Luulin aikaisempien keskustelujen pohjalta, että olemme avokkini kanssa suht samalla aaltopituudella tulevaisuuden suhteen. Yhdessä on asuttu pari vuotta, seurustelua vähän kauemmin. Tulevaisuudesta ollaan puhuttu; avioliitosta, oman asunnon etsimisestä ja lapsistakin. No, hän sitten paukautti, että haluaa kyllä näitä asioita, mutta että minä kuulemma "hätäilen" kun mainitsenkin jonkun noista asioista. Itse haluaisin jonkinlaisen "suunnitelman", johon voisin vedota jos suhde pitkittyy päämäärättömänä. Ei hääpäivää nyt lukkoon tarvitsisi lyödä, mutta haluaisin tietää onko se viiden vai kymmenen vuoden päästä, vaiko koskaan. Mies kuitenkin vakuuttaa että näkee meillä yhteisen tulevaisuuden, enkä saisi hermoilla. Minä puolestani pelkään jääväni lapsettomaksi vanhaksipiiaksi.
Minkä ikäisenä näistä asioista saa tosissaan alkaa hermoilla? Ikää plakkarissa molemmilla 25, mutta tulevaisuus avioliittoineen ja lapsineen siintää miehellä ilmeisesti paljon kauempana kuin minulla.
Minkä ikäisenä näistä asioista saa tosissaan alkaa hermoilla? Ikää plakkarissa molemmilla 25, mutta tulevaisuus avioliittoineen ja lapsineen siintää miehellä ilmeisesti paljon kauempana kuin minulla.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Niin no, näistä asioista löydät avoliitto-, avioliitto- ja kosimispalstoilta huikean määrän samanlaisia pähkäilyjä. Ei kun etsimään ja valitsemaan oma puolesi sen mukaan, kenen katsot kirjoittaneen "oikein".
Mutta juuri sinun tilanteesi. Mitä ihmettä tarkoittaa "suunnitelma, johon voisit vedota"? Siis jos teette nyt vaikka viiden vuoden suunnitelman, että sitten menette naimisiin. Mutta jos kuuden vuoden kuluttua ette edelleenkään ole naimisissa, niin mitä teet sitten? Mihin aiot "vedota"? Ja oletko varma, että siihen viiteen vuoteen asti osaisit olla hipihiljaa asiasta, koska sinullahan on suunnitelma, joka toteutuu tuolloin?
Elämä on tässä ja nyt. Jokainen voi tietää vain omalta kohdaltaan, miten elämänsä haluaa elää. Jotkut asettavat etusijalle avioliiton ja/tai lastenteon. Heidän pitää jossain ajassa ryhtyä varmistelemaan, että löytävät niihin suostuvaisen ja sopivan uroksen. Jotkut toiset taas asettavat etusijalle sen, että saavat elää valitsemansa puolison kanssa, vaikka joutuisivat tinkimään noista muista asioista. Kukaan muu kuin sinä ei voi tietää, mikä on sinulle tärkeintä. Mieti se, mieti mitkä ovat sinun reunaehtosi, ja toimi niiden mukaan.
Suunnitelma tarkoitti sitä, että parisuhteessa olisi edes jotain tulevaisuudennäkymiä, joista ollaan yhtä mieltä. Sitten voidaan korjata "suunnitelmaa" ajan kanssa, mutta tärkeää olisi ettei suhde olisi vain haahuilua, eli tietäisi mitä toinen haluaa ja milloin ja sitten miettiä haluaako itse samaa. Eli jos kumpikin haluaa naimisiin, niin jossain vaiheessahan sitä on sovittava että mitä, missä, milloin, eikä vain oletettava että naimisiinmeno tapahtuu itsestään. Tuntuu että vaarana on nykyään että mitään ei suunnitella koska sehän olisi niin järjettömän tylsää, mutta kyllä minä haluan että elämässä voi suunnitella ja puhua asioista ennen kuin ne tapahtuvat. Ihan sama kuin jos sovittaisiin että nyt aletaan säästää asuntoa varten, joka on tarkoitus ostaa seuraavan 5-10 vuoden sisällä. Kyllä kai minulla on silloin oikeus olettaa, että asunto myös ostetaan?
