Erosin (en omasta tahdostani) avomiehestäni reilu kaksi kuutautta sitten. Olimme olleet yhdessä lähes kuusi vuotta ja tuo aika oli elämäni parasta aikaa.. Rakastan häntä yhä aivan valtavasti ja tämä joulu on ollut yhtä helvettiä kuten myös kaikki muukin aika jonka olen hänestä erossa joutunut olla. Todellakin olen tajunnut menettäneeni jotian minulle niin kamalan tärkeää, jota ilman on vaikea olla!!!! Koko elämä on ihan yhtä sumua...
Kaikkihan alkoi syyskuun lopussa (?) kun mieheni tapasi eräissä juhlissa nuoremman naisen ja sitten humalapäissään meni minua tuon kanssa pettämään. Itse en noihin juhliin töiltäni päässyt. Mieheni kertoi teostaan itse viikkoa myöhemmin. Katui tekoaan ja halusi korjata asiat. Itse muutaman päivän mietittyäni olin myös valmis yrittämään jatkoa ja jopa hakemaan ammattiapua jotta solmut saataisiin taas auki.
Kuitenkin muutama viikko myöhemmin mieheni päätti ettei meistä enää tule mitään ja pakkasi tavaransa ja muutti tuon nuoremman naisen luo (kantoi likaista pyykkiä yhteiseen kotiimme minulle pestäväksi). Yritin selvittää asioita, mikä meni pieleen ja miksi ei voitu enää yrittää. Sain vastauksen, että viimeiset kaksi vuotta on ollut yhtä helvettiä ja että minun kanssa oli vaikea elää kun olin niin tulisieluinen (tunnustan olevani) ja hän on aikonut pettää/lähteä jo aiemmin, mutta nyt siihen tuli tilaisuus. Itse en ollut kyllä mitään erityisiä vaikeuksia suhteessamme huomannut. Vuosi sitten muutimme hänen töiden perässään uudelle paikkakunnalle, jonka vuoksi jätin vakituisen työni.
Olen aivan palasina yhä, syytän vain itseäni, kun en ole saanut järkevää syytä. Mieheni kyllä sanoi että jonain päivänä voimme palata taas yhteen jos siltä tuntuu, mutta nyt hän on onnellisempi kuin pitkään aikaan uuden rakkaansa kanssa ja tämä tilanne on heille molemmille aivan ok. Ja että haluaa olla ystäväni. Itse pelkään että en pääse koskaan irti hänestä enkä koskaan löydä ketään rinnalleni, koska olen hänen mielestään niin vaikea ettei voi elää kanssani. Minun itsetuntoni on kaikkien noiden syytösten jälkeen roimasti pakkasella en koe enää itseäni minkään arvoiseksi... käytännössä olen aivan loppu ja kaipaan entistä puolisoani kaikesta huolimatta aivan mielettömän paljon.
Kaikkihan alkoi syyskuun lopussa (?) kun mieheni tapasi eräissä juhlissa nuoremman naisen ja sitten humalapäissään meni minua tuon kanssa pettämään. Itse en noihin juhliin töiltäni päässyt. Mieheni kertoi teostaan itse viikkoa myöhemmin. Katui tekoaan ja halusi korjata asiat. Itse muutaman päivän mietittyäni olin myös valmis yrittämään jatkoa ja jopa hakemaan ammattiapua jotta solmut saataisiin taas auki.
Kuitenkin muutama viikko myöhemmin mieheni päätti ettei meistä enää tule mitään ja pakkasi tavaransa ja muutti tuon nuoremman naisen luo (kantoi likaista pyykkiä yhteiseen kotiimme minulle pestäväksi). Yritin selvittää asioita, mikä meni pieleen ja miksi ei voitu enää yrittää. Sain vastauksen, että viimeiset kaksi vuotta on ollut yhtä helvettiä ja että minun kanssa oli vaikea elää kun olin niin tulisieluinen (tunnustan olevani) ja hän on aikonut pettää/lähteä jo aiemmin, mutta nyt siihen tuli tilaisuus. Itse en ollut kyllä mitään erityisiä vaikeuksia suhteessamme huomannut. Vuosi sitten muutimme hänen töiden perässään uudelle paikkakunnalle, jonka vuoksi jätin vakituisen työni.
Olen aivan palasina yhä, syytän vain itseäni, kun en ole saanut järkevää syytä. Mieheni kyllä sanoi että jonain päivänä voimme palata taas yhteen jos siltä tuntuu, mutta nyt hän on onnellisempi kuin pitkään aikaan uuden rakkaansa kanssa ja tämä tilanne on heille molemmille aivan ok. Ja että haluaa olla ystäväni. Itse pelkään että en pääse koskaan irti hänestä enkä koskaan löydä ketään rinnalleni, koska olen hänen mielestään niin vaikea ettei voi elää kanssani. Minun itsetuntoni on kaikkien noiden syytösten jälkeen roimasti pakkasella en koe enää itseäni minkään arvoiseksi... käytännössä olen aivan loppu ja kaipaan entistä puolisoani kaikesta huolimatta aivan mielettömän paljon.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Tiedän kyllä miltä tuntuu kun minulle kävi samoin mutta ennen kun ero oli kunnolla mennyt läpi päätin aloittaa itsekkin suhteen työkaverini kanssa ja se oli parasta lääkettä ikinä. En edes huomannut että se ero tuli voimaan ja hui hais siitä. Se oli vuoden pituinen suhde ja sit menin toisen kanssa jonka kanssa olen nyt ollut 10 vuotta. Se tuntuu sydäntä raastavalta tiedän kun petetään ja jätetään mutta on itsestäsi kiinni miten siitä pääset yli. Aika ei paranna vaan se mitä teet ajan kanssa. Mieheni yritti tulla takaisin muutaman kuukauden jälkeen mutta en ollut enää kiinostunut kun olin itsekkin löytänyt hauskaa. Et ehkä pysty tämmöisiä edes nyt ajattelemaan mutta enemmän kun häntä ajat takaa enemmän hän juoksee pakoon. Keskity itseesi nyt ja pidä itsestäsi huolta. Paljon vahvuutta sulle toivon ja hyvää jatkoa.
miehesi oli jo lakannut rakastamasta sinua ja suunnitellut pettämistä tai lähtemistä. Sinä vain et sitä huomannut. On turha odotella sitä, että palaisitte miehen kanssa yhteen. Se on vain miehen keino pitää sinut varalla siltä varalta, että uusi suhde ei toimisikaan. Haloo, mies on pettänyt sinua - lakkaa haikailemasta häntä takaisin.
