Liian suuri ikäero..?

Itse avioiduin 17 vuotiaana, mies oli 6 vuotta vanhempi ja seurustelimme ennen häitä 2 vuotta. Ikäero oli ihan sopiva, mutta kun avioituu nuorena ei tunne itseään ja valitsee usein sen hetken vastakohdan itselleen. Vastakohdat täydentävät, mutta jos tavoittelee harmoniaa, yhteiselämä ei välttämättä ole sitä.
Erosimme 15 vuoden avioliiton jälkeen. En ole katunut liittoamme silti tai aikaista naimisiinmenoa. Valinta olisi voinut olla parempi sellainen koko elämän kestävä ja vähän vanhempana olisi ehkä tuntenut itsensä paremmin ja mitä odottaa toiselta. Aviossa syntyi kaksi lasta ja säästimme oman asunnon. Erotessamme olin vielä nuori 32v ja elämä edessä ja lapset murrosikäisiä.

Mun tarttee sanoa tähän, että mäkin ennen mietin tota samaa, että osaako nuorena sitoutua. Mutta mun täytyy tunnustaa, että mä itseasiassa olisin sitoutunut helpommin ja kovemmin 18-21-vuotiaana kun nyt 31-vuotiaana. Siis mulla oli enemmän uskoa, tahtoa, rakkautta. Mä olin yhtä vakavissani, ei se iästä ole sillai välttämättä kiinni.

Elämä muuttuu 31-vuotiaanakin. En mä ainakaan edes haluaisi sellaista liittoa, missä yritetään vaan varmistella, ettei tule mitään elämää muuttavia asioita ja suunnitelmia, jotenkin ihan ninkuin se liitto olisi vaan elämän loppu. "Mitä haluaa elämältään" mä en usko, että on kovin viisasta lyödä lukkoon koskaan. Miksi? Siksi, että ihminen voi elää 80-vuotiaaksi, haluta elämältään matkan varrella vaihtuvasti eri asioita ja kuitenkin rakastaa, ottaa asiat tosissaan, tehdä töitä. Mä olen aina ihmetellyt, että miten ei muka tietäisi mitä haluaa elämältään, kyllä sen siinä hetkessä tietää 18-vuotias kuin 28-vuotiaskin.
Tietenkin lähtökohdat on erilaiset ja todellakin, täysin lapset on eri asia, mutta! Eroja tulee vanhemmillekin, puolisot valitaan väärillä perusteilla joskus vanhanakin, virheitä tehdään, ammatteja vaihtuu, kriisejä tulee... Elämää ei siis voi hallita. Tottakai talon voi hankkia ja sitten täytyy sitoutua tekemään töitä sen eteen, mutta mikä sanoo, ettei sitä voi enää koskaan myydä, jos ei huvitakaaan enää? Kyllä vastuunsa pitää kantaa, mutta onko vastuun kanto sitten sitä, ettei enää ikinä kasva, muuta mieltään, muuta elämäänsä, jousta, tee suunnan vaihdoksia (eikö niitä voi tehdä vastuullisestikin)... Ja johtaako ne muka aina eroon? Vai se, ettei niitä salli toiselle? Ettei anna toisen kasvaa, kun kokee sen uhkaksi itselleen.

Mutta jos oletettaisiin että parisuhde olisi terve, ihmiset suvaitsevaisia ja annettaisiin toisen elää. Niin, mitä se ei voisi tehdä sitten tai mitä se tekisi että se "tietäisi mitä elämältään haluaa". Itse opiskelin uuden ammatin nyt 3 kymppisenä. En siis ole tiennyt: no, enpä sitten tiedä vieläkään, koska todellakin, jos tarve vaatii, opiskelen vanhempana vielä kolmannenkin ammatin. Oli todella avartavaa, ja opiskelusta itseasiassa nautti paljon enemmän nyt kun nuorena, ja vaikka se rahallisesti oli itsemurha, en todellakaan jäisi vanhaan ammattiini vain siksi, että joku nyt ajatteli, että mitä se nyt oikein luulee tekevänsä. Eikä mielestäni ratkaisuni ollut mitenkään vastuuton tai lapsellinen.

