Älkää koskaan sairastuko masennukseen... Minulla kävi niin, että sairastuin masennukseen sairauden ja työttömyyden vuoksi. Sänkyhommat loppuivat naisystävän kanssa, ja yhdessäolo vaikeutui muutenkin. Mikään kun ei kiinnosta silloin kun masennus tulee. Kaikki tuntuu vastenmieliseltä, ei pysty keskustelemaan, nukkumaan, siivoamaan, tekemään yleensäkään mitään. Tekee mieli vain sulkeutua ja vetäytyä nurkkaan. Yritimme keskustella asiasta useaan kertaan, mutta hän ei ymmärtänyt masennusta. Hän luuli että näyttelen että ei haluta, ja että ei kiinnosta mikään. Sain lääkkeet masennukseen ja kävin myös hoidoissa. Kumppani kyllästyi ja keksi kaikenlaisia verukkeita ja syitä eroon. Nyt hän on varmaan onnellinen. Olen selvinnyt masennuksesta ja minulla menee ihan hyvin. Ei ole ikävä entistä naisystävää, ja vihakin on muuttunut, tai oikeastaan poistunut. En ikävöi häntä vaikka parin vuoden aikana koimme paljon hyviäkin hetkiä. Nyt olen ymmärtänyt että sairauteni auttoikin minua pääsemään eroon hänestä, vaikka meillä ei mennnytkään huonosti. Luotto on kuitenkin mennyt naisiin, pettymys oli niin suuri. En voi käsittää että joku voi tehdä jollekin sellaista. Hän kuitenkin, nainen pystyi siihen. Jos hän sattuu lukemaan tätä niin terveisiä vaan että hyvin menee nykyään !
Masennus ja nainen
Uskollinen mies
221156
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
ei nainen pysy rinnalla silloin jos miehellään on vaikeaa. kai se on sitä että ne kuitenkin hakee kumppanistaan turvaa ja perheen päätä. niin ja mun tapauksessa ei ollut edes mitään noin vakavaa... ja kyllä - kyllä se naisen itsekkyys ja kylmyys tuollaisessa tilanteessa puistattaa. olin ihan monttu auki. nainen ei tänä päivänäkään käsitä toimineensa väärin. luottamusta toisiin en onneksi menettänyt.
kirjoitettuna asia. Nainen ei pysy rinnalla, jos miehellä on vaikeaa. Missäs se paljon puhuttu hoivavietti on? Eikö luulisi, että jos naisella on tarve hoitaa, masentunut mies on erinomainen tilaisuus toteuttaa itseään? Turhaa puhetta koko hoivavietti, ei sellaista ole olemassakaan.
Vaikka miehen ei tarvitsisikaan olla perheen pää ja turva, on todella raskasta elää masennuksen syövereihin joutuneen kanssa. On todellista tuskaa se, kun kumppanista ei ole kuin tuijottamaan nurkkaan, kun tuntuu, että omakin nauru ja hymy on liikaa toiselle, kohta ei ole enää mitä hymyillä.
Masennukseen ei todellakaan kannata sairastua, mutta tosi juttu, se ei kysy lupaa, eikä sitä tilata mistään: tulee vain tilanne, että alkaa tajuamaan olevansa masentunut. Ei masennus tee mitään yks'kaks, ei ole samanlaista oiretta kuin esimerkiksi kuumeessa, joka saattaa kohota tunneissa niin korkeaksi, että tietää olevansa sairastunut. Masennus toimii toisella tavoin, se vie pikkuhiljaa ihmistä kohti pimeyttä. Voi olla, että siinä vaiheessa kun nainen/mies lähtee masentuneen puolison rinnalta, apatiaa ja aloitekyvyttömyyttä on kestänyt jo kuukausi- ellei vuositolkulla.
Masennus on yhteydessä turhautumiseen siitä, että omat tavoitteet on ylimitoitettu realiteettien kanssa, sanoi joku tietävämpi.
Mieskö pysyy naisensa rinnalla kun tällä on vaikeaa?
Tutulle pariskunnalle kävi niin, että mies sairastui ensin vakavasti. Nainen hoivasi häntä, kunnes hän kuntoutui. Myöhemmin kyseinen nainen sairastui syöpään. Mies etsi välittömästi uuden naisen itselleen, ja vielä naljaili kuolemasta tälle syöpäsairaalle.