Ei kannata myöskään pitää miestä ystävänä, sillä niin kauan kun mies roikkuu elämässäsi, et voi alkaa toipumaan. Ja kannattaa lakata olemasta niin helvetin vaikea seuraavassa suhteessa.
rakastamaan toista. Miehesi rakkaus loppui. Hän kertoi sinulle rehellisesti sen. Nyt viimeistään olisi sinun aika katsoa peiliin ja miettiä millainen ihminen todella olet. Tiedät sitten seuraavassa suhteessa toimia eri tavalla. Eli kuunnella mitä se mies oikeasti yrittää sinulle sanoa.
Miehesi toimi kuitenkin reilusti. Tunnusti pettäneensä. Ja ei yrittänyt kauempaa jatkaa suhdetta, jonka tiesi jo monen vuoden ajan toimimattomaksi.
Päivä paistaa vielä risukasaankin. Usko se. Mutta älä jää tuleen makaamaan. Et voi loppuikääsi häntä takaisin odottaa. Saattaahan se vielä tullakin. Ja parin vuoden kuluttua tilanne on sama. Sitäkö haluat?
Olen sen hänelle sanonut, että arvostan hänen rehellisyyttään pettämisen suhteen. Siitä huolimatta en voi ymmärtää että elämämme olisi ollut kauheaa viimeisen kaksi vuotta ja kaikki vika olisi minussa. On käsittämätöntä että jos meillä meni niin huonosti kuin hän väittää niin hän otti minut mukaan vuosi sitten minulle vieraalle paikkakunnalle. Kun monta kertaa vielä asiaa häneltä varmistelin. Kummaa on myös se että kuinka hän ei saanut suutaan auki, vaikka monesti pyysin keskusteluja...ihan muuten vain. Koska eihän meillä mielestäni huonosti mennyt ennen kuin tämä petturuus paljastui.
En tietenkään voi ketään pakottaa minua rakastamaan!!! Enkä ole pakottanut, mutta olisin vain halunnut jonkinlaista informaatiota jo aiemmin siitä että metsään mennään ja lujaa. Kommunikoiminen ja ongelmanratkaisu ei kuitenkaan ole koskaan ollut ex-puolisoni vahvempia puolia.
Todellakin toivon, että hän on nyt niin onnellinen kuin ystävilleen väittää ja ennen kaikkea toivon hänelle kaikkea hyvää. Olisin vain halunnut että asiat meisän suhteessa tai erossa olisi hoidettu toisin eikä kaikkea olisi kaadettu minun niskaan. Omatuntoni meni samassa rytinässä pitkälti pakkasen puolelle ja todellakin tunnen tällä hetkellä olevani suorastaan nolla eikä minusta ole mihinkään!!!!
... Olisin vain halunnut, että hän olisi avannut sen suunsa aikaisemmin. Olisin myös toivonut että en itse olisi ollut niin korviani myöten rakastunut ja sokea. Tuskaani vaan lisää se kun mietin kuinta toukokuussa olimme suunnittelemassa lasta hänen toimestaan ja kuinka elokuussa oli asuntolainankin ottaminen ihan hiuskarvan varassa. Kummastuttaa kuinka kuukaudessa kelkka menee niin päälaelleen ja kaikki p***ka kaadetaan minun niskaan. Hänessähän ei vikaa tietenkään ole, vai kuinka? Olisi hänen jo yli viidessä vuodessa luulleen oppineen minun puutteeni niin kuin minä hänen ja oppineen elämään niiden kanssa. Kukaanhan meistä ei täydellinen ole!!!!
Olisi mukavaa jos tämä tuska ja ikävä laantuisi ja voisin alkaa elämään jälleen. Hän on vain ajatuksissani kaiken aikaa ja yritän löytää itsestäni ne viat joiden vuoksi hän ei enää minua rakastanut ja jonka vuoksi en hänelle riittänyt. Hän on kyllä sanonut välittävänsä minusta, mutta ei niin kuin kuuluisi! Olen vain niin rikki ja hukassa. Ja kuten tuossa ylempänä jo totesin tunnen itseni täydeksi luuseriksi....
Sinuna koettaisin itse vain selvitä jotenkin eteeenpäin. Itselläni oli aikanaan sama tilanne, kun mies vihdoin tunnusti pettäneensä asiat olivat jo niin pitkällä ettei mitään ollut enää tehtävissä. Toki mies syytteli minua ja suhdettamme, mutta näinhän se aina on, syyllinen löytyy jos sillä voi mitenkään selitellä omia vääriä tekojaan. Ketään se ei auta. Itse pääsin 2 kk eron tapahduttua Fisher eroseminaariin, ja siitä muodostui käännekohta silloisessa elämässäni. Eroseminaarissa 10 viikon aikana voin vertaisryhmässä tutkia parisuhdettani ja oppia paljon siitä, koin eheytyväni ja sain takaisin uskon itseeni ja siihen että elämä kantaa. Sain voimavaroja myös lasten tukemiseen vaikeana aikana. Elämämme alkoi sujua. Ei ollut kiirettä löytää uutta kumppania, kävin ulkona ja tapailin kyllä ihmisiä. Hoidin fysiikkaani liikkumalla enemmän, kävin tanssimassa, lenkillä ja salilla ja nautin itsellisestä elämästä lasten kasvaessa. Neljän vuoden kuluttua erosta tapasin nykyisen kumppanini, suhde on kestänyt jo vuosia. Nyt kun ajattelen olen tyytyväinen siitä että ero tapahtui, muuten en olisi tässä.
