En oikein tiedä, ,mihin minun pitäisi ongelmani kirjoittaa,, kyse on teinirakkaussuhteista. Tai niin luulen aikuisten tästä puhuvan. Poikaystäväni oli kuitenkin ulkomaalainen ,, joten kirjoitan tämän tänne.
Aloitan alusta. Vuosi sitten tapasin maailman ihanimman pojan. Hän on karenlainen eli heimosta thaimaan ja burman rajalta, tullut suomeen pakolaisleirin kautta kolme vuotta sitten. Hän sairastaa erästä psyykkistä häiriötä ja fyysistä sarautta jotka eivät kuitenkaan ilmene arkielämässä. Poika oli kouluni valmistavalla luokalla ja ollut siis kaksi vuotta suomessa, hän puhui melko hyvin suomea mutta oli aika ujo, puhuimme jonkin verran, mutta enemmän netissä.. Ihastuin. Rakastuin. Pian seurustelin hänen kanssaan. Emme kuitenkaan kertoneet sitä monille, parhaat ystävät ja jotkut kaverit tiesivät, samoin pojan vanhemmat ja sisarukset, ilmeisesti se oli kultturikysymys kertoa. Koulussa katselimme etäämpää ja juttelimme muutamilla sanoilla välituntiel aluissa ja lopuissa ohimennen. Tapasin häntä ulkona ja parhaat ystävämmekin alkoivat seurustella keskenään.. . Olin täysin rakastunut. Hän rakasti minua myös. Niin hän ainakin sanoi.. . . Lähes kolmen kuukauden seurustelun jälkeen olin viikon rippileirillä. Puhuin poikaystäväni kanssa puhelimessa päivittäin ja muistutimme toisiamme siitä, että rakkaus säilyi. Poika oli ensirakkauteni ja ensimmäinen poikaystäväni. Leirin viimeisenä opiskelupäivänä puhuimme rakkaudesta ja moraalista, aloin tuntea ettei suhteemme ollut normaali, eikä samanlainen kuin muilla. Pohdin ankarasti mitä voisin tehdä ja miksi emme olleet normaaleja. Tapasin rippileirillä myös yhden parhaista ystävistäni nykyään. Hän oli poika ja olimme hyvin läheisiä,, ystävinä. Kotiin palattuani olin peloissani suhteeni epänormaaliudesta ja kommunikaation ongelmistani. En vastannut rakkaani soittoihin ja mietiskelin itkien kotona yksin. Viimein tulin tulokseen etten voi satuttaa häntä niin, olemalla vastaamatta puheluihin yms. . Hädissäni jätin hänet sanoen ettei hän ole tehnyt mitään väärää ja en van voi olla kenenkään kanssa juuri nyt. Hän päätteli että minulla oli toinen poika. Vakuutin toista. Hän uteli mihin rakkauteni loppui mutten pystynyt vastaamaan. Hän halusi viikon ajan palata yhteen. Viikon päästä välimme kuitenkin viilenivät äkisti ja hän alkoi vältellä minua. Aloimme pelata samassa joukkueessa, mutta hän varoi katsomastakaan minuun. Halusin olla hänen ystävänsä ja säikähdin hänen reaktiotaan.. Viikko siitä eteenpäin kuulin hänen seurustelevan erään tuntemani tytön kanssa. Kuulin että he olivat seurustelleet jo viikon. Itkin ja tajusin että olin menettänyt pojan lopullisesti.
Vasta tässä vaiheessa tajusin, kuinka paljon rakastin ja ero sattui. Se oli rehellisesti sanottuna elämäni kamalin asia ja itkin enemmän kuin koskaan. Itken edelleen vielä vaikka erostamme on melkein puoli vuotta. Välillä olin paremmassa kunnossa. Ystävystyimme tytön ja hänen kaksosensa ja parhaan kaverinsa kanssa, meistä tuli erottamaton viisikko minun parhaan ystäväni ja noiden kolmen kanssa. EN kestänyt katsoa exääni ja ystävääni yhdessä. Ystäväni pahoitteli sitä jatkuvasti. Kerran ajauduin netissä puhumaan exälleni. Hän sanoi minun puhuneen pahaa tyttöystävästään. En tietenkään ollut tehnyt niin, mutta poika puhui minulle rumasti ja lopuksi sanoi vihaavansa minua ja käski minun olla puuttumatta hänen elämäänsä. Se oli raskasta. Tyttö kertoi minulle usein heidän riidelleen siitä, saisiko tyttö olla ystäväni.
Minulla on koko ajan ollut vaikeuksia pitää silmiäni irti rakastamastani pojasta ja tulin lopulta niin herkäksi etten pystynyt olemaan suuressakaan samassa tilassa hänen kanssaan. ..
