En tiedä kuinka monelle tarina on tuttu, mutta vasta nyt alan itse sitä hahmottamaan..
Olemme olleet pienestä pitäen toistemme parhaat kaverit pikkusiskoni kanssa.
Siskoni eli ns. normaalinuoruuden kaverilauman keskellä, itse olin kiusattu ja istuin lähes aina kotona. Aloin heräämään eloon vasta kun pääsin hakeutumaan omalle tielleni ja olin jo reilusti päälle kahdenkymmenen. Siskoni seurusteli jo tiiviisti ja rakensi tulevaisuuttaan. Olimme silti edelleen läheisiä ja tuntui että ymmärsimme toisiamme.
Nyt, reilun kymmenen vuoden kuluttua, siskoni on perheellinen, minä avoliitossa, mutta haen edelleen omaa paikkaani työelämässä. Kuilu välillämme tuntuu kasvaneen ja emme enää samaistu toisiimme. Minä näen siskoni elämän helppona perusnormaalina valintana, joka liittyy vahvasti ns. normaaliin aikuisuuteen, eli kaikkeen siihen tylsään perinormaaliuteen mitä olen nuoresta pitäen aina halveksinut. Siskoni silmistä kuvastuu taas sääli ja voivottelu omaa epäonnista olotilaani kohtaan.
Minä en voi käsittää hänen olevan oikeasti onnellinen, niinkuin ei hänkään näe mahdollisena sitä, että minä voisin olla onnellinen ilman sitä turvaa mitä hänellä on: lapset, rahaa, suojatyöpaikka ja kaiken tekevä aviomies.
Haluaisin edelleen olla läheinen siskoni kanssa, mutta se on mahdotonta. Hän on muuttunut joksikin mitä en enää tunnista tai aina edes halua tuntea. Kaikki hauska, elämänilo ja heittäytyminen on vaihtunut väsymykseen, suuttumukseen ja asioiden oikeaan hallintaan (näin kuuluu tehdä...). 3 vuotta nuoremmasta pikkusiskostani on tullut aikuinen, ja minä olen jämähtänyt angstiseen nuoruuteeni.
Kaksi erilaista maailmaa, jotka ei vaan sovi enää yhteen....
Olemme olleet pienestä pitäen toistemme parhaat kaverit pikkusiskoni kanssa.
Siskoni eli ns. normaalinuoruuden kaverilauman keskellä, itse olin kiusattu ja istuin lähes aina kotona. Aloin heräämään eloon vasta kun pääsin hakeutumaan omalle tielleni ja olin jo reilusti päälle kahdenkymmenen. Siskoni seurusteli jo tiiviisti ja rakensi tulevaisuuttaan. Olimme silti edelleen läheisiä ja tuntui että ymmärsimme toisiamme.
Nyt, reilun kymmenen vuoden kuluttua, siskoni on perheellinen, minä avoliitossa, mutta haen edelleen omaa paikkaani työelämässä. Kuilu välillämme tuntuu kasvaneen ja emme enää samaistu toisiimme. Minä näen siskoni elämän helppona perusnormaalina valintana, joka liittyy vahvasti ns. normaaliin aikuisuuteen, eli kaikkeen siihen tylsään perinormaaliuteen mitä olen nuoresta pitäen aina halveksinut. Siskoni silmistä kuvastuu taas sääli ja voivottelu omaa epäonnista olotilaani kohtaan.
Minä en voi käsittää hänen olevan oikeasti onnellinen, niinkuin ei hänkään näe mahdollisena sitä, että minä voisin olla onnellinen ilman sitä turvaa mitä hänellä on: lapset, rahaa, suojatyöpaikka ja kaiken tekevä aviomies.
Haluaisin edelleen olla läheinen siskoni kanssa, mutta se on mahdotonta. Hän on muuttunut joksikin mitä en enää tunnista tai aina edes halua tuntea. Kaikki hauska, elämänilo ja heittäytyminen on vaihtunut väsymykseen, suuttumukseen ja asioiden oikeaan hallintaan (näin kuuluu tehdä...). 3 vuotta nuoremmasta pikkusiskostani on tullut aikuinen, ja minä olen jämähtänyt angstiseen nuoruuteeni.