Ongelmahan oli juuri se, että pidän miestä minulle hyvänä kumppanina, mutta hän ei halua suunnitella mitään elämässään, kun taas itse tykkään olla perillä missä mennään. Onko tällainen erilaisuus sitten liian ratkaiseva tekijä parisuhteessa?
Olen samaa mieltä suunnitelmasta. Jonkinlainen opaskartta on hyvä olla. Ja sen pitää perustua molempien näkemyksiin, jos parisuhteen tulevaisuus on kartan aiheena. Aina pitää kuitenkin varautua, että ihmisen mieli muuttuu. Voit nyt ajatella, että haluat naimisiin miehen kanssa 5 vuoden kuluttua, mutta entä jos rakastut johonkin toiseen 2 vuoden kuluttua? Sama oikeus muuttumiseen sinun on annettava toisellekin, vaikka noin järeästä kuin toiseen rakastumisesta ei olisi kyse.
Miksi sotket elämääsi jotain "tuntuu että nykyään..."? Joidenkin toistenko elämää elät tai heidän ehdoillaan? Jos elät omaa elämääsi, niin miksi miettisit, miten joku toinen näitä asioita ratkoo? Sinun kannaltasi oleellista on vain omat ja avokkisi näkemykset. Kyllä asioista pitää voida puhua, eli ainakin voit pyytää avokiltasi selityksen puhumattomuudelle, jos hän sellaisen valitsee. Mutta puhuminen ei tarkoita, että ensin roikut netissä lukemassa, miten muut toimivat ja lataat sitten avokille, että "kyllä meidän nyt jo tarvii, koska suurin osa...". Ja vinkki, naimisiin pääsee tosi näpsästi, lähes "itsestään" ja ilman ihmeempiä suunnitteluja (viikon esteidentutkinta-aika on tosin huomioitava), isot häät ovat eri asia. Itse menin naimisiin reilun kuukauden "varoitusajalla" (paljon pidemmän avoliiton jälkeen kuin sinulla), ja siinäkin kihlauksen ja vihkimisen väliin jääneen ajan suurin syy oli häämatkan kannalta sopivan päivän löytäminen.
Jos vertaat asunnon ostoon, niin kyllä voit olettaa, että säästämisen jälkeen asunto ostetaan. Tai jos puoliso ei sitten enää halua, otat omat rahasi pois yhteiseltä tililtä, ehkä ostat asunnon vain omiin nimiisi, jos se on sinulle tärkeää. Mutta jos puoliso ei halua asuntoa ostaa tai ei aiemmasta suunnitelmasta huolimatta halua naimisiin - minne siis aikoisit vedota? Ongelmasi tuntuu olevan, että ajattelet suunnitelman olevan jotain, johon on sitouduttava, mutta ei ole olemassa mitään "tai muuten".
Onko mies sinulle oikea vai kanssasi liian erilainen? Vain sinä voit tietää. Mieti rauhassa, älä hätiköi, ja kun tulet johonkin tulokseen, osaat myös ratkaista, mitä asioita asetat etusijalle.
No tuo kirjoitustapa "nykyään" oli jonkinlainen viittaus ns. ajan henkeen, joka ei voi olla vaikuttamatta itse kunkin elämään, vaikka muuta tahtoisi. Se on nimenomaan mieheni, joka taas käyttää perusteluja kuten "ei sekään työkaveri mennyt naimisiin kuin vasta kolmannen lapsen jälkeen, eikä se ole huono ihminen" kun puhuin että siksi mieluummin naimisiin ennemmin kuin myöhemmin, että itselleni on periaatekysymys hankkia lapset vasta avioliitossa. Onko väärin vaatia toiselta osapuolelta juuri sitä jonkinlaista karttaa, jonka mukaan suunnistaa. Luulen, että miehellä olisi kuitenkin jokin muukin vastaus kuin "emmätiiä", kun yritän kysyä että onko sille se ja sama tuleeko lapsia ollenkaan tai mennäänkö naimisiin alle kolmekymppisinä vai ei.
