Haluaisin kuulla, miten ja minkälaisessa aikataulussa erosta pääsee takaisin elämään ilman tuskaa ja ahdistusta. Haluaisin kuulla niin jätetyn kuin jättäjänkin kertomuksia. Luulen, että niistä olisi apua omaan selviytymiseen, koska tällä hetkellä tuntuu että tämä pahaolo ei tule ikinä loppumaan ja mielessäni on jopa käynyt että saisimmeko suhteen kuitenkin vielä toimimaan, vaikka tiedän tasan tarkkaan että omalta osaltani tunteet ovat hiipuneet ja rakastan häntä enää vain todella hyvänä ystävänä. Vai voiko toiseen rakastua uudelleen?
Tuskaa lisää myös syyllisyys siitä, kun näkee minkälaisen tuskan on aiheuttanut toiselle, joka rakastaa vielä minua. Voiko toista mitenkään auttaa surussaan vai onko se jätettävä hänen kavereidensa/sukunsa tehtäväksi?
Tiedän että jokaisen ero on omanlaisensa ja jokainen toipuu omaan tahtiin, mutta silti minusta olisi lohduttavaa kuulla minkälaisten vaiheiden jälkeen elämä saattaisi vielä jokupäivä hymyillä.
Tuskaa lisää myös syyllisyys siitä, kun näkee minkälaisen tuskan on aiheuttanut toiselle, joka rakastaa vielä minua. Voiko toista mitenkään auttaa surussaan vai onko se jätettävä hänen kavereidensa/sukunsa tehtäväksi?
Tiedän että jokaisen ero on omanlaisensa ja jokainen toipuu omaan tahtiin, mutta silti minusta olisi lohduttavaa kuulla minkälaisten vaiheiden jälkeen elämä saattaisi vielä jokupäivä hymyillä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kaiketi toisen voi rakastua uudelleen, mutta se vaati yritystä sinultakin. Jos toinen osapuoli ei ole ollut esim. kovin romanttinen ja se on tappanut romanttisen rakkauden, niin silloin toki täytyy antaa toisellekin kehitysehdotuksia. Ne hän kyllä toteuttaa, jos kerran sinua rakastaa. Esimerkiksi pieni tauko voisi auttaa. En toisaalta ymmärrä, miksi sinulla on paha olo, jos tunteesi häntä kohtaan ovat niin selvät? Siis jos lasketaan pois syyllisyydentunto. Tuo kuulostaa siltä, kuin sinulla olisi kuitenkin "oikeita" tunteita häntä kohtaan. Itse koin erossani, että olimme enemmänkin kämppiksiä ja (valitettavasti?) en kokenut pahaa oloa erosta. Tiesin silti, mikä on oikea toimintatapa ja autoin toista parhaani mukaan.
Surussa auttaminen on kaksipiippuinen juttu. Omassa erossani autoin toista, koska itse en ole niin ilkeä (mieheksi), että olisin jättänyt toisen miettimään asioita täysi yksin. Pahinta on jäädä yksin kysymyksien kanssa ja joihin ainoana maailmassa vastauksen voi antaa vain se toinen. Mielestäni reilu ero on pitää sisällään ruumiinavauksen, jossa toista vaivaaviin kysymyksiin vastataan rehellisesti. Kun tämä on läpikäyty, niin erovaihe voi aidosti alkaa ja saattaa kestää hyvin lyhyen aikaakin. Olen vierestä seurannut millaisia vuosikausia kestäviä vaikutuksia saattaa läpikäymätön "mystinen" ero aiheuttaa. Mielestäni sittemmin olisi parempi pitää vaikkapa parin viikon-kuukauden tauko ja jos sen jälkeen tuntuu, että voitte jatkaa ystävinä, niin miksei. On mieletöntä lopettaa ihmissuhde, jos parisuhde ei toimi.
