa parisuhde on kuin mikroaaltouuni, ruoka lämpiää nopeasti ja jähtyy nopeasti. Parisuhde aloitetaan intohimon pohjalta ja päättyy, kun intohimo loppuu. Itämaissa taas parisuhde aloitetaan edelleen henkiseltä pohjalta ja suku valikoi puolisot toisilleen. Avioliitossa tutstutaan toiseen ihmiseen ja hänen seksuaalisuuteensa. Intohimo kasvaa suhteen myötä. Eli; kuin hitaasti lämpiävä kiviarina uuni, joka pysyy sitten pitkään lämpimänä.
Älä ole sokea ja kulttuurisi ja aikasi uhri, vaan anna tunteiden rauhassa kypsyä. Periaatteessa jokainen nainen voi rakastua jokaiseen mieheen. (;) Kirjoitan tämän, vaikka moni näinen kiljaisee YÄK !)
Eli: kyllä se intohimon aikakin vielä tulee. Pidä vaan siitä miehestä kiinni !
Aikaa kulunut aloituksesta, mutta ehkä jollekin toiselle ajankohtaista.
Eiköhän aika harva parisuhde perustu sellaisen todelliseen sielujen sympatiaan, kumpi on parempi olla yksin vai olla 80% ihan ok, suhteessa?
to be or not to belle: Olen viestin aloittanut nainen. Päätin suhteemme aloitteestani puolen vuoden seutustelun jälkeen ja ikävä sanoa, mutta en kaivannut miestä yhtään sen jälkeen. En vaikka mies erotessamme itki ja sanoi rakastuneesa minuun.
Mies on sen jälkeen ottanut yhteyttä ja alkuun en vastannut lainakaan, mutta tapasimmekin kerran vielä tänä keväänä (yli vuosi sitä, kun erosimme) ihan ystävämerkeissä. Kävimme ihan mukavia keskusteluja ja näen hänet edelleen mukavana kaverina ja ns. hyvänä ihmisenä. En oikein muuta.
Näin jälkeenpäin ajattelen, että emme sittenkään olleet ns. samalla aaltopituudella. Minulle tuli tunne, että minä annoin miehelle enemmän kuin hänelle - ja tarkoitan nyt sellaisia henkisiä juttuja. Hänestä ei ollut "opettamaan" minulle oikein mitään. Antoi kyllä hyödyllisen kurkistuksen perheellisen eronnen miehen arkeen.
Hänessä oli myös jotain sellaista, jota on vaikea selittää, mutta intuitioni sanoi että hänen kanssaan olisin joutunut luopumaan paljosta sellaisesta mitkä ovat minulle tärkeitä. Minulla on esim. ystäviä todella paljon, tällä miehellä ei tainnut olla yhtäkään kunnollisia. Toisaalta hän on aika voimakasluonteinen ja tavoitteellinen suhteissaan. Mietin myös olisiko hän halunnut minut maksamaan isoa taloaan, josta oli vielä paljon velkaa. Minä olen velaton ja aika hyvätuloinen. Hän kärsi myös jo valmiiksi vähän sellaisesta tyhjän pesän syndroomasta: lapset olivat jo isoja ja kasvamassa ulos perheestä.
Mies on kertomansa mukaan seutustellut jälkeeni (minä en) ja siinä suhteessa kuulemma nainen olisi halunnut edetä hänen makuunsa liian nopeasti. Hassua, mutta en tuntenut täskään yhtään esim. mustasukkaisuuden vihlausta.
Viimeisen vuoden olen keskittynyt kaikkeen muuhun kuin miesten estintään.
Ps. niin ja se vielä: tutustuin miehen lapsiin ja he olivat oikein mukavia ja olettaen pitivät minuakin mukavana. Lapset eivät tuoneet suhteeseen mitään ongelmia, päinvastoin. Ongelma oli se suhteen kemiattomuus.
Ihan ehdottomasti pitää henkiset ja fyysiset palikat kolahtaa yhteen... Ei se muuten pidemmän päälle toimi...
Pienemmissä asioissa voi sitten joustaa ja hioa, mutta noissa kahdessa ei.