Kaksi erilaista maailmaa, jotka ei vaan sovi enää yhteen....
Vastaukset 21
Vanhimmat
Hyväksy, että aika kuluu ja ihmiset muuttuvat. Elämäntilanteet ovat erilaiset, kullakin se omansa.
Jokaisella on jossain kohtaa vaikeutensa , jos niitä on jo ollut nuoruudessa, niistä on oppinut ja vahvistunut .
Sisaruussuhde on pisin suhde , mitä voi olla, sitä kannattaa vaalia ja hyväksyä sisarus sellaisena kun hän on , voi vain ajatella, että noinkin voi elää ja ajatella , ei syyttää ei vaatia olemaan toisenlainen.
On totta, että muutos aiheuttaa hämmennystä, ethän itsekään halua, että joku sanoo, että sinä elät väärin , et .
Jokaisella on vain yksi elämä , kunnioita omaasi ja toisten .
Kun ottaa relamman asenteen on paljon helpompi , kaikkein helpoin itselle . Elämä näyttää paljon paremmalta on avarakatseinen .
Elämä lasten kanssa on sellaista, jota ei osaa arvata ennekuin on siinä maailmassa, toisaalta se jos mikä vie sitten ajan oloon turhan itsekkyyden .
Meidän aikanamme on kaikki tavat elää mahdollisia , anna elämän viedä ..
En todellakaan arvostele siskoni valintaa ääneen, eikä hänkään suoranaisesti väheksy minua. Mutta kumpikin osaamme lukea toisiamme sen verran hyvin, että tulkkaamme toistemme asennetta melkoisen suoraan. Sen huomaa pienistä hyväntahtoisista, mutta totuudenmukaisista piikeistä välillämme.
Pahinta kaikessa on ollut huomata se, etten enää viihdy hänen seurassaan..... :( On kun olisin menettänyt hänet aikuistumisen pakkoalttarille. Vasta nyt tiedostan, että olen tehnyt hänestä tarkoituksellista pesäeroa viimeisen viiden vuoden ajan, aivan kuin päästääkseni irti....
elää omaa elämäänsä, omat lapset ja puoliso on hänellekkin tärkeimpiä nyt.Ei ole pakko olla yhteydessä jos ei sisaruus-suhteelta saa enää mitään,useinhan välit eivät voi olla niin läheisiä kun lapsena.
Siskosi valinnat ovat kuitenkin niitä, joita suuri osa aikusista haluaa. Varma työpaikka, aviomies ja lapset. Ehkä et lapsettomana ymmärrä sitä kuinka paljon lapset ja perhe-elämä voi antaa ihmiselle ja ikäänkuin halveksit ns. normivalintoja tekeviä ihmisiä. Ehkä ne ovat normivalintoja siksi, että ne tuovat monilla onnea ja siskosi on nykyistä elämäänsä halunnut.
Harva kolmekymppinen kuitenkaan haluaa epävarmaa työllisyystilannetta vakipaikan sijasta. Avoliitto voi kestää, joskin avioliitot kestävät todennäköisemmin. Mieti elämääsi pitkällä tähtäimellä, oletko myöhemmin yksinäinen jos et saa ollenkaan lapsia. Haluatko väen vängällä olla massasta erottuja, et halua naimisiin ja lapsia koska niin "kuuluu" tehdä. Mieleesi ei tule, että ehkä ne eivät olekaan pahoja vaihtoehtoja ja voisivat tuoda onnea ja jotain uutta sisältöä elämään sinullekin. Haluat ikäänkuin erottua vai erottumisen vuoksi. Ethän vaan ole sisimmässäsi kateellinen siskollesi. Ehkä et ole, mutta miksi ihmeessä aikuinen ihminen halveksii tylsiä normivalintoja.
Monen mielestä sinun valintasi voivat olla tylsiä, kökit miehen kanssa kahdestaan kotona kun muut touhuavat lastensa kanssa. Ei lapsiperhe arki ole välttämättä tylsää. Typerää aikuisena ihmisenä pitää tavallisia asioita mitä ihmiset elämäänsö haluavat tylsinä. Ehkä olet niin vahvasti asenteellinen ja oikean kiellät itseäsi haluamasta samoja asioita, jotta et vaan eläisi normielämää.
