Lähelläni on ollut vuosia hyvä ja kiltti miniä, jota koko suku mollasi. Mies on eräänlainen peräkammarin poika, hyväsydäminen, työteliäs, perheen iso veli, joka huolehti sisaruksista, ja oletettiin ilman muuta, että niin tekee sitten miniäkin. Ja tekikin.
Anoppi oli teräväkielinen ja appi varsinkin, niin että tyttärien miehet ovat erkaantuneet jo kauan sitten koko sakista. Mutta sisaret hyödyntävät edelleen isoa veljeä, ja esim. jättävät hänelle vanhempien kesämökin kaikki työt. He kun osaavt työllistää poikaa ja hänen perhettään. Ilman pojan apua ei rakkaalla mökillä voisi olla.
Miniää sai kaikki haukuskella ja irvailla. Hän ei ollut kouluja käynyt, eikä hän tehnyt muuta kuin huushollasi ja paimensi kakaroitaan, jossain työssä lisäksi vielä. Ystäväni ei klaaniin mahtunut. Hänellä oli karvas mieli monta kertaa.
Sitten kuoli anoppi.
Appi haluaa mökillensä, joten poika vie kesällä viikottain, pappakulta haluaa asua yksin, joten pojan lapset vuorotellen käyvät papan kotona siivoamassa, miniä tekee pakasteeseen ruuat ja kutsuu apen usein heille syömään, ja kesälomat vietetään kesämökillä apen huushollerskana.
Kauniit ja koulutetut sisaret loistavat poissaolollaan, mutta ihme kyllä, nyt ei enää kuulu haukkuja, päinvastoin, hyvin varovaisia ollaan, paitsi tietenkin appi, jonka mielestä kaikki on pielessä, mutta mihinkään "eläkeläishemmettiin" hän ei lähde. Sisaret ehkä nyt pelkäävät, että joutuvat osallistumaan ärtyisän isänsä hoivaamiseen. Ukko on yli 80.
Olen vuosia sitten lakannut sanomasta ystävälleni, että ei ihmisen tarvitse olla kaikkien kynnysmattona. Kukapa häntä arvostaa, vaikka hän ei ole omaa elämää oikeastaan ikinä voinut viettää. Jotkut vaan ovat kaikkien pompotettavana ihan hyväluontoisuutensa takia. Hän ei tajua tilannettaan.
Toivon, että kun hänen lapsensa avioituvat, miniät ja vävyt ymmärtävät, millaisen uhrautuvan anopin ovat saaneet. Tämä anoppi ei varmaankaan osaa olla poissa lastensa elämästä, sillä mihinkä hän tarmonsa suuntaa, kun nykyinen tilanne menee ohi.
Loppujen lopuksi varmasti joutuu seuraavankin sukupolven mollaamaksi.
Anoppi oli teräväkielinen ja appi varsinkin, niin että tyttärien miehet ovat erkaantuneet jo kauan sitten koko sakista. Mutta sisaret hyödyntävät edelleen isoa veljeä, ja esim. jättävät hänelle vanhempien kesämökin kaikki työt. He kun osaavt työllistää poikaa ja hänen perhettään. Ilman pojan apua ei rakkaalla mökillä voisi olla.
Miniää sai kaikki haukuskella ja irvailla. Hän ei ollut kouluja käynyt, eikä hän tehnyt muuta kuin huushollasi ja paimensi kakaroitaan, jossain työssä lisäksi vielä. Ystäväni ei klaaniin mahtunut. Hänellä oli karvas mieli monta kertaa.
Sitten kuoli anoppi.
Appi haluaa mökillensä, joten poika vie kesällä viikottain, pappakulta haluaa asua yksin, joten pojan lapset vuorotellen käyvät papan kotona siivoamassa, miniä tekee pakasteeseen ruuat ja kutsuu apen usein heille syömään, ja kesälomat vietetään kesämökillä apen huushollerskana.
Kauniit ja koulutetut sisaret loistavat poissaolollaan, mutta ihme kyllä, nyt ei enää kuulu haukkuja, päinvastoin, hyvin varovaisia ollaan, paitsi tietenkin appi, jonka mielestä kaikki on pielessä, mutta mihinkään "eläkeläishemmettiin" hän ei lähde. Sisaret ehkä nyt pelkäävät, että joutuvat osallistumaan ärtyisän isänsä hoivaamiseen. Ukko on yli 80.