En kestänyt hänen vihaa täynnä olevia katseitaan, jotka ovat kuitenkin jo mielestäni pehmenneet normaaleiksi nykyisin.
Ystäväni ja eksäni erosivat vain muutama päivä sitten, enkä tiedä miksi. Ystäväni ei puhu siitä minulle. .
Tiedän olevani edelleen rakastunut ensirakkauteeni, hän on mielessäní kokoajan . edelleen. . Itken hänen takiaan paljon. Hyvin paljon. Sillä minulla on ikävä. Pahinta tässä on se, että tein itse ensimmäisen, ratkaisevan ja suurimman virheen josta voin syyttää vain ja ainoastaan itseäni. ..
Mitä voisin tehdä kun rakastan poikaa silti,, mutta en tiedä mitä hän ajattelee jne. ?
Mainitsematta jäi se, että pojan on vaikeaa sairautensa vuoksi käsitellä suuria asoita ja tunteita.
Kiitos kun jaksoit lukea teksti on todella pitkä.
--tannjasmile--
ps. Olen siis 15 vuotias,, vasta.
Aloitan alusta. Vuosi sitten tapasin maailman ihanimman pojan. Hän on karenlainen eli heimosta thaimaan ja burman rajalta, tullut suomeen pakolaisleirin kautta kolme vuotta sitten. Hän sairastaa erästä psyykkistä häiriötä ja fyysistä sarautta jotka eivät kuitenkaan ilmene arkielämässä. Poika oli kouluni valmistavalla luokalla ja ollut siis kaksi vuotta suomessa, hän puhui melko hyvin suomea mutta oli aika ujo, puhuimme jonkin verran, mutta enemmän netissä.. Ihastuin. Rakastuin. Pian seurustelin hänen kanssaan. Emme kuitenkaan kertoneet sitä monille, parhaat ystävät ja jotkut kaverit tiesivät, samoin pojan vanhemmat ja sisarukset, ilmeisesti se oli kultturikysymys kertoa. Koulussa katselimme etäämpää ja juttelimme muutamilla sanoilla välituntiel aluissa ja lopuissa ohimennen. Tapasin häntä ulkona ja parhaat ystävämmekin alkoivat seurustella keskenään.. . Olin täysin rakastunut. Hän rakasti minua myös. Niin hän ainakin sanoi.. . . Lähes kolmen kuukauden seurustelun jälkeen olin viikon rippileirillä. Puhuin poikaystäväni kanssa puhelimessa päivittäin ja muistutimme toisiamme siitä, että rakkaus säilyi. Poika oli ensirakkauteni ja ensimmäinen poikaystäväni. Leirin viimeisenä opiskelupäivänä puhuimme rakkaudesta ja moraalista, aloin tuntea ettei suhteemme ollut normaali, eikä samanlainen kuin muilla. Pohdin ankarasti mitä voisin tehdä ja miksi emme olleet normaaleja. Tapasin rippileirillä myös yhden parhaista ystävistäni nykyään. Hän oli poika ja olimme hyvin läheisiä,, ystävinä. Kotiin palattuani olin peloissani suhteeni epänormaaliudesta ja kommunikaation ongelmistani. En vastannut rakkaani soittoihin ja mietiskelin itkien kotona yksin. Viimein tulin tulokseen etten voi satuttaa häntä niin, olemalla vastaamatta puheluihin yms. . Hädissäni jätin hänet sanoen ettei hän ole tehnyt mitään väärää ja en van voi olla kenenkään kanssa juuri nyt. Hän päätteli että minulla oli toinen poika. Vakuutin toista. Hän uteli mihin rakkauteni loppui mutten pystynyt vastaamaan. Hän halusi viikon ajan palata yhteen. Viikon päästä välimme kuitenkin viilenivät äkisti ja hän alkoi vältellä minua. Aloimme pelata samassa joukkueessa, mutta hän varoi katsomastakaan minuun. Halusin olla hänen ystävänsä ja säikähdin hänen reaktiotaan.. Viikko siitä eteenpäin kuulin hänen seurustelevan erään tuntemani tytön kanssa. Kuulin että he olivat seurustelleet jo viikon. Itkin ja tajusin että olin menettänyt pojan lopullisesti.
