En osaa elää.

minuakin kiusattu 8 vuotta, ulkonäöstä jolle olen syytön, synnynnäinen erilaisuus, onneksi olin älykäs se suojasi mua jollain tapaa, nyt olen 45v eikä niistä ikinä toivu kokonaan, niin se vain on. itselläni tuli paha romahdus n.30v muista syistä joiden kautta pääsin kelan maksamaan terapiaan, se oli käännekohta. jotain sain itsestäni koottua mutta ei tällaisesta kiusatusta ikinä tule yhtä vahvaa kuin muista.

en osaa elää, se on aika jännä tunne, elämä vain menee, siinä räpistelee mukana ettei hukkusi ja vajoaisi, ja itse ei kuitenkaan elä, ulkoa ohjatuvuus, teemme asioita joita meiltä odotetaan eikä asioita joita haluamme ja jotka olisivat meille hyvästä. juuri tämäkin päivä tässä ja nyt, siivosin koska täytyy, käyn kävelyllä koska täytyy, en tee tänäänkään mitään koska se tuntuisi hyvältä ja olisi minulle oikein. ei, tämäkin päivä menee muiden kautta ja muiden tarpeita tyydyttäen. tänäänkään en elä vaan suoritan jotta muut saa tarvitsemansa ja näyttää että meillä/mulla olisi kaikki hyvin. vaan ei ole.

sinä ap, psykologi tai muu, tai kokeile suggestiota/hypnoosia, mulle se oli eniten auttava tekijä itsetunnon kanssa. itse kävin turussa henri valkamalla ja jo yksi käynti oli uskomaton eheyttävä kokemus.

Oon itse tuntenut samankaltaista tunnetta siitä, että olen sivustaseuraaja, joka katsoo kun muut elävät ja kokevat. Mun menneisyydessä ei sinänsä ole ollut koulukiusaamista, mutta olen ollut hyvin sulkeutunut ja mun on ollut vaikea ottaa kontaktia toisiin ihmisiin esimerkiksi lapsuudessa. Jäin silloin monesti ulkopuoliseksi. Niihin aikoihin kotona oli ýhtä helvettiä. Isäni joi kovasti ja oli väkivaltainen. Ei niinkään meitä lapsia kohtaan vaan äitiäni. Äitini teki toisinaan katoamisia tosin harvoin mutta kuitenkin. Tietenkään niin kuin kaikki samassa tilanteessa olevat, en ole saanut elää lapsen elämää, ja mulla on ollut hyvin vähän kanssakäymisiä poikien kanssa.
Mun parantuminen alkoi vasta kun todella muutin poissa kotoa. Silloin aloin seurustella. Sitä kesti aika monta vuotta. Melko alkuvaiheessa hän petti mun luottamuksen. En vain ikinä osannut lähtä pois suhteesta. Kai rakastin häntä niin paljon. Hän teki sitä toistamiseen ja mun itseluottamus mureni jälleen. Ei hän sinänsä ollut paha ihminen mutta ei kai sitten tienyt mitä elämältään tahtoo. Kuitenkin pääsin suhteesta lopulta irti. Ja mulla alkoi ihan oma ihana elämä. Löysin ja pääsin vihdoin opiskeluahjon, jonka koen tärkeäksi. Mulla on kiva asunto mukavalla paikkaa. Opiskelu menee kohtalaisesti jne. Oon kohdannut uusia mukavia ihmisiä.
Mun neuvo sulle on, että mene ihmessä puhumaan amattiauttajan kanssa, jos susta tuntuu niin. Itse hakeuduin opiskeluterveydenhuollon kautta psykologille. Mulle tarjottiin lääkkeitä, mutta en ottanut niitä. Kuitenkin sain puhua jonkun sellaisen kanssa, joka on puolueeton kokemiini asioihin. Tietysti puhun myös ystävälleni. Älä pelkää elää ja luottaa ihmisiin. Älä ainakaan maalaa piruja seinälle. Olen aika ajoin onneton ja tiedän hyvin että se johtuu siitä että mulla on ollut hyvin turvatonta lapsuudessa ja nuoruudessa. Mutta olen yrittänyt kääntää kokemani asiat vahvuudeksi. Siedän huonosti pakkoja elämässä. Asioita on hyvä tehdä elämässä siten, että itse myös nauttii eikä sen takia että tietyllä tavalla täytyisi elää. Ole oma itsesi ja nauti elämästäsi omilla ehdoillasi. Sulla on vapaus tehdä, mitä haluat kunhat liikaa pelkää.