En tiedä miksi ihmiset luulevat, että rakkaus on off tai on -tila. Toisen rakstamiseen tarvitaan tuota mystistä rakastamisen tunnetta, mutta myös omaa halua sitoutua toiseen, niin hyvinä kuin pahoina hetkinä. Ei ole olemassa mitään mystistä voimaa jossa nyt rakastan sinua ja nyt taas en. >> Kakki on tahdosta kiinni.
Noo. Itse olin päättänyt rakastaa Exää, vaikka joskus aikoinaan olin jättämässä häntä. Nuorena hän tuntui vaan niin tylsältä. Keskustelimme rakkaudesta ja sitoutumisesta ja päätimme olla yhdessä toisiamme tukien. Mielestäni vuosien aikana suhteemme toimi hyvin, olimme ihmiset jotka luotimme toisiimme, jaoimme ilot ja surut. Meillä oli keskenämme todella hyvä olla.
Exä ei ollut mikään Don Juan -tyyppi, eikä mitenkään kauheasti naisten mieleen. Sitten eräänä päivänä (varmaan ensimmäisen kerran) Exän elämässä hänen eteensä tuli syöjätär >> Hämähäkkinainen, joka iski Exän. Tällä Syöjättärellä mies ja 2 lasta, hän pommitti Exää tekstiviestein ja meileitse (aluksi Exä kertoi niistä). Lopulta Exä rakstaui tähän naiseen.
Exällä ei ollut mitään muuta tavoitetetta, kuin päästä minusta eroon tavalla tai toisella. Nukuin yöt lukitussa huoneessa, koska jotenkin irrationaalisesti pelkäsin henkeni puolesta. Käsittääkseni tuossa vaiheessa Exä ja Hämähäkkinainen eivät olleet ihan täysissä sielun voimissa. Pelkäsin heitä.
Ja niin yli 20 vuoden suhde loppui, pakkasin tavarani ja hyvästelin rakentamamme talon, omenapuut, marjapensaat ym... Tiesin, että vanha elämä ei koskaan enää palaa.
Olin sairas tuskasta ja ahdistuksesta. Exä oli luvannut auttaa minua käytännön asioissa, mutta se oli hänelle erittäin hankalaa. N. kuukauden vedätyksen jälkeen katkasin välit häneen kokonaan. Olin niin rikki ja ahdistunut. Mielestäni en ollut tehnyt mitään niin väärää, että minut voidaan vain heittää syrjään.
Hämähäkkinainen ei koskaan muuttanut Exän luokse. Hämähäkkinainen oli ilmeisesti kateellinen minulle ja oli testannut vain omaa vetovoimaansa ja vienyt mieheni. Heidän suhteensa loppui. Jäljellä oli vain raunioita ja tuskaa.
Silloin kuin oloni oli pahimmillaan 2 kuukauden kuluttua erosta, tapasin elämäni miehen. Se oli elämäni onnellisin sattuma. 2 viikon seurustelun jälkeen muutimme yhteen. Otimme molemmat riskin, mutta se kannatti.
Kun kaikki oli tapahtunut hyvin nopeasti, alkoi Exä katumaan tekosiaan, mutta silloin oli jo myöhäistä, minulla oli jo uusi elämä. Se juna oli jo mennyt.
Exällä ei ollut sitä naikkosta eikä minua. Lopulta omien sanojensa mukaan pilattuaan kaiken Exä yritti itsemurhaa siinä onnistumatta.
Nyt, kun näistä tapahtumista on jo aikaa ja niitä voi jo tarkkailla välimatkan päästä, eniten minua askarruttaa tuo Hämähäkkinainen. Mikä saa ihmisen tahallaan tuhoamaan toisten elämän? Miksi hänen piti viedä mieheni ja siten pelata minut ulos ja kun homma oli hoidettu jättää Exäni? Miten joku voi leikkiä toisten tunteilla ja elämällä? Olisin vielä jotenkin ymmärtänyt, jos Hämähäkkinainen olisi rakastunut oikeasti Exään.... Ja he olisivat eläneet elämänsä onnellisina loppun asti.
Miksi haluat jättää hänet? Onko Sinulla toinen? Vai oletko itse tuo Hämähäkkinainen?