Mielen muuttaminen jossain asioissa on ok, mutta esim. avioliittoa pidän lupauksensa edes yrittää yhteistä loppuelämää, enkä sellaisena instituutiona, johon sitoudutaan vain silloin kun on kivaa. Avioliiton solmimisen ajankohta on minulle sinänsä se ja sama, enkä mistään megahäistä edes haaveile. Pointti kaiketi on se, että on typerää antaa toisen osapuolen luistaa vuosikausia sopimuksella "sitten joskus", kun itse jo tietää mitä haluaa.
Enkä muuten todellakaan lataa miehelleni mitään suomi24-perusteluita asiani tueksi, kiinnostaa vaan tietää miksi ajattelumaailma on niin usein tällainen. Että parisuhteessa vaan ollaan ja hengaillaan, eikä anneta toiselle mielestäni sellaisia vastuksia, joita toinen on oikeutettu saamaan muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen. En minä tässäkään suhteessa ole seurustellakseni, vaan viettääkseni tämän ihmisen kanssa vaikka loppuelämäni.
Ok, puhut hiukan kahdesta eri asiasta eli omasta tilanteestasi ja sitten jostain "yleisestä". Ei ajan hengen tarvitse antaa vaikuttaa omaan elämäänsä, jos ei niin halua. Toisaalta sinäkin elät ajan hengen mukaan, olet avoliitossa, kun jotkut edelleen pitäytyvät siinä, että vasta avioliitossa asutaan yhdessä. Mutta silti, jos annat "ajan hengen" vaikuttaa elämääsi muuten kuin haluamillasi tavoilla, niin sekin on sinun valintasi.
Se, että pidät avioliittoa lapsenteon edellytyksenä, on ihan ok. Sinun pitää vain se sanoa miehelle selkeästi. Eli jos haluat lapsia, sanot jotain tyyliin "haluan lapsia ennen kuin olen xx vuotta, mutta en aio tehdä niitä avoliitossa". Se on selkeää ja kertoo vain sinusta itsestäsi. Se ei ole uhkaus (mihin valitettavan moni sortuu), se on sinun elämäsi fakta. Samalla pääset kyselemästä, onko miehelle lapset se ja sama tai mikä aikataulu hänelle sopisi. Jos puhut rehdisti omista tavoitteistasi, voit myös kysyä, mitä mies ajattelee näistä asioista omalla kohdallaan, sinun kanssasi. Anna hänelle hiukan aikaa miettiä, mutta jos kerrot, että nämä ja nuo asiat ovat sinulle tärkeitä, ja niistä et ole valmis tinkimään, niin voit jossain vaiheessa ottaa asian uudelleen puheeksi, että mitä mies on asioista ajatellut. Tietysti on olemassa riski, että mies saa muotoiltua vastakkaiset tavoitteet eli esim. ei lapsia lainkaan (toisaalta parin vuoden kuluttua hän saattaisi olla eri mieltä, mutta sitä ette kumpikaan voi tietää nyt), ja silloin joudutte miettimään suhteen tulevaisuutta.
Jätä se yleinen ajan henki rauhaan. Jos muut valitsevat hengailla, anna olla. Se ei muuta sinun elämääsi eikä toisaalta sen pohtiminen tuo sinulle sinun tarvitsemiasi vastauksia. Pohtimalla, kuten viestistäsi välittyy, hiukan kiukkuisena, ettei "anneta toiselle ... vastuksia, joita toinen on oikeutettu saamaan" ajat vain itseäsi entistä enemmän ahtaalle. "Niin, tuollainen juuri minunkin ukkoni on...!"
