Tykkääkö miehet enää nykyään syvällisistä, nokkelista ja pohdiskelevista naisista, sellasista haaveilijoista? Haaveilijalla en tarkoita ylenpalttista romantisoimista ja pää pilvissä elämistä, vaan herkkyyttä ja taiteellisuutta, sekä mielikuvituksellisuutta.
Syvällinen nainen
kjhgfd
323146
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Juuri sellaisen naisen haluaisin.
Kyllä paljonkin.
Ongelma on vain se että tuonkaltaisella naisella on joko A) Korkeat odotukset mieheltä (komea, prinssimäinen jne.) B) Naisen lääkitys ei ole ihan kohdillaan C) Naisen haaveilu vie aikaa kehon huollolta ja seuraksena ylipaino
Jos siis löytyisi normikehon tai hoikan varren omaava taiteellinen nainen joka ei odota mieheltä mitään ihmeitä sekä pitää ajattelijatyypistä sekä on noin muuten fiksu että hänen kanssaan voi olla suhteessa niin olisi aivan ehdoton unelma.
En ole koskaan vain onnistunut löytämään sellaista ja tässä kolmenkympin lähellä tilanne on aika toivoton jo.
Haista sinä paska!
Tykkään, mutta pelkästään syvällisyys ei riitä.
Palakoon huulessa vaikka punanen nortti, kunhan on tiukka takaportti. Siinä ne kriteerit sit olikin.
kunhan se ei mene näsäviisauden puolelle. Pohdiskelukin on ok, muttei aina ja kaikista asioista. Herkkyys ja taiteellisuus on aina hyväksi mikäli määritelmät ymmärretään samalla lailla. Esim. itkuherkkyys ja aina itkeminen ja varsinkin sen korostaminen on lähinnä omaan napaan ja tunteisiin keskittymistä, joten ei hyvä.
Mielikuvitus on myös hyvä piirre, jos se esiintyy positiivisena voimana.
Sinällään syvällisyys on niin monipiippuinen juttu, ettei pelkästään noiden ominaisuuksien perusteella voi ketään sanoa syvälliseksi.
Osa miehistä tykkää. Varmaankin sellaiset syvälliset ja pohdiskelevat miehet.
Kyllä tykkää, mutta joskus harvoin kun sellaisen luulee tavanneensa niin saakin kuulla millainen naisen miesihanne on ja tuntuu että se on täysin ristiriidassa kaiken muun kanssa. Herkkä taiteellinen nainen ei suinkaan tunnu haaveilevan samanlaisesta miehestä, vaan nimenomaan vastapainon vuoksi miehen pitäisi olla raavas toiminnan mies.
aina jaksanut uskoa, että tuollaisia naisia on jossain olemassa. Tykkään ehdottomasti, ja jos tuollaisen naisen kanssa pääsisin treffeille, niin veisin hänet upeiden maisemien ääreen pähkäilemään kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä.
Naiset ja yleensäkin ihmiset, jotka pohdiskelevat niin poliittisia, yhteiskunnallisia, filosofisia, sosiaalisia ja taloudellisia asioita ja pyrkivät jopa ymmärtämään jotain niiden lainalaisuuksista ovat valitettavasti tietyin väliajoin hieman alakuloisia. Maailma eikä ihmisen rakentama yhteiskunta ole aina mikään kaunis paikka ja tiedostavimmat (ja ehkä älykkäimmätkin) ihmiset kärsivät siitä eniten. Tällainen "tieto lisää tuskaa"-efekti naisen pään sisällä ei ole hirveän hyvä juttu miehelle, joka pitää perinteisestä naiskuvasta: aina iloisesta, positiivisesta, sosiaalisesta kodinhengettärestä. Olen huomannut, että jos parisuhteessa on kaksi liian pohdiskelevaa ihmistä, yhteiselosta saattaa puuttua iloa, vaikka se onkin täynnä keskusteluja ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Tosin ehkä ymmärsin väärin, mitä tarkoitat syvällisyydellä ja pohdiskelulla, itse kun en siihen suoraan liittäisi haaveilua tai taiteellisuutta.