No, en ainakaan tunnistanut itsestäni Hämähäkkinaista. Kun aloimme reilu neljä vuotta sitten seurustelemaan mies ei seurustellut kenenkään kanssa enkä ole ihminen joka haluaisi vain kokeilla viehätysvoimaansa toisiin miehiin.
Yksi syy mistä olen alkanut epäillä tunteiteni hiipumista on se, että seksi meillä ei suju alkunkaan minun takiani, koska en tunne intohimoa miestäni kohtaan tai joskus harvoin kuin tunnen niin jossain vaiheessa tulee olo että seksi ei tunnu hyvälle ja se konkreettisesti sattuukin. Tätä on ollut viimeiset pari vuotta. Läheisyyttä muuten meillä kyllä on eikä se tunnu pahalta, päin vastoin.
Ei minulla myöskään toista miestä ole, mutta huomaan itsestäni että katselen välillä muita miehiä ja mietin voisiko elämä olla toisenlaista ja intohimoisempaa jonkun toisen kanssa. Vanhat nuoruuden ihastukseni ovat myös alkaneet kummitella mielessäni.
Jos olisimme eläkkeellä oleva vanha pariskunta elämämme olisi mitä loistavinta, koska arki sujuu hyvin. Haluaisin kuitenkin että minulla olisi tunne, että tuon miehen kanssa haluan elää loppuelämäni. Nyt en sitä pysty sanomaan. Välillä ahdistaa kun ystäväni menevät naimisiin, ostavat taloja, saavat lapsia, mutta minä vain kulutan aikaani miettimällä onko suhteeni tyydyttävä vai ei.
Tuohon seksiasiaan ja intohimoon vastaisin niin, että kyllä jokaisessa suhteessa tulee tuo eteen. Silloin on vain kaksi vaihtoehtoa, joko erota ja etsiä uusi ja sitten taas erota ja etsiä uusi. Näissä uusissakin suhteissa tulee varmasti ongelmia eteen, ehkä vain toisenlaisia. Olisiko mahdollista, että menisitte terapiaan tai vastaavaan, jotta tuo asia saataisiin kuntoon? Voi olla ettei se auta, mutta olisitte ainakin kokeilleet. Auttaisiko tuo yllä mainitsemani romantiikka? Vähän flirttiä tai jos koittaisit miettiä miehen hyviä puolia? Voisiko miestä yrittää "kouluttaa"? Ehkä jotain parinvaihtoa, vaikka vähän radikaalilta se kuulostaakin?
Ongelma on nimittäin siinä, että jos pelkän alkuhuuman varaan laskee suhteen, niin loppu tulee pian. Ongelmana voi olla tietysti jokin oma traumakin, joka aiheuttaa tuollaista suhtautumista seksiin ja haluamiseen. Tietysti jos mies on lihonut ja rapakunnossa, niin voi olla ettei fyysinen kiinnostus ole enää kovin suurta. Ongelmallisia juttuja nämä kuitenkin ovat. Hienoa silti kuulla, että edes arki on loistavaa, se on paljon se. Jos arki ei suju ja on muuten himoittava mies (renttu tms.), niin lopputulos on huono joka tapauksessa. Hän lienee siis ns. aviomiestyyppiä, jonka kanssa asiat menisivät tasaisesti ja varmasti loppuun saakka.
Kysymys on siis arvovalinnoista, mitä haluat elämältä? Haluatko yhteisen kodin, lapsen/lapsia, avioliiton ja tietynlaista kumppanuutta, jolle leimallista on mahdollisesti jokin yhteinen unelma/suunnitelma? Vai lyhyitä intohimosuhteita perä perään vailla varmuutta yllä mainituista asioista? Ehkä ongelma on teidän välisessä kommunikaatiossa ja mahdollisesti ette kehu toisianne tai arvosta toisianne riittävästi. Kuulostat myös hiukan siltä, kuin et olisi kokenut tarpeeksi seurustelusuhteita ja siksi mietit tällaisia. Onko kyseessä ensimmäinen oikea suhteesi? Näkisin, että intohimo vaati hiukan työtä, siinä missä rakkauskin. Ennen kaikkea oman seksuaalisen (fyysisen ja henkisen) terveyden ylläpitämistä. Kehuuko hän muuten sinua naisena? Puhun kokemuksen rintaäänellä, koska edellisessä suhteessani en nähnyt vaivaa asioiden eteen ja suhde kuivui. Uudessa suhteessani olen päättänyt tehdä toisin ja yritystä on vielä vuosien jälkeenkin.