Hanki ensialkuun vaikka kirja Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy, kirjaa käytetään perusteoksena eroseminaarissa. Tsemppiä ja parempaa tulevaa vuotta!
Oli kuin olisin itse kirjoittanut tuon aloitusviestin!
Meillä kans todella onnellinen 3,5 vuoden suhde takana. Minä 37v, mies 38v. Vielä marraskuussa olen saanut rakastavia tekstiviestejä, on suunniteltu auton vaihtoa ja yritetty vauvaa. Marras-joulukuun vaihteessa minulle ilmoitettiin, ettei rakasta enää ja miettii, pitääkö meidän erota.
Olen aivan shokissa edelleen, kukaan kavereistammekaan ei pysty uskomaan tätä. Olemme olleet ns. unelmapari, jonka häitä suurin osa odotti. Toista naista ei ole kuvioissa, näin minulle on vakuutettu. Ja mies on todella paljon kotona, joten mahdollisuudetkin siihen olisivat aika pienet. Toki tiedostan, että pettämisen pystyy aina järjestämään, jos niin haluaa.
Joulu oli aivan kamala, ja uudenvuoden vietämme erillämme. Me olemme miehen mukaan nyt katkolla hänen työreissunsa ajan (2-3viikkoa) ja kun hän sieltä tulee, sitten jutellaan. Todennnäköisesti mies lähtee sitten.
Kaikki on tapahtunut niin nopeasti ja mies on muuttunut täysin toisenlaiseksi. Entinen kiltti ja huomaavainen, tunteensa avoimesti näyttävä mies on nyt sulkeutunut, vetäytyvä ja totinen varjo entisestään. Hän ei halua pariterapiaan eikä edes yksin käydä psykologilla. Kukaan ei kuulemma voi saada hänen tunteitaan takaisin.
Olen aivan rikki ja hajonnut, olen rakastanut tätä miestä aivan järjettömästi ja tehnyt uhrauksia suhteemme eteen. Nyt kaikki loppuu, ja huomaan olevani yksin vieraalla paikkakunnalla. Miten voi enää luottaa yhteenkään ihmiseen, kun mies johon on luottanut kuin vuoreen, voi tehdä näin yllättävän ratkaisun?
Sinä olet siinä mielessä onnellisessa asemassa (jos niin voi sanoa), että et ole kokenut tätä pettämis helvettiä. Mekin aikamme yritimme setviä asioita, mutta sitten puolisoni päätti muuttaa tuon uuden heitukkansa luokse....
Voin sanoa kokemuksesta (valitettavasti vain) että tuo tauko ei toimi...puolisosi on tehnyt päätöksen suuntaan tai toiseen ja haluaa vaan aikaa tehdä sen kertomisen sitten tauon jälkeen...meillä ainakin ex-puolisoni väitti että tauon tarkoitus oli saada asia minulle helpommaksi ymmärtää vaikka todellisuudessa se vähäinen toivo mitä oli rikkoi minua entisestään, kun pommi putosi...
Joulu oli yhtä tuskaa täälläkin ja arki on sitä edelleenkin... vaikka kovasti koitan omaan päähäni takoa, että parempi näin ja tässä vaiheessa kuin sitten kun on lapset ja asuntolainat... jotka nekään eivät kaukana olleet.
Tunteet siitä, että maailma loppuu on ollut minullekin tuttuja. Nyt jopa välillä ajatukseni ovat olleet itsetuhoisia, sillä sain kuulla että työnikin päättyy vuoden vaihteeseen... sitten olen todella yksin vieraalla paikkakunnalla ja olen miettinyt että onko tässä enää mitään järkeä, kun kerta annetaan paskaa tupaan ihan kunnolla.
miten voit kaivata häntä tuollaisen kohtelun jälkeen!
Vaihtoi nuorempaan ja toi likaisia pyykkejäänkin sulle pestäväksi, sun olis kuulunut ne pyykit heittää kuule ulos hankeen!
Sinä annat hänen käyttää itteäs hyväks ja totta vitussa hän haluaa "pysyä kaverina", että voi sitten tulla takas sun, TYHMÄN luokse jos uusi suhde ei toimikaan.
Jos teillä ei ole lapsia, niin et ole enää MISSÄÄN tekemisissä sen kanssa ja tämä on KÄSKY!
Itselläni oli hieman vastaava tilanne ja mies piti mua vuoden ajan eron jälkeen "kaverina", eli antoi mulle toivoa samalla kun tapaili uutta.
Mulla meni se loppujen lopuks siihen, että alkoi iso pyörä heittää, yritin itsariakin ja jouduin hoitoon, sen jälkeen ei miehestä koskaan enää kuulunut mitään, joten niin hyvä kaveri hän sitten oli!
Älä anna hänen tehdä samaa sulle, vakuutan että se menee sinullakin siihen jos nyt pysyt hänen kaverina, jossain kohtaa et vaan enää kestä ja sekoat!
Näin sitä vaan joskus käy parisuhteissa, hyväksy se ja mene elämässäsi eteenpäin ja tee se selvälle miehellekin, ettei oo enää kotiin tulemista.
Etkä ikinä ota sitä takaisin, vielä sekin päivä tulee kun se tulee sua takaisin rutisemaan.
Muista pysyä tiukkana.
Olen itekkin tätä kaveruus asiaa miettinyt... kannattaako se lainkaan??!!?? ex- puolisoni oli kuitenkin myös paras kaverini ja tietää minusta asioita joita en ole kellekkään muulle voinut/ osannut kertoa, joten siitä syystä oven täydellinen sulkeminen häneltä tuntuu jotenkin oudolle. Järkitasolla olen hänestä jo irti päästänyt, mutta tunnetasolla olen hänessä tiukasti kiinni. Jollain tavalla haluisin kuitenkin säilyttää kaverilliset välit ja jossain elämän vaiheessa jopa ehkä pitää jonkinlaista yhteyttä, kunhan ensin olen haavani nuollut!!!!