Vai että ei pysy nainen miehen rinnalla?! Exäni sairastui noin vuosi sitten taas kerran masennukseen, itse yritin olla kaikin mahdollisin tavoin tukena ja turvana hänelle. Hoidin yksin kodin, kävin töissä, kustansin ruoat jne, kun toinen ei yksinkertaisesti saanut päivisin mitään aikaiseksi. Ei opintojaan, puhumattakaan että töissä olisi käynyt. Kavereiden kanssa kyllä vietti aikaa pelaillen jne, siinä aloin tuntea itseni täysin arvottomaksikin, koska olin kuitenkin hänelle se läheisin tuki. Sairastutin sitten itsenikin, kun toista yritin parhaani mukaan auttaa. Jouduin olemaan niin paljon varpaillani hänen takiaan, että ei mitään järkeä. Hän hakeutui hoitoon ja sai lääkkeet. Itselläni sama juttu.
Monesti yritin keskustella eri asioista, seurauksena tultiin minun silmilleni ja rähistiin, että ei huvita eikä kiinnosta jutella mistään. Muutaman kerran mies yritti käydä käsiksikin.
Tulin täydellisen vahingon kautta raskaaksi, tästä yritin kertoa, taas tultiin silmille, että kun ei kiinnosta jutella minun kanssa, kun hänellä on kaikki niin vaikeaa ja huonosti, niin hän ei halua kuulla mitään minun asioitani. Jäi siis kertomatta, sen sijaan raivostuin kunnolla ja käskin miehen pois yhteisestä asunnosta. Erilleenmuutosta oli jo puhunut monta kuukautta, asuntokin oli jo valmiina, mutta ei vain saanut aikaiseksi muuttaa (miksipä olisi muuttanut, kun kodinhoito pelasi ilman hänen panostaan ja ruokakin tuli pöytään). Muutti sitten pois, oli oikein vihainen, miten minä hänet "ajoin pois" (ehen, itse hän oli jo pidempään ollut lähdössä). Samana viikonloppuna tuli keskenmeno. Hänen halustaan erosimme seuraavalla viikolla, samalla kerroin asiani, josta olin yrittänyt jo silloin aiemmin kertoa.
Pari kk eteenpäin, mies saa valaistumisen ja tulee itkemään minua takaisin. En suostu, olinhan jo saanut puoli vuotta kärsiä hänen sairautensa takia aivan turhaan, ja olin jo kaiken energiani valuttanut hänen hoivaamiseensa. Varonut sanomisiani, tekemisiäni jne, en edes välillä uskaltanut nauraa omassa kotonani, koska toiselle olisi voinut tulla siitä paha mieli, kun minulla on hauskaa ja hänellä ei.
Lopputulos: autoin häntä pitkälti vaikean ajan yli tekemällä kaiken mahdollisen. Jäin itse yksin oman sairauteni kanssa ja jouduin vielä yksin kestämään keskenmenon ja kaiken muun mahdollisen mielipahan. Sen verran näin kuitenkin, että olin auttanut häntä oman terveyteni kustannuksella liian pitkään, päivä päivältä eron jälkeen minulla on mennyt aina vain paremmin ja paremmin.
Ja te väitätte, että naiset eivät pysy miehensä rinnalla kun miehellä on vaikeaa. Paskapuhetta ainakin minun kohdalla!!!
Minulle taas naisena kävi niin että mies ei pysynyt rinnalla kun oli vaikeaa. Hän sanoi haluavansa jonkun jota voi ihailla. Vaikka olin hänen elämän ja unelmien nainen. Toisin kävin kun sairastuin. Silti. En katkeroidu, sillä heikkous ei ole minussa vaan hänessä. Nyt olen parantunut ja haluan löytää ihmisen joka rakastaa myös niissä vastamäissä:)
Todella ikävää että ei ymmärtänyt. Mutta masennus on sellainen tila että sitä ei ihan kaikki kykene tajuamaan. Olen itse sairastanut keskivaikean masennuksen. Diagnoosi olisi varmaankin ollut vakava depressio jos olisin ruksannut itselleni pisteet kotiin syömisen ja painon muutosten suhteen, mutta koska harrastan kilpaurheilua, se kohta paperista pysyi muuttumattomana. Kaikki muut olikin sitten persiillään. Uskon, että jos en olisi apua hakenut, en olisi enää elossa. Vaikea sitä on kenenkään tajuta. Eihän sitä tajua itsekään. Maailmankuva on niin vääristynyt. Keho on täysin sekaisin. Itseinho on valtava, menneisyys on pelkkää epäonnistumisten sarjaa, tulevaisuus...no, sitä ei ole. Se että pääsisi pois täältä, on hiljainen mutta painostava toive. Ei sitä voi ymmärtää ihminen joka ei ole kokenut samoja juttuja. Hienoa että sulla menee hyvin nykyään. Mulla myös. :) Yksin olen, mutta se on ihan ok.
pitäshän tuo ymmärtää jos toinen joutuu kerta lääkäriin ja syö lääkkeitäkin ettei ole mistään en mä ny viitistä kysymys!
