Olen ihastunut poikaystäväni parhaaseen ystävään. Olin samanlaisessa tilanteessa muutama vuosi sitten, ja sen tilanteen seurauksena olen nykyisessä suhteessani. Olen siis käynyt nämä samat tunteet ja ihastumiset läpi edellisessä suhteessani, ja silloin tein sen päätöksen, että ns. vaihdoin miestä ja vaihto ehdottomasti kannatti. V*tuttaa vaan, kun nyt tilanne on taas sama. Eikö tällaiset ihastumiset jätä ikinä rauhaan? Olen sellainen ihminen, että kaipaan ja haikailen jatkuvasti suuria tunteita ja syvää sielunkumppanuutta sen ihmisen kanssa, jonka kanssa olen. Ja juuri nyt siis tuntuu, että kokisin tämän todennäköisemmin ja mieluummin ihastukseni, kuin nykyiseni kanssa. Tai ainakin luulen, että näin on. Ja taustalla on vielä se fakta, etten ole koskaan viettänyt "sinkkuelämää", vaan olen teinistä lähtien seurustellut, aina pitkässä suhteessa. Ehkä tämä on kaipuuta nuoreen, hulluun rakkauteen, mutta ihmettelen vaan, miksei minua silti kiinnosta hillua baareissa ja harrastaa yhden yön suhteita, vaan haluan nimenomaan tämän tietyn ihmisen seuraan? Koen jonkinlaista henkistä yhteyttä, samalla aaltopituudella olemista tämän miehen kanssa, ja jollakin tasolla aavistan, että hän tuntisi samoin, jos en seurustelisi hänen parhaan ystävänsä kanssa. Tiedän kuitenkin, että hän ei koskaan pettäisi ystävänsä luottamusta - itsestäni en ole niinkään varma. En voi olla - kaikesta epärealistisuudesta huolimatta - miettimättä, että mitä jos kohtalo onkin johdattanut minut näihin piireihin, jotta päätyisin yhteen ihastukseni kanssa? Jos hän onkin se, jonka kanssa minun kuuluisi olla?
Poikaystävän paras ystävä mielessä 24/7
jane d
12524
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
tunteitasi sillä ne ovat sinun kompasseja, mitäs jos kuljet onnesi ohi. Testaa ihastuksen lujuutta suutelemalla tai harrastamalla seksiä hänen kanssaan ja jälkeenpäin kyllä tunteet kertovat miten edetä. Senhän voi tehdä niin, että ei harrasta seksiä sillei ihan tosissaan vaan ottaa esim vain suihin tms joka ei ole varsinaista pettämistä.
Heh. Ehkä en ensimmäiseksi ala ottamaan suihin poikaystäväni ystävältä. Tiedän hänelläkin olevan aika korkea moraalintaju, vaikka sinkkumies onkin. Tämäkin muuten tavallaan ottaa päähän, itse voisin vaikka suudellakin enkä kokisi sitä niin pahana asiana, mutta tiedän, että hän ei moiseen ryhtyisi, ystävyys tulee naisen edelle - tällaisen mielikuvan olen saanut. Ja tämäkin on yksi syy, miksi häneen on helppo ihastua, kaikin puolin loistavaan ihmiseen.
Hehheh! Tää oli ihan verraton!!
Suuseksi ja suulla hyväily ei ole vielä pettämistä, pettämiseen tarvitaan paljon muutakin. Pitkäaikainen suhde toisen miehen kanssa alkaa sitä olla, mutta se mistä mies ei tiedä ei ole pettämistä.
Moni täällä arvostelee jyrkillä mielipiteillä kokeiluja toisten miesten kanssa, mutta ilman niitä ei koskaan tiedä muusta elämästä.
