Olen hieman sekaisin tällä hetkellä, enkä osaa jäsennellä ajatuksiani, joten kirjoitan.
Onko elämä todella sitä että pitää tyytyä ihan kivaan. Jos parisuhteessa on asioita, jotka eivät vaan omaan ajattelutapaan sovi, kerrot niistä toiselle ja tämä haluaa jatkaa ja lupaa korjata tilanteen, mutta ei korjaa, niin mitä ihmettä minun pitäisi tehdä.
Parisuhteessa on hyvät puolet, on rakkautta, hellyyttäkin, mutta usein kuitenkin mietin, että ollaan ehkä liiankin kaverillisella pohjalla näistä huolimatta. No kuitenkin nämä on ne suhteen hyvät puolet. Tappeluita ei juurikaan ole ja asioista pystytään keskustelemaan. Miehen ja naisen välistä "kanssakäymistä" meillä ei juurikaan ole ja sen asian olen hyväksynyt ja kun sen todella hyväksyy, niin tavallaan sitä ei niin kaipaakkaan. Olen aikaisemmin ollut hyvin seksuaalinen ihminen, mutta en näköjään sitten enää nykyisin. Ennen se oli mulle 1 elämän suola.
Ihan ok ihmissuhde? Ei, vaan kompromissi. Olen aina tuntenut tulevani tärkeysjärjestyksessä sijoilla 2-4. Olen itsekäs ihminen kai, koska haluaisin tilanteesta riippuen olla siellä 1-2 tärkeimmän joukossa. Mitä tällä tarkoitan, on esim. se että itse olettaisin että joulut ja uudet vuodet oltaisiin yhdessä. Lähtökohtaisesti ne näköjään menee hänellä muiden kanssa. On omat kaveripiirit, harrastukset ja oikeastaan kaikki muukin on elämää muiden kanssa, paitsi ne muutama tunti,jotka yhdessä katsomme televisiota illalla tai elokuvaa vkonloppuna. Tämä on se asia mikä ehkä eniten minua häiritsee, mutta olen sen edessä voimaton. Nytkin uv-suunnittelmat olivat siinä, että sain txt-viestin, että olen lähtenyt kaverini luokse. Tästä on nyt muutamia päiviä.....
Miksi mä tällaista jatkan? Kun on sitä hyvääkin, ei suurempia riitoja, omanlaista huumoria ja olemista. Mutta kaikki tuntuu vaan yhdeltä isolta keskinkertaisuudelta ja toistuvilta pettymyksiltä. Kun mietin historiaamme taakse päin, niin näinhän tämä on aina ollut. Lisäksi suhdesoppaa on hämmentänyt se että olen kerran harhautunut, en lopulta pystynyt pitämään asiaa sisälläni, vaan kerroin kaiken. Erosimme tuolloin, mutta palasimme yhteen. Luulin ennen yhteen paluuta, että se tekisi minut onnelliseksi. En sitä kuitenkaan ole, vaan aivan päin vastoin.
Odotanko mä liikoja? Vai onko elämä todella tällaista? Pitääkö mun hyväksyä ja tyytyä osittaiseen onneen, vai nostaa kytkintä?
Oikeastaan mä taidan itsekin tietää vastauksen, mutta se on vaan niin helvetin vaikeata myöntää. Mä niin toivoin ja luulin että se olis tämä (you were supposed to be the one). Ihan selvyyden vuoksi, että olen vielä nuori, mutta en mikään pojankloppi, eli hieman on jo elämää takanakin. Enkä myöskään sen takia jää roikkumaan toiseen, että uskoisin jääväni yksin. En jäisi, sillä aina on ollut tarjontaa hieman liikaakin. Olen jäänyt nimenomaan hyvien asioiden takia ja sen takia että tuntuis niin helvetin pahalta jo toisen kerran alkaa sisäistämään sitä ajatusta että ei meillä vaan homma toimi. Tällä kertaa toki se ero, että minä en taida olla se joka enää taistelisi ajatusta vastaan, enkä tiedä tekisikö hänkään niin, kunhan tajuaa miten asiat ovat ja että turha pitkittää.
Ihminen pystyy muuttumaan, jos haluaa, mutta jos 4:n vuoden aikana sitä ei ole tapahtunut, niin en usko että nytkään niin tapahtuisi. En tiedä. Pahoittelen jos tekstistä tuli vähän pomppiva, sillä meni vähän tajunnanvirtakirjoitteluksi. Kun aloitin tätä kirjoittamaan, niin mielessä oli lähinnä tuo uv:n pettymys, mutta kun ajattelen asiaa tämän jälkeen ja luen tekstini uudestaan, niin ymmärrän kyllä että ei me yhteen sovita. Jotta sovittaisiin, niin meidän pitäisi olla ihan erilaisia. Siinä ei riitä ne muutaman hyvät hetket ja yhteinen huumori.
Miksi tätä on niin vaikea myöntää itselle?
Onko elämä todella sitä että pitää tyytyä ihan kivaan. Jos parisuhteessa on asioita, jotka eivät vaan omaan ajattelutapaan sovi, kerrot niistä toiselle ja tämä haluaa jatkaa ja lupaa korjata tilanteen, mutta ei korjaa, niin mitä ihmettä minun pitäisi tehdä.