Olen pahoillani jos loukkasin noin kovasti! En siis tarkoittanut tätä hyökkäykseksi äitiyttä kohtaan, vaan kerroin lähinnä tämän vaikutuksesta suhteessani siskooni. En siis osoittanut viestilläni juuri sinua. Mutta kiitos mukavasta oletuksesta ajankäyttöni suhteen..
Mutta asiaan...
Ehkä oma asennoitumiseni johtuukin siitä, etten ole nähnyt muuta kuin äkäisiä ja tiukkapipoisia, tai muuten elämästään luovuttaneita vanhempia, enkä niinkään mitään hyvää ja rakentavaa kyseisessä roolissa.
Lähipiirissämme on niin monta traagista esimerkkiä siitä kuinka omat lapset unohtavat vanhuuden yksin, joten näen lasten teon tästä syystä lähinnä itsepetokseksi. Eikä polemiikki ollut siis lapset, vaan se että en enää tunnista siskoani hänen uuden roolinsa vuoksi. En löydä hänestä enää sitä samaa humaania ja lahjakasta, seurallista ja hauskaa ihmistä. Näen vain suorittajan ja sen saman pelon, mikä jokaisella aikuisella on katseessaan. On kuin suuri harmaa verho olisi vedetty pään yli ja joku olisi pakottanut pysymään siellä.
Noinkin kurjaa muutosta joksikin muuksi on lähimmäisenä vaikea katsoa, saati arvostaa tai käsittää sen ihmettä. Ja en siis tuomitse häntä, vaan totean vain surullisena että yksi ihminen on poistunut keskuudestamme. Tunne on siis luopuminen ja osaltaan ehkä pettyminen siihen, mitä ihmisestä lopulta pahimmillaan tulee...
Joten, tottakai vetää mielen apeaksi kun menettää parhaan ystävänsä, eikä tiedä oikein että mihin....
mikä teatraalinen ääliö.
Ei sinun ja siskosi yhteinen tarina ole loppu, jos et niin halua. Olette kumpikin kasvaneet ja symbioosinne on purkautunut - tunnette kumpikin jonkinlaista erotuskaa ja ihmettelette, kuinka sen läheisen ja rakkaan ihmisen elämä ei mennytkään samoja polkuja pitkin. Tämä on aivan tavallista, mutta ei se tarkoita, että olisitte nyt toistenne pahimpia vihollisia. Kummaltakin kuitenkin vaaditaan halua ymmärtää ja hyväksyä toisen elämäntyyli ja valinnat. Jos se ei juuri nyt onnistu, saattaa tilanne muutaman vuoden kuluttua olla toinen. Useinhan sisarukset hieman vanhempina löytävät taas toisensa.
En todellakaan ajattele siskoani vihollisena, en vaan enää viihdy hänen seurassaan. Mutta saattaahan olla että löydämme vaikka vielä 20 vuoden jälkeen toisemme uudelleen, kun molempien elämät kääntyy taas ns. sisäänpäin.
Elämän kulku asenteineen vie ihmisiä joskus eri suuntiin. Kun näkee elämän eri tavalla, eroaa helposti myös kaikesta siitä mikä ei vahvista tätä omaa näkemystä. Ja uskon että meillä tunne on molemminpuolinen. Kurjaa, mutta silti kai vain elämää...
Mulla on kaksi sisarusta, vanhimmasta veljestä on tullut juoppo ja siskoni elää jotain kulissielämää, emme voi olla tekemisissä kun ei ole enää mitään puhumistakaan. Olen huomannut, että kumpikin halveksii minua, vaikka omasta mielestäni elän ihan tavallista elämää. Jostain syystä meillä ei vain synkkaa.
Kaipaisin sisaruksia itselleni, mutta en tuollaisia kuin mitä minulle on "siunaantunut".
Sille ei valitettavasti oikein voi mitään.
Mielestäni suhtautumisesi lasten hankintaan on liian negatiivinen. Sitähän sanotaan, että oman lapsen saaminen on ihmisen elämän hienoin kokemus ja rakkaus omaa lasta kohtaan on todella ainutlaatuista. Varmasti sen huomaisit jos lapsen saisit, omaan lapseen kiintyy aivan eri tavalla kuin muiden lapsiin ja lapsi todellakin tuo sisältöä elämään. Itse pidän nimenomaan perheellisiä ihmisiä onnellisina. Ehkä asenteesi lapsia ja lapsen hankintaa kohtaan jollain tavalla paistaa käytöksestäsi ja siskosikin sen huomaa.
tässä ei kai edelleenkään ollut kyse lasten tekemisestä..... laitoitko merkille?
