Olemme uusioperhe, joka on hajoamassa niin ikävää kuin se kaikkien kannalta onkin.
Tutustuimme helmikuussa vuonna 2003, jolloin vastasin ilmoitukseen netissä.
Tunsimme yhteenkuuluvaisuutta jo ennen kuin tapasimmekaan ja kaikki vain voimistui tavattuamme. Hän sai minut hullaantumaan sokeasti kauniilla viesteillään päivittäin. Rakastuimme toisiimme palavasti ja usein hän sanoi minulle, että hän on ikuisesti onnellinen kun löysi minut.
Me olemme molemmat täydellisesti tunneihmisiä, minä ehkä enemmän, sillä elän vahvasti toisen tunnetiloissa mukana. Sain häneltä sellaista hellyyttä ja rakkautta, jota en ole aikaisemmin kokenut. Hänen kosketuksensa tunnen joka solullani, nimitinkin usein hänen käsiään Magic handiksi, niin voimakkaita tuntemuksia hänen kätensä saavat aikaan. Usein alkuaikoina sanoin hänelle, että älä totuta minua tällaiseen hellyyteen ja kauniisiin viestiisi, sillä kun ne loppuvat niin olen hukassa. Nauroimme usein sille, että ensihuuman mentyä ohitse kaikki muuttuu ja kuinka rakkaus tekee sokeaksi.
Viime keväättä odottelimme onnellisina varsinkin kun hän osti vaunun, jossa sitten voisimme irrottautua arjesta. Nautimme tästä onnestamme ja tulevaisuus tuntui ihanalta, kun oli oma kulta, jonka kanssa saa viettää kesäiltoja ja tehdä yhdessä kaikenlaista muutakin mukavaa.
Olimme silloin molemmat viikonloppu huoltajia, mutta pian alkoi muutosten aika. Pian mukaan tulivat ongelmia, jotka toivat elämäämme 5- vuotiaan pojan, koska hänen äitinsä sairastui. Pojan tapasin ensikerran juhannuksena, Hänen ensi kommenttinsa minulle olivat: ”en tykkää susta, olet tyhmä jne. Tunnin kuluttua olimme kuitenkin jo kaverit ja hän hyväksyi minut osana elämäänsä.
Hänellä on ollut vaikea lapsuus ja hän tarvitsi isäänsä paljon. Tuli huoltajuus kiistat ym.
Kaiken aikaa olen ollut tukena isälle, kuunnellut ja auttanut huonoina aikoina löytämään positiivisia juttuja elämän eteenpäin viemiseksi. Poikaa olen rakastanut kuin omiani lapsiani, ja hän on sanonut muutaman kerran haluavansa olla minun poikani.
Tämä kaikki tietenkin on muuttanut meidän suhdettamme, ensin on pojan tarpeet huomioitava ja sitten tulee vasta meidän aikuisten aika. Siitä sitten alkoivatkin ongelmamme, kun totesin että minä en enää saa kaipaamaani huomiota. Asioista keskusteltiin useasti tai oikeammin viestiteltiin, koska hän on aika hiljainen eikä juurikaan halua puhua ongelmista. Siinä on yksi suhteemme kompastuskivi, liian vähäinen kommunikointi. Minä kuitenkin aina ajattelin, että varmaan kaikki korjaantuu kun huoltajuuskiista on ohitse, onneksi hänen edukseen. Toisin kuitenkin kävi, jotenkin välillä tuntuu, että minua käytettiinkin hyväksi ja minä olin vain sitä varten että varmistin kunnollisen perhe-elämän, jotta poika määrätään isälle. En tiedä en haluaisi näin uskoa hänestä joka on minulle no 1.
Olemme asuneet 8 kk:tta yhdessä ja nyt olemme ajautuneet pahaan kriisiin. Minulla on 13- vuotias poika joka on luonamme joka toinen viikonloppu. Lapset pitävät toisistaan, joskin välillä heille tulee taisteluita, joka minun mielestäni on aivan normaalia ja silloin tarvitaan aikuinen rauhoittamaan tilanne. Suurimmaksi osaksi he leikkivät hyvin yhdessä, rakentelevat leegoilla, tai leikkivät sota-ukoilla ja milloin milläkin. Miehenikin aluksi ihmetteli, kuinka poikani viitsii leikkiä ns. lasten leikkiä, mutta oli kuitenkin tyytyväinen, koska saimme välillä antaa aikaa toisillemme. Itse olen tyytyväinen lapseni ”lapsellisuuteen”, koska hän voisi olla paljon pahempikin ikäisekseen. Hän on kuitenkin vielä kiltti poika, eikä ole kärsinyt vanhempiensa erosta, joka tapahtui 3 vuotta sitten.