Auttakaa pikkuista ressukkaa.
Olen koko pienen ikäni pelännyt kaikkia uusia paikkoja/uusia tilanteita. Se vaikuttaa niin pahasti jokapäiväiseen elämääni, ettei mitään rajaa. Esimerkiksi en voi mennä abc:lle juomaan kahvia, koska en tiedä mitä kassalla pitää sanoa ja miten se kahvimaatti toimii vai onko siinä kenties vain kahvipannu täynnä kahvia. En vain pysty, se on ylitsepääsemätöntä.

Tänään minun piti mennä työssäoppimispaikan haastatteluun. No, sanomattakin selvää, en pystynyt menemään. Kaksi kertaa kävin sen työpaikan parkkipaikalla, istuin kymmenisen minuuttia autossa, tuijotin rakennusta itku kurkussa ja lähdin pois. Sama uudestaan ja en vain itseäni pystynyt keräämään, että menisin sinne uuteen paikkaan.

Kyllä mä sen ymmärrän, että ihmisiä jännittää mennä uusiin paikkoihin / uusiin tilanteisiin, mutta en tunne ketään ketä jännittäisi näin paljon uudet asiat ja paikat.

Harvemmat ihmiset tästä edes tietävät eikä kukaan arvaisi että minulla on tälläinen fobia, kun olen aina niin reipas ihminen, todella kova puhumaan ja sosiaalinen.

Mitähän tälle voisi tehdä? :/

Tuntuu kuin itse olisin tuon kirjoittanut. Mulla on aivan samanlaisia oireita. En pysty itsekään menemään esim jonnekin huoltoasemalle kahvia juomaan kun mietin tuollasia ja itselläkin työhaastatteluita olisi ollut ja olen mennyt mutta autossa aikani istunut ja kauhee ahdistus päällä ja sitten vaan oon lähteny pois.

Onko tämä sosiaalisten tilanteiden pelkoa vai mitä? Elämä on vaan täällä neljän seinän sisällä, en opiskele, en ole töissä. Mulla ei ole edes ammattitutkintoa koska en pysty käymään koulua, pelottaa et aletaan kiusaamaan tai etten osaa mitään siellä. Oon 20vuotias ja näistä kärsiny varmaan viitisen vuotta.

Oon luullu olevani ainut joka tälläsistä oireista kärsii ja koko elämähän tässä menee ihan pilalle kun ei voi elää normaalisti. Kaikki työpaikat ja opiskelupaikat menee alta pois kun en kykene käymään. Viime kesänäkin pääsin ammattikouluun ja sinne kyllä meninkin autolla mutta siinä pihassa kun oli nuoria niin ahistuin valtavasti ja lähin pois. Vähän ajan päästä menin uudelleen mutta en voinu nousta autosta :( Lopulta lähdin kotiin.