juu, kyseessa on ensimmäinen näin pitkä suhde ja tavoitteenani olisi sellaisessa elää. En todellakaan kaipaa seikkailuja eri miesten kanssa (sitä olen tehnyt nuorempana ihan riittävästi).
Suurin ongelma meillä on juuri kommunikointi. Kummallekkin negatiivisten tunteiden ilmaiseminen on vaikeaa, mutta vielä enemmän se on miehelleni. Sitten kun niistä kuitenkin yrittämme puhua (minun aloitteestani) puhuminen menee yleensä riitelyksi. Riitely menee ihmeelliseksi vänkäämiseksi eikä johda mihinkään. Mies juo paljon pahaan oloonsa, yleensä sitten sammuu tai kaverit taluttavat kotiin kun ei itse enää pääse. Kun tästä huomautan niin siitähän syntyy taas riita. Toisaalta mies on kyllä vähentänyt juomistaan ja sanonut että haluaisi sen lopettaa kokonaan, mutta näin ei ole vielä käynyt. Tosin nyt kun olen kertonut haluavani erota, hän on luvannut ihan tosissaan parantaa elintapojaan. Minun on vaikea uskoa tätä, mutta toisaalta jos hän tällä kertaa olisikin tosissaan..
Seksiin yritimme aluksi löytää keinoja miten miellyttää toista paremmin, mutta yleensä kun yritin sanoa mistä pidän ja hän ei heti onnistunut, hän turhautui ja minäkin jossain vaiheessa. Eikä hän itse kovin aktiivisesti lähtenyt etsimään apuja seksielämän piristämiseen, vaikka itse yritin ainakin jonkin verran. Kun yritin kysyä mitä hänen mielestään voitaisiin tehdä seksielämän parantamiseksi, hän ei osannut sanoa mitään. Ilmaisin kyllä mielestäni itseäni ihan ystävälliseen sävyyn enkä ole häntä asiassa mitenkään haukkunut eikä hän minua. Toisaalta en välttämättä ole osannut sanoa hänelle tarpeeksi selkeästi mikä tuntuu hyvältä, koska en osaa kovin hyvin sanallisesti sitä kertoa. Olen ehdottanut myös että yritettäisiin vaikka aluksi muuten hyväillä toista ilman paineita seksistä, miehelle tämä kävi, mutta käytännössä olemme vain joitakin kertoja näin tehneet näiden parin vuoden aikana.
Mies on ehkä enemmän tyyppiä "kaikki hoituu itsestään" ja hän välttelee vaikeita asioita. Yleensä tiedän vasta sitten kun hän alkaa juomaan että hänellä on paha olla. Silloinkaan hän ei puhu mitään pahasta olostaan, vaan asia tulee esille vasta sitten jos ja yleensä kun olen suuttunut hänen sammumisestaan. Mies on sanonut, että on kanssani ollessaan oppinut puhumaan paremmin olostaan.
Mies kyllä haluaa puheissaan oppia kommunikoimaan vielä paremmin, muuttamaan elintapaansa ym. mutta käytännössä ei tapahdu mitään. Miten kauan voi vain odottaa että suhde alkaisi paranemaan yrityksistä huolimatta? vaikea sitä on yksinkään suhdetta hoitaa..
Mä erosin 13.v. suhteesta kun elämä oli vain "sisko ja veli" suhde.ero päätös oli mun.Mies usko sen vasta kun sanoin että nyt jo asunto valmiina ja eropaperit vailla sun allekirjotusta.