Minä olen syvällinen, herkkä ja taiteellinen nainen. Olen täynnä elämää. Joskus olen hieman alakuloinen juuri mainitsemastasi syystä, mutta iloisena minua kyllä kelpaa katsella :) Tunnen kaiken todella voimakkaasti ja olen elämänhaluinen ja utelias.
Kuulostat kiinnostavalta tyypiltä.
Herkkyys ja pohdiskelu eivät kulje mielestäni käsikädessä. Itse tiedostan hyvinkin kuinka mitätön olen kokonaisuuteen nähden, mutta miksi tämä masentaisi minua? Maailmassa on paljon kärsiviä ihmisiä, mutta en minä ole niin herkkä, että heidän kärsimyksensä minua juurikaan liikuttaisi.
Pohdiskelu on tehnyt minusta ainoastaan muihin ihmisiin kriittisesti suhtautuvan, koska suurin osa ihmisistä ajattelee asioita todella suppeasti ja ovat suoraan sanoen typeriä. Ärsyttää kun joutuu olemaan eri mieltä monessa asiassa jos ei viitsi vain nyökytellä muka hyväksyvästi kun toinen selittää täyttä paskaa, joka saattaa ehkä olla yleisen mielipiteen mukaista.
Kun asioita pohdiskelee ja on vahva mielipide johonkin asiaan niin ei näitä asioita aina vain voi ottaa huumorilla, koska haluaa edesauttaa parempaan siirtymistä. Yksi ihminen kerrallaan muutos kuitenkin tapahtuu. Tämän takia minua toisinaan pidetään huumorintajuttomana.
Onneksi minulla on taito heittää aivot narikkaan ja olla mukava näistä ajatuksistani huolimatta. Tykkään keskustella asioista hieman syvällisemmin, mutta myös pinnallisemmin. Mikään filosofinen pohdinta ei minua kovin paljon kiinnosta, vaan enemmänkin asiat joilla on oikeasti käytännönmerkitystä, esimerkiksi politiikka. En myöskään pidä tunneasioiden edestakaisesta vatvomisesta, johon olen huomannut naisten monesti alkavan. Siinä ei usein ole päätä eikä häntää ja samat asiat käsitellään uudestaan ja uudestaan.
Aloittajan kysymykseen vastaisin, että pidän naisista, jotka kykenevät keskustelemaan myös politiikasta yms. Tärkeämpää on kuitenkin, että nainen on iloinen, mukava, kaunis ja hauskaa seuraa. Eli jos puhutaan stereotyyppisestä filosofisesta pohdiskelijasta, jonka käyttäytyminen hipoo jo mielenterveydellisiä rajapyykkejä, en ole kiinnostunut tällaisesta naisesta.
Aivan aivan. Lapsena elin aika samanlaisesti kuin muutkin tietämättömänä mistään. Mutta kun aloin tiedostaa asioita koko elämä meni päin helvettiä. Nyt olen eristäytynt yhteiskunnasta ja ihmisistä. Kun tietää miten tämä maailma oikeasti pyörii ei enää kiinnosta mikään. 4 vuotta nyt ollut pelkkää turhanpäiväisyyttä, vihaa, masennusta ja murhemielisyyttä.
Kellekään voi puhua ja suhdettakaan ei saa juuri sen takia kun ei halua olla normaalien seassa jotka ei kyseenalaista mitään. En kestä olla ihmisen kanssa joka miettii lätkämatsin tuloksia kun itse mietin ollaanko tässä edes olemassa.
puhut asiaa, ajattelen juuri samalla tavalla!
Maailmanhistoriassa aina kaikki filosofit, fiksummat tai muuten vain lahjakkaat tuntuvat aina olevan yksinäisiä, eristyksessä, vainottuja ja sairaita. En tiedä miksi sitä kutsua mutta saat tämän tietyn tunteen kun alat syventyä näihin asioihin. Mutta massan mukana on todella helppoa kulkea ja sopeutua.