No pikkuhiljaa alkoi mieheni huomautella poikani tavoista, kuinka hänen ruokailutapansa ovat hirveätä katsottavaa, kuinka hänen poikansa oppii pojaltani kaikenlaisia huonoja tapoja, ja matkii sitten häntä, mm. automatkoilla pitää olla lukemista mukana jne.
Poikani kuulemma viettää aikaansa vain pelaillen, tv:tä tuijotellen ja syöden. Mihinkään ei voi koskaan lähteä, kun alkaa marina turvavöistä ja kuinka kauan kestää, kun ollaan perillä jne.
Vaunullekaan ei voi mennä, kun toinen alkaa marista, että ei täällä ole mitään tekemistä jne. Onhan se kyllä tosi että on vaikea keksiä yhteisiä juttuja kun ikäero lapsilla on 8 vuotta. Hyvinhän tuo viimekesäkin kuitenkin meni, vaikka välillä poikia sai rauhoitella. He ovat kuin sisarukset eli heillä on viha-rakkaus suhde. Minusta heidän käyttäytymien on täysin normaalia keppi taisteluineen. Samoin kuin heidän tahallinen toisensa kiusaaminen.
Olen kokenut ja nähnyt saman, sillä vanhin poikani on 24 vuotias ja heillä oli aivan samanlaisia taisteluita kuin näillä. Miehelläni ei ole muita lapsia ja hän oli jo 38 –vuotias kun hänen poikansa syntyi. Joten hänellä ei ole kokemusta perhe-elämästä, jossa on useampia lapsia.
Koskaan hän ei juttele pojalleni mitään, eikä löydä hänestä mitään hyvää sanottavaa. Jos jotain hänelle sanoo, niin se on aina jotain moitetta. Hänen poikansa on nyt jo fiksumpi kuin minun poikani on koskaan ollutkaan. Jos hänen poikansa käyttäytyy huonosti tarhassa maanantaina niin se on minun poikani syy, koska villiys jää kuulemma päälle poikani täällä ollessa. Kaikki keppi jutut ovat minun poikani opettamia jne.
Kaiken vapaa-aikansa hän antaa nykyisin pojalleen, eli kun tullaan töistä niin leikitään yhdessä, katsellaan lastenohjelmia tai mennään pihalle tai pyöräilemään. Toisin sanoen minulle jää aikaa iltaisin vain 1h ja se aika istutaan hiljaa ja katsellaan telkkaria. Pahemmin ei keskustella mistään.
Kun ilmoitin, että kaipaan läheisyyttäsi ja haluaisin myös jonkinlaista huomiota niin hänen kommenttinsa olivat seuraavat.
Olen päättänyt niin, että lapset erotetaan, eli lapsiviikonloput vietetään erillään ja syksyllä sitten mennään ristiin. Hänestä lapsi viikonloput ovat kamalia, ja hänen poikansa oppii pojaltani vain huonoja tapoja. Miten hän selittää pojalleen kun toinen saa tehdä jotain juttuja ja toinen ei jne…
Sanallakaan hän ei vastannut kysymykseeni missä on sitten meidän yhteinen aika, sillä kaikki illatkin kuuluvat jo nyt pojalle.
Kun kysyin, mitäs jos poikani tulee syksyllä minulle (sillä hänen isänsä on luultavasti vakavasti sairas, jopa niin että poikani menettää isänsä) Hän vastasi: Se olisi karmeaa.
Se oli kamalinta mitä olen ikinä kuullut, en voinut todeta muuta kuin okey minä alan sitten etsimään asuntoa, sillä en voi jatkaa elämistä miehen kanssa, joka ajattelee noin pojastani, joka on kuitenkin minulle rakas. Totesin vain että tässäkö on kiitos kaikesta tuesta, jonka olet minulta saanut vaikeina aikoina, ja otin poikasi avosylin vastaan, kun hänen äitinsä mielenterveys ongelmat alkoivat. Meidän elämämme muuttui silloin täysin, ei ollut vain kahta aikuista vaan mukaan tuli myös lapsi, jota rakastan kuin omaani.