Et halua kohdata poikaystävääsi sellaisena ihmisenä kuin hän on. Teillä alkaa nyt olla huumavaihe ohi, ja alat tutustua siihen oikeaan ihmiseen, joka poikaystäväsi on. Hänen virheensä eivät miellytä, kun ei ollutkaan se satuprinssi, joka lausuu runoja ja ylistää sinua, sinun kauneuttasi ja puhuu rakkaudestaan sinuun. Läsnäolo ja läheisyys, arkipäivän rakkaus ja teot eivät sinulle riitä. Siksi oletkin jo löytänyt itsellesi uuden haaveiden kohteen. Vielä miehen lähipiiristä. Ihastut, vaihdat miestä. Rakkauden ensihuuma kestää taas sen pari vuotta...Ihastuessa ihminen luo toisesta aina haavekuvan. Kun ei uusikaan mies ole prinssi tai täydellinen, alat taas haikailla uutta.... Jos saan ehdottaa, niin opettele rakastamaan itseäsi ja miestäsi virheineen. Älä elä toisten kautta.
jollakin tasolla KUVITTELET, että hän tuntisi samoin, jos en seurustelisi hänen parhaan ystävänsä kanssa nyt kun suhteessa on tullut arki vastaan. Aiotko vaihtaa loppuelämäsi miestä siinä vaiheessa, kun suuret tunteet eivät enää jyllää?
Jos ihan rehellisiä ollaan, niin mitä väärää siinäkin olisi, jos joku haluaa elää niin, että kun rakkaus yhteen ihmiseen loppuu niin silloin siirrytään eteenpäin? Yhteiskunnan normit vaan ohjaavat ihmiset lähes väkisin elämään yhden ja saman ihmisen kanssa koko elämänsä, vaikka ihminen ei lajina selvästikään ole yksiavioinen, koska ihastumisia/pettämisiä/mitä lie tulee eteen lähes jokaiselle vakituisessa suhteessa elävälle. Ihannetilanteessa jokainen saisi viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa kokee olevansa onnellinen, oli sitten vakituinen suhde tai ei. Mutta tämä nyt on hieman asian vierestä...
Voi olla että kuvittelen, että ihastukseni tuntisi jollakin tasolla samoin kuin minä. Tiedän kuitenkin, millaisista naisista hän pitää ja ikäväkseni tiedän myös, että osun myös itse ainakin osittain siihen lokeroon. Kuvitteluni hänen tunteistaan ei ole siis ihan tuulesta temmattu, vaikka siltä varmasti voi vaikuttaa. Tämä tietysti vain yllyttää miettimään, että "mitäs jos..". En tietenkään halua vaihtaa miestä parin vuoden välein - ajatuskin ahdistaa, kaikki ne muutokset ja kumppanin ja lähipiirin pettymykset ja mitä vielä - kun alkuhuuma katoaa, mutta en vain voi olla miettimättä, että mitä jos se huuma voisikin jonkun kanssa kestää aina? Uskon ja haluan uskoa sielunkumppanuuteen. Sen sijaan en halua uskoa, että elämä on vain tyytymistä vallitsevaan olotilaan. Ihan oikeasti, kerran täällä vain eletään ja päivä päivältä ahdistaa enemmän se, että joutuisin katumaan mummona sitä, etten uskaltanut tavoitella mahdollisimman onnellista ja tunnerikasta elämää. Toki kaikissa on vikoja, myös ihastuksessani, enkä etsi satuprinssiä vaan haluan löystää "sielunkumppanini". Tällä hetkellä vain tuntuu siltä, että koen suurempaa sielunkumppanuutta häneen kuin nykyiseeni.
"Jos ihan rehellisiä ollaan, niin mitä väärää siinäkin olisi, jos joku haluaa elää niin, että kun rakkaus yhteen ihmiseen loppuu niin silloin siirrytään eteenpäin? "
Ei mitään väärää, jos ei hommaa lapsia. Se on A ja O. Ja tietysti täytyy olla kulloisellekin kumppanille rehellinen ja pelata samoilla säännöillä. Täytyy olla pokkaa kertoa kumppanille, että homma muuten loppuu sitten siinä vaiheessa kun rakastumisen huumavaihe on ohi. Meikä nimittäin alkaa hakea silloin seuraavaa fiksiä. Voipi olla että valikoimat supistuisivat oleellisesti tuolla taktiikalla. Mutta minkäs teet, kaikkea ei voi saada. Ja toinen juttu on se, että milten arvokkaalta omaisuudelta ja elämältä se rakastumisten sarja tuntuu yksinäisenä eläkeläismummuna tai -pappana? Parikymppinen nyt ei tosin osaa sellaista ajatellakaan.