Niin, ja sitten pitää muistaa se asia että "en mä tiedä" on kuitenkin aina vastaus vaikka ei yleensä se mitä halutaan kuulla. Ihmisellä on kuitenkin aina oikeus olla myös sellaisessa tilassa että ei todella tiedä varmasti mitä tahtoo. Itse asiassa suurin osa ihmisten "varmoista" ratkaisuista ja haluista on enemmän tai vähemmän epävarmoja. He vain päättävät jossain vaiheessa että he haluavat jotain ja sitten niin on. Miksi sitten niin moni kuitenkin kokee ainakin jonkinlaisia epävarmuuden tunteita esim. juuri ennen naimisiinmenoa, melkein kauhua juuri ennen ensimmäisen lapsen syntymää yms? He ovat kuitenkin niitä bahvasti halunenet ja pitkään suunnitelleet.
Pointti on siis se, että vaikka ap itse kaipaa selkeitä suuntaviivoja, se ei tarkoita että hän olisi kuitenkaan aina oikeastaan sen varmempi tulevaisuuden ratkaisuistaan kuin se joka vain sanoo rehellisesti että ei oikeastaan tiedä mitä haluaa. Hän vain haluaa olla varmempi.
Käytännön elämässä tietysti noiden erilaisten luonteiden yhteensovittamaminen on vaikeaa ja aiheuttaa ongelmia. Mutta toisen ymmärtäminen ja myös oman ajattelun tietyn kaavamaisuuden tunnustaminen ei ainakaan pahenna asioita.
Erinomainen huomio!
Edelleen: se pari vuotta on liian vähän aikaa oppiakseen tuntemaan toisensa tarpeeksi hyvin. Me olemnme olleet miehen kanssa saman katon alla nyt 6 vuotta, ja vasta nyt toisen tunteekin. Onneksi tässä tapauksessa ihan positiivisella tavalla.
No, toisemme olemme tunteneet lähes kymmenen vuotta, suhteessa vain lyhyemmän aikaa.
Toisin sanoen et luota mieheesi, vaan ainoastaan papin aameneen. Melkoista itsepetosta, sanoisinko...
Olet VASTA 25. Mikä kiire? Et voi väittää että kahden vuoden kämppistelyn jälkeen vielä tuntisit miehesi.
Muista mitä haluat eniten. Jos se on avioliitto ja lapset, jätä mies suosiolla paremmalle. Jos se on miehesi, kunnioita myös hänen vapauden tajuaan. Ja muista, mitä enemmän miestäsi ahdistelet ja asiasta vihjailet sen lähemmäs nurkkaan häntä ajat, ja se ei ole koskaan viisasta.
Mutta jos haluat lisävahvistusta ja kevyttä työntöä myötämieliselle ajatukselle naimisiinmenosta, voit käyttää seuraavaa...
Kerro hänelle että entinen kurssi(koulu-)kaverisi (mies) otti yhteyttä ja halusi muistella menneitä. Kerro sopineesi hänen kanssaan kaffetreffit, mutta kysy että onhan tämä ihan okei miehesi puolesta. Hän ei sano vastaan, koska pelkää esiintyvänsä nipona. Silti viattomat kaffettelutkin voi antaa miehellesi ajatuksen siitä, että joku muukin saattaa haluta sinut. Tämän tietoisuuden lisääntyessä moni mies kosii. Mutta tässäkin on riskinä ego-keskeinen mies joka saa lähtoluvan naisseikkailuihin tällä verukkeella. Tiedä mitä sorttia oma miehesi edustaa.
Jos voisimme tutkia esim. satakunta 24-30-vuotiasta miestä siitä, mikä oli alullepaneva voima mikä sai heidät kosimaan, olen aivan varma että reilusti yli 70 % tapauksista olisi juuri miehiä jotka ottivat kiinni ennenkuin kukaan muu saa... eli syynä oli menettämisen pelko, ei niinkään rakkaus!