Kysymys kuuluukin, miten saan omat tunteeni loppumaan, sillä kaikesta huolimatta rakastan tuota miestä mahdottoman paljon, vaikkakin poikani on hänelle kuin ilmaa.
Olemme olleet kuin paita ja peppu, teemme kaiken yhdessä, ja illat kyyhötämme sohvalle toisiamme silitellen ja nukkumaan käymme käsi kädessä. Tänäänkin hän lähti aamulla hymyillen kyläilemään vaikka näki kyyneleeni ja illaksi menivät poikansa kanssa vaunulle, minä poikani jäimme kotiin. Olen kuin hukassa, kaupassa käynti oli tuskaa, kyyneleet valuivat silmistäni, sillä sielläkin kävimme usein yhdessä käsi kädessä. Poikani kysyttyä, että miksi emme menneet mukaan, täyttyivät silmäni kyyneleistä, koska enhän voinut sanoa hänelle, että mieheni ei pidä susta, koska hänen poikansa oppii vain sulta huonoja tapoja. Päivä mennyt täysin pilalle olen vain itkeskellyt, ja poikani saanut olla enimmäkseen yksin.
On niin paha olo ja ahistaa, sillä kaikesta huolimatta kaipaan miestäni ja hänen läheisyyttään ja kosketustaan etten jaksa oikein mitään.
Kommentoikaa mitä miltä olette, onko poikani vain huono malli omine murrosikäisen juttuineen hänen pojalleen, vai onko se rikkaus, joka tuo elämäämme muutakin kuin vain sen, että hänen poikansa on aina kaiken keskipiste?
Tutustuimme helmikuussa vuonna 2003, jolloin vastasin ilmoitukseen netissä.
Tunsimme yhteenkuuluvaisuutta jo ennen kuin tapasimmekaan ja kaikki vain voimistui tavattuamme. Hän sai minut hullaantumaan sokeasti kauniilla viesteillään päivittäin. Rakastuimme toisiimme palavasti ja usein hän sanoi minulle, että hän on ikuisesti onnellinen kun löysi minut.
Me olemme molemmat täydellisesti tunneihmisiä, minä ehkä enemmän, sillä elän vahvasti toisen tunnetiloissa mukana. Sain häneltä sellaista hellyyttä ja rakkautta, jota en ole aikaisemmin kokenut. Hänen kosketuksensa tunnen joka solullani, nimitinkin usein hänen käsiään Magic handiksi, niin voimakkaita tuntemuksia hänen kätensä saavat aikaan. Usein alkuaikoina sanoin hänelle, että älä totuta minua tällaiseen hellyyteen ja kauniisiin viestiisi, sillä kun ne loppuvat niin olen hukassa. Nauroimme usein sille, että ensihuuman mentyä ohitse kaikki muuttuu ja kuinka rakkaus tekee sokeaksi.
Viime keväättä odottelimme onnellisina varsinkin kun hän osti vaunun, jossa sitten voisimme irrottautua arjesta. Nautimme tästä onnestamme ja tulevaisuus tuntui ihanalta, kun oli oma kulta, jonka kanssa saa viettää kesäiltoja ja tehdä yhdessä kaikenlaista muutakin mukavaa.
Olimme silloin molemmat viikonloppu huoltajia, mutta pian alkoi muutosten aika. Pian mukaan tulivat ongelmia, jotka toivat elämäämme 5- vuotiaan pojan, koska hänen äitinsä sairastui. Pojan tapasin ensikerran juhannuksena, Hänen ensi kommenttinsa minulle olivat: ”en tykkää susta, olet tyhmä jne. Tunnin kuluttua olimme kuitenkin jo kaverit ja hän hyväksyi minut osana elämäänsä.
Hänellä on ollut vaikea lapsuus ja hän tarvitsi isäänsä paljon. Tuli huoltajuus kiistat ym.
Kaiken aikaa olen ollut tukena isälle, kuunnellut ja auttanut huonoina aikoina löytämään positiivisia juttuja elämän eteenpäin viemiseksi. Poikaa olen rakastanut kuin omiani lapsiani, ja hän on sanonut muutaman kerran haluavansa olla minun poikani.