Missä kohtaa kävi ilmi ettei ap pidä lapsista?
Hyviä oletuksia....
Tarviiko olla riippa jalassa tullakseen onnelliseksi? Tuo on juuri sitä oman uskomuksesi pakkosyöttöä. Älyllisesti lahjakas ihminen keksii varmasti sisältöä elämään ja onnea tuottavia harrastuksia ilman synnyttämistä. Tuohan on niin helppoa putkauttaa oma kakara ja toitottaa kuinka siitä sisällön ja onnen sai, no totta helvatissa, olisihan se aika epänormaalia jos lastaan ei rakastaisi ja sisältöä siitä saisi. Täytyykö noin normaaleja asioita oikein olan takaa toitottaa ja pitää epänormaalina jos sen sisällön ja onnen saakin joistain ihan muusta kuin toisesta ihmisestä sen onnen tuojana. En esimerkikisi pidä erakkotyyppisiä ihmisiä mitenkään onnettomina jos he viihtyvät paremmin itsensä seurassa eikä välttämättä tarvitse ihmistä onnen tuojaksi kun sen onnen voi löytää itsestäänkin. Miksi pitää omia valintojaan aina tyrkyttää muillekkin ainoina oikeina? Se osoittaa suurta yksinkertaisuutta ja putkinäköisyyttä.
koko S24-sivustolla vuosikausiin!
ootko koskaan kuullut ajankohdasta, jolloin avara mieli ja kapea lantio vaihtavat paikkaa? entä siitä, että kyllä'hän tytöt kivoja on mutta mistä ne ilkeet ämmät tulee? kyllähän se vaan näin näyttää olevan, että on ihmisiä jotka jotenkin katkeroituu elämässään, kuka mistäkin syystä, ja se katkeruus täytyy purkaa kanssaihmisiin.jos ei työkavereihin niin sitten ainakin sukulaisiin.hyvinhän ei saa mennä kenelläkään, varsinkin jos ei itsellä mee...
Luulen, että yksi iso muutos katkeruudenkin polulla on se, että aletaan elämään yhteiskunnan ja yleisen normituksen mukaan. Kun olet sen ja sen ikäinen sinun tulee tehdä näin ja ajatella näin. Ne kaverit jotka ei ennen tajuneet esim. nimipäivien merkitystä juhlivat niitä nyt koko suvun kesken omien lastensa kohdalla, tai se kaveri joka eli hyvin ekologisesti pakkaa nyt muovivaippoja vuoreksi asti kaatopaikalle. Kun muutkin niin tekevät! Tai se se likkakaveri joka ei voinut sietää pukuja katsoo nyt sinua ja farkkufetariasuasi säälien ja toteaa, että milloinhan sinä kasvat noista vaatteista vähän kypsempään muotoon. Tai se lätkäkaveri, joka matkusteli ja harrasti paljon, heitti aina hyvää läppää -istuu nyt kovat kaulassa ilottomana yrityksen kokouksissa ilta myöhään ja juo itsensä tainnoksiin joka vkonloppu.
Ne kaikki ovat aikuisen malleja mitä meille on syötetty pienestä pitäen: äiti, isä, menestyjä, arvovaltainen, asiallinen ja vastuuntuntoinen. Lisänä monesti KUIVA ja KANKEA, kaikkea muuta kuin hauska.
Kaikki haluaa unohtaa sen nuoren minänsä, koska se muistuttaa heitä siitä mitä he olivat kukkeimmillaan, nuorina kun elämä taipui siihen suuntaan kuin halusi. Samasta syystä kukaan perheellinen ei halua olla tekemisissä sinkkukavereidensa kanssa. He eivät muka enää ymmärrä heitä.....
Se heikko ihminen tarvitsee vertaistukea siis samankaltaisia typeryksiä ympärilleen kuin on itsekkin "lujittamaan" itseään, toisinajattelijoita kaihdetaan kun siinä voisi jopa henkisesti kasvaa eikä sellaiseen kapasiteetti riitä.