Itse en ymmärrä tuota, et täytyy olla jokin aika jolloin pitää tapahtua sitä tai tätä. Meillä esim.mies kysy, et mitäs aattelen yhteenmuuttamisesta? Sanoin et kyl se mulle sopii, mistään päivistä ym ei puhuttu vaan sanoin et hän ilmoittakoon sitten kun on valmis siihen. Ja muutaman kuukauden päästä hän vaan sit yht'äkkiä puhelimes tokas et "sopiiks sulle jos muutan ens kuus sun luo?" Eikä siinä tarvittu mitään etukäteen sovittuja aikatauluja mitkä täytyy lyödä lukkoon, se vaan tapahtuu nuo asiat ihan luonnostaa. :) ja sit ku kysyin silt, et mitäs hän on mieltä et onko kihloja ajatellu ku kerran kummiskin ollaan yhteen jossain vaiheessa muuttamassa ni sano ensin et ei vielä et vasta sitte ku asutaan yhdessä. No, se mulle sopi enkä ottanut asiaa sen kummemmin puheeks enää missään vaiheessa kunnes suunnilleen(tai vajaan) kuukauden päästä se yht'äkkiä vaan tokas et mentäiskö kihloihin vaikkei viel sillo asuttukaan yhdessä? Sano et hän oli jääny miettimään sitä mun kysymystä ja tullu siihen tulokseen et haluaa mun kans kihloihin vaikkei oltukaan viel saman katon alla.
Naimisiin menosta ollaan puhuttu taas periaateella sitten joskus..tosin tässäkin oon päättänyt etten enää asiasta sano mitään, et kyl se mies taas sit kosii ku sille on aika siihen oikea. :)
Eli ei aina mee noin et pitää etukäteen lyödä jotkut aikamäärät umpeen, ite asiassa mie koen sen erittäin huonona vaihtoehtona koska se on vähän sama ku kiristäminen..jos sillo ja sillo ei tapahdu sitä ja tätä ni sit mä teen näin. Eli en suosittele tuota tapaa, anna ajan kulua ja voit joskus aina vähän vihjaista et ois kiva joskus vaikka naimisiinkin mennä mut jätä sen jälkeen asia siihen..sillo mies rupee kyl miettimään sitä asiaa mut älä painosta! Kerran voi mainita ja sen jälkeen jättää asia miehen haltuun.
Toki jos tosi inhottavalle tuntuu ni voit sanoo sit vaikka vuoden päästä et oot kyllästynyt tähän et ei kosintaa ala tulemaan..toki siinäkin oma vaaransa et mies kokee olevansa nurkkaan ahdistettu ja perääntyy koko jutusta. Sinuna antaisin sen miehen olla, nauti siitä mitä teillä nyt on ja ole siihen tyytyväinen. Ootte kuitenkin vielä nuoria ja asiat tapaa kyl mennä eteenpäin sitte ihan omalla painollaan kun molemmat on siihen valmiita. :)
"Kerro hänelle että entinen kurssi(koulu-)kaverisi (mies) otti yhteyttä ja halusi muistella menneitä. Kerro sopineesi hänen kanssaan kaffetreffit, mutta kysy että onhan tämä ihan okei miehesi puolesta. Hän ei sano vastaan, koska pelkää esiintyvänsä nipona. Silti viattomat kaffettelutkin voi antaa miehellesi ajatuksen siitä, että joku muukin saattaa haluta sinut. Tämän tietoisuuden lisääntyessä moni mies kosii. Mutta tässäkin on riskinä ego-keskeinen mies joka saa lähtoluvan naisseikkailuihin tällä verukkeella. Tiedä mitä sorttia oma miehesi edustaa."
Ihan vitun tyhmää pelailua.
Kai niistä saa hermoilla, kun itsestä siltä tuntuu. Mikä sen hyöty sitten on, onkin eri juttu...
Mut kyllä minusta parisuhteessa pitäisi voida keskustella tulevaisuudesta ihan vakavasti. Ei tietenkään voi LUVATA, että viiden vuoden päästä koen olevani valmis hankkimaan/saamaan lapsia, mutta pitää ne nykyhetken visiot tulevaisuudesta pystyä jakamaan. Tämä ehti olla ikuisuusaihe meidänkin suhteessamme pitkän aikaa, kun mies ei ilmeisesti tosiaan ajattele "nokkaansa pidemmälle" :) vaan sitten kun tuntuu siltä niin sitten voi ottaa seuraavia askeleita - ja ihan oikeinhan tuo on, minä vain pohdin etukäteenkin että milloinhan moinen ajankohta mahtaisi olla.