Minäkin kun olen netissä puhunut vähänkään viisaampia niin kaikki aina suuttuvat ja hyökkäävät kimppuuni.
Minua ei ole koulutettu näissä asioissa niin puhun vähän yksinkertaisemmin ja raaemmin. Lainaan vain aina jonkun parempaa puhetta.
Mutta joo tämä on yksinäistä elämää kun ei voi sisäistyä kehenkään.
"Minä olen syvällinen, herkkä ja taiteellinen nainen. Olen täynnä elämää. Joskus olen hieman alakuloinen juuri mainitsemastasi syystä, mutta iloisena minua kyllä kelpaa katsella :) Tunnen kaiken todella voimakkaasti ja olen elämänhaluinen ja utelias."
Tuossahan tuo hyvin tulikin. Minä olen puolestani vastaavanlainen mies :)
Ajatuksesi kuulostavat tutuilta, joskin monen vuoden kamppailun seurauksena näen pitkästä aikaa elämän mielekkäänä ja tahdon elää. Ei ketään hyödytä se, että minä murehdin ja käännän silmät sisäänpäin ja näen vain omat murheeni, mitättömyyteni ja sen, että maailmassa on paljon pahuutta. Sitä on, mutta on paljon muutakin.
Kun voi huonosti käy helposti niin, että alkaa kiinnittää huomiota ainoastaan niihin surkeisiin epäkohtiin, joita elämä on pullollaan. Silloin ohittaa helposti olankohautuksella kaiken hyvän, suorastaan kieltää kaikki pienet ilonhetket ja niiden olemassaolon, eikä missään ole enää mieltä. On epärealistista olla jatkuvasti yltiöpositiivinen, mutta yltiönegatiivisuus ja pelkästään epäkohtien huomioiminen ja ruotiminen on sekin realismista kaukana.
En osaa sanoa, olemmeko olemassa tai onko missään mitään mieltä. Mutta elän niiden pienien hyvien hetkien tähden; eilen tuntematon, kurttuinen vanha mies hymyili minulle vinosti keskellä katua, virnistin takaisin. Yksi isovanhemmistani saattaa kuolla pian, mutta voi sitä rakkautta isovanhempieni välillä, kun he katsovat toisiaan silmiin!
Vuosi sitten tähän samaan aikaan saatoin istua useamman tunnin paikallani ja toljottaa eteenpäin näkemättä mitään, jaksamatta mitään. Pohdin, haluanko elää vaiko kuolla. Toivoin, etten olisi syntynyt. Ajattelin, että elämä on turhaa. Nyt ajattelen, että tämä maailma on niin käsittämätön paikka, että haluan nähdä, mitä eteen tulee. Haluan katsoa, kulkea silmät auki. Irvistellä tuntemattomille bussipysäkeillä ja odottaa vastakaikua. Jos se on sitten lopulta turhaa, niin entäs sitten? Onko se minulle turhaa, jos nautin siitä nyt? Onko väliä sillä, onko se lopulta todellista?
Kun on liikaa itsensä kanssa, on vaikeata saada uusia näkökulmia ja muuttaa ajatusmaailmaansa. Yksin alkaa helposti kiertää kehää. Onko oikeasti niin hienoa miettiä jatkuvasti, ollaanko tässä edes olemassa ja kärsiä koko ajan? Minusta tuntuu paljon hienommalta nauttia hetki lätkämatsista. Vaikka tiedostaisikin elämässä olevan suunnattomasti vääryyttä, niin ei se tarkoita sitä, että olisi velvoitettu mietiskelemään sitä koko ajan ja unohtamaan kaiken muun. Ei tarvitse tehdä joko-tai-valintaa: sama ihminen saa välillä miettiä elämän tarkoitusta tai tarkoituksettomuutta ja välillä tuijottaa tosi-tv:tä. Kovin monen psyyke tuskin kestää jatkuvaa syväsukellusta mielen (ja mielettömyyden) syövereissä.