Silloin hänkin antoi mulle aikaa ja puhuimme suhteen loppuun.Hän alkoi heti etsiä uutta naista ja vähän ihmettelin mutta tuo toinen nainen vei hänen aikkaa kun muutimme pois ja hän sai muuta mietittävää ...
Erosimme kaikin puolin sovussa ja mä itkin kun tunsin hänen suruaansa vaikka itsellä "helpottunut" olo.
Lapset ei kärsineet erosta kun olimme sovussa ja tapasivat paljon isää.
Hän alkoi heti tapailla tuota uutta naista ja reilu vuosi niin muutti hänen luo.Itse uuden löysin vasta 3.v. päästä.Nyt hän onnellisesti suhteessa uuden kanssa ja minä muutin suhteeseen jossa ei tunteita lainkaan...taas eroamassa olen.hänen kävi hyvin mun ei.
Vieläkin suren eroamme, silti en muuttaisi hänen kanssaan yhteen, kun ne tunteet kuolee ne kuolee, jäljelle jää vain ystävyys tai viha.Meillä ystävyys, kun hänen uusikin valmis oleen mun kanssa ystävä..tai no tuttu!En halua heitä ystävikseni ja ehkä he ei mua mutta tuttuja ollaan lasten takia tekemisissä ja en vihaa ex.sääni eikä hän mua , se sisko ja veli suhde loppu kun hän muutti naisen luo joka mielestäni oikein!
Hänellä kuuluu olla uusi elämä ja tulevaisuus uuden perheen kanssa, muistoja on hyviltä ja huonoilta ajoilta, itse en voi katsella valokuvia kun alkaa itkettää..ehkä sitten ei niin olisi jos mullakin olisi uusi hyvä suhde jossa rakastaisin jotka kuta ja hän mua.Nyt ei niin ole kun uusi osoittautui narsistiksi jolla ei tunneelämää ole vain pelkkä hyöty minkä saa multa, kotihoidettu, ruoka valmis, pyykit pesty ja elämänsisältöä muutakin kuin viikonlopun kännit ja arjen työ.
Hei Itkusilmä,
Sun teksti oli kuin mun kirjoittama... jokainen sana... tiedän mitä tunnet...
On hirveetä jättää toinen, nähdä toisen surevan eikä pystyä tekemään asialle mitään. Koska yhteenjääminenkään ei tekisi hänestä onnellista, jos ei kerran tunne samoin kuin hän.
Tsemppiä sullekin!
Minkäikäinen sä oot?
Erosta 3 vuotta, suhde 17 vuotta.
Mies oli alkoholisti, menimme nuorena yhteen. En ollut edes tuolloin hirvittävän rakastunut. Seurusteluaikana kärsin juomisesta, sekä myös epäilin humalapettämisiä. Seksi hiipui pois kokonaan. Sisarellisia tunteita, vain enää lopussa oli, ainakin omalta puoleltani. Erota olin yrittänyt lukuisia kertoja, mies sai aina ylipuhuttua jäämään. Lopulta mies jäi kiinni pettämisestä ja sain voimaa erota. Muutin salaa pois, enkä antanut miehelle mahdollisuutta puhua ympäri, en suostunut tapaamaan. Kun olisin nähnyt toisen itkevän ja musertuvan, olisin saattanut antaa periksi. Tuntui ihan hirveältä olla “kylmä” ja jättää toinen kun toinen rukoili henkensä hädässä minua palaamaan. Mies oli ihan kuoleman partaalla. Pysyin jämptinä, ja kuuntelin jonkin verran miestä puhelimessa, mutta tein selvän eron, enää emme olleet yhdessä, enkä halunnut lohduttaa miestä loputtomasti, kerroin aina vain että seurustelumme ei enää toiminut, näin on parasta jne. En alkanut olemaan liikaa miehen kanssa tekemisissä. Mies toivoi että palaisin.