Huomasin jossain vaiheessa, että tärkeää ei oikeastaan ollut se, että menisimme naimisiin. Vaan se, että MIKSI mies EI vieläkään tuntenut avioitumista ajankohtaisena keskustelunaiheena, jos hän kuitenkin joskus ja jonkun kanssa naimisiin aikoi (ei-koskaan-naimisiin -ihmiset ovat ihan eri juttu!). Tosin tässä vaiheessa olimme olleet yhdessä kuutisen vuotta, te vasta kaksi. Huolehdin, pähkäilin, vatuloin ja tein kaikkea luonteelleni ominaista, mutta en onnistunut hoputtamaan miestä varmaan päivänkään vertaa. Sitten yksi kaunis kesäloma keksittiin, että mitäpä tuota enää vatvomaan, ja mentiin naimisiin. Nyt odotetaan esikoista.
Mikähän oli tarinani opetus, ei varmasti mikään. Kai se, että jos mies kuitenkin sanoo joskus haluavansa samoja asioita kuin sinä, niin luotatko häneen? Ja jos luotat, niin kumpi on tärkeämpää, että saat ne asiat mieleiselläsi aikataululla vai että saat ne hänen kanssaan? Minä aikanaan luovutin, eletään vaikka sitten avoliitossa ja pitkään ilman lapsia (en ehkä kokonaan olisi ajatuksesta voinut luopua?), mutta tämän miehen kanssa - ehdoitta.
Nainen on useimmiten se suhteen kiireisempi osapuoli. Nainen haluaa että suhde "etenee", koska tarkoituksena on saada mies pysymään vierellä tulevia lapsia varten. Miehillä tähän ei ole niin suurta painetta ja toisaalta suhteen "epävarmuus" yleensä pitää naisen mielenkiinnon yllä tiettyyn rajaan asti. Poikkeuksia toki on. Mutta tästä syystä tilanne on aika tyypillinen.
Voisit miettiä mikä sinulle loppujen lopuksi on tärkeintä suhteessa. Mielestäni rakkaus on tärkeintä, se kun pysyy yllä, niin se suhteen tulevaisuus on itsestäänselvyys. Kiirehtimällä vain ahdistutat miestäsi. Ei sinulla ole kiire vielä mihinkään, suhdetta ei kannata keinotekoisesti alkaa suunnittelemaan vuosiksi eteenpäin.
Noh,itse koettu ja huomattu että jos noin isoja asioita pitää alkaa ns.väkisin vääntämään ja aikatauluttamaan,niin se on sitten sen suhteen tuho.Noi jutut kun on vähän sellasia että ne tapahtuu sitten omalla painollaan,jos on tapahtuakseen,ilman että niitä tarvii alkaa sen isommin panikoimaan.
Näin siis joskus omassa elämässä tapahtunutta.
Ehkä kymmenen vuoden päästä voit tosissaan alkaa hermoilee.
olen itse lähtenyt kahdesta suhteesta siksi, ettei se ole edennyt mihinkään. nykyisessä suhteessa ei ole kertaakaan tarvinnut käydä keskusteluja siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu ja milloin. asiat kuten yhteenmuutto on vain tapahtunut. olen myös kohta 25 enkä voisi kuvitellakaan hankkivani lapsia vasta yli 30 vuotiaana niinkuin oma äitini on tehnyt, silloin on jo liian vanha. nyt odotetaan ekaa lasta ja mies on melkein enemmän innoissaan kuin minä:) näin se homma kuuluu mennä eikä väkisin vääntämällä.
Olisi ihana ajatella, että asiat aina käy niin helposti. Mies kovasti sanoo, ettei voisikaan kuvitella elävänsä kenenkään muun kanssa ja näkee yhteisen tulevaisuuden ja mitä kaikkea. Mies vaan pitää meitä vielä tosi nuorina esim. perheenperustamiseen, vaikka itse kokisin jo olevani valmis siihen perheeseen ja avioliittoon. :/ En itsekään halua lapsia jonain kolmevitosena, vaan mielellään alle kolmekymppisenä jos niitä on tullakseen.
