Kesällä 2010 mies jäi kiinni nettisuhteista. Sinkkuprofiileja oli netissä pari, kolme. Niistä poiki kymmenisen tekstiviestisuhdetta, joista yksi johti tapaamisiin. Kahden muun kanssa oli tapaamiset vireillä, mutta vasta ehdotteluvaiheessa.
Olin itse hivuttautunut lainatulla kuvalla ja väärällä nimellä yhdeksi flirttisuhteeksi saadakseni totuuden selville, profiililleni hankin jopa oman prepaid puhelinnumeron. Tiesin siis mitä mieheni tälle vieraalle naiselle (minä) lirkutteli ja ehdotteli. Se oli kammottavaa aikaa. Sain kymmenisen hali-pusi tekstiviestiä vuorokaudessa. Olin yksi niistä, jonka kanssa hän halusi treffeille. Hän vannoi olevansa eronnut, liioitteli työmenestystään ja valehteli kotipaikkakuntansa 10km säteelle. Puhelinnumero oli kylläkin se vakituinen kännykkänumero.
Kun olin kerännyt tarpeeksi faktaa mm. miehen kännykästä ja tietokoneelta, niin vaadin miehen tilille omaa huijaustani paljastamatta. Mieheni kielsi kaiken ja syytti minua vainoharhaiseksi hulluksi (tyypillistä!).
Siihen saumaan miehelleni alkoi tapahtua kaikkea kamalaa, oli kuin piru kirouksineen olisi päässyt irti mellastamaan hänen elämässään. Parissa kuukaudessa hän oli vain varjo itsestään, valvoi kaikki yöt, kärsi, laihtui ja kitui. Kaikkin oli yhtä kaaosta. Minä en pystynyt olemaan tukena ja tämä lisäsi hänen kärsimystään. Mutta flirttisuhteista hän ei luopunut! Pelehtiminen jatkui joka suuntaan ja minusta tuntui, että mies oli täysin vinksahtanut. Heitin hänet ulos kodistamme, mutta hän kieltäytyi lähtemästä. Lopulta sääli voitti, ei kai tuollaista hylkiötä voi heitteillekään jättää.
Sitten hän sai herätyksen, tuli jollain tasolla uskoon ja päätti luoda itselleen selkärangan ja siistiä elämänsä. Flirttisuhteet hän lopetti pikkuhiljaa viikkojen kuluessa (tai sitten hän opetteli varovaiseksi?). Sitten hän halusi tulla esimerkkiaviomieheksi. En jaksanut reagoida asiaan enää mitenkään, joten olemme eläneet kämppäkavereina puoli vuotta. Minun on pakko saada itseni tasapainoon ja työt tehtyä. Sitten vasta on suurien ratkaisujen aika. Mies uskoo vakaasti suhteemme toipuvan entiselleen. Minä en. Eihän tuo ole edes se sama mies, jonka kanssa menin naimisiin. Ensi viikolla on nelivuotis-hääpäivämme. Mies haluaa juhlia sitä, minä en. Mitä juhlittavaa on siinä, että tulin sinä päivänä pitkän kaavan kautta huijatuksi?
Itse olen luovuttanut ja eron kannalla, mies kieltäytyy ja vannoo olevansa muuttunut mies. Hän uskoo, että tämä meidän juttumme on sittenkin vuosisadan rakkaustarina. No, onhan hän muuttunut mies. Niin paljon muuttunut, etten enää tunne häntä. Miehelle sen sijaan olisi helpompaa jatkaa siitä mihin jäimme, sillä hän sanoo, että minä olen edelleen se sama rakas morsian kuin hääpäivänämme, vain paljon surullisempi, kuin se onnesta säteilevä morsian. Mitä te muut olette tällaisessa tapauksessa tehneet?
Olin itse hivuttautunut lainatulla kuvalla ja väärällä nimellä yhdeksi flirttisuhteeksi saadakseni totuuden selville, profiililleni hankin jopa oman prepaid puhelinnumeron. Tiesin siis mitä mieheni tälle vieraalle naiselle (minä) lirkutteli ja ehdotteli. Se oli kammottavaa aikaa. Sain kymmenisen hali-pusi tekstiviestiä vuorokaudessa. Olin yksi niistä, jonka kanssa hän halusi treffeille. Hän vannoi olevansa eronnut, liioitteli työmenestystään ja valehteli kotipaikkakuntansa 10km säteelle. Puhelinnumero oli kylläkin se vakituinen kännykkänumero.
Kun olin kerännyt tarpeeksi faktaa mm. miehen kännykästä ja tietokoneelta, niin vaadin miehen tilille omaa huijaustani paljastamatta. Mieheni kielsi kaiken ja syytti minua vainoharhaiseksi hulluksi (tyypillistä!).
Siihen saumaan miehelleni alkoi tapahtua kaikkea kamalaa, oli kuin piru kirouksineen olisi päässyt irti mellastamaan hänen elämässään. Parissa kuukaudessa hän oli vain varjo itsestään, valvoi kaikki yöt, kärsi, laihtui ja kitui. Kaikkin oli yhtä kaaosta. Minä en pystynyt olemaan tukena ja tämä lisäsi hänen kärsimystään. Mutta flirttisuhteista hän ei luopunut! Pelehtiminen jatkui joka suuntaan ja minusta tuntui, että mies oli täysin vinksahtanut. Heitin hänet ulos kodistamme, mutta hän kieltäytyi lähtemästä. Lopulta sääli voitti, ei kai tuollaista hylkiötä voi heitteillekään jättää.
Sitten hän sai herätyksen, tuli jollain tasolla uskoon ja päätti luoda itselleen selkärangan ja siistiä elämänsä. Flirttisuhteet hän lopetti pikkuhiljaa viikkojen kuluessa (tai sitten hän opetteli varovaiseksi?). Sitten hän halusi tulla esimerkkiaviomieheksi. En jaksanut reagoida asiaan enää mitenkään, joten olemme eläneet kämppäkavereina puoli vuotta. Minun on pakko saada itseni tasapainoon ja työt tehtyä. Sitten vasta on suurien ratkaisujen aika. Mies uskoo vakaasti suhteemme toipuvan entiselleen. Minä en. Eihän tuo ole edes se sama mies, jonka kanssa menin naimisiin. Ensi viikolla on nelivuotis-hääpäivämme. Mies haluaa juhlia sitä, minä en. Mitä juhlittavaa on siinä, että tulin sinä päivänä pitkän kaavan kautta huijatuksi?
Itse olen luovuttanut ja eron kannalla, mies kieltäytyy ja vannoo olevansa muuttunut mies. Hän uskoo, että tämä meidän juttumme on sittenkin vuosisadan rakkaustarina. No, onhan hän muuttunut mies. Niin paljon muuttunut, etten enää tunne häntä. Miehelle sen sijaan olisi helpompaa jatkaa siitä mihin jäimme, sillä hän sanoo, että minä olen edelleen se sama rakas morsian kuin hääpäivänämme, vain paljon surullisempi, kuin se onnesta säteilevä morsian. Mitä te muut olette tällaisessa tapauksessa tehneet?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Käy puhumassa ammattiauttajan kanssa jo oman mielenterveytesi vuoksi. HETI!!!