Olen vuosia sitten lakannut sanomasta ystävälleni, että ei ihmisen tarvitse olla kaikkien kynnysmattona. Kukapa häntä arvostaa, vaikka hän ei ole omaa elämää oikeastaan ikinä voinut viettää. Jotkut vaan ovat kaikkien pompotettavana ihan hyväluontoisuutensa takia. Hän ei tajua tilannettaan.
Toivon, että kun hänen lapsensa avioituvat, miniät ja vävyt ymmärtävät, millaisen uhrautuvan anopin ovat saaneet. Tämä anoppi ei varmaankaan osaa olla poissa lastensa elämästä, sillä mihinkä hän tarmonsa suuntaa, kun nykyinen tilanne menee ohi.
Loppujen lopuksi varmasti joutuu seuraavankin sukupolven mollaamaksi.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Niin sitä aina miettii mikä saa ihmisen olemaan kynnysmattona tai muuten vaan kurjassa elämäntilanteessa vuodesta toiseen.
Onko se oman äidin malli vai mikä? Ikävähän tuollaista on sivusta seurata mutta sitten toisaalta voihan olla ettei ystäväsi koe elämäänsä loppujen lopuksi niin kauheana. Ehkä sinulle on napsahtanut kuuntelijan rooli. Ehkä sinulle hänen on helppo avautua tämän elämän osa-alueen asioista. Ehkä hän avautuu jollekin muulle esim. työasioistaan ja tämä henkilö saa yksipuolisen kuvan siitä.
Oli niin tai näin parhaiten autat kuuntelemalla ja tukea antamalla.
Minulle tarinastasi nousee päällimmäiseksi ajatukseksi, että on hyvä, että olet lakannut kommentoimasta ystävälle hänen elämäänsä. Jos hän ei todella tajua tilannettaan kuvaamasi kaltaiseksi, niin miksi hänelle osoittelemaan, että hänen elämänsä on jotenkin "vähemmän" kuin muilla. Ja jos taas hän ei ajattele tilannettaan samalla tavalla kuin sinä, niin sama juttu, miksi osoittelisit, että hän elää "huonompaa", alistettua elämää. Ehkä niin ei hänen mielestään ole. Et ainakaan sanonut hänen siitä valittelevan, vaan päinvastoin sanoit, ettei hän "tajua tilannettaan". Entä, jos tilanne on hänen mielestään juuri sellainen kuin sen olla pitääkin eikä hän haluaisi elää jotenkin toisin, sinun hyväksymälläsi tavalla?
On ihmisiä, jotka uhrautuvat muiden eteen jopa oman terveytensä kustannuksella. Mutta on hyvin vaikea mennä arvostelemaan toisen ihmisen valitsemaa elämäntapaa aiheuttamatta samalla hänelle hallaa. Sinäkin ounastelet, ettei ystävää juuri arvosteta. Samalla tulet itse sanoneeksi, ettei hän elä sinun mielestäsi arvostettavalla tavalla eläessään "kynnysmattona". Hänen valitsemansa elämäntapa, "huushollaus ja kakaroiden paimentaminen" eivät tunnu saavan arvostusta sinultakaan. Minusta on hyvä, etteivät sinun sanasi enää lisää hänen taakkaansa vaan olet luopunut yrityksistä muuttaa hänen näkemystään elämästä. Eri asia sitten, jos hän jossain vaiheessa osoittaa halua tehdä muutoksia elämäänsä. Silloin voit olla ystävänä ja apuna. Kunhan muistat jättää sanomatta "mitäs minä sanoin".
Samaa mieltä.
On parempi kärsiä hyvää tehden kuin pahaa tehden. Ja varsinkin, jos ei koe kärsivänsä, niin mitä me täällä ollaan säätämässä kenenkään tapaa elää.
Nykymaailmassa saa haukkuja yks ja toinenkin, siinä ei epätavallista. Ihmisistä on tullut säädyttömiä sen suhteen, että toisia saa häväistä ja survoa maanrakoon. Kiitos kaikkien Diilin- kaltaisten nöyryyttämisohjelmien!
Kyseinen miniä on ilmeisesti terve itsetunnoltaan. Hän ei tarvitse muiden kiitosta, hänelle riittää, että hän arvostaa itseään ja tekemisiään. Hänen elämänarvoihinsa kuuluu toisten auttaminen, ja se on hänelle luonteenomaista.