Minullekkin on syötetty vaikka minkälaisia malleja mutta aina kaikkiin olen kriittisesti suhtautunut, halunnut luoda oman mallin elää eikä imitoida toisten malleja. Vertaistukea en ole hakenutkaan kun se on aika vaarallista, se liika "ymmärtäminen" ja silittely päästä. Siinähän saa luvan toistaa samoja virheitä.
Ihmettelen itsekkin kuinka jotkut vaan menevät samaa kierrettä elämässään sukupolvesta toiseen mutta se on helpointa, helpointa on olla koskaan ajattelematta yhtään mitään kunhan eläää mallien mukaan.
Helpointa on elää näkemättä yhtään mitään vaikka luoja on luonut näkökyvyn. Yhtälailla on helpointa elää mallien mukaisesti jos ei älyään halua käyttää tai sitä ei kertakaikkiaan ole. Sisaruksista irtaantuminen on vaikeaa jos vanhemmat odottavat heiltä samankaltaista elämäntyyliä, kun yksi noudattaa vanhempiensa perinteitä niin pitäisi kaikkien muidenkien. Vanhemmille olisi aina parasta jos kaikki lapsensa tekisivät samat virheet kuin hekin yhdenkään tekevän erilailla elämässään. Näitä tyhmiä vanhempia olen nähnyt jotka pakottavat vaikka yhden pakko lapsen tekemään kun muuten eivät osaa kohdella lapsetonta lastaan samanarvoisesti.
Sitten se suunnaton ahneus mikä on lapsiperheellisillä, kaikki pitää saada. Sosiaaliset taidot puuttuu kokonaan, vain suunnaton ahneus vie kaiken näkökyvyn. Muut ihmiset nähdään vain annettavina hyödykeinä mutta itse ei anneta mitään, ei kertakaikkiaan mitään. Vaikka vanha ihminen oirehtii lapsenvahtina johonka hänet pakotetaan moneksi päiväksi niin sitä ei haluta nähdä. Siinä nähdään vain itsensä ja omat tarpeensa.
Ja luo oma elämä. Ei sisaruksien kanssa tarvitse olla "naimisissa" vaan voi erkaantua vapaasti nauttimaan ihan omasta elämästään.
Niin nyt sinun on aika kasvaa aikuiseksi ja ruveta hyväksymään ihmiset sellaisena kuin he ovat. Tällähetkellä sinä olet se jolla on ongelmia ja joka ei ole onnellinen. Näyttää myös sille että et vain halua itse olla siskosi kanssa läheinen ja tämä ei ole ihan tervettä minun mielestäni.
Ymmärsit väärin... Hyväksyn siskoni, välitänhän hänestä -mutta en vaan ymmärrä hänen elämäänsä, eikä hän minun. Ei siinä sen suurempaa draamaa ole. Se vaan erottaa ihmisiä.
Mutta elämä jatkuu ja kiertää taas toivottavasti joskus yhteen. Näinhän se menee....
Olen itse onnellinen, mutta normaalimaailmaa ihannoivan silmissä en saisi varmasti olla tätä, sen verran kuitteja saa ottaa jatkuvasti vastaan tästä. Lisäksi oma kuiva kasvatus koputtaa ajoittain takaraivoon ja vie ehkä terän siitä onnesta mitä oma elämäntyylini tuo. Mutta omaa sydäntäänhän on seurattava, ei muiden.. :)
Mitä on kasvaa aikuiseksi? Voisko joku kertoa mullekin? Jos se on asettua omaan asuntoon ja hankkia lapsia, ostaa farmari ja haaveilla mökistä. Tehdä yksi turistimatka vuodessa ja istua marttakerhoissa, Tupperkutsuissa..
Jos näin, ei aikuisuus sinällään houkuta mitenkään. Aikuisuus ei ole välttämättä mikä saavutettava tila, jotain mitä muka haluaa. Luulen että moni siihen vain ohjelmoituna ajautuu.
Onpa vaan jotenkin todella tylsä kehoitus: "Kasva aikuiseksi!! Vähän sama kuin vanhempien hokema "Koitahan olla ihmisiksi" .... mitä ihmettä?