Lapset? No, niihin kasvaa joka tapauksessa vasta kun ne saa, samalla tavalla rakkauteen ja pitkiin sitoumuksiin. Yksikään toinen ei tiedä toista. Se, että minulla on ollut vaikka yksi avoliitto ei tarkoita että toinen olisi samanlainen. Onneksi. Mutta että en siis tiedä mitä haluan ennenkuin minulla on se, ehkä?
Matkustaminen, juhliminen. Ahaa, siis maailman avartaminen loppuu ikävuoteen..mikä? Olen matkustanut kyllä tämän ikäisenäkin, mikä on tietty hankalampaa, kun on sitoumuksia, mutta mahdollista. Juhlimisesta tykkään, en todellakaan aijo haudata itseäni kotiin loppuelämäkseni, muuttua puusilmäksi ja kuolla ennen aikojaan. Tykkään käydä konserteissa, teatterissa, enkä vedä perskännejä, mutta miten se eroaa 2kymppisestä? Totta, oli vaihe, että piti kännätä ja sekoilla, mutta se vaihe tuntuu tulevan monelle vanhemmallekin elämän kasvuissa, kriiseissä jne. Ihminen vaan elää kriisejä, muutoksia, kasvuja koko elämänsä.

Ai niin, kun kaikilla on tarve paneskella ympäriinsä? No ei ole, ei ole ollut 2kymppisenä eikä ole vieläkään. Ei kaikki meistä elä sen harhaluulon vallassa, että "elämän kokemus" tarkoittaisi kännäämistä ja ympäriinsä naimista, vaikka se voi olla sitäkin. Mutta siis, kaikilta se ei siis olisi mahdottomuus, oikeasti elää rakkautta yhden ihmisen kanssa jo nuorena. Ja vanhempana, ei todellakaan tiedä aina kaikkea, eka kerta uuden rakkaan (jos sitä rakastaa) kanssa jännittää muuten 31-vuotiaanakin.

jatkuu.... (sori, tuli hieman pitkä)

tapaus kohta kirjoitti:

Mun tarttee sanoa tähän, että mäkin ennen mietin tota samaa, että osaako nuorena sitoutua. Mutta mun täytyy tunnustaa, että mä itseasiassa olisin sitoutunut helpommin ja kovemmin 18-21-vuotiaana kun nyt 31-vuotiaana. Siis mulla oli enemmän uskoa, tahtoa, rakkautta. Mä olin yhtä vakavissani, ei se iästä ole sillai välttämättä kiinni.

Elämä muuttuu 31-vuotiaanakin. En mä ainakaan edes haluaisi sellaista liittoa, missä yritetään vaan varmistella, ettei tule mitään elämää muuttavia asioita ja suunnitelmia, jotenkin ihan ninkuin se liitto olisi vaan elämän loppu. "Mitä haluaa elämältään" mä en usko, että on kovin viisasta lyödä lukkoon koskaan. Miksi? Siksi, että ihminen voi elää 80-vuotiaaksi, haluta elämältään matkan varrella vaihtuvasti eri asioita ja kuitenkin rakastaa, ottaa asiat tosissaan, tehdä töitä. Mä olen aina ihmetellyt, että miten ei muka tietäisi mitä haluaa elämältään, kyllä sen siinä hetkessä tietää 18-vuotias kuin 28-vuotiaskin.
Tietenkin lähtökohdat on erilaiset ja todellakin, täysin lapset on eri asia, mutta! Eroja tulee vanhemmillekin, puolisot valitaan väärillä perusteilla joskus vanhanakin, virheitä tehdään, ammatteja vaihtuu, kriisejä tulee... Elämää ei siis voi hallita. Tottakai talon voi hankkia ja sitten täytyy sitoutua tekemään töitä sen eteen, mutta mikä sanoo, ettei sitä voi enää koskaan myydä, jos ei huvitakaaan enää? Kyllä vastuunsa pitää kantaa, mutta onko vastuun kanto sitten sitä, ettei enää ikinä kasva, muuta mieltään, muuta elämäänsä, jousta, tee suunnan vaihdoksia (eikö niitä voi tehdä vastuullisestikin)... Ja johtaako ne muka aina eroon? Vai se, ettei niitä salli toiselle? Ettei anna toisen kasvaa, kun kokee sen uhkaksi itselleen.

Mutta jos oletettaisiin että parisuhde olisi terve, ihmiset suvaitsevaisia ja annettaisiin toisen elää. Niin, mitä se ei voisi tehdä sitten tai mitä se tekisi että se "tietäisi mitä elämältään haluaa". Itse opiskelin uuden ammatin nyt 3 kymppisenä. En siis ole tiennyt: no, enpä sitten tiedä vieläkään, koska todellakin, jos tarve vaatii, opiskelen vanhempana vielä kolmannenkin ammatin. Oli todella avartavaa, ja opiskelusta itseasiassa nautti paljon enemmän nyt kun nuorena, ja vaikka se rahallisesti oli itsemurha, en todellakaan jäisi vanhaan ammattiini vain siksi, että joku nyt ajatteli, että mitä se nyt oikein luulee tekevänsä. Eikä mielestäni ratkaisuni ollut mitenkään vastuuton tai lapsellinen.