Hyvä että tällaisia nöyriä ja pyyteettömiä ihmisiä löytyy, näitä jotka eivät ole toisten hihassa vaatimassa itselleen koko ajan erikoispalveluja ja huomiota.
Sanot, että hän ei tajua tilannettaan. Tarkoitatko, että hän ei itse valita asemaansa? Sinusta näyttää pahalta kun toinen uhrautuu ja näkee vaivaa toisten hyväksi. Olet kauhuissasi kun hän siivoaa, tekee ruokia ja muutenkin auttaa. Pidät häntä kynnysmattona, jota kukaan ei arvosta. Mutta ajatteleeko hän samoin? Onko hän itse sanonut näin, vai sinäkö vain?
Jotkut ovat ihan oikeasti avuliaita ja rakastavat hankaliakin lähimmäisiään. Jotkut iloitsevat siitä kun voivat olla avuksi, eivätkä laske vaivojaan, koska saavat auttamisesta todellista iloa itselleen. He eivät ehkä kaipaakaan "omaa elämää", koska heille tuottaa tarpeeksi tyydytystä elää läheistensä kanssa heitä auttaen. Tämmöiset ihmiset eivät laske vaivojaan eivätkä kaipaa kiitosta itselleen. Sanoisin heitä hyväsydämisiksi. Ehkä tämä miniä on sellainen. Hän tuntee myötätuntoa äreää vanhaa miestä kohtaan, hän tykkää huushollihommista ja nauttii siitä että pystyy tekemään jotain. Toki kaikenlaisissa elämäntavoissa on pahat päivänsä ja valittamisen aihetta, sehän on luonnollista. Ei kenenkään kuulukaan olla aina tyytyväinen. Mutta ehkä hän olisi onnettomampi ilman näitä lähisukulaisia ja mahdollisuutta puuhata siellä taloustöissä, joita osaa.
Ei kai hän kutsuisi appea syömään, jos ei pitäisi hänen seurastaan, ei kai he kävisi siellä mökillä, jos eivät tykkäisi käydä, hankaluuksista huolimatta. Sanot "eikä tehnyt muuta kuin huushollasi ja paimensi kakaroitaan". Minusta sellainen on arvokasta tekemistä, josta monet todella nauttivat. Minä arvostaisin tätä miniää, en vähättelisi kuten sinä. Ei ole myöskään sinun asiasi huolehtia, mihin hän suuntaa tarmonsa tulevaisuudessa tai millainen anoppi hän tulee olemaan. Luultavasti hänestä tulee ihana auttavainen anoppi ja hänellä tulee riittämään myös apen jälkeen tarmoa lähimmäisten hyväksi.
Noh...toisaalta jotkut ihmiset vaan on kauhean hyviä sietämään. Kyllähän tuossa tilanteessa vähemmän sietävälle ihmiselle olisi tullut varmasti stoppi jossain vaiheessa. Ehkä ystäväsi ajattelee, että lopussa kiitos seisoo tai jotain...ehkä ajattelee saavansa kultaisen sädekehän päänsäpäälle. Tuokin on sinänsä mielenkiintoinen asia, sillä luulisi että kaikki osaisivat arvostaa kilttiä ihmistä, mutta näin ei todellakaan ole. Liian kilttejä ihmisiä jyrätään, alistetaan ja pomotetaan. Jokaisen on pidettävä omat puolensa ja jos ei muu auta niin viilennettävä/katkaistava välit sellaisiin ihmisiin, jotka heitä huonosti kohtelevat. Kukaan muu ei voi tätä hänen puolestaan tehdä, aikuinen kun on.
Tällä palstalla aika usein tuomitaan ihmiset ilkeiksi, hulluiksi, narsisteiksi jne.
Onko kauhean vaikea ajatella, että ihmisiä on moneen junaan? Jos on ilkeitä ja pahoja ihmisiä - ja heitähän on - miksei olisi myös aidosti kilttejä ja mukavia ja ystävällisiä ihmisiä.
Ihmiset elävät täyttä elämää monella tavalla. Ei sitä ulkoapäin aina osaa määritellä.
"Onko kauhean vaikea ajatella, että ihmisiä on moneen junaan?"