Mutta mutta, minä luulen että olimme vain tottuneet olemaan yhdessä, emme enää rakastaneet toisiamme niin kuin pitäisi. Olimme läheiset niin kuin perheenjäsenet ovat. Kyllähän esim. vanhemmillekin tekee kipeää kun lapset jättävät kodin. Minusta meilläkin oli vain tuollaista “erotuskaa”. Itse koin eron todella raskaana ja surullisena myös, mutta samalla ihanana helpotuksena, siitä olin vuosikaudet haaveillut. Nautin omasta vapaudestani. Ei tarvinnut enää pelätä humalaista. Olin samalla onnellinen ja toisina päivinä itkin silmäni päästä. Myös muutto toiseen paikkaan oli raskas, ja ylipäätään elämänmuutos. Myös mies huomasi aika pian että ero oli hyvä homma, ja hän syöksyikin heti uuteen suhteeseen. Luulen että mies on tuohon naiseen rakastuneempi kuin minuun aikoinaan, ja luulen että hän näinä päivinä on kiitollinen ratkaisustani. Olisimme todella onnettomia jos olisimme jääneet yhteen. Tosin miehen uusikin suhde kärsii miehen juomisesta, ja ehkä he menivät yhteen liian aikaisin. Mutta täytyy sanoa, he sopivat yhteen kuin nakutettu. Silloin kun tapaa sen oikean, niin ei pidä jäädä miettimään että onko tämä nyt sopiva hetki. Voi nimittäin olla että sellaista ei enää tule vastaan.
Mies oli siis myös alkoholisti. Hänellä saattoi olla myös riippuvuussuhde minuun, ja myös minä olen läheisriippuvainen. Sinun, aloittaja, kannattaa miettiä jaksatko seurustella miehen kanssa joka juo ongelmiinne ja juo jopa itsensä sammuksiin. Voin sanoa ilman ennustajankykyjä että miehesi juominen tulee lisääntymään vuosien myötä ja yhteytenne katoaa sen vuoksi entisestään. Minulle exäni vannoi kautta kiven ja kannon useita satoja, satoja, satoja kertoja krapulassa että olen paljon tärkeämpi hänelle kuin alkoholi ja että hän VARMASTI jättää alkoholin. Arvaapa kestikö tuo lupaus vielä seuraavana perjantaina. Vuosien myös puolet viikosta meni juomiseen ja puolet krapulaan. Varsinkin kun olin eroamassa, tuolloin mies lupasi ja vannoi ihan tosissaan ja sydämen pohjastaan että lopettaa juomisen. Kyllä lopetti, neljäksi päiväksi. Alkoholi vääristää suhteen kuin suhteen ja silloin on väärin syyttää naista joka haluaa erota. Kuulostaa siltä että saat odotella tappiin asti että mies oikeasti on valmis muuttumaan. Meilläkin miehellä juominen oli ratkaisu ongelmiin ja sitten krapulassa kaduttiin. Oikeastaan mies puhui vain krapulassa, oli silloin kiinnostunut parantamaan suhdettamme, mutta heti seuraavana päivänä hän oli etäinen ja kuin mitään ei olisi puhuttukaan. Keskustelut päättyivät usein riitaan jo lopputulokseen että minussa on jotain psyykkisesti sairasta.
Itse olen hieman jäänyt jumiin. En ole tavannut uutta miestä ja tunnen oloni välillä todella masentuneeksi ja yksinäiseksi. Onneksi on hyviä ystäviä, vaikkakin suuri osa heistä eri paikkakunnalla kuin itse. Siltikin olen onnellinen edelleen erosta.
Itse olen sitä mieltä, että syyllisyys on väärä syy jäädä suhteeseen. Minulla on myös se kanta, että kun eropäätös on tehty, niin on turha jäädä pitkittämään eroa liialla yhteydenpidolla. Napanuora poikki vaan. En voi ymmärtää niitä jotka tekevät eroa vuosikausia ja keskustelevat ja keskustelevat ja keskustelevat pääsemättä puusta pitkälle. Kyllähän se ero kirpaisee, mutta itseäni satutti enemmän vuosikausien pitäisikö erota -tunne. Se vie myös hirveästi energiaa esim. työltä, opiskelulta ja naisen kohdalla myös aikaa biologisesta kellosta. Syyllisyys ja sisarellinen kiintymys ei ole mielestäni hyvä syy päättää jatkaa suhdetta. Se ei riitä. Tarvitaan sitä rakkautta.