Tämä kaikki tietenkin on muuttanut meidän suhdettamme, ensin on pojan tarpeet huomioitava ja sitten tulee vasta meidän aikuisten aika. Siitä sitten alkoivatkin ongelmamme, kun totesin että minä en enää saa kaipaamaani huomiota. Asioista keskusteltiin useasti tai oikeammin viestiteltiin, koska hän on aika hiljainen eikä juurikaan halua puhua ongelmista. Siinä on yksi suhteemme kompastuskivi, liian vähäinen kommunikointi. Minä kuitenkin aina ajattelin, että varmaan kaikki korjaantuu kun huoltajuuskiista on ohitse, onneksi hänen edukseen. Toisin kuitenkin kävi, jotenkin välillä tuntuu, että minua käytettiinkin hyväksi ja minä olin vain sitä varten että varmistin kunnollisen perhe-elämän, jotta poika määrätään isälle. En tiedä en haluaisi näin uskoa hänestä joka on minulle no 1.
Olemme asuneet 8 kk:tta yhdessä ja nyt olemme ajautuneet pahaan kriisiin. Minulla on 13- vuotias poika joka on luonamme joka toinen viikonloppu. Lapset pitävät toisistaan, joskin välillä heille tulee taisteluita, joka minun mielestäni on aivan normaalia ja silloin tarvitaan aikuinen rauhoittamaan tilanne. Suurimmaksi osaksi he leikkivät hyvin yhdessä, rakentelevat leegoilla, tai leikkivät sota-ukoilla ja milloin milläkin. Miehenikin aluksi ihmetteli, kuinka poikani viitsii leikkiä ns. lasten leikkiä, mutta oli kuitenkin tyytyväinen, koska saimme välillä antaa aikaa toisillemme. Itse olen tyytyväinen lapseni ”lapsellisuuteen”, koska hän voisi olla paljon pahempikin ikäisekseen. Hän on kuitenkin vielä kiltti poika, eikä ole kärsinyt vanhempiensa erosta, joka tapahtui 3 vuotta sitten.
No pikkuhiljaa alkoi mieheni huomautella poikani tavoista, kuinka hänen ruokailutapansa ovat hirveätä katsottavaa, kuinka hänen poikansa oppii pojaltani kaikenlaisia huonoja tapoja, ja matkii sitten häntä, mm. automatkoilla pitää olla lukemista mukana jne.
Poikani kuulemma viettää aikaansa vain pelaillen, tv:tä tuijotellen ja syöden. Mihinkään ei voi koskaan lähteä, kun alkaa marina turvavöistä ja kuinka kauan kestää, kun ollaan perillä jne.
Vaunullekaan ei voi mennä, kun toinen alkaa marista, että ei täällä ole mitään tekemistä jne. Onhan se kyllä tosi että on vaikea keksiä yhteisiä juttuja kun ikäero lapsilla on 8 vuotta. Hyvinhän tuo viimekesäkin kuitenkin meni, vaikka välillä poikia sai rauhoitella. He ovat kuin sisarukset eli heillä on viha-rakkaus suhde. Minusta heidän käyttäytymien on täysin normaalia keppi taisteluineen. Samoin kuin heidän tahallinen toisensa kiusaaminen.
Olen kokenut ja nähnyt saman, sillä vanhin poikani on 24 vuotias ja heillä oli aivan samanlaisia taisteluita kuin näillä. Miehelläni ei ole muita lapsia ja hän oli jo 38 –vuotias kun hänen poikansa syntyi. Joten hänellä ei ole kokemusta perhe-elämästä, jossa on useampia lapsia.
Koskaan hän ei juttele pojalleni mitään, eikä löydä hänestä mitään hyvää sanottavaa. Jos jotain hänelle sanoo, niin se on aina jotain moitetta. Hänen poikansa on nyt jo fiksumpi kuin minun poikani on koskaan ollutkaan. Jos hänen poikansa käyttäytyy huonosti tarhassa maanantaina niin se on minun poikani syy, koska villiys jää kuulemma päälle poikani täällä ollessa. Kaikki keppi jutut ovat minun poikani opettamia jne.
Kaiken vapaa-aikansa hän antaa nykyisin pojalleen, eli kun tullaan töistä niin leikitään yhdessä, katsellaan lastenohjelmia tai mennään pihalle tai pyöräilemään. Toisin sanoen minulle jää aikaa iltaisin vain 1h ja se aika istutaan hiljaa ja katsellaan telkkaria. Pahemmin ei keskustella mistään.