Parisuhteessa on hyvät puolet, on rakkautta, hellyyttäkin, mutta usein kuitenkin mietin, että ollaan ehkä liiankin kaverillisella pohjalla näistä huolimatta. No kuitenkin nämä on ne suhteen hyvät puolet. Tappeluita ei juurikaan ole ja asioista pystytään keskustelemaan. Miehen ja naisen välistä "kanssakäymistä" meillä ei juurikaan ole ja sen asian olen hyväksynyt ja kun sen todella hyväksyy, niin tavallaan sitä ei niin kaipaakkaan. Olen aikaisemmin ollut hyvin seksuaalinen ihminen, mutta en näköjään sitten enää nykyisin. Ennen se oli mulle 1 elämän suola.
Ihan ok ihmissuhde? Ei, vaan kompromissi. Olen aina tuntenut tulevani tärkeysjärjestyksessä sijoilla 2-4. Olen itsekäs ihminen kai, koska haluaisin tilanteesta riippuen olla siellä 1-2 tärkeimmän joukossa. Mitä tällä tarkoitan, on esim. se että itse olettaisin että joulut ja uudet vuodet oltaisiin yhdessä. Lähtökohtaisesti ne näköjään menee hänellä muiden kanssa. On omat kaveripiirit, harrastukset ja oikeastaan kaikki muukin on elämää muiden kanssa, paitsi ne muutama tunti,jotka yhdessä katsomme televisiota illalla tai elokuvaa vkonloppuna. Tämä on se asia mikä ehkä eniten minua häiritsee, mutta olen sen edessä voimaton. Nytkin uv-suunnittelmat olivat siinä, että sain txt-viestin, että olen lähtenyt kaverini luokse. Tästä on nyt muutamia päiviä.....
Miksi mä tällaista jatkan? Kun on sitä hyvääkin, ei suurempia riitoja, omanlaista huumoria ja olemista. Mutta kaikki tuntuu vaan yhdeltä isolta keskinkertaisuudelta ja toistuvilta pettymyksiltä. Kun mietin historiaamme taakse päin, niin näinhän tämä on aina ollut. Lisäksi suhdesoppaa on hämmentänyt se että olen kerran harhautunut, en lopulta pystynyt pitämään asiaa sisälläni, vaan kerroin kaiken. Erosimme tuolloin, mutta palasimme yhteen. Luulin ennen yhteen paluuta, että se tekisi minut onnelliseksi. En sitä kuitenkaan ole, vaan aivan päin vastoin.
Odotanko mä liikoja? Vai onko elämä todella tällaista? Pitääkö mun hyväksyä ja tyytyä osittaiseen onneen, vai nostaa kytkintä?
Oikeastaan mä taidan itsekin tietää vastauksen, mutta se on vaan niin helvetin vaikeata myöntää. Mä niin toivoin ja luulin että se olis tämä (you were supposed to be the one). Ihan selvyyden vuoksi, että olen vielä nuori, mutta en mikään pojankloppi, eli hieman on jo elämää takanakin. Enkä myöskään sen takia jää roikkumaan toiseen, että uskoisin jääväni yksin. En jäisi, sillä aina on ollut tarjontaa hieman liikaakin. Olen jäänyt nimenomaan hyvien asioiden takia ja sen takia että tuntuis niin helvetin pahalta jo toisen kerran alkaa sisäistämään sitä ajatusta että ei meillä vaan homma toimi. Tällä kertaa toki se ero, että minä en taida olla se joka enää taistelisi ajatusta vastaan, enkä tiedä tekisikö hänkään niin, kunhan tajuaa miten asiat ovat ja että turha pitkittää.
Ihminen pystyy muuttumaan, jos haluaa, mutta jos 4:n vuoden aikana sitä ei ole tapahtunut, niin en usko että nytkään niin tapahtuisi. En tiedä. Pahoittelen jos tekstistä tuli vähän pomppiva, sillä meni vähän tajunnanvirtakirjoitteluksi. Kun aloitin tätä kirjoittamaan, niin mielessä oli lähinnä tuo uv:n pettymys, mutta kun ajattelen asiaa tämän jälkeen ja luen tekstini uudestaan, niin ymmärrän kyllä että ei me yhteen sovita. Jotta sovittaisiin, niin meidän pitäisi olla ihan erilaisia. Siinä ei riitä ne muutaman hyvät hetket ja yhteinen huumori.
Miksi tätä on niin vaikea myöntää itselle?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Valitettavasti ylpeys menee monesti faktojen edelle. On vaikea myöntää että se "hyvä saalis" minkä on saavuttanut ei olekaan sopiva. Eroa miettiessä moni ajattelee että mitä muutkin sanoisi jos haluaa näin "hepposin" perustein erota ihan hyvästä kumppanista. Jos omat vanhemmat tai ystävät tykkää puolisosta tai päinvastoin eivät pidä ja olet itse pitkään puolustellut miksi olet hänen kanssaan, silloin on vaikea myöntää valinneensa väärin. Mutta parisuhde on kahden ihmisen välinen asia, se ei kuulu muille. Jos et tunne oloasi onnelliseksi, sinulla on lupa lähteä. Sinulla on lupa tavoitella sellaista elämää kuin haluat. Varmasti sopivampi ihminen haluaisi viettää enemmän aikaa kanssasi, sillä hyvin yhteensopiville se kumppani on korvaamaton ja arjen arvojärjestyksessä ykkönen.