Pelkäänkin sitä, että jonain kauniina päivä hän on taas oveni takana ja että en voi häntä vastustaa. Vaikka onkin kohdellut minua kuin rukkasta viimeiset vajaan kolme kuukautta. Haluaisin vain asioihin jonkinlaisen selvyyden... Nytkin joulunaikaan hänen joulun-toivotukset saivat minut aivan pois tolaltani ja koko aatto menikin sitten nenäliinaa kaivaen ja itku silmässä.
En ole hänestä kuitenkaan löytänyt täyttä kusipäätä, kun en näe suhteemme vaikeutta vieläkään!! En ymmärrä tätä ns. kahden vuoden helvettiä ja sitä ettei välejämme voi korjata!!! Monet yhstäväni ovat olleet hyvänä tukena ja olen saanut heiltä olkapään kun olen sitä tarvinnut... kiitos heille. Toisinaan vaan tuntuu että alan olla heillekin taakka ja jään lopulta yksin. Olen kyllä koittanut saada elämääni muuta sisältöä ja olen ex-puolisoni koittanut "unohtaa" myös tunne tasolla. Kotiin en ole häntä jäänyt odottamaan ( itse muutin kuun alussa omaan asuntoon ja hän on uhannut tullevansa kylään) ja olenkin ystävineni käynyt eron jälkeen muutaman kerran ulkona juhlimassa. Uutta kumppania en vielä hae, sillä minusta on tärkeää saada omat jalat taas kantamaan ennen kuin lähtee mihinkään uuteen...
Suurin työ lienee kuitenkin siinä että saan itselleni selvitettyä, että kaikki vika ei voi olla vain minussa ja että olen ihmisenä ihan hyvä. Itsetunnon takaisin kohottaminen lienee myös edessä oleva kova työ, sillä veihän "puolisoni" sen mennessään haukkuessaan minut....
Yritän herätellä sinun ajatuksiasi muutamalla johdattelulla. Kerroit menettäneesi itsetuntosi kumppanin haukkuessa sinua: puhuiko hän totta sinusta? Jos sinua on aiheetta mollittu, ei siitä kannata itseään syyllistää. Jos kumppani ei ole kykenevä keskustelemaan samalla tasolla/intensiteetillä kuin sinä, se on ennenkaikkea hänen ongelmansa. Sinulla on mahtava lahja, kun kykenet avoimiin keskusteluihin. Harmittaahan se, kun tuntuu ettei saa selitystä itseä askarruttaviin kysymyksiin: tiedän. Olet oikeutetusti sekaisin tilanteesta.
Minä NIIN tiedän, miltä sinusta tuntuu! On kuin olisi paikoin lukenut omaa tarinaansa näytöltä. Minulla ei ole vielä antaa sinulle tarinaan onnellista loppua/jatkoa, mutta teen oman onnellisuuteni eteen töitä. Se on todella rankkaa... ja vähän kallistakin siinä sivussa :) Olen sallinut kaikenlaista luksusta itselleni "erotuskan" nimissä (kasvohoitoja, kalliita vaatteita, vaatteita yleensä, uusi asunto, muutto, sisustus jne...)
Minua itseäni auttoi Tommy Hellstenin kirja "Saat sen mistä luovut" eteenpäin ajattelussani ja pystyin päästämään irti ajatuksesta, että haluan entiseen suhteeseeni takaisin. Kun päätös kristallisoitui, se tuntui mahtavalta: tein varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni jotain vain oman itseni vuoksi!
Minua auttoi myös psykologin luona käyminen: kannattaa ilman muuta mennä, jos yhtään siltä tuntuu. Ajan sai helposti eikä se maksanut mitään (yleisen terveydenhuollon puolella)! Hoito oli hyvää ja asiallista, vaikka julkista puolta aina parjataan. Ymmärsin jo muutaman käynnin jälkeen, että minun elämässäni tärkeintä pitäisi olla minä eikä se, missä entinen puolisoni milloinkin on, miten hän voi, mitä hän tekee tai ajattelee. Siitä se eheytyminen hiljalleen lähtee käyntiin!
Varaudu takapakkeihin, koska nekin kuuluvat asiaan. Kirjallisuus auttaa ihan oikeasti, mm. Kari Kiianmaan erokirjat (, joissa kerrotaan myös edellä mainituista eroseminaareista, tsekkaa myös netistä). Luin jopa "Mieheksi joka olet"-kirjan, koska halusin päästä entisen puolisoni ajatuksiin sisään, koska en juurikaan saanut selityksiä erollemme. Yritin löytää selityksen, miksi mies voi tehdä näin.
Katche: kun sinä päätät, että sinä selviät, ei ole epäilystäkään ettetkö selviäisi! Sure, koska surut pitää surra, olet oikeutettu vihaan, itseinhoon ja kaikkiin mahdollisiin tunteisiin, joita vastaasi tuleekaan. Kyllä sinusta (, kuten minustakin) kuoriutuu vielä jonain päivänä upea ja ehyt nainen, joka seisoo omilla jaloillaan ja on ylpeä itsestään. Ei tartu ensimmäiseen kaksilahkeiseen, joka osoittaa kiintymyksen merkkejä, vaan me uskallamme kysyä itseltämme, onko tämä sitä mitä me TODELLA haluamme! Minun mielestäni itsensä määrittäminen oman itsensä kautta on vaikeampaa kuin itsensä määrittäminen parisuhteen kautta: siksi haluan käydä tämän eheytymisprosessini pohjamutia myöten läpi.
Kyllä ne eheät päivät meille vielä koittavat :) Olet ajatuksissani!