Myös minulle seksi tuossa suhteessa oli vastenmielistä. Nyt ymmärrän että vastenmielinen seksi on tehnyt naiseudelleni tosi hallaa. Seksiin ei pitäisi joutua jos ei sitä itse palavasti halua. Se on mielestäni ihan hyvä syy lopettaa suhde. Erityisen nöyryyttävää oli kun mies oli ollut ryyppyreissuillaan muutamia päiviä putkeen teillä tietämättömillä ja tuli haisevana ja krapulaisena kotiin ja minun piti tyydyttää hänet. Ties missä oli luuhannut ja ties kenen naisten kanssa. Kyllä siinä omat seksihalut tyrehtyy. Vuosikausien vastenmielisestä seksistä minulle on jäänyt jotain vikaan. Mietin että uskallanko enää ikinä päästää ketään miestä lähelleni. En ole ollut miehen lähellä vuosikausiin. Kävin juuri papassa ja tulin pois itkien. Se sattui.
Toisaalta mistä sen tietää sitten että uuden mahdollisen suhteen seksi toimisi iät ja ajat. Tiedän kyllä suhteita joissa seksi toimii kymmenien vuosien jälkeenkin. Myös itse haikailin seurusteluaikoina nuoruuden ihastusten perään. Nyt kun olen sinkku, niin nyt en haluaisi olla nuoruudenrakkauteni kanssa. Nuoruuden ihastukset voivat kasvaa mielessä epätodellisiksi ihanteiksi, varsinkin jos kituu huonossa suhteessa niin romanttinen mielikuvitus alkaa laukata.
Minulla pahimpaan erotuskaan meni vuosi. Se ei ollut rakkaudellista riutumista vaan elämänmuutoksen tuskaa ja surua tavallaan perheenhajoamisen johdosta. Jonkin ajan kuluttua kun näin, että mies ei enää yritä puhua minua ympäri, löysimme toverillisen yhteyden. Pyysimme anteeksi toisiltamme, ja annoimme anteeksi. Nyt meillä ei ole tarvetta paljon pitää yhteyttä, mutta välimme on niin hyvät että voin esimerkiksi pyytää apua exältäni ja hänen kumppaniltaan jos tulee joku hätä. Olen kiitollinen siitä että en menettänyt exääni ystävänä. Mutta toisaalta minulla ei ole tarve olla mikään sydänystäväkään hänen kanssaan.
Voimia kaikille eroaville. Muistan kuinka itsekin olin eroamassa ja luin täältä palstalta muiden “selviytymistarinoita” ja näin kuinka toiset olivat helpottuneita eron jälkeen ja mietin että onnistuisiko minulla itselläni ero ja selviytyisinkö minäkin.
hyvä kun itse erosin juuri tuollaisesta suhteesta,vaikka se kesti aika lyhyen ajan.
Aavistin,että ei tule muuttumaan,vaikka joka maanantai lupasi lopettaa juomisen,ja todellakin alkoi haista,ei tehnyt mieli mennä lähelle.
Erosta selviää ja aina löytyy uusi mahdollisuus parempaan.
meni 1kk selvitä erosta. Itse olin jätetty. Olimme kuitenkin olleet seurustelusuhteessa 1v7kk,kihloissa 1v7kk,avoliitossa 1v6kk ja olimme suunnitelleet häitä(2012). Ero tuli minulle yllätyksenä. Olen kuitenkin miettinyt edelleenkin asioita,joita on jäänyt vaivaamaan minua,mutta en ole koskaan saanut vastauksia niihin. Olin ex-mieheni nykyisen vaimon kanssa väliessä melkein 1-vuoden verran,mutta katkaisin välit,koska hän puhui koko ajan exästäni,enkä kestänyt sitä enää. Erosta on nyt kohta 2-vuotta aikaa. Olen jo uudessa parisuhteessa.