Kun ilmoitin, että kaipaan läheisyyttäsi ja haluaisin myös jonkinlaista huomiota niin hänen kommenttinsa olivat seuraavat.
Olen päättänyt niin, että lapset erotetaan, eli lapsiviikonloput vietetään erillään ja syksyllä sitten mennään ristiin. Hänestä lapsi viikonloput ovat kamalia, ja hänen poikansa oppii pojaltani vain huonoja tapoja. Miten hän selittää pojalleen kun toinen saa tehdä jotain juttuja ja toinen ei jne…
Sanallakaan hän ei vastannut kysymykseeni missä on sitten meidän yhteinen aika, sillä kaikki illatkin kuuluvat jo nyt pojalle.
Kun kysyin, mitäs jos poikani tulee syksyllä minulle (sillä hänen isänsä on luultavasti vakavasti sairas, jopa niin että poikani menettää isänsä) Hän vastasi: Se olisi karmeaa.
Se oli kamalinta mitä olen ikinä kuullut, en voinut todeta muuta kuin okey minä alan sitten etsimään asuntoa, sillä en voi jatkaa elämistä miehen kanssa, joka ajattelee noin pojastani, joka on kuitenkin minulle rakas. Totesin vain että tässäkö on kiitos kaikesta tuesta, jonka olet minulta saanut vaikeina aikoina, ja otin poikasi avosylin vastaan, kun hänen äitinsä mielenterveys ongelmat alkoivat. Meidän elämämme muuttui silloin täysin, ei ollut vain kahta aikuista vaan mukaan tuli myös lapsi, jota rakastan kuin omaani.
Kysymys kuuluukin, miten saan omat tunteeni loppumaan, sillä kaikesta huolimatta rakastan tuota miestä mahdottoman paljon, vaikkakin poikani on hänelle kuin ilmaa.
Olemme olleet kuin paita ja peppu, teemme kaiken yhdessä, ja illat kyyhötämme sohvalle toisiamme silitellen ja nukkumaan käymme käsi kädessä. Tänäänkin hän lähti aamulla hymyillen kyläilemään vaikka näki kyyneleeni ja illaksi menivät poikansa kanssa vaunulle, minä poikani jäimme kotiin. Olen kuin hukassa, kaupassa käynti oli tuskaa, kyyneleet valuivat silmistäni, sillä sielläkin kävimme usein yhdessä käsi kädessä. Poikani kysyttyä, että miksi emme menneet mukaan, täyttyivät silmäni kyyneleistä, koska enhän voinut sanoa hänelle, että mieheni ei pidä susta, koska hänen poikansa oppii vain sulta huonoja tapoja. Päivä mennyt täysin pilalle olen vain itkeskellyt, ja poikani saanut olla enimmäkseen yksin.
On niin paha olo ja ahistaa, sillä kaikesta huolimatta kaipaan miestäni ja hänen läheisyyttään ja kosketustaan etten jaksa oikein mitään.
Kommentoikaa mitä miltä olette, onko poikani vain huono malli omine murrosikäisen juttuineen hänen pojalleen, vai onko se rikkaus, joka tuo elämäämme muutakin kuin vain sen, että hänen poikansa on aina kaiken keskipiste?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Vaikeaa kysymys. Mietin pitkään että olenko oikea ihminen vastaamaan näihin kysymyksiin, mutta uusioelämässä pitäisi olla kyseessä vanhemmat, jotka rakastavat molempien lapsia ja yhdistävät puuttuvat ominaisuudet.
Asetat itsesi liian hallitsevaan rooliin. minusta sinu pitäisi huomioida oma lapsesi. Jos häntä ei arvosteta tässä liitossa, sinun tulisi asettaa hänet etusijalle ja lopettaa tämä suhde.
Mitä muut ovat mieltä?
Elelen itse uusioperheessä ja nuo lapsiin liityvät ongelmat on varmaan aika tavallisia uusioperheessä. Onhan siitä sanontakin omat lapset ja toisten kakarat...
En tiedä mitä tilastot sanoo uusioperheiden koossapysymisestä, mutta luulen että ero-
prosentti on suurempi kuin ei-uusioperheissä.