Samanlaisia ihmisiä suunnilleen kuin minä! Voi taivas että tämän keskustelun löytyminen helpotti!
Olen itse 17, ala-asteelta lähtien on ollut monenlaisia mielenterveysongelmia ja vastoinkäymisiä. En ole ennenkään ollut joka paikkaan ensimmäisenä lähtevä, mutta sain kuitenkin puhuttua ihmisten kanssa. Nyt jokin on muuttunut.
Pelkään vain mokaavani, häpeän joka asiaa itsessäni. Koulussa (olen vaihtamassa opiskelupaikkaakin osittain tämän takia) en pysty edes puhumaan kunnolla opettajalle, todennäköinen vaihtoehto sille on naurukohtaus naama punaisena. Kun hävettää niin kovasti.
Ajattelen vain, että en osaa, pysty mihinkään. Mahtaako ammattiakaan tulla, älystä ei ole kyllä kiinni. Muutama, kuulemma ihan oikeasti vain muutama, liikakilo tuntuu kahdeltakymmeneltä ja joka yksityiskohta on väärin kehossa.
Jopa ystävien ja kumppanin vitsit saattavat loukata todella pahasti ja saada häpeilemään. Kun en vain tiedä, oliko se tosissaan vai laskiko leikkiä.
Muille minä yritän elää, itselle ei ole mitään syytä. En kuitenkaan halua satuttaa rakkaita, joten on vain pakko elää ja odottaa, että jaksaa nostaa pään taas pystyyn - ilman häpeää ja pelkoa jopa puolituttujenkin ihmisten edessä.

Kannattaa mennä psykologille juttelemaan, itselläni se auttoi.

No voi ei.
Huomenna joudun menemään sinne työssäoppimispaikkaan. Kaikki pelottaa, se on heti aamusta. Tiedä sitten, tuleeko tänä yönä nukuttua ollenkaan.

ONNEKSI minulla on rakas äitini (johon tukeudun yllättävän paljon, vaikka olen jo 20 vuotias), joka passittaa minua menemään uusiin paikkoihin ja uusiin tilanteisiin.
Uusia kavereita saan tosin vähintään kerran viikossa, mutta se johtuu siitä, että ravaan YHDESSÄ ainoassa baarissa Kouvolassa, jossa humalassa menen juttelemaan uusille ihmisille. Se baari on minulle nykyään melkein kuin olohuone (tunnen kaikki baarimikot ja portsarit sieltä). Se on tuttu ja turvallinen paikka, joten uudet ihmiset eivät siellä oikeastaan pelota.

Itse myös olen ollut aikoinaan koulukiusattu (joka tosin ihmetyttää, koska olen aina ollut "kaikkien kaveri" ja se "luokan suosittu tyttö", todella laiha ja nätti.) Voi olla, että se on jollain tavalla vaikuttanut. Tai onkin vaikuttanut elämääni, vaikuttaa edelleen, mutta jos se vaikuttaa jotenki tähän fobiaani.. Hyvin vaikea sanoa.

Tuli kyllä hyvä fiilis, kun löysin ihmisiä ketkä potee samaa fobiaa kuin minäkin. En meinannut löytää kunnollista keskustelua tästä aiheesta, joten päätin jatkaa tätä keskustelua vähän eri linjassa.

Jos joskus satutte eksymään Kouvolaan, niin pidetään miittinki ja mennään johonkin uuteen paikkaan juomaan kahvia, fobiasta huolimatta. :)

Minun ongelmanani oli pelko lähes kaikkia sosiaalisia tilanteita kohtaan. Taustalla oli vaikuttamassa hyvin pitkälti huono itsetunto, joka oli 'istutettu' minuun. Vaikka rakastankin vanhempiani, niin uskon, että suurin syy huonoon itsetuntooni on lapsuuden ympäristö ja vanhempien 'kasvatusasenne'. Nyt vanhempana olen ymmärtänyt eri asioiden liitokset toisiinsa, mutta silti en ole kyennyt pääsemään irti opituista ajatusmalleista....Itse sain suuren avun hypnoosista ja näin voin hyvällä omatunnolla suositella sitä muillekin, joilla on vastaavantyyppisiä ongelmia.Terveisin Maiju

27 vuotta tuntui tälle aloitukselle. Nyt sitten olen pääsemässä elämään kiinni. Eli pystyn omasta halusta käymään kaupassa, tai jättää käymättä.

Täytyi vain tiputtaa kaikki ihmissuhteet pois, erakoitua yhteiskunnasta ja sen jälkeen löytää omaa vapaa tahto.

Nyt en vain uskalla enää mennä ihmisten ilmoille sen enempää.

Noh, Kerrankos sitä taas sekoaa.

Taustalla järjetön kiusaamishistoria ja sitä vastaan kamppailin vuosia.

Enää ei jaksa.