Kiitos viestistäsi... oli mukava huomata, että on muitakin ihmisiä, jotka ovat joutuneet läpikäymään tämän suon. Olen yrittänyt saada itseni keinolla ja toisella tajuamaan ettei kaikki vika voinut olla minussa vaikka vikaa toki oli. Minä olin meillä se joka yritti pitää talouden kasassa ja hoitaa kodin. Toki olin myös ajoittain raivostuttava ja noalkuttava akka kun olin väsynyt hoitaessani töitteni ohessa myös kodin lähes täysin. Mieheni oli saanut kasvatuksen, jossa nainen on se joka tekee kaiken ja mies saa tehdä mielensä mukaan... koitin häntä ehkä liiaksi muuttaa. Silti en itseäni kaikista syytöksistä löydä. Pakko kai se on vain uskoa, että rakkaus voi kuolla. Yritin kyllä hoitaa suhdettamme, mutta se ei vain tuntunut riittävän. Yhteinen tekeminen ei miestäni kiinnostanu. Hän väitti etten arvosta häntä ja hänen harrastuksiaan joissa hän oli aina menossa, samalla laiminlyöden meidät. Toki arvostin hänen harrasteitaan ja menojaan yms. sainhan silloin omaa aikaa.
Eron jälkeen olen tehnyt päätöksen, että aion nousta suosta. Haen vaikka apua ellei tämä tuska ja ikävä muuten mene pois. Olen myös tuhlannut paljon aikaa ja rahaa kaikkeen"turhaan" vedoten juuri erotuskaan.
Olen myös yrittänyt ymmärtää miehen päätöstä siitä, että jätti kaiken auki... mistään ei keskusteltu. Olen miettinyt oliko minut murtuneena niin vastenmielistä kohdata, että hän ei edes halunnut puhua sen takia! Nyt kun tilanne on rauhoittunut ja molemmat olemme omalla tahollamme olisin kuitenkin jollain tasolla kiinnostunut istumaan samaan pöytään ja käymään läpi kaiken ja sen missä meni pieleen. Tosin en tiedä olisiko entisestä puolisostani siihen kun ei muutenkaan ole koskaan kovin puhelias ollut saati selvittänyt asioita juurta jaksaen... ollut vaan asenteella että kun painaa "villaisella" niin kaikki on sitten hyvin taas.
Ajatuksissani on ollut ammattiavunkin hakeminen... ystävilleni en enää kehtaa pahaaoloani ja tuskaani jakaa. Tuntuu että olen rasittanut heitäkin jo liikaa. omaa mieltäni olen saanut "tyhjennettyä" kirjoittamalla. Olen tapauksen jälkeen kirjoittanu paljon ja pohtinut kirjoituksissani elämääni, joka ainakin tällä hetkellä tuntuu olevan arvotonta....välillä jopa mietin onko tässä enää mitään järkeä....
taidan kipaista kirjastoon hakemaan jonkun noista kirjoista... jos se vaikka avaisi ajatuksiani enemmän. Ne vaan tuntuvat menevän niin vuoristorataa... hetken on hyvä olla hetken päästä huono... Kumpa löytäisin sen vanhan vahvan itseni ettei tarvitsi enää vuodattaa kyyneltäkään ihmisen vuoksi, joka on minua näin huonosti kohdellut että olo on kuin katujyrän alle jääneellä ja kumpa peilistä katsoisin joskus minä eikä vain se valju haamu siitä vanhansta ja hyvästä, joka saattoi jopa tuntea itsensä kauniiksi....
Ehkä tuolla jossain on joku minuakin varten... tosin vielä ei ole sen aika.... ensin minun on löydettävä itseni ja parannettava haavani ja opittava taas luottamaan....
Kai nämä eron vaiheet etenevät vaan niin samalla tavalla sitten jokaisella, kun tuntui ihan tutulta nuo sinun ajatuksesi. Niin monet kyyneleet on tullut vuodatettua sen vuoksi, että suree entisen kumppanin tunneköyhyyttä. Olen yrittänyt tsempata itseäni ajattelemaan, että asia ei muutu vaikka vuodattaisin kokonaisen lammen verran kyyneleitä. Olen kääntänyt ajattelemaan: "WAU! Minussa on hieno piirre: kyky tuntea empatiaa!" Minä olen siis selvillä vesillä ja entisen kumppanin suunnalle/valinnoille en voi mitään. Se on raskas asia hyväksyä!
Kaivoin esiin vihkon, johon minäkin kirjoittamalla purin ajatuksiani ja tuskaani. Tässä ote ajatuksistani sen jälkeen, kun olin lukenut Hellstenin "Saat sen mistä luovut" -kirjan:
"Tämä kasvaminen tuntuu tosi raskaalta, mutta haluan tehdä sen NYT. Olen kuvainnollisesti riisunut itseni kaikesta siitä, mitä luulin olevani ja oon nyt tosi syvällä itsessäni aivan alastomana elämäni kanssa. En tiedä mitä pukisin päälleni, en halua pukea mitään ylleni juuri tällä hetkellä. Haluan olla määrittelemätön, koska en nyt itsekään pystyisi sanomaan, millainen olen."
Todella rankkaa kyseenalaistamista omasta persoonasta siis? Aika tarpeellista varmasti jokaiselle ihmiselle ilman eroakin? Tajusin viimeistään tuolloin, mitä henkiset kasvukivut ovat. Älä kiistä niitä itseltäsi, vaikka välillä pitää ehkä vähän sairaslomaakin ottaa.
Minua rauhoittaa ajatella, mikä voisi olla vielä huonommin elämässäni. Niitä asioita löytyy vaikka kuinka paljon, joten yritän iloita siitä, mitä minulla on. Ja minulla on PALJON!
Tuo mitä olet kirjoittanut, on aikalailla samanlaista mitä olen itse omiin "muistelmiini" tästä ajasta. Olen myös kirjoittanut exälleni useita kirjeitä, joita en kyllä koskaan aio postittaa. Ja pohtinut niissä syitä jotka ovat tähän ajaneet.