Uusioperhe kun vaatii ihmiseltä enemmän kuin tavallinen perhe, jossa lapset on yhteisiä.
Se vaatii paljon enemmän sopeutumista, joustamista, sopimista, järjestelyjä, kykyä keskustella ja ymmärtää toista. Sun oma käytös on minusta hyvinkin ok, vaikutat ihmiseltä jolla on sydän paikallaan ja järkeä. Miehelläsi olisi kyllä parantamisen varaa. Jos kommunikointi ei onnistu, eikä miehesi tajua ihan oikeutettuja tarpeitasi ja toiveitasi, on vaikea kuvitella, miten pääsisitte asiassa eteenpäin.
Jotenkin teidän pitäisi päästä yhteisymmärrykseen.
Ehkä heti ei kannata luovuttaakaan, voisittekohan kokeilla jonkinlaista terapiaa/keskusteluapua/neuvontaa?
Kävi teille jatkossa niin tai näin, niin toivotan sinulle voimia, jaksamista ja kaikkea hyvää.
HEI!
minä asun kanssa uusioperheessä. Minulla aiemmasta avoliitosta lapsi ja nyt yhteinen lapsi.Aiemmin kun meillä ei ollut tätä yhteistä lasta mieheni leikki ja teki tytön kanssa kaikkia. Nyt kun meillä yhteinen lapsi on suhde muuttunut siten että tämän isomman täytyisi käyttäytyä kuin isompikin lapsi olessa vasta 5 vuotias. Vaikka tämä viisi vuotias vain hakee huomiota siitä mitä pienempi saa osakseen. Minä ajattelen niin etten minä voi pitää lasta arvo järjestyksessä vaan kummatkin ovat yhtä rakkaita. Mutta minkä taakseen jättää sen eestäsä löytää. Kyllä minä olen sanonut asiasta ja toivon että se tästä helpottuu, mutta ei se ole hienoa kun tyttö sanoo että isä vain kiusaa.. ja kaiken lisäksi muut ovat huomanneet saman. Aina vika on isommassa. Mutta minä en hyväksyisi sitä ettei ole omaa aikaa ja toisen kunnioittaminen häviää. Tällöin suhteen perusta on hajoamassa eikä ole vakaa. Onko se lapsille oikein? siinä kysymys jonka voit asettaa miehellesi. Toivotan hyvää kesää ja jaksamisia minkä päätöksen sitten teetkin.
Minusta teillä on ainakin kaksi isoa ongelmaa.
Jotenkin miehet saadessaan lapsen huoltajuuden tuntevat, että heidän pitää olla täydellisiä huoltajia tai lapsi viedään pois. Pelko, ehkä perusteetonkin elää. He tekevät "kaikkensa" lapsen eteen ja silloin siinä uusi vaimo jää pienemmälle huomiolle. Tämä on ongelma, jonka kanssa sinun olisi elettävä.
Toinen isompi ongelma on miehesi suhtautuminen poikaasi. Ei tunnu aikuisen ihmisen käyttäytymiseltä. Kaikki mitä kerroit on aivan normaalia, miksi ei saisi autossa lukea, meillä ainakin otetaan puoli kirjastoa mukaan, että olisi hetken hiljaisuus ja kysymys: paljonko vielä, kuuluu joka 20km jälkeen ja vaunulla voi olla tylsää 13v:n mielestä. Tietenkin pelaa ja katsoo tv:tä, silloin ei tee mitään pahaa, eikä tule moitteita. Minusta et voi ottaa poikaasi sellaiseen kotiin, jossa häntä ei hyväksytä. Tunnut lämpimältä ja rakastettavalta ihmiseltä, voisikohan sellainen ratkaisu olla mahdollinen, että hankit oman asunnon ja jatkatte "seurustelua". 13v pärjäisi yksinkin joskus iltaisin ja voisit käydä seurustelemassa.
Voi olla, että miehesi huomaisi aika pian, mitä naisen puuttuminen kodista merkitsee tai sitten elelee tyytyväisenä lapsensa kanssa (ei kyllä tiedä vielä vaikeuksista). Nämä jutut sinulle vain mietittäväksi.
Kiitos teille kaikille vastauksistanne ja kannanotoistanne.
Onneksi tuo masentava lauantai on ohitse ja olen saanut ajatukseni koottua.