Itseäni on auttanut esimerkiksi se, että olen alkanut auttaa muita vapaaehtoistyön muodossa. En tee paljon, mutta vähän ja jollekin sekin vähä voi merkitä paljon. En koe olevani parempi ihminen, koska teen vapaaehtoistyötä, vaan saan siitä itsekin voimaa. Yritän liikkua, se auttaa. Yritän olla itselleni armollinen kuin myös muillekin. Antaa itselleni aikaa.
Minua auttaa myös ajatus siitä, että koska en mitenkään pysty ymmärtämään tätä maailmankaikkeutta, ei minulla myöskään ole velvollisuutta ottaa vastuuta sen hallinnasta. Eikä minulla olisi siihen kykyjäkään. Miksi siis pelkästään voivotella? Jonkin verran jokainen pystyy tekemään, meillä on mahdollisuus tehdä monenlaisia valintoja. Ennen kaikkea valintoja voi tehdä oman elämänsä suhteen.
Hyvää jatkoa sinulle, l'e, toivottavasti alat taas nähdä elämässä hyviä ja kauniita asioita. Niitä kyllä on.
Samaistumisen kohteitahan on kulttuuri pullollaan. Yksinäinen ei tarvitse olla, sillä filosofian kirjasta löytää aina haastavaa ajateltavaa ja "vasta-argumentteja. Museossa, musiikkitapahtumiss ajne. löytää juttuseuraa muista, jotka istuvat pää kallellaan tuijottamassa taulua :)
Jos viestittelette tuolla freffien puolella, niin yrittäkää nyt tarttua rohkeasti niihin ajatuksen ituihin, joita kylvän viesteihin siinä toivossa, että joku innostuisi niitä kanssani kehittelemään :)
Miksi tarvitsisit koulutusta näissä asioissa? Tiedät jo sen, minkä kuuluukin. Jos toiset eivät tajua, eivätpä sitten tajua. Omapa on vahinkonsa. Heidän takiaan on turha jarrutella. Ne, joiden on aika ymmärtää, ymmärtävät kyllä. Kuten sinullakin, heillä on oma tiensä kuljettavana ja ihan ikioma määränpää. Voit korkeintaan toimia tienviittana, samoin kuin he sinulle. Jos toivot matkakumppania, älä oleta kumppanuuden kestävän seuraavaa tienhaaraa pidemmälle. Jossakin vaiheessa teiden on taas erottava. Mitä pidemmälle olet totuuden tiellä ehtinyt, sitä harvemmassa ovat seuralaiset. Moniko on ehtinyt yhtä pitkälle? Monenko polku vie samaan suuntaan? Samaan aikaan? Samasta syystä? Matkan alkuvaiheessa seuraa riittää ja kaikki kulkevat joukolla suurinpiirtein samaan suuntaan. Joku niistä voi hyvinkin olla elinikäinen kumppani. Monet eivät ikinä pääse alkua pidemmällle, joten mikäs estää olemasta onnellinen? Myöhemmin porukka harvenee ja lopulta ollaan yksin etsiytymässä kohti omaa kohtaloa omin jaloin, omiin tietoihin, taitoihin ja vaistoihin luottaen. Ehkäpä toisten ihmisten vaikutus pilaisi koko asian. Varmasti ihmiselle mieluummin kelpaisi onnellisuus oman kullan kainalossa mieluummin kuin henkinen kehitys, jos vaan päästettäisiin valitsemaan.
Mutta ei riitä, vaan pitää olla myös kaunis. Harvoin vaan löytyy sellaisia silmäämiellyttäviä, jotka osaavat käyttää myös aivoja.
Eipä tässä elämässä huvita enää muu kuin pelit ja anime. Ja ainoa mitä haluan enää ihmisolentona on naispuolisen henkilön joka pystyy ajattelemaan ja pitämään samoista asioista. Mutta en tiedä mistä etsiä kun nämäkään eivät ole oikein kovin yleisiä asioita Suomessa.