Olen itsekkin pohtinut, että asiat voisivat olla todella paljon huonommin. Olen pohtinut kaiken tarkoitusta. Olen miettinyt, että olisiko näin käynyt jos olisin toukokuussa suostunut mieheni lapsenteko-suunnitelmiin? Olisiko asiat toisin jos olisin elokuussa suostunut siihen asuntolainaan, joka meillä oli hakusessa? Sopivaa asuntoa ei vain löytynyt. Olen miettinyt, että missä meni niin pieleen, että koko maailmani romahti sitten lokakuun puolessa välissä ja minä jäin yksin??? Nuo ovat kysymyksiä joihin tuskin koskaan saan vastausta. Olen niitä pohtinut kirjoituksissani paljon. Tietenkin suurin osa on jossittelua jolla ei sinänsä ole mitään arvoa. Eikä se asioita mihinkään muuta....
Tällä hetkellä kirjoittelen yhä silloin tällöin, en enää päivittäin. Lähinnä silloin kuin minulla on todella vaikeaa ja meinaan itkeä silmät päästä tuskaani. Olisi vain niin helppoa kun kaikki tunteet olisivat jo käsitelty ja olisin sinut asian kanssa. Olen hyväksynyt kyllä sen, että asiat palaavat mieleeni vielä monta monituista kertaa ja varmaan vuodatan vielä kyyneleitäkin ennen kuin olen täysin ehjä. Olen päättänyt antaa paranemiselleni sen tarvitseman ajan.
Tuo postittamattomien kirjeiden kirjoittelu on sellainen asia, josta kuulin psykologiltani. Olet siis ihan oikealla tiellä. Täysin ymmärrettävää, että välillä sitä kyllästyy ainaiseen suremiseen, vaikka on jo järjellä tiedostanut, ettei ole mitään surtavaa. Koita ajatella, että sinun elämässäsi on tärkeintä sinä ja katkaise aina jollain mukavan asian ajattelulla se kehä, joka alkaa junnaamaan päässä ja kysymään itseltä loputtomasti "miksi, miksi, miksi". Et saa vastausta: uskon asian olevan niin.
Rakenna nyt itseäsi kaikinvoimin! Eteesi tulee vielä monta järkytystä, jolloin takapakit iskevät vasten kasvoja: entisen puolison kihlautuminen uuden kanssa, naimisiin meno, lapset, asuntolainat eli kaikki ne, jotka teidän piti yhdessä kokea. Itse olen kauhulla ajatellut, jos joskus tulee se hetki, että entinen haluaa takaisin: koen sen nyt kaikkein hirveimpänä vaihtoehtona ja kasvatan itseäni täysillä siihen, että osaan mahdollisesti tilanteen eteen tullessa sanoa EI! Sen olen itselleni velkaa kaikesta tästä sotkusta! Rauhoitan ajatukseni toteamalla, ettei niin varmasti tule käymään: jos nyt ei koskaan niin ainakaan moniin vuosiin!
Uusi vuosi on ovella: millainen haluat sen olevan? Ajattele, sinä voit päättää itse siitä!!! :) Mahtava juttu: tee siitä sinun näköisesi! Jos nyt tulee hankittua se punainen nahkasohva uuteen asuntoon, kun luulee sen edustavan sitä "uutta minää", niin antaa mennä vaan: jos se menee sitten myöhemmin ajatellen vähän vikaan, niin onpahan ainakin uskallettu elää ;)
Kiitos taas viestistäsi. On niin helpottavaa huomata, että en ole asiani kanssa ollutkaan yksin. Kuluneet kuukaudet ovat olleet yksinäisempiä kuin koskaan. Vaikka minulla on tällä paikkakunnalla (jonne vuosi sitten puolisoni työn vuoksi muutimme) muutama hyvä ystävä olen heidänkin seurassaan tuntenut itseni aijoittain yksinäiseksi. Olen heidän kanssaan onneksi voinut/saanut purkaa sydäntäni. Ja esittänyt heillekin usein nuo miksi, miksi ja miksi kysymykset. Eiväthän hekään toki osaa minulle vastata. Monelle eromme koko kauheudessaan oli ihme sillä monen mielestä olimme niin hyvä pari. Mutta kaikki hyväkin loppuu aikanaan kun toinen löytää jotain parempaa. Ainut kysymys, jonka haluaisin ex-puolisolleni esittää on "miksi en riittänyt?" , tiedän etten koskaan saa vastausta.
Pelkosi on täysin sama kuin minulla. Pelkään, ettei tuo "uusi onni" puolisollani kestä ja hän palaa oveni taa. Olen pohtinut, että jos niin käy mistä saan tarpeeksi rohkeutta ja voimaa sanoa ,että ei kiitos enää. Olen saanut häneltä niin paljon lokaa niskaani etten halua kokea samaa uudelleen, en halua että kukaan enää hajottaa minua niin pieniin palasiin. En halua enää koskaan uudelleen alkaa rakentaa itsestäni ehjää ihmistä. Sillä se matka tuntuu olevan pitkä ja tuskainen. En tietenkään odota täyttä "parantumista" heti mutta en jaksaisi enää surra ja olla murheen murtama.
Uusi vuosi alkoi erilaisissa merkeissä kuin ennen. Olimme ennen puolisoni kanssa aina jossain reissussa vuoden vaihteen. Nyt olin yksin tai siis ystäväni kanssa minun kodissa, jossa kaikki on uutta. (Exä oli uuden rakkaansa kanssa matkalla jossain ja en voi kieltää etteikö ajatukseni olisi hänessä/heissä käynyt ajoittain illan aikana. Mukava oli kuitenkin humata etten vuodattanut illan aikana ainuttakaan kyyneltä hänen vuokseen.) En erossa ottanut mukaan mitään muuta kuin vain henkilökohtaiset tavarani. Toivon todella, että tästä vuodesta tulee parempi. Menetetty rakkaus ja mennetetty työpaikka kruunasivat menneen vuoden aikalailla miinuksen puolelle. Toivon, että saan uuden työn, toivon että pysyn terveenä ja ennen kaikkea toivon että saan kokea kaikkea hyvää tänä alkaneena vuonna 2011. Uuteen rakkauteen minulla ei ole kiire. Haluan olle"ehyt", kun tapaan jonkun, ennen kaikkea sen vuoksi että uskaltaisin sitten taas luottaa...jos nyt koskaan voin enää luottaa keneenkään täydellisesti?!?!?!!
