Olen 17-vuotias tyttö, jolla on elämässä ollut jos jonkinlaista ongelmaa ja surua yms. Toki ei todellakaan samanlaisia siinä mieles, mitä joillain muilla on ollut. Seurustelen nykyään sanoisinko minulle täydellisyyttä hipovan miehen kanssa; kerrankin löytänyt ihmisen joka ymmärtää huumoriani ja hyväksyy minut omana itsenäni, rakastaa ja hän on ihminen, jonka kanssa pystyn puhumaan kaikesta. Meille ei ole kummemmin riitojakaan tullut ainakaan vielä 4kk aikana.
Viimeaikoina olen ihmetellyt että miksi olen onneton, vaikka rakastanki poikaystävääni. Olen pohtinut monia asioita ja huomannut etten löydä kunnon syytä, minusta tuntuu ettei se poikaystävästäni johdu kuitenkaan. Kuitenkin koen usein etten ole tarpeeksi hyvä pakkaus poikaystävälleni, huono itsetuntoko minulla sitten onkin? N.½ vuotta sitten ensimmäinen seurustelusuhteeni loppui, sitä ennemmin minulla oli onnettomia rakkauksia ja koulukiusaamista takana. Tämäkö voisi olla syy huonoon itsetuntoon.
Suurin ongelmani on että pelkään menettäväni poikaystäväni. Edellisessä seurustelusuhteessani menetin neitsyyteni ja kadun sitä pahoin, siksi kai koen alemmuudentunnetta. Emme ole poikaystäväni kanssa kuitenkaan edenneet vielä yhdyntään. Olemme jo suunnitelleet poikaystäväni kanssa tulevaisuutta ja hän on jopa halunnut puhua lapsista, omasta kodista ja häämatkasta yms. Hän on siis vallan rakastunut. Pelkään kuitenkin usein että jos teen jotain väärin, hän jättää minut yms. Sanoin poikaystävälleni eräänä päivänä että en halua koskaan menettää häntä, josta hän kuitenkin meni vaitonaiseksi ja vastasi vain "ja mä haluan olla sun kans". Tämä vastaus juonsi alkuperänsä edeltävästä keskustelusta samaisena iltana.
Kaikin puolin asiani ovat loistavasti, koska olen löytänyt elämäni onnen, mutta kun vielä saisi tietää että miksi olen silti onneton...
Viimeaikoina olen ihmetellyt että miksi olen onneton, vaikka rakastanki poikaystävääni. Olen pohtinut monia asioita ja huomannut etten löydä kunnon syytä, minusta tuntuu ettei se poikaystävästäni johdu kuitenkaan. Kuitenkin koen usein etten ole tarpeeksi hyvä pakkaus poikaystävälleni, huono itsetuntoko minulla sitten onkin? N.½ vuotta sitten ensimmäinen seurustelusuhteeni loppui, sitä ennemmin minulla oli onnettomia rakkauksia ja koulukiusaamista takana. Tämäkö voisi olla syy huonoon itsetuntoon.
Suurin ongelmani on että pelkään menettäväni poikaystäväni. Edellisessä seurustelusuhteessani menetin neitsyyteni ja kadun sitä pahoin, siksi kai koen alemmuudentunnetta. Emme ole poikaystäväni kanssa kuitenkaan edenneet vielä yhdyntään. Olemme jo suunnitelleet poikaystäväni kanssa tulevaisuutta ja hän on jopa halunnut puhua lapsista, omasta kodista ja häämatkasta yms. Hän on siis vallan rakastunut. Pelkään kuitenkin usein että jos teen jotain väärin, hän jättää minut yms. Sanoin poikaystävälleni eräänä päivänä että en halua koskaan menettää häntä, josta hän kuitenkin meni vaitonaiseksi ja vastasi vain "ja mä haluan olla sun kans". Tämä vastaus juonsi alkuperänsä edeltävästä keskustelusta samaisena iltana.
Kaikin puolin asiani ovat loistavasti, koska olen löytänyt elämäni onnen, mutta kun vielä saisi tietää että miksi olen silti onneton...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Alkaa nousta pintaan lapsuutesi ja varhaisnuoruutesi tunnemuistoja ja asioita, nyt kun asiasi ovat seesteisen onnellisella tolalla. Älä siitä pelästy, yritä käsitellä mieleen nousevia asioita yksi kerrallaan joko itseksesi tai jonkun hyvän ystävän tai luotettavan aikuisen kanssa. Posttraumaattinen stressireaktio voi olla selitys joillekin tuntemuksillesi, riippuen miten rankkaa on ollut. Luota siihen, että asiat järjestyvät, ja että saat tarvittaessa apua ajatustesi suhteen, jos siltä tuntuu. Ikäsi puolesta ilmeisesti pääsisit vielä neuvolapsykologinkin puheille (ilmaiseksi). Onko kotioloissasi ollut jotakin vaikeaa myös?
Kaikenlaista on sattunut, mutta kotiolot ovat olleet mitä parhaimmat, vaikkakin äidin liika huolenpito on välillä ottanut päähän ja lujaakin. Olen vain huomannut aina että jos mulla rupee meneen hyvin ni jotenki aina saan itteni surulliseksi ajettua tavalla tai toisella. Jotenkin tullu olo etten ole sen onnen arvoinen mitä minulle on suotu. Olen nykyään paljon sisäänpäinkääntyneempi kuin ennemmin ja en tiedä oikein kenen kanssa puhua asioista. En asu enää kotona koska opiskelen toisella paikkakunnalla ja se tekee tähän asiaan vielä oman osansa kaikkea. Välillä kyllä tullut itslle sellainen teoria että onnen iskiessä tulen surulliseksi jotta voisin saada huomiota. Olen nimittäin ihminen joka vaatii huomiota osakseen ainakin poikaystävältä. Tarkoitan hyvällä tavalla, mutten tyyliin esitä luokas ja oo aina suuna päänä. Päinvastoin oon kuitenmkin aika ujokin.
kannattaisi porista ammattiauttajan kanssa, sinulla on itsetunto kateissa ja se pitäisi löytyä..
ja kyllä se löytyykin!
Erilaiset tunteet kuuluu elämään, niin ilot kuin surutkin. Nykyään me vain helposi nimetään niitä masennukseksi, maanisdepressiivisuudeksi jne ja pistetään pari pilleriä suuhun jotta olo on taas parempi. On vaan unohdettu, että silloin suurin osa ihmisistä ei opi koskaan käsittelemään 'negatiivisia' tunteita (miks niitä muuten kutsutaan negatiivisiksi? Eihän surussa oikeasti sinällään ole mitään negatiivista). Mun neuvo olis että anna tunteiden tulla ja mennä. Älä vello tietyssä tunteessa eli jos surettaa/masntaa tms anna tunteen tulla mutta hetken päästä etsi taas positiivisia asioita elämästäsi. Ja tietysti jos lähipiiristä löytyisi joku (mieluiten aikuinen, jolla on hiukan enemmän kokemusta ja perspektiiviä) jonka kanssa voisi puhua tunteistaan, sekin olisi hyvä.