Kuvitelkaa seuraava tilanne:
Teillä alkaa Jouluna puolen vuoden mittainen vuorotteluvapaa, mitään suurempia suunnitelmia sen viettämiseksi ei ole. Ennen uuttavuotta tapaatte kaukaisen sukulaisleskinaisen, kuka on ostanut talon Kanarian saarilta, asustelee talvet siellä, mutta on tullut pistäytymään Jouluna Suomeen.
Hän ehdottaa sinulle, että voisit mennä sinne hänen mukanaan ja asua hänen talossaan niin pitkän aikaa kuin haluat. Ajatus tuntuu houkuttelevalta, koska Suomessa on pimeätä, -25c, eikä mitään hauskaa tekemistä. Olet kuitenkin 11v. isättömän pojan äiti, etkä koulunkäynnin kärsimisen vuoksi voisi ottaa häntä mukaasi. Myös miehesi täytyy jäädä Suomeen työnsä vuoksi.
Kysyt sitten mieheltäsi, että voisiko hän katsoa pojan perään, jos lähdet lomailemaan.
Hyväsydäminen miehesi vastaa, että "Tietenkin, käytä tilaisuus hyväksesi!"
Ostat sitten yhdensuuntaisen halpalennon ja matkustat ystäväsi kanssa Kanarialle. Siellä aurinko paistaa, päivät kuluvat nopeasti patikoiden, rannalla löhöten, hyviä ruokia kokatessa, ystävän kanssa rupatellen viinipullon kera, tansseissa käyden.
Kuulostaa aika hienolta, eikö vain?
Kuitenkin sinulla samalla on ikävä poikaasi, miestäsi, sekä vähän huono omatunto siitä, että sinä vain pidät hauskaa ja olet jättänyt poikasi huolenpidon aviomiehesi harteille.
Nyt sitten tulee kysymys;
Kuinka pitkään uskoisit olevasi em. reissussa, ennenkuin palaisit kotiin?
(asioita ja ajankohtia muutettu tunnistamisen estämiseksi, mutta idea on sama)
Teillä alkaa Jouluna puolen vuoden mittainen vuorotteluvapaa, mitään suurempia suunnitelmia sen viettämiseksi ei ole. Ennen uuttavuotta tapaatte kaukaisen sukulaisleskinaisen, kuka on ostanut talon Kanarian saarilta, asustelee talvet siellä, mutta on tullut pistäytymään Jouluna Suomeen.
Hän ehdottaa sinulle, että voisit mennä sinne hänen mukanaan ja asua hänen talossaan niin pitkän aikaa kuin haluat. Ajatus tuntuu houkuttelevalta, koska Suomessa on pimeätä, -25c, eikä mitään hauskaa tekemistä. Olet kuitenkin 11v. isättömän pojan äiti, etkä koulunkäynnin kärsimisen vuoksi voisi ottaa häntä mukaasi. Myös miehesi täytyy jäädä Suomeen työnsä vuoksi.
Kysyt sitten mieheltäsi, että voisiko hän katsoa pojan perään, jos lähdet lomailemaan.
Hyväsydäminen miehesi vastaa, että "Tietenkin, käytä tilaisuus hyväksesi!"
Ostat sitten yhdensuuntaisen halpalennon ja matkustat ystäväsi kanssa Kanarialle. Siellä aurinko paistaa, päivät kuluvat nopeasti patikoiden, rannalla löhöten, hyviä ruokia kokatessa, ystävän kanssa rupatellen viinipullon kera, tansseissa käyden.
Kuulostaa aika hienolta, eikö vain?
Kuitenkin sinulla samalla on ikävä poikaasi, miestäsi, sekä vähän huono omatunto siitä, että sinä vain pidät hauskaa ja olet jättänyt poikasi huolenpidon aviomiehesi harteille.
Nyt sitten tulee kysymys;
Kuinka pitkään uskoisit olevasi em. reissussa, ennenkuin palaisit kotiin?
(asioita ja ajankohtia muutettu tunnistamisen estämiseksi, mutta idea on sama)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jos minun täytyisi erikseen kysyä mieheltäni sitä että katsoisiko tämä pojan perään (joka on isätön???)kun olen poissa, en voisi olla reissussa kuin maksimissaan vkon. Ja tämäkin olisi tuskaista, ei todella mitään lomaa.
Todennäköisesti ottaisin pojan mielummin mukaani, jotta hänkin saisi yhden elämyksen lisää, ja että voisin viettää aikaani hänen kanssaan levollisemmin kuin arkisin, joilloin poika on jo todennköisesti enemmän kiinni omissa kavereissaan.
Olen kolmen lapsen äiti. Lapset ovat jo aikuisia mutta kokemuksesta voin sanoa, että he tarvitsevat vanhemman läsnäoloa ja ohjausta parikymppisiksi asti, joskun pidenpäänkin. Toki riippuu lapsesta mutta sens. pärjääminen yksin ja asioiden hoitaminen itsenäisesti ei tarkoita sitä, etteikö lapsi/nuori haluaisi aikuisen läsnäoloa.
Voisin olla reissussa viikon ja sitten palaisin kotiin. Minulla ei aika kuluisi erossa perheestäni. Nyt kun lapset ovat aikuisia, tilanne on toinen ja minun roolini äitinä on toinen. Läsnäoloa ei niinkään kaivata vaan enemmä'nkin ajatusten vaihtoa.
Ikävää, ettei sinulle ole itsestään selvää roolisi 11-vuotiaan äitinä. Lasten turvattoimuus, valintojen vaikeus ja matala vastoinkäymisen sietämsen kynnys johtuu vanhemmista ja kotioloista. Niistä, missä vanhemmille on aina ollut tärkeää omat menot ja nautinnot; tätä roolimallia lapset sitten kovasti yrittävät matkia ja samalla saavat laiskuudestaan, välinpitämättömyydestään ymv. jatkuvasti vanhemmilta negatiivista palautetta vaikke heiltä oppi on peräisin.
Ikävä sanoa, mutta kyllä on jotain menny pieleen jos yli parikymppisiksi "tarvitsevat vanhemman läsnäoloa ja ohjausta".
asia riippuu siitä kuinka nuo kaksi pärjäävät. Onko heidän suhteensa lämmin ja turvallinen. Mitä poika itse tuumaa, onko tilanne kiva ja kokeeko hän sen positiivisesti?
Nykyään on mahdollisuus pitää yhteyksiä netin kautta vaikka päivittäin. Itselläni jos olisi tuollainen tilaisuus, käyttäisin sen ehdottomasti luovaan toimintaan, puolittain työnä. Laittaisin tarinaa pojalle, pitäisin yhteyksiä vaikka Skypen kautta. Tekisin siitä yhteisen seikkailun. Mutta vain ja ainoastaan, jos tietäisin lapsella olevan hyvän ja turvallisen olon kotona. Jos mitään ikävää sattuisi, ottaisin välittömästi lennon kotiin.
tuollaista lomaa ja sitten minulla olisi jo poikaa ikävä.
Haluan olla ja elää lapseni kanssa. Loma ilman häntä on kuin pilvinen päivä.
Minulla ei ole lasta, mutta vastaan vaimona. Viikko, tai ehkä kaksi voisi mennä mutta sen jälken ikävöisin miestäni jo niin paljon, että loma ei tuntuisi lomalta ilman häntä.