Olenko minä jossain väittänyt että ei olisi ihmisiä moneen junaan?! Otin vain kantaa alkuperäisen kirjoituksen tilanteeseen. Jos joku haluaa olla ns. "kynnysmatto" niin minun puolestani voi saa toki olla. Itse vain en jaksaisi tuollaista tilannetta kuin alkuperäinen kirjoittaja kuvailee...onhan se nyt ihan järkeenkäypää että sisarusten tehtävä on huolehtia ikääntyvistä vanhemmista tasapuolisesta, ei niin että vain yksi huolehtii ja muut istuvat perseillään. Mutta...jos hän on itse valinnut tuon auttajan tien ja haluaa olla tuossa asemassa omasta tahdostaan niin en minä ole sitä sanonut, että se olisi väärin. Sanoin vain, että hän varmaan ajattelee saavansa siitä lopuksi kiitoksen..harmi vain että ihmiset ovat niin kovin huonoja kiittämään, valittaa kyllä osaavat...
Tämä kirjoitukseni on saanut hyviä ja mielenkiintoisia vastauksia.
On tosiaan niin, että ystäväni ei valittele työnsä määrää, vaan on kiltteyttään ottanut osalleen appivanhempiensa huolehtimisen. Haluaisin huomauttaa, että että minä en itse suinkaan vähättele ystävääni "kakaroiden hoitamisesta" yms. vaan asenne on ollut hänen miehensä sisarilla ja muulla perheellä. Se on karvastellut ystävääni monta kertaa.
Minua on harmittanut, että käytetään hyväksi yhden kiltin ihmisen hyväntahtoisuutta. Minusta hyväksikäyttäjien tulisi ymmärtää, että vaikka toinen ei kieltäydy, hän voi tuntea olonsa alistetuksi ja nöyryytetyksi, kun häneltä vain odotetaan palvelualttiutta.
Vaikea olisi kieltäytyä, koska kyseessä oman aviomiehen perhe.
Anoppi-miniä-akselilla tämä pitäisi muistaa silloin, kun hermostutaan toisen avuliaisuudesta tai pelätään omiin asioihin sekaantumisesta. Lukiessani monien miniöiden valituksia ahdistavista anopeista tulee usein mieleen, että kyseessä voi olla juuri tällainen, aina toisten eteen työtä tehnyt äiti, joka ei pääse irti osastaan vanhoillakaan päivillään.
Tässä ilmottautuu yksi kiltti ihminen, jota ystävät usein neuvovat että pitäis opetella sanomaan "ei", pitäis ajatella enemmän itseään eikä saisi uhrautua toisten takia. Mutta kun minä en todellakaan kärsi kiltteydestäni, minusta vaan ei ole mikään uhraus, jos autan vanhoja sukulaisia tai muitakin, minusta sellainen puuhailu on vain mukavaa. Ilman muuta purnaan sottaavia perheenjäseniäni tai huokailen lähtemistä taas mummelin avuksi, mutta se on pelkästään purkautumista, joka auttaa taas jaksamaan. Moitin myös miestäni hänen huonoista tavoistaan, enkä silti ikinä ajattele että hän olisi minulle liian raskas taakka. Ei ihmisen tarvitse olla täydellinen, viat ja vaivalloisuus kuuluvat ihmisyyteen, ja kiltti ihminen on kai semmoinen, joka hyväksyy sen elämään kuuluvana asiana.
Ei ole tarvetta laskea vaivojani tai vertailla, kuka pääsee vähemmällä, sillä ei ole minulle merkitystä. En ole todellakaan mikään pyhimys, vaan paremminkin ajattelisin että kiltteyteni on suurpiirteisyyttä: ei sillä niin väliä, vaikka joudunkin näkemään vaivaa, ei haittaa vaikka jäisinkin joissakin asioissa vähemmälle tai joudun luopumaan jostakin toisten takia. Elämä ei kaadu semmosiin. MUTTA: Kiltteys ei ole tietenkään sitä, että tuputtaa apuaan väkisin, kuten aloittaja tuntuu epäilevän. Apua voi antaa kun pyydetään tai tarjota kun oikeesti näkee sen tarvetta, niin yksinkertaista se on.
Miksi jotkut eivät kestä katsella kiltin ihmisen tekemisiä? Tuleeko ehkä huono omatunto omasta itsekkyydestä? Pelkääkö vertailua, kun itse ei halua tehdä yhtä paljon? Vai onko kyse kilpailusta, pelätään että kiltti sukulainen hyötyy jotenkin mummosta, jota auttaa? Tai ehkäpä arvomaailma on vain erilainen. Toinen arvostaa lähimmäisten auttamista ja toinen arvostaa omien puoliensa pitämistä.