Ja kauniit ihmiset no niiden ei tarvitse ajatella kun niiden kauneus hoitaa niiden elämän niiden puolesta. Ja pelkällä hyvännäköisyydellä pääset ihan helvetin pitkälle elämässä.
Tässähän ei keskustella taloudellisesta menestyksestä tai yhteiskunnallisesta asemasta (-- pääsee ihan helvetin pitkälle elämässä). Mielestäni on kyse saavutuksesta henkilökohtaisella tasolla, omasta sisäisestä kehityksestä. Kyllä, valta ja vaikutusvalta ovat kiehtovia asioita, mutta tässä haetaan sisäisiä arvoja.
Mikä sen tekee, että kaikissa keskusteluissa naisista kehittyy pahimmaksi peloksi ylipaino? Tapaamani miehet ovat usein mitä kukinkin vartalotyypiltään, kapeat hartiat ja leveähkö lantio, tai lyhyet jalat ja orastava olutmaha, mutta naisen on oltava jonkun taulukon mukainen. Ei ne naiset katso niin sitä ulkonäköä.
Kyllä hyvännäköinen nainenkin hakee miestä joka arvostaa sitä sen puolesta mikä se on, joka ymmärtää hänen ajatusmaailman ja jakaa oman maailman sen kanssa. Hyvännäköisen naisen on sitä vaikeampi tavata etsimänsä ihmistyypin mies, sillä hänen seurassa tykätään näyttäytyä, ja yritetään olla mieliksi jotta oltais yhdessä. Kauniille ihmiselle toki aukeavat liike elämässä ovet helpommin, mutta henkilökohtaisessa se ei aina ole eduksi. JOS on pohdiskelevaa sorttia.
Pelit ja anime -miten se liittyy tähän syvällisyyteen? Mutta eikö sitä kumppania sitten kannattaisi ahkerasti iskeä pelimessuilla yms. tapahtumissa, joihin asiasta kiinnostuneet kerääntyvät...
Muijat vois mun puolesta olla vaik mykkiä,kunhan vain sais kunnolla takaa päin lykkiä.
Olisit varmasti ihana tyttö, mutta mistäs tuommoisen löytäisi? Aina vaan tuppaavat moiset löytämään itselleen jonkun petturin, roudarin, narkin, juopon, väkivaltaisen, rikollisen, psykon tai muuten epäkelvon tyypin. Joku ihme taika siinä on...
no kun pohdiskelevien miesten aloitteet ovat niin hienovaraisia, ettei niitä sellaisiksi tajua. Voisiko vaikka pyytää suoraan ulos, suudella tms. että tietäisi miehen olevan kiinnostunut!?!
Vielä pahemmaksi menee kun hienovaraiset aloitteet menevät väärällle ihmiselle, joka ei vähempää voisi olla kiinnostunut. Suuteleminen tuosta vaan ei myöskään toimine kuin elokuvissa. Jotenkin olisi sellainen olo, että kohta on ahdistelijanmaine niskassa. Voisi ehkä toimia, jos toinen varmuudella olisi yhtä kiinnostunut, mutta mistäs sen näkisi? Siis varmasti? Ehkä voisi pyytää ulos, jos tietäisi ketä pyytäisi. Valitettavasti naisten vihjeet ovat vähintään yhtä hienovaraisia ja huomaamattomia, joten kun ne lopulta tajuaa (jos tajuaa) on usein kulunut vuosia. On se vaan tämäkin homma vaikeaksi tehty ja ihan keinotekoisesti. Kukaan ei tilanteesta loppujen lopuksi hyödy, paitsi aloitteita joka puolelle syytävät ihmiset, jotka etsivät pohjimmiltaan pelkkää seksiä. Järjestelmä siis palkitsee niitä, jotka sitä eniten väärinkäyttävät.