Rinnalla kulkeminen vaatii tavikselta TODELLA paljon. Sitä ei monikaan ymmärrä, kuinka paljon läheisen sairaus syö sitä joka joutuu hoivaamaan. Tavallisestihan nuo sairastuvat lopulta itsekin. Vain ammattiauttajalla on riittävät resurssit hoitaa vaikeasti masentunutta ihmistä.
Juuri niin. Ja sellainenkin juttu on, että helposti sille kumppanille juuri on helpoin olla kaikista vittumaisin ja vaikein. Niinhän se on ilman mitään masennustakin, että helpompi kumppanin kanssa riidellä kun muiden kanssa vieraskoreus, tai mikä tahansa onkaan, estää. Masentunut saattaa vähän tsempata muille tutuille, mutta kumppanille ei.
Olen itse sairastanut masennuksen, olin silloin tosin sinkku. Kokemusta on kumppanin masennuksestakin, ja kyllä se on sydäntä särkevää ainakn minulle. En varmasti ymmärtäisi asiaa nin hyvin jos en itse olisi kokenut samaa. Mutta kyllä siinä ulkopuolisen apua tarvitaan tai helposti molemmat menee alas yhdessä.
Sairastuin keskivaikeaan masennukseen muutama vuosi sitten ja silloinen poikaystävä jätti tylysti sanomalla ettei hän enää rakasta koska en ole oma itseni. No en ollutkaan, olin sairas. Mutta ei se ole mikään syy jättää, vai onko?
Kun selvisin masennuksesta, kyseinen jätkä alkoikin hinkumaan takaisin yhteen ja annoinkin vielä mahdollisuuden. Mutta yritys loppui lyhyeen koska olin itse jo päässyt hänestä yli.
Mutta jos ihan oikeasti toista rakastaa niin tekee kaikkensa auttaakseen paranemisessa, vaikka se raskasta onkin.
Tuskinpa tuossa mistään ymmärtämisestä ole kyse. Varmasti ymmärtää, että toinen on sairas.
Tiesitkö, että masennus on tarttuva sairaus?
Kun sairastut, kumppanille jää hoidettavaksi kaikki sinunkin hommasi. Sairastuneesta ei ole mihinkään, hän on vain taakka pidemmän päälle, etenkin jollei ymmärrä hakeutua kunnolliseen terapiaan nappien popsimisen lisäksi. Silti sinä olet sitä mieltä, että vaimosi olisi pitänyt sinua jaksaa? Minä en varmasti katselisi sinua edes terveenä, niin itsekkäältä kuulostat valituksinesi. Jos kävit terapiassa, sinulle kai opetettiin miten asioihin tulisi suhtautua? Et ainakaan ole mitään oppinut. Toisia syyttelemällä sairastut uudestaan, sillä vastuu itsestäsi on täysin sinulla. Katkeralla on huono elämä.
Tähän on kyllä pakko vastata. Ei kannata yleistää yhden kokemuksen perusteella, uskoisin itse paremminkin että jos tuntee tarpeeksi ja haluaa tarpeeksi olla yhdessä, selvitä YHDESSÄ kaikesta mitä vastaan tulee, niin suhde hyvinkin kestää toisen masentumisen. Meillä kävi niin päin, että mieheke masentui, meni sekaisin tunteistaan, alkoi epäilemään omia halujaan ja ajoi minut pois. Raskastan tuota ihmistä edelleen, mutta hän kun ei koe tuntevansa tarpeeksi, niin ei halua nähdäkään. Totta kai jo lääkkeetkin vaikuttaa tunnetiloihin, vie niinsanotusti reunat pois, ja masentuneena on muutenkin vaikea tunnistaa omia tunteitaan jos niitä edes kokee. Kokemuksella tiedän. Olisin halunnu olla tämän tukena, mutta kun ajaa pois, niin minkäs voin. Eli ihan päinvastoin meillä meni.