Palaan asenteeseesi. Sanot, ettet vähättele ystävää, mutta minusta sanavalintasi kertovat muuta. Ne kertovat asenteestasi, ettei miniällä ole muuta elämää kuin "huushollasi ja paimensi kakaroitaan", "kaikkien kynnysmattona", "Kukapa häntä arvostaa", "ei ole omaa elämää oikeastaan ikinä voinut viettää", "ei tajua tilannettaan". Minusta juuri sinä (eikä kukaan muu) sanot monin tavoin, että ystävän elämä on jotain "vähemmän" kuin muilla. Oikean oman elämän pitäisi mielestäsi olla jotain muuta, mutta ystävä ei sitä patisteluistasi huolimatta ole tajunnut. Vaikka, kuten sinulle on ehdotettu, voi olla, ettei ystäväsi näe elämäänsä niin surkeana kuin sen saat kuulostamaan (ja millaisena sen ilmeisesti itse näet). Jos hän ei tajua/pidä elämäänsä alistettuna, miksi sinä kertoisit hänelle, että "oikeesti" se on sitä. Ja toisaalta, jos hän on samaa mieltä, muttei osaa/jaksa tehdä asialle mitään, miksi tökkiä vielä lisää. Ymmärrätkö, miksi näyttää vahvasti siltä, että ystäväsi avioliiton kautta tulleiden sukulaisten lisäksi myös sinä pidät hänen elämäänsä "vähempänä"? Oletko varma, ettei asenteesi näy läpi ystävällesi saakka, vaikket suoraan enää yrittäisikään häntä patistella?
Tuntuu kuin hiukan tarkoituksella haluaisit nivoa tätä nimenomaan miniä-anoppi-ongelmaksi valmiiksi riitaherkällä palstalla. Loppujen lopuksi, ellei ihminen ole jotenkin oikeasti heikommassa asemassa itsemääräämiskykynsä suhteen kuin muut ihmiset, niin vastuu omasta elämästä on aina ihmisellä itsellään. Voidaan sanoa, että toisten ihmisten pitäisi tehdä näin tai tulisi olla noin. Mutta elämäänsä voi parantaa vain se, joka kokee elämässään jonkun ongelman. Tupakoinnin voi lopettaa vain tupakoija, ei hänen puolisonsa tai anoppinsa. Eli jos ystäväsi on henkisiltä kyvyiltään ihan samassa asemassa kuin muutkin, vastuu on viime kädessä hänellä itsellään. Jos ihminen on hyväksikäytetty, hänen pitää itse osoittaa hyväksikäyttäjille, ettei suostu olemaan enää alisteisessa asemassa. Mutta kaikki eivät koe olevansa alisteisessa asemassa, vaikka heidän elämänsisältönsä olisi muiden mielestä "vain toisten passaamista".
Kiltit saavat aina osansa parjaamisesta. Jokainen koulukiusattu pinko-oppilaskin sen muistaa...
Minua jäi mietityttämään tuo hoitovastuu, minkä miniä sitten otti miehensä kanssa itselleen. Tähänhän saattoi olla muitakin syitä. Esim. se että katsoivat olevansa velkaa jotain appivanhemmilleen (rahallisesti tai muuten), tai asuivat lähempänä kuin muut. Appivanhemmat oli hoitaneet heidän lapsia, joten he/hän katsoivat velvollisuudeksi hoitaa myös vanhemmat? Tarinasi ei kerro vielä kaikkea.
Hyvin suurena vaikuttavana tekijänä on myös vanhempien suhde omiin lapsiinsa. Jos ja kun vanhemmat eivät ole tukeneet jälkikasvuaan mitenkään, eivätkä myöskään halua pitää heihin yhteyttä, ei aikuiset lapsetkaan kiinny hoitamaan vanhempiaan näiden elinkaaren lopussa. Vanha sanonta "niin metsä raikaa kun sinne huudetaan" pitää tässäkin paikkansa.
Hyvä esimerkki on mieheni ja hänen suhde vanhempiinsa, tai pikemminkin vanhempiensa outo suhde mieheeni. He ottavat yhteyttä vain kun tarvitsevat itse jotain. Eivät vieraile meillä ollenkaan, vaikka muuta perhettä kyllä huomioivat alinomaan. Mieheni ei ole koskaan nuorempana saanut heiltä tukea tai rahallista avustusta edes opintoihinsa, mutta miehen velipojalle ovat kyllä apuaan tarjoneet tätä vastoin vuolaasti.