Tadaa: elämämme paras vuosi on alkanut ;) Minulla oli myös erilaisin uudenvuodenaatto, mitä koskaan on ollut! Olen keksinyt hyvän keinon, miten saan katkaistuksi sen, ettei ajatukseni ala pyörimään menneessä ja entisessä puolisossa. Pinnistelen kovasti, että pystyisin nauttimaan jokaisesta hetkestä sellaisena, kuin se eteen avautuu. Pyrin siihen, että sanon juuri ne sanat, jotka mielessäni silloin ovat ja olen aito oma itseni. Itsekkäälläkin tavalla, viis siitä! Tämä on tällainen puolustusmekanismi, jota varmaan saa sitten jälkikäteen pyydellä muilta anteeksi, kun ei ollut kapasiteettia ottaa toisten tunteita huomioon. On vaan niin turhauttavaa olla enää kiltti, kun olin sitä mielestäni niin kauan eikä se näköjään auttanut yhtään mitään siinä suhteessa. Katkeraksi ämmäksi voisivat ilkeämmät haukkua: jättäkää se kuitenkin väliin, koska se on aivan oma lukunsa.
Olen huomannut, että minulla on myös ollut luottamuspulaa sekä entistä puolisoa että ihan kaikkia ihmisiä kohtaan. Sitä ei vielä uskalla heittäytyä ja luottaa, kun pelkää pettymystä. Niin kovasti tämä itsensä rakentaminen syö.
Ystävät ovat kullanarvoisia...kukin omalla tavallaan. Joskus tuntuu, että osa on niin minun puolellani tässä eroasiassa, etten meinaa saada perspektiiviä ajatuksieni pöllyttämiseen. Kai näitä eroasioita on loppujen lopuksi turha spekuloida ystävien kanssa: kohtalotoverit ovat huomattavasti parempaa seuraa :)
Oletko muuten ajatellut, että sinulla on vielä mahdollisuus saada entiseltä puolisoltasi selitys eroon? Jos käytäisi ajatusleikki niin hirveällä asialla kuin itsemurhalla. Mitäpä jos entinen puolisosi olisi tappanut itsensä eikä olisi jättänyt mitään viestiä jälkeensä? Ajattele, kuinka tyhjillä sitä olisi siinä tilanteessa? Sinä pystyt saamaan vielä kaikkeen selityksen! Vaadi saada se, koska se on mahdollista! Saat siten rauhan ajatuksillesi.
Joko olet käynyt lainaamassa kirjat? Tsemppiä uuteen arkeen: se on valoisa, koska haluamme uskoa niin! Vaikka taivas tuntuisi kaatuvan niskaani, minä olen ja pystyn!
Todellakin toivokaamme, että tästä vuodesta tulee meille molemmille parempi, kuin edeltäjästään. Olen ajatellut, että nyt on pohjakosketus saavutettu ja suunta on vain ylöspäin. Ei tätä surkeutta ja murhetta voi loputtomiin samojen niskaan tulla.
Tänään kävin taas eroahdistuksen piikkiin kasvohoidossa ja hierojalla... voi, että kerrankin olo tuntuu rentoutuneelta. En muista tälläistä "hyvää olosa" kuluneen vajaan kolmen kuukauden ajalta... :)
Minustakin on tullut paljon suorapuheisempi kuin ennen vaikka jo aikaisemminkin olen ollut aika kova sanomaan niin kuin ajattelen. Joskus itseä jopa hirvittää ne sanat ja ajatukset, joita tulee lauottua päin naamaa. Montaa sanomaani asiaa olen jälkeenpäin saanut anteeksi pyytää, kuten sinäkin tuossa totesit. Olen kuitenkin anttanut itselleni mahdollisuuden olla vähän tuo hölmö ja toivon myös ystävieni sen ymmäertävän :)
Kun "leikit" tuolla tsemurha- ajtuksella. Se sai oikein ihokarvani nousemaan pystyyn. Kävin mielessäni tuota mahdollisuutta läpi. Entä jos puolisoni olisi lähtenyt oman käden kautta ilman selitystä. Olisin silloin varmaan paljon enemmän rikki kuin nyt, todennäköisesti itsesyytökset ja sisäinen pahaolo olisi paljon suurempi kuin tällä hetkellä. Voihan välimme korjautua joskus vaikka kaveruus-asteelle, muuta en hänestä halua. Asia varmaan vaivaisi elämäni loppuun asti... olisihan kyse ollut ns. elämäni suuresta rakkaudesta. Silloin olisi varmaan pakko turvautua ammattiapuun, jotta saisi elämän jollain tasolla järjestykseen, mikäli se koskaan normalisoituisi täysin.
Mitä tämän hetkiseen tilanteeseemme tulee ja siihen olisiko minun mahdollisuus saada selitys kaikkeen, en oikein usko. Entinen puolisoni on ilmoittanut, ettei halua olla kanssani tekemisissä ennen kuin saan ajatukseni ja itseni kasaan. Hän ei halua nähdä minua rikki eikä sitä tuskaa jonka hän on minulle saanut aikaan. Saan siis selityksen EHKÄ joskus, vaikka olen sitä tähän alusta asti vaatinut. Hän myös väittää että olen selityksen saanut eikä selvitettävää ole. Olen aivan ?-merkki ja mielestäni asiamme ovat pahasti kesken. Välillä tuntuu, että tällä uudella on sormensa pelissä eikä hän anna exäni selvittää asioitamme. Voin toki olla pahan kerran väärässä, mutta ottaen huomioon sen kuinka paljon puolisoni on eromme jälkeen muuttunut en näe sitä mitenkään mahdottomana ajatuksena kuten eivät yhteiset tuttavammekaan.