Tolla historialla ja asenteella sun elämäsi vaikuttaa sarjalta hullunkurisia onnettomuuksia, joita kömpelyyksissäsi aiheutat. Arjen tahatonta komiikkaa ulkopuolisille, asianosaisille ei niinkään hauskaa.
"mitä jos kohtalo onkin johdattanut minut näihin piireihin, jotta päätyisin yhteen ihastukseni kanssa? Jos hän onkin se, jonka kanssa minun kuuluisi olla?"
Tommosten pähkäileminen on 14 vuotiaalle ihan normaalia. Mutta usko vähän varttuneempaa: kohtalo on vähä-älyisten ja heikkoluonteisten itse veistetty kainalosauva. Ja siihen sauvaan nojaten ne yleensä kinkkaavat jyrkänteeltä alas. Mutta hei, se on ihan ok: se oli kohtalo.
Mielestäni rakastumisten sarja ei kuulosta yhtään huonolta "omaisuudelta" ja elämältä. Ei kaikkien tarvitse elää yhden ihmisen kanssa koko elämäänsä, eikä siinä ole mitään vikaa. Ehkä monta rakastumista kokeneet katuvat kiikkustuolissa elämäänsä ilman vakituista kumppania ja saman ihmisen kanssa eläneet taas katuvat sitä, etteivät koskaan uskaltaneet irrottautua turvallisesta parisuhteestaan ja kerätä kokemuksia. Mene ja tiedä.
En ole 14-vuotias, enkä koe olevani epänormaali vaikka pähkäilenkin tässä kohtaloa sun muuta epärealistista tuubaa. En loppujen lopuksi voi juuri mitään sille, miltä minusta tuntuu ja hyvä niin. Ehkä minustakin "vähän varttuneempana" tulee kyyninen ja vahvaluonteinen, muiden ongelmille hihittelevä älykkö, joka ei enää usko romantiikkaan, koska se osoittaisi minun olevan heikko ja älyllisesti vajavainen. Tai hetkinen - olin sellainen joskus teini-iässä. Sittemmin olen - onneksi! - kehittynyt suvaitsevammaksi niin rakkauden kuin ihmisten tekemien virheiden suhteen.
Joku kuvasi mielestäni oivasti rakastumisen ja rakastamisen välistä eroa: rakastuminen on kuin lentokoneen nousukiito, rakastaminen on sitten se itse matka johonkin. Jos lopettaa matkan aina nousukiitoon, ei pääse ikinä minnekään.
Kirjoituksestasi päätellen kuvittelet että sinä voit tehdä ihan mitä vaan, kunhan sinulla vaan on hyvä olla. Höpinäsi kohtalosta yms kertovat lähinnä siitä, että et ota mitään vastuuta omista tekemisistäsi ja oikeutat niitä jollain "mutku sydän sanoi niin" -jutuilla. Olet itsekeskeinen ja vastuuton ihminen, joka käyttää ihmisiä kuin kertakäyttöesineitä ja heität pois kun et tunnekaan saavasi enää kaikkea mitä haluat. Sinua inhoavien reaktiot varmaan selität jollain "ne on vaan kateellisii mulle" -jutuilla.
Ajatteletko sinä oikeasti ketään muuta kuin itseäsi? Ilmeisesti et ainakaan poikaystävääsi, koska olisit valmis tuhoamaan hänen elämänsä. Jos sinä alkaisit sen ystävän kanssa säätämään, niin nykyinen poikaystäväsi menettäisi elämästään sinun lisäksi tärkeän ystäväsi. Täytyy vaan toivoa että se ystävä antaa sinulle tylyt pakit ja kertoo sen jälkeen nykyiselle miehellesi miten julma oikeasti olet.
Älä ole tuollainen itsekeskeinen persereikä. Jos et halua olla nykyisen kanssa, niin eroa, mutta jätä se kaveri rauhaan. Olet juuri sellainen tyypillinen kusipäänainen, jonka on aina pakko haaveilla siitä mikä on jonkun toisen, tai ei ainakaan ole tyytyväinen siihen mitä sinulla nyt on. Perääsi jätät vain tuskaa, mutta sillähän ei ole mitään väliä, kunhan sinä saat mitä haluat? Hyi helvetti!