Miehelläni on välit vanhempiinsa, mutta kaikesta välinpitämättömyydestä johtuen ei sellaiset välit että olisi kiinnostunut huolehtimaan heidän tarpeistaan sitten vanhempana, vaikka kiltti onkin. Tämä hoitovastuu lankeaa luonnollisesti lapsille, joita he haluavat nähdä ja joihin pitävät välejään kunnossa. Mutta jos hekään eivät vanhuksista huolehdi... jäävät he kyllä aivan yksin.
Uskon itse vahvasti siihen että vanhempi sukupolvi ei automaattisesti ansaitse kunnioitusta osakseen, vaan kunnioitus ansaitaan omilla teoilla ja suhtautumisella muita kohtaan. Onneksi perheen toinen miniä ajattelee asioista vanhoillisemmin, niin voi ottaa myös huolehtiakseen näistä vanhuksista kun aika tulee. Minun ei tulisi mieleenkään sättiä tämän miniän hyväntahtoisuutta, vaan ymmrärrään sen kyllä hyvin.
Hyviin eleisiin vastaa myös itse hyvin :)
Olen joskus miettinyt tätä samaa asiaa siltä kannalta, että juuri tälle ajalle on ominaista, että nyt halveksitaan sellaisia luonteenpiirteitä kuin avuliaisuus, sopeutuvaisuus, epäitsekkyys, uhrautuminen... sellaisia ihmisiä pidetään luusereina ja nynnyinä ja auttajat leimautuvat hyväksikäytetyksi. Ihaillaan selviytyjiä, kilpailua, oman edun tavoittelua ja saavuttamista yms. Tämähän opitaan nyt jo päiväkodissa. On pidettävä puolensa isossa joukossa, vaikka kyynärpäitä käyttäen, parhaat osaajat ja ja reippaat selviytyjät saavat kiitosta, ja sopeutujat sivuutetaan.
Vanhojen kertomuksista päätellen esim. sota- ja pula-aikana ihmiset auttoivat toisiaan vastavuoroisesti ja pyyteettömästi, tunnettiin ilmiö naapuriapu, ja yksinäisiä käytiin katsomassa. Kun hyvinvointi lisääntyy, niin alkaako ihminen yhä enemmän huolehtia vain itsestään ja omien etujen säilymisestä......
Kiitos aloittajalle ajatusten herättelystä
Kyllä vaan, tietystä kohtelun rajasta asti uhrautumista voi alkaa pitämään typeränä. Esimerkiksi tapauksessa jossa läheinen ei kunnioita toista tai ole kiinnostunut hänen elämästään, ja silti toinen yrittää tehdä itseään tykö, yrittäen olla aina käytettävissä.
Täytyy sanoa, että oli hiukan vaikea käsittää miten tätini pystyi hoitamaan isotätiään vaikka tämä osoitti hyvin omalla käytöksellään läpi elämänsä ettei välittänyt veljentyttärestään mitenkään. En tiedä pystyisinkö itse hoitamaan sukulaistani jos tietäisin hänen sättivän minua pitkin kyliä. Eli tässä suhteessa epäitsekkyys puuttuu kyllä täysin.
Auttaminen tapahtuu joko epäitsekkäästi lähimmäisenrakkaudesta tai itsekkäästi jotain hyötyä tavoitellen. Auttamisen ilo sammuu ja toiminta luonnostaan loppuu, jos vastapuoli käyttäytyy huonosti. Lähimmäisenrakkauskin loppuu huonoon kohteluun. Tuskinpa monikaan jatkaa auttamista, jos kuulee kohteen haukkuvan itseään. Tietysti kaikkien ihmisten välillä on sekä hyviä että huonoja tunteita, ja ratkaisevaa on, onko myönteistä enemmän, kannusteeksi auttamiseen.
Jos aitoa välittämistä ja auttamisen iloa ei ole, on kyseessä hyötysuhde, auttaja hyötyy jotenkin teoistaan. Iloahan sekin siis tuottaa. Hyötytavoite voi olla myös se että tulisi hyväksytyksi. Jos laskelmoiva auttaja saavuttaa haluamansa, häntäkään tuskin voi kutsua luuseriksi.
Minua vuosia vanhempi työtoverini asui äitivanhan ja itseään 18 v. vanhemman sisaren kanssa samassa taloudessa.