En ole vielä kirjastoon saakka päässyt, mikä on harmillista, mutta aion mennä sinne piakkoin. Aion lukea nuo kirjat ja nostaa nokkani kohti tuulta. :) Olen siitä erittäin kiitollinen, että olen saanut sinulta ns. vertaistukea...
Saithan sinä järkevän syyn.
Tulisieluiset valitettavasti vetävät puoleensa säyseitä ja päinvastoin.
Tulisielu (lue raivohullu) ei todellakaan ole mikään mukava kumppani. Arki on täynnä jo muutenkin kaikenlaista p*skaa jota joutuu sietämään. Ei siihen enää välimerellistä "tempperamenttia" kaivata.
Oma siskoni on tuollainen "tulisielu". Hänen miehensä MASENTUI, siis sairastui hänen ainaisesta tuittuilusta. Mies itse oli kiltti viilipytty, joka ei koskaan kohdellut ketään kaltoin. No siinä sitten meni 6 vuotta vessasta alas siskollani. Nyt hänellä on taas uusi kihlattu, englesmanni ja oikea herrasmies. Sama meno jatkuu ja siskoni tulistuu joka päivä ihan pienistä. Herra Jumala ei tuosta mitään tule.
Muistakaa naiset, että tempperamenttisuus ei ole pelkästään naisten oikeus, se on myös vika, jolla ammutte itseänne jalkaan!
Vai että raivohullu?
Jokainen ihminen on oma luonteensa ja persoonansa, eikä niissä ole mitään tuomitsemista.
Onko se niin kauheaa jos kaikki eivät ole laimeita ja rauhallisia viilipyttyjä kuten sinä? Minä en ainakaan jaksaisi elämää, jossa kaikki olisi yhtä tasaista, hiljaista, ääntäkorottamatonta tepsuttelua. Puhu vain omasta puolestasi siellä, jos sinulle tulisempi luonne on niin tuskaista kestää.
Miksi siinä möliset temperamenttisuuden vikaisuudesta? Minkä minä esim sille voin että olen temperamenttinen. Olenko sitten jotenkin huonompi ihminen? Ärsyttää kun yleistit.
Veikkaan, että siskollasi ja hänen masentuneella exällään oli paljon muitakin ongelmia kuin temperamenttisuus, ja jos siskosi on tosiaan niin hirviö, niin hänellä on jotain muutakin ongelmaa kuin pelkkä temperamenttisuus, tulinen luonne itsessään. Valittaja ja kärsimätön itsekäs paska ei tarkoita= temperamenttinen.
Maailma tarvitsee meitä tulisieluja! Fiksu ja kypsä ihminen kyllä kantaa luonteensa pippurisen mausteen kunniakkaasti ja kirkkaasti edukseen, sekä hyödyksi ja ihastukseksi myös muille. Ja ketäpä luonteidemme piirteet eivät joskus vihastuttaisikin, olivat ne mitä tahansa.
Älä huoli ap, ei sinun luonteessasi ole vikaa. Toki kantapään kautta me kaikki usein kasvamme ja opimme ja kypsymme käyttäytymään ja toimimaan paremmin, kehittämään itseämme. Omia virheitään ja heikkouksiaankin on siis ihan hyvä miettiä, muttei liiaksi. Ole vapaasti vapaa, roihuava, intohimoinen, mausteinen tulisielu! Anna palaa, äläkä liiaksi murehdi sitä exääsi, eihän siitä hyväksi mieheksi näköjään olisi ollutkaan kun ei voi luottaa, eikä hän suostunut puhumaan kun aika olisi ollut. Toivon että löydät rinnallesi yhtä tulisen sielun kuin sinäkin, joka rakastaa ja vartioi sinua palavasti, ja joka kietoo sinut kuumiin liekkeihinsä ;) Eikä tuollaista entistä valjua nahjusta joka on ihan surkimus.
raivohullu en ole... vain tempperamenttinen ja siitä ei voi kaikkea syyttää.... minä en ollut se joka pakotti tyydyttämään tarpeensa muualla... ja aina olen tulistumisiani anteeksi pyytänyt...
kukaan ei voi luonnolleen mitään. Mielummin olen "tulinen" kuin tylsä ja laimea....
Miksei mies puhunut ongelmista jo aiemmin, jos kerran jo viimeiset kaksi vuotta oli helvettiä? Kyllä ongelmat täytyy kohdata ajoissa, eikä toisen voi olettaa olevan ajatustenlukija. Hän ei antanut sulle mitään mahdollisuutta muuttua ja työstää asioita. Eli on hänessäkin vikaa!
Olen sitä itsekkin pohtinut, että miksi entinen puolisoni ei suostunut keskustelemaan kanssani mahdollisista ongelmistamme. Monet kerrat pyysin ihan vaan suhteen hoitomielessä, että oltaisiin ihan vaan rupateltu miten meillä menee ja mitä haluamme suhteeltamme ja toisiltamme. Hän ei vain kokenut sitä tarpeelliseksi vaan kohautti olkapäitään tokaisten. että hyvinhän meillä menee.
Itse en olisi kyllä voinut olla hiljaa jos mielestäni suhteemme tila olisi ollut niin helvetillinen kuin hän väittää tuon kaksi vuotta olleen... pakko minun olis ollut puhua... mutta nythän on toisaalta turha räpistellä kun vahinko on jo päässyt sattumaan ja asumme eri osoitteissa.... mutta omat itse syytökseni ovat edelleen valtavat koska mennessään hän vei kaiken mitä oli vietävissä, itsetuntoani myöten.