Sehän tässä vaikeinta onkin, kun haluan uskoa miehen sanoihin ja rakastan häntä niin että toivon voivani olla saman tyypin kanssa vaikka hautaan asti. En kuitenkaan halua uhrata niin isoa asiaa kuin perheen perustamista sen varjolla, että mies haluaa odottaa nelikymppiseksi ennen kuin tietää mitä tahtoo. Painostaakaan en halua.
En ymmärrä miksi naimisiinmeno on niin kova pala osalle ihmisistä.
Lähdin tosi pitkästä suhteesta kun sillä ei loppupelissä ollut edellytyksiä edetä sinne minne halusin.
Naimisiin menin 6kk tapaamisen jälkeen ja esikoinen syntyy kesäkuussa.
Joku varmaan sanoo että aikamoista hätiköintiä. Mun mielestä ei ole mitään
syytä olla menemättä naimisiin heti kun siltä tuntuu ilman 10 vuoden avoliittoilua.
Kyllä sen tietää heti onko vai eikö ole toisen kanssa yhteensopiva. Tulevaisuudesta ei tartte tehdä
5v suunnitelmaa mutta kuten joku sanoikin, pitää pystyä sanomaan omat halunsa rehellisesti kun kysytään.
No, nämä ovat yksilöllisiä juttuja. Sinä et ymmärrä, miksi naimisiinmeno on kova pala joillekin. Minä taas en ymmärrä, miksi jotkut tosiaan hätiköivät 6 kk kuluttua tapaamisesta naimisiin. Ja on ihan turha vedota, että tuntee jonkun, joka on viikon tuntemisen jälkeen mennyt naimisiin ja liitto on kestänyt viimeiset 30 vuotta. Ihan yhtä lailla on turha sanoa, että joku eli avoliitossa 10 vuotta, meni naimisiin ja erosi. Ne ovat vain yksittäisiä esimerkkejä ja jokainen tuntee aina jonkun, joka kävisi esimerkistä kumman tahansa näkökannan puolesta.
Minä en allekirjoita ollenkaan, että heti tietäisi, onko jonkun kanssa yhteensopiva. Heti tai 6 kuukauttakin on minusta hätiköintiä. Jos minun pitäisi lyödä vetoa sellaisen pariskunnan tai pitkään tunteneen ja sitten vasta avioituneen puolesta, niin ehdottomasti satsaisin jälkimmäiseen. Sinulle, mies helsingistä, toivon onnistumista parisuhteessasi, koska noin touhukas tahti on ollut, että jo esikoistakin odotatte. Mutta minusta tuossa vaiheessa ollaan vielä tukevasti ihastumisen ja rakastumisen huumassa, eikä ole mitään tietoa, miten ihmisen kanssa tulee toimeen sitten, kun arki iskee ja huuma laantuu (kuten se aina tekee, tasoittuu rakkaudeksi, muttei ole enää sitä ihananvilliä rakastumista). Ja tämmöiset kommentit kirjoittelin, kun on pyörähtänyt kolmas vuosikymmen käyntiin saman puolison kanssa, ja innolla taas hääpäivän kunniaksi matkaa odotellaan.
Vai olisiko näissä nopeissa avioitumisissa monesti takana juuri se pitkä suhde ja kertynyt ikä ja elämänkokemus?
Luulen että se enemmän kuitenkin ihmisestä itsestään kiinni, kuinka nopeasti haluaa naimisiin, mikäli ylipäänsä haluaa. Mutta ihmisiä on niin moneksi. Kun kaksi samalla tavalla ajattelevaa pariutuu, niin silloinhan tilanteessa ei pitäisi olla mitään ongelmaa.