Vai naiset ne taas on sellaisia paskoja! ;D
Meillä mies ihastui minun iloisuuteeni ja avoimeen luonteeseeni kun itse oli hiljainen mörrikkä!
No aluksi se ei haitannnut, kun itse olin niin positiivinen luonne, että pölisin kahdenkin edestä.
Vuosia meni ja iloisuuten alkoi kadota. Mies muuttui ihan mykäksi ja minä masennuin.
Yritin puhua, että tukisi minua ja puhuisi, mutta hiljaisuus vaan jatkui.
Jouduin hakemaan masennuslääkkeet ja muutuin ihan hiljaiseksi sohvaperunaksi.
Mies nosti kytkintä. Katosi vain tavaroineen yhtenä päivänä.
Onneksi oli kuitenkin ystävät! Heidän avullaan piristyin ja muutin pikkuhiljaa entiseksi itsekseni ja elämänhalu palasi. Nyt on kaikki hyvin ja rinnallani on puheliaampi positiivisempi mies, joka muistaa halata ja kysyä välillä, miten voin?
Ironista tässä on se, että masennukseni johtui tästä tuppisuu miehestä, joka imi elämänhaluni pois!
Mies tuli kerran vastaamme ostoskeskuksessa. Raju puistatus kävi läpi ruumiini ja painauduin nykyistä miestäni vasten todella lujaa. Nyt osaan arvostaa ihanaa elämääni!
Otin elämääni oikein negatiivisesti ajattelevan miehen ja masennuin sen MIEHEN takia!
Mies käänsi kaikki positiiviset ajatteluni toisinpäin ja masennushan siitä tuli.
Lääkäri käski harkitsemaan, kannattaako tuollaisen ihmisen kanssa jatkaa ja ei tosiaan kannattanut!
Helpottunut olin, kun ukko häipyi kasseineen.
Puistattaa todella ajatellakkin naama nurinpäin kulkevaa äijän röhnäkettä! Hrrrrr...
Jossain tällä palstalla luin aiemmin että mies oli sairastunut fyysisesti eikä henkisesti. Tätä puoliso sitten tilitti täällä kun ei sitä eikä tätä ja tekisi mieli lähteä ja tottakai nainen naisen puolia pitää ja kommentit olivatkin luokkaa "jätä se" "löydät kyllä terveemmän" "lähde" jne jne että se on sama millä tavalla sairastut olet silloin viallinen yhtäkuin hylkiö tavaraa. Rakkaus ja välittäminen on todella äärinmäisen harvassa suhteessa läsnä nykyään.
Kuinkas miehet toimivat siinä tilanteessa, kun vaimo sairastuu? Tiedätkö jonkun miehen, joka ei olisi nostanut kytkintä jä lähtenyt lipettiin, vaan jäänyt vaimonsa tueksi? Minä en tiedä. Näitä lipettiin lähtijöitä kylläkin useita.
satun tietämään kaksikin miestä jotka ovat ja rakastavat sairaan vaimonsa vierellä ja tukena. Ja sairas tarkoittaa oikeastikin apua tarvitsevaa puolisoa. Tuota raskasta hommaa ja rakkautta osaa todellakin arvostaa!!
Kyllä se kuule on parempi silloin toisen lähteä, jos huomaa sairastuvansa itsekkin toisen velloessa vain itsesäälissään..
Omakin elämä perkele elettävänä!
Masennus on sairaus, mutta pitäisi nyt herranen aika itsekkin yrittää sieltä suosta ylös, eikä esittää marttyyria jatkuvasti!
Ylös, ulos ja lenkille! Siinä se oikea lääkitys masennukseen, eikä jatkuva ininä!!
Kun meillä isäntä sängyn pohjalle asettui "masentumaan", potkin sen ulos parin kuukauden jälkeen ja sanoin, että takaisin ei ole tulemista, ennen kuin ryhdistäytyy!
Kaksi tuntia meni ja oven takana oli nöyrä mies!
Pakotin lenkkeilemään ja huolehtimaan kunnostaan ja perheen elatuksesta höpötyksien sijaan ja parantunut on!