Hän oli leski ja oli päättänyt hoitaa äidin ja siinä sivussa sitten siskonkin loppuelämän. Hän oli tullut siihen tulokseen, että se oli hänen velvollisuutensa.
Ajattelin jo silloin, että häntä itseään ei kukaan hoida, kun ikä yllättää, ja niin kävikin.
Äiti eli yli 90-vuotiaaksi, samoin sisko. Sitten jo ikääntynyt työteverini eleli dementoituvana yksikseen, kunnes muiden sisarusten lapset toimittivat hänet johonkin hoitolaan, jonne hän sitten unohtui.
Jotkut hänen läheisemmät työtoverinsa jaksoivat käydä katsomassa, mutta hän ei viimeisinä vuosinaan enää tuntenut ketään.
Elämän sivussa. Kukapa tietää, vaikka tämä leski olisi toteuttanut juuri sellaista elämää kuin halusikin. Hän toimi omantuntonsa mukaan tai kiintymyksestä vanhoja sukulaisiaan kohtaan, ja sai tuntea itsensä tarpeelliseksi ja tehneensä velvollisuutensa. Varmaan saavutti sillä hyvän mielen ja mielenrauhan loppuelämälleen. Hänen toiminnallaan ei tarvitse olla yhteyttä siihen miten hänen omat nuoremmat sukulaisensa aikanaan toimivat, ja tuskinpa hän odotti heiltä mitään vastinetta omille hyville teoilleen.
Dementoituneen paras ja turvallisin paikka on laitoshoito, jossa ollessaan hän ei enää tunnista, kuka häntä hoitaa tai käy katsomassa, kun vaan kohtelu on ystävällistä. Omaisten käynnit dementoituneen luona merkitsevät eniten näille omaisille itselleen.
" nyt halveksitaan sellaisia luonteenpiirteitä kuin avuliaisuus, sopeutuvaisuus, epäitsekkyys, uhrautuminen"
"ihmiset auttoivat toisiaan ****vastavuoroisesti****"
Niin. Tuossa on se jutun juoni.
Ketä kiinnostaa auttaa ihmisiä, joilta ei varmasti saa vastavuoroisesti apua, kun sitä tarvitsisi?
No varmaan jos autat vanhusta, hän ei pysty sua vastavuoroisesti auttamaan. Ehkäpä autat kiitollisuudesta tai rakkaudesta, tai auttamisen ilosta. On mukavaa tuntea itsensä hyödylliseksi ja tarpeeksi, tuntuu mukavalta kun huomaa että toinen tulee iloiseksi. Jos kysymyksessä on rakas ihminen, motivaatioksi riittää se että voi nähdä toisen olon helpottuvan. Ei siinä sen kummempaa laskelmointia tarvita. Jotkut ovat avuliaita rakkaudesta, jotkut hyötyäkseen. Pieni osa tekee sitä vasten tahtoaan kun ei uskalla kieltäytyä, ja tämä pieni osa on kai sitten niitä liian kilttejä.
" Pieni osa tekee sitä vasten tahtoaan kun ei uskalla kieltäytyä, ja tämä pieni osa on kai sitten niitä liian kilttejä."'
Nyt taisi ollakin puhe juuri tästä sakista.
että muitten auttaminen vaatii huomattavasti enemmän sosiaalisia taitoja ja kykyjä kuin oman itsensä ja egonsa pönkittäminen tittelein tai hankkimalla isoa kasaa rahaa. Nykyään avuliaisuus on aliarvostettua..
Mietitäänpä hetkinen asiaa, väestö ikääntyy kokoajan, palveluammatit ovat jo nousussa. Tämän päivän nuoriso on opetettu itsekkääksi ja kilpailevaksi.. Kuka siis tässä maassa hoitaa suuren ikäluokan vanhukset laadukkaasti ja taidolla ellei kilttejä ja hyviä, epäitsekkäitä duunareita enää ole. Eli kuka edes kykenee hoitotyöhön tai palveluammattiin pian, kun sitä kipeästi tarvitaan..vai pitääkö ottaa sekin työvoima muilta mailta..
Blond77 osui juuri asian ytimeen.
Avuliaisuus on paljon arvokkaampi ominaisuus kuin omien puolien pitäminen, vaikka nykyään opetetaankin toisinpäin jo lapsesta alkaen. Tässäkin aloittaja säälittelee ja halveksii avuliasta ystäväänsä sen sijaan että ihailisi toisen epäitsekkyyttä. Ei kiltteys ole läheskään aina vain sitä ettei uskalla kieltäytyä (toki joskus sitäkin), se voi olla myös ihan oikeaa auttamisenhalua, ja merkki vahvasta luonteesta jolle lähimmäiset ovat tärkeitä.