Vasta tässä vaiheessa tajusin, kuinka paljon rakastin ja ero sattui. Se oli rehellisesti sanottuna elämäni kamalin asia ja itkin enemmän kuin koskaan. Itken edelleen vielä vaikka erostamme on melkein puoli vuotta. Välillä olin paremmassa kunnossa. Ystävystyimme tytön ja hänen kaksosensa ja parhaan kaverinsa kanssa, meistä tuli erottamaton viisikko minun parhaan ystäväni ja noiden kolmen kanssa. EN kestänyt katsoa exääni ja ystävääni yhdessä. Ystäväni pahoitteli sitä jatkuvasti. Kerran ajauduin netissä puhumaan exälleni. Hän sanoi minun puhuneen pahaa tyttöystävästään. En tietenkään ollut tehnyt niin, mutta poika puhui minulle rumasti ja lopuksi sanoi vihaavansa minua ja käski minun olla puuttumatta hänen elämäänsä. Se oli raskasta. Tyttö kertoi minulle usein heidän riidelleen siitä, saisiko tyttö olla ystäväni.
Minulla on koko ajan ollut vaikeuksia pitää silmiäni irti rakastamastani pojasta ja tulin lopulta niin herkäksi etten pystynyt olemaan suuressakaan samassa tilassa hänen kanssaan. ..
En kestänyt hänen vihaa täynnä olevia katseitaan, jotka ovat kuitenkin jo mielestäni pehmenneet normaaleiksi nykyisin.
Ystäväni ja eksäni erosivat vain muutama päivä sitten, enkä tiedä miksi. Ystäväni ei puhu siitä minulle. .
Tiedän olevani edelleen rakastunut ensirakkauteeni, hän on mielessäní kokoajan . edelleen. . Itken hänen takiaan paljon. Hyvin paljon. Sillä minulla on ikävä. Pahinta tässä on se, että tein itse ensimmäisen, ratkaisevan ja suurimman virheen josta voin syyttää vain ja ainoastaan itseäni. ..
Mitä voisin tehdä kun rakastan poikaa silti,, mutta en tiedä mitä hän ajattelee jne. ?
Mainitsematta jäi se, että pojan on vaikeaa sairautensa vuoksi käsitellä suuria asoita ja tunteita.
Kiitos kun jaksoit lukea teksti on todella pitkä.
--tannjasmile--
ps. Olen siis 15 vuotias,, vasta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Surullista luettavaa. Voisin sanoa että aika parantaa haavat, ja jos todella haluat vielä olla tämän pojan kanssa, ehkä voisit vähintään jonkun hänen hyvän kaverin kautta tiedustella kiinnostusta uudelleen seurustelusta.
"Sairaus" kuulostaa kevyemmän tason autismilta, päättelen näin koska tunnen läheltä henkilöitä tällä diagnoosillla, ihan normaaleja ihmisiä, mutta saattavat olla hyvin "kapeakatseisia" ja rajoittuneita kommunikoinnin suhteen sekä tunteiden käsittely on hankalaa. Tämmöisen ihmisen kanssa seurustelu on normaalia melkoisesti haastavampaa ja erilaista. Jos nämä asiat häiritsevät, voi olla pidemmän päälle helpompaa olla vain seurustelematta henkilön kanssa, mutta tämä siis riippuu täysin siitä, onko voimavaroja tällaiseen seurusteluun ja hyväksyykö toisen erilaisuuden.
Toivon että välinne paranevat, ja toivon että saat asiasta rauhan sydämeesi. Lähetän rukousta ylöspäin asian puolesta, kaikkea parasta sinulle.
Kannattaa varmaan diagnoosit jättää lääkärille, turha sinun on lähteä täällä lääkäriä leikkimään yhden stoorin takia.
AP:lle, olet vielä keskenkasvuinen. Näet kaverisi syövän tikkaria, sinun on kanssa silloin se saatava, kun tikkari on pöydällä ja kukaan ei sitä halua, niin ethän tietenkään sinäkään sitä halua. Taitaa sulla olla pakkomielle tuohon poikaan, eräänlaista kilpailua. Haluat olla kauniimpi ja parempi kuin hänen nykyinen tai entinenkö se nyt oli. Sinä aloit leikkimään toisen tunteilla, niin kestä se kuin nainen ja ota opiksesi. Luottamus kun menee, niin ei sitä takaisin saa. Miksi yleensäkkään sinun pitäisi olla kaveri entisen poikaystävän kanssa? Eikö sinulla ole todellakaan ystäviä? Tai ei kai tuollaisella luonteella varmaan voikkaan.
Olen tuntenut monia kiinalaisia ihmisiä, ja aika monia heistä voisi luokitella autistisiksi. Niin heikkoja heidän sosiaaliset kykynsä ovat. Mielestäni heidät ovat kasvatettu jonkinlaiseen täydelliseen ryhmähenkisyyteen, jota länsimaalaisen ihmisen on mahdotonta käsittää muuten kuin sanonnalla; joukossa tyhmyys tiivistyy.
tulevaisuutensa vuoksi koulunkäyntiin. Seurustelua vasta muutaman vuoden kuluttua, ei alaikäisenä.