Avioliiton pohjimmainen tarkoitushan on tehdä suhteesta keinotekoisesti kestävämpi, jotta lapsia olisi sitten kasvattamassa molemmat vanhemmat. Itse kuitenkin kiinnittäisin eniten huomiota siihen suhteen laatuun. Monilla suhteen aloitus, naimisiinmeno ja lapset on tehtynä muutamien vuosien sisällä. Sitten saatetaan havahtua siihen tosiasiaan, että suhde ei toimi ollenkaan. Yhteistä tulevaisuutta voi olla jopa 60 vuotta vielä jäljellä, se on pitkä aika kärvistellä. Muutenkin lapsien olisi hyvä kasvaa perheessä, jossa on aitoa rakkautta vanhempien välillä.
Ainakin minusta vaikuttaa siltä, että miehesi ei halua sinusta pelkästään lastensa äitiä, vaan samalla myös kestävää molemmin puolista rakkautta. Onko teidän suhde hyvä tällähetkellä? Onko vielä intohimoa?
Suhteessa ei ole valittamista ainakaan omalta osaltani. Keskusteluyhteys pelaa, läheisyyttä on monenlaista, ja minulla ainakin on suhteessa turvallinen ja rakastettu olo. Siksipä nyt kaiketi yritänkin elää asian kanssa ja antaa ajan kulua. En tiedä miksi eroaisimmekaan, kun merkittäviä ongelmia ei suhteessamme ole, tai jos on niin ne ovat menneet minulta aivan ohi. Yleensä kun kuitenkin puhumme asiat selviksi jos jotain tulee, niin en osaa kuvitella että mies "piilottelisi" suuriakaan ongelmia, jos sellaisia hänen mielestään meillä olisi.
Voin kyllä kuvitella, että aina välillä tämä asia nostaa minussa päätään, jos huomaan olevani samassa jamassa vielä vuosienkin päästä, vaikka menisi ihan hyvin noin muuten. En vain voi mitään sille, että se syö naista jos ei kelpaa vaimoksi, vaikkei niin konservatiivinen olisikaan, että vaimoksi tulo olisi pelkkä statuskysymys..
Se on sitten hyvä jos suhde on kunnossa. Anna miehelle aikaa noiden asioiden miettimiseen, älä painosta mitenkään. Saattaa sitten parhaimmassa tapauksessa ottaa itse asioita esille. Mukavampihan se on sinunkin kannalta mennä naimisiin sitten kun miehesi sitä todella haluaa.
Aivan kamalaa minusta, että olet parisuhteessa vain koska se on ensimmäinen etappi kohti häitä ja lisääntymistä. Entäs se ihminen siinä vierellä?
Miehesi on sanonut, että itsekin haaveilee avioliitosta ja lapsista, ja että näkee teillä yhteisen tulevaisuuden. Miksi ihmeessä et kuuntele häntä?
Yksi juttu on varma; elämää ei voi aikatauluttaa ja suunnitella sen tarkemmin. Niin paljon tapahtuu asioita, jotka muuttavat sitä elämän suuntaa paljonkin.
Nauti elämästä, nauti siitä että olet löytänyt miehen joka tahtoo jakaa tulevaisuuden kanssasi, ja jolla on samanlaisia suunnitelmia (vaikkakaan ei varsinaista aikataulua) elämälle. Nimenomaan elämälle sinun kanssasi.
Me olemme myös mieheni kanssa puhuttu kihloihin menemisestä,naimisiin menosta,lapsista jne.. Olemme seurustelleet 3kk ja asuttu 3kk yhdessä. Lasten nimetkin on jo valmiiksi päätetty.
Teidän ikä on minusta ihan sopiva alkaa "hermoilla" tuollaisista asioista.
En oikein osaa antaa muuta neuvoa.
Kymmenen vuoden päästä on hyvä ajankohta lapsiin ja naimisiinmenoon mutta kannattaa tehdä avioehto kaiken varalta. Itse miehenä ei ole koskaan ollut tuonkaltaisia suunnitelmia mutta jo yli 20 vuotta avoliitoss ja yksi lapsi. kaikki tulee aikanaan eikä siihen mitään suunnitelmia tartte.