Masentuneen puolisona on kauheaa olla. Itse kestin sitä viisi vuotta rinnalla, mutta minä olin kaiken lisäksi vielä se, joka lopulta jätettiin. Parisuhde vääristyy, koska vain toinen on vastuussa kaikesta, mutta ei saa itselleen mitään. Yritin kyllä parhaani jaksaa ja odottaa sitä parempaa päivää. Ehkä sellainen tulikin, mutta silloin ilon kohde en enää ollut minä. Olin itse kadonnut toisen masennuksen alle ja menettänyt oman elämäni. Minä olen todella hyvä ja uskollinen puoliso (nainen), mutta en suostu enää ikinä tuollaiseen parisuhteessani.
eikä tarvitsekkaan!
Tavatessani ensimmäisen niistä miehistä joiden kanssa parisuhde kesti useampia vuosia en itse ollut masentunut, mutta mies oli jo ajat sitten diagnosoitu. Kun itselleni alkoi kertyä sellaisia helvetin kivoja kokemuksia kuten burn out, häiriköivä naapuri, lähiomaisen kuolema jne. olin lopulta niin sippi etten jaksanut enää yhtään mitään ja kaikkein vähiten moniongelmaista miestä. Erosimme. Jonkin ajan päästä tapasin miehen jonka kanssa lopulta olin yli vuosikymmenen yhdessä, olin ollut masentunut juuri ennen tapaamista, mutta en ollut siinä vaiheessa kun tutustuimme.
Vanhat asiat kuitenkin kai painoivat edelleen niskassa ja uusiakin tuli, ei vähiten sen vuoksi että tämä mies oli päästään sen verran viallinen että tapasi saada raivokohtauksia tuon tuostakin. Suhteen alkuvuodet sai elää jatkuvassa jännitystilassa (mikä oli toki tuttua jo lapsuudenkodistakin missä vallitsi jännittynyt ilmapiiri juopon isän vuoksi, vaikkei hän väkivaltainen ollutkaan). Masennuin useampaan kertaan suhteen varrella, ja sitten lopulta miehellekin tuli burn out ja diagnosoitiin keskivaikea masennus. Kun hän alkoi syödä lääkkeitä masennukseensa, hänen luonteensa muuttui kokonaan toisenlaiseksi, raivoaminen väheni huomattavasti. Mutta sitten kun vihdoin ja viimein elämämme oli tasaantunut, hän kärsimättömänä ihmisenä kai kyllästyi siihen tasaisuuteen ja laittoi akan vaihtoon, eli sain mennä.
Nyt olen alustavasti yrittänyt tutustua yhteen mieheen, mutta kumpikin on tällä hetkellä masentunut ja kokoajan on sellaista rasittavaa eestaas soutamista ja huopaamista että kannattaako edes tavata kun on niin apea olo eikä ole hyvää seuraa. Ajattelin sitä ensin itse, ja sitten olikin mies ajatellut omalla tahollaan ja ilmoitti ettei tavata. Olin imuroinut ja valmistautunut henkisesti siihen että tavattaisiin ja suhde kenties etenisi vakavammalle tasolle, mutta nyt tuntuu kuin olisin tullut täysin tyrmätyksi. En tiedä olenko vapaa vai en, "saanko" katsella muita vai en, kun hän jätti ilmaan roikkumaan idean että katsottaisiin asiaa myöhemmin vuoden varrella.
Kannattaako kahden masentuneen edes yrittää mennä yksiin? Olen niin helvetin väsynyt tällaiseen vuoristorataan että kokoajan on epävarma olo. Omista tunteista, toisen tunteista, kaikesta. On tosi paha mieli kun ajattelee että tämäkin mies pitäisi sitten siirtää sivuun ja yrittää mennä eteenpäin, mutta en kertakaikkiaan jaksaisi olla "roikotettavanakaan" eli saa arvuutella että tuleeko tästä jotain vai ei. Tätä on tässä muutama viikko ihmetelty, mitä jos koko elämä olisi tällaista jos yritämme suhdetta?
sairastuin masennukseen. Sain lääkityksen, jonka avulla pysyin toimintakykyisenä koko ajan, mutta sivuvaikutuksena tuli haluttomuus ja melkein 10 kg painoa (52 kg -> 60 kg). Mies alkoi vihjailla painosta, seksiä olisi kyllä halunnut mutta muiden ei olisi halunnut tietävän, että olemme pari. Kun en enää jaksanut yksipuolista seksiä (en itse saanut orgasmia) niin palasi exänsä luo.
Koska masennus on herkästi uusiutuva sairaus, olen pitänyt parempana pysyä yksin. En halua enää toista hylätyksi tulemisen kokemusta.