Mutta mikäs estää sinua itse pyytämästä? Ai niin, kaikki samat syyt kuin minullakin. On se niin väärin. Voin kuitenkin vihjaista, että eivät ne miehet pure, jos nainen aloitteen tekee. En minä ainakaan.
Niin, olen aiemmin tehnyt aloitteita miesten suhteen ja huomannut sen täysin turhaksi toiminnaksi. Mies hyäksyy aloitteen joka kerta ja suostuu kaikkeen riippumatta siitä ,onko hän oikeasti kiinnostunut / rakastunut / sitoutunut. Kuinkahan moni mies on vaan "löytänyt" itsensä aviosta asti, vaikka vaan myötäili. Jos teen aloitteen, en siis voi tietää, onko mies kiinnostunut vai ei, koska kieltävää vastausta ei ole vielä nähty.
Juu, oikeassa olet, enkä nyt myötäile tässä ketään, vaan totean faktoja. Jos olisin oikeasti kiinnostunut, hyväksyisin aloitteen riemusta kiljuen. Jos en tietäisi, olenko vielä kiinnostunut vai en, hyväksyisin aloitteen jo pelkästä uteliaisuudesta. Jos ei ihmeemmin kiinnostaisi, mutta ihminen olisi muuten kiva, hyväksyisin kohteliaisuudesta. Jos olisin vaan puutteessa, hyväksyisin koska olisin puutteessa. Kuka sitten ei hyväksyisi jokaista aloitetta? Miehet, joilla on jo toinen nainen jossain. Miehet, joille olet täysin vastenmielinen. Miehet, joilla on enemmän vientiä kuin potenssia. Miehet, joilla on joku pakkomielle jostain sinusta poikkeavasta naistyypistä. Homot.
Kuten huomataan, kieltäytymisiäkin voi tulla, jos tarpeeksi kauan yrittää. Toisaalta, mikäs pakko miehen on tietää kiinnostuksensa koko syvyys heti vastatessaan ensimmäiseen aloitteeseen? Joku ehkä voi tietää, jos on jo kauan ollut rakastunut, mutta entäs kaikki ne, joille aloite tulee täysin odottamatta? Kukaanhan ei oikeasti ole varautunut naisen aloitteesen, vai mitä? Onko väärin sanoa kyllä? Jos vastaa ei, voi koko elämän ainoa naisen tekemä aloite mennä sivu suun. Jos vastaa ei, mikä takaa, ettei huomenna jo kaduta? Jos vastaa ei, mistä tietää olisiko niitä tunteita voinut syntyä myöhemmin? Jos vastaa ei, näyttääkö mies ujolta surkimukselta? Parempi siis pelata mukana. Vastauksesta aloitteeseen ei siis voi päätellä mitään, mutta miksi pitäisikään? Sehän on vasta ensimmäinen yhteydenotto. Alkutunnustelua. Suuria tunteita heti kättelyssä voi odottaa vain, jos molemmat ovat valmiiksi rakastuneita, mikä on suhteellisen harvinaista. Tai jos toinen on periaatteeton kusipää, joka osaa esittää suuria tunteita ihan vaan päästäkseen toisen pöksyihin.
Joka tapauksessa, jollet itse tee aloitteita, jätät alkukarsinnan vastapuolen tehtäväksi. Karsinnoissa joku aina karsiutuu, vaikkapa sinä. Joku karsijoista saattaa olla se oikea, joka ei vaan uskonut sinun jaksavan kiinnostua hänestä, kun aina on noita komeampia ja rikkaampia ympärillä kuitenkin pörräämässä. Vähentäisit siis mahdollisuuksiasi jättämällä aloitteet vain miehille. Eikö olekin ihanan monimutkaista tämä elämä? Varmaa on vain se, että jotain aina jokainen tekee väärin. Jokaiselta se oikea on lipsahtanut ohi useita kertoja.
Tälläinen nainen on erityisen seksikäs, ainakin jos herkkyys ei kohdistu itseen.