Enpä ole osannut kirjoittaa asiasta kuten tunnen.
En minä säälittele enkä varsinkaan halveksi ystävääni, vaan halveksin häntä hyödyntäviä perheenjäseniä, jos nyt tässä jotakuta halveksia pitää.
Olen pannut merkille, että kun joku on avulias ja ottaa vastaan tehtäviä, niin häntä aletaan vähitellen hyödyntää yli voimien.
Hyvin kasvatettu ja kiltti miniä on sietänyt vuosia miehensä suvun ikäviä piirteitä, on ollut avulias, ja nyt, kun yhä happamampi appiukko elää yksin, ovat hän ja miehensä lähes kokonaan vastuussa ukon asioista.
En usko, että hän kovasti valittelee, mutta kysyn vain itsekseni, maksaako kohtalo hänelle tätä ikinä takaisin, kun omat voimat aikanaan uupuvat.
Tuskinpa vaan.
Sanotte, että itsepä on tähän halunnut ja siihen ryhtynyt, ehkä tuntee olinsa hyväksi ja tyytyy kohtaloonsa.
Okei. Saan kuitenkin olla eri mieltä.
Minulle tulee väkisin mieleen ajatus, että moni on ystäväni sukulaisten kaltainen, aina valmis työntämään ikävät tehtävät sellaiselle, joka ei kehtaa niistä kieltäytyä.
Etkö vieläkään tullut ajatelleeksi, että ystäväsi saattaa olla avulias ihan omasta halustaan ja mielellään?
Että häntä käytetään halukkaasti hyväksi, koska on avulias eikä kehtaa kieltäytyä?
Luuletko, että hän odottaa kirkkaampaa kruunua taivaan ilossa? Muuta kiitosta ei tule.
Jos appiukko on jo yli kahdeksankymmenen, on mielestäni selvää ja ihanteellista että nimenomaan yksi poika vaimoineen hoitaa ukon asiat, mökin jne. Tuossa iässä ihminen on rutiineihinsa sisälle kasvanut, turvallisuudenhakuinen. Ei siitä mitään tulisi, että esim. vuoroviikoin milloin kukin lapsi puolisoineen ryntäisi kehiin järjestelemään vaarin asioita oman mielensä mukaan.
Tietysti mielenkiintoista on, miten vuosikymmenien uhrautuvuus ja aherrus mökillä ym. palkitaan perinnönjaon yhteydessä. Todennäköisesti ei mitenkään?
Auttavainen ja hyväsydäminen ihminen ei odota kiitosta teoilleen eikä itselleen hyötyä siitä kun auttaa muita. Laskelmoivat itsekkäät ihmiset eivät pysty sellaista edes kuvittelemaan, vaan aina luullaan että motiivina olisi kiitoksenkipeys tai muu hyöty ITSELLE.
Auttaminen todellakin voi olla epäitsekästä ja pyyteetöntä, joka ei kiitosta tavoittele. Onko sitten hyväksikäyttämistä, jos ottaa vastaan vapaaehtoisesti annettua apua? Mietin vaan...
mulle ei tuota kamalaa päänvaivaa auttaa kanssaihmisiä ja olla avuksi. teen sen yleensä ihan mielelläni, enkä odottele kiitosta KOSKA arvostan itse itsessäni ja muissa juuri tätä piirrettä eniten. Voipi olla että joku luulee minun olevan kynnysmatto tai tahdoton tms. en ole, eli sanon "ei" ellen jaksa tai halua. Mutta mulle muiden ihmisen ja eläimien auttaminen on eräänlaisesti myös työtä josta pidän.
Ihmettelen vaan ihan TODELLA sitä kuka suomalainen nykynuori hoitaa nämä vanhukset kohta.. pian ovat hoitolaitokset täynnä vanhuksia, palveluammatit räjähtävät kasvuun kaikkialla. Miten nuorten kasvatus itsevarmoiksi kilpailjoiksi tulee heijastumaan vanhusten hoitoon laitoksissa..? Omaa äitiäni en aio laitokseen passittaa odottamaan noutajaa, kun se aika tulee. Syynä on se, etten piruvie haluaisi sellaiseen itsekkään..