Lapset? No, niihin kasvaa joka tapauksessa vasta kun ne saa, samalla tavalla rakkauteen ja pitkiin sitoumuksiin. Yksikään toinen ei tiedä toista. Se, että minulla on ollut vaikka yksi avoliitto ei tarkoita että toinen olisi samanlainen. Onneksi. Mutta että en siis tiedä mitä haluan ennenkuin minulla on se, ehkä?
Matkustaminen, juhliminen. Ahaa, siis maailman avartaminen loppuu ikävuoteen..mikä? Olen matkustanut kyllä tämän ikäisenäkin, mikä on tietty hankalampaa, kun on sitoumuksia, mutta mahdollista. Juhlimisesta tykkään, en todellakaan aijo haudata itseäni kotiin loppuelämäkseni, muuttua puusilmäksi ja kuolla ennen aikojaan. Tykkään käydä konserteissa, teatterissa, enkä vedä perskännejä, mutta miten se eroaa 2kymppisestä? Totta, oli vaihe, että piti kännätä ja sekoilla, mutta se vaihe tuntuu tulevan monelle vanhemmallekin elämän kasvuissa, kriiseissä jne. Ihminen vaan elää kriisejä, muutoksia, kasvuja koko elämänsä.

Ai niin, kun kaikilla on tarve paneskella ympäriinsä? No ei ole, ei ole ollut 2kymppisenä eikä ole vieläkään. Ei kaikki meistä elä sen harhaluulon vallassa, että "elämän kokemus" tarkoittaisi kännäämistä ja ympäriinsä naimista, vaikka se voi olla sitäkin. Mutta siis, kaikilta se ei siis olisi mahdottomuus, oikeasti elää rakkautta yhden ihmisen kanssa jo nuorena. Ja vanhempana, ei todellakaan tiedä aina kaikkea, eka kerta uuden rakkaan (jos sitä rakastaa) kanssa jännittää muuten 31-vuotiaanakin.

jatkuu.... (sori, tuli hieman pitkä)

"Eli edellytän seurustelukumppanilta sen verran ikää, että se, mitä haluaa elämältään, alkaa olla jo hahmottunut suunnilleen lopullisesti."
Olisipa tuo täysin painajaismainen ja hirveä vaihtoehto, minä, 31-vuotias olen sinulle liian nuori. En todellakaan hahmota 31-vuotiaana LOPULLISTA elämääni edes suunnilleen. En todellakaan ole lopettanut kasvamista ihmisenä, en vaihtoehtojen miettimistä, en tiedä millainen olen 5kymppisenä, en omaa kristallipalloa jolla näkee tulevaisuuden, enkä aijo väkisin vääntää itseäni tästä eteenpäin hautaan saakka samoihin saappaisiin, vaan koska sitten olisin muka-aikuinen muka-maailmassa ja muka-eläisin.

Totta, ajatukset ovat muuttuneet, ihmisenä on kasvanut, monet asiat näyttäytyy erilaisena enkä seurustelisi kenen tahansa 18-21-vuotiaan kanssa: mutta en seurustelisi kenen tahansa 3kymppisenkään tai 4 kymppisenkään kanssa. Ja miksi se olisi rakkauden este, että toinen muuttuu ja kasvaa? Siis, kunhan molemmat on aikuisia, en todellakaan puhu nyt mistään lapsi rakastajista enkä edes ota alaikäisiin kantaa: johonkin on raja vedettävä ja se menee kyllä tasan vanhemmalla aikuisella siinä täysi-ikäisyydessä.

Moni höpisee itsensä tuntemisesta, mutta olenpa vaan huomannut, etteivät ihmiset sen kummemmin ja enempää aina tunne itseään vanhoinakaan: itsensä tunteminen on elämän mittainen matka. Sillä vaan sitten selitellään virheitä, mitä ei edes tarvitsisi. Ihminen erehtyy, oppii, kaatuu, nousee, tietää, ei tiedä, uskoo, toivoo, ja mitä siihen elämän mittaiseen liittoon tulee... No, näyttäkääpä mulle se varma kaava? En ole sitä vielä löytänyt mistään. Jokaiseen "sääntöön" on olemassa poikkeus.

Joten toden totta, tapauskohtaista on.