Minulla on vain sellainen paha tapa, että vain ne hyvät asiat tulevat mieleen, kun ajatellaan eroa. Avomiehessäni on kuitenkin paljon piirteitä, mitä arvostan miehessä ja rakastan häntä paljon.
Luopumienen uudesta kauniista kodista on vaikeaa ja kesän joudun taas kerran viettämään yksin.
Sillä poikani asuu toistaiseki isänsä kanssa toisella paikkakunnalla ja on näin vain muutaman viikon kesällä kanssani. Siksi onkin niin vaikea käsittää mieheni käytöstä. Poikani on luonamme pe. 19:00-su 17:00.
Niinpä tein itselleni listan, mitä suhteestamme puuttui ja aina kun tulee huono-olo, luen tuon listan ja totena, etten nyt niin kauhean onnellinen loppujen lopuksi ollutkaan.
No ei siitä sen enempää, sillä olen juuri saanut tietää, että sain asunnon jota kävin perjantaina katsomassa.
Olen tosiaankin sisäistänyt sen ajatuksen, että suhteemme ei ainakaan näin voi jatkua. Miten voin elää miehen kanssa, jolla ei lapsestani ole mitään hyvää sanottavaa. Joten luovun taistelusta yrittää saada häntä ymmärtämään asioita minun kannaltani. En moiti häntä hänen ratkaisuistaan, ehkä hän tajuaa menetyksensä suuruuden sitten kun en ole enään jakamassa arkea.
Sääli vain että hyvä suhde katkeaa aivan typerään ja lapselliseen juttuun. En koskaan pyytänyt muuta kuin enemmän kommunikointia suhteeseen ja ystävällisyyttä lastani kohtaan.
Joten toivotan teille kaikille hyvää kesänjatkoa.
Hyvään ratkaisuun olet päätynyt kun olet menossa omillesi. Lapsesi on sinulla enää muutamia vuosia. Mieti minkälaisen syydyllisyyden kanssa joutuisi elämään lopunelämää jos sulkisit osan sinua eli poikasi pois elämästäsi. Tuntuu ettei mies rakasta sinua tarpeeksi, kun ei hyväksy poikaasi sellaisena kuin hän on, tsemppiä sinulle, ansaitset parempaa ja poikasi myös, kaikkea hyvää teille!
Käy kertomassa miten sitten kävi.
Olet lämmin ihminen, toivottavasti mies tajusi muuttaa tapansa.(Ihan jo sen oman lapsensa takia, menetti hyvän "äitipuolen")
Niin on vuokra sopimukset kirjoitettu ja tulevaisuus näyttää harmaalta.
Viikonloppuna haimme vaunulta tavaramme, ja siinä tuo rakkaani hymyillen tuijotti minua vastapäätä. Hän kysyi minulta että olenko aivan varma että parinviikon päästä olet muualla. Vastasin että näinhän olen sanonut.
Siinä sitten kysyin olisinko mitään mahdollisuutta jatkaa seurustelulla, sillä olisihan meillä kuitenkin vapaat viikonloput ja voitaisiin tavata viikollakin. Hän vastasi ettei halua sellaista suhdetta, vaan hän haluaa elämänkumppanin. Se hänellä oli 1 1/2 vuoden ajan....mutta hän ei vain hyväksynyt poikani käytöksiä, jotka välillä olivat sellaisia, mistä minäkään en aina pitänyt. Kaikesta tästä huolimatta käyttäydymme kotona kuin mitään mullistavaa ei tapahtuisi tulevaisuudessa. On hellyyttä, läheisyyttä, seksiä jne. Tuskaisena kuuntelen hänen kertomuksiaan uusista verhoista ja matoista ja kalusteista, jotka hän on jo hommannut. Sydämeni vuotaa verisiä kyyneliä aamuin päivin ja illoin, kun ajattelen etten kohta ole enää hänen rinnallaan jakamassa arkea ym. Tuskaa tuotti myös se kun huomasin eräällä palstalla hänen viestinsä erääseen grillijuhlaan osallistumisesta ja kaiken lisäksi hän tarjoutui vielä hakemaan erään naisen ja hänen lapsensa. Noinko helposti miehet jatkavat eteenpäin ??? Minä tuskin jaksan edes ajatella liikkeelle lähtöa vielä pitkään aikaan, sen verran koville eroaminen kuitenkin ottaa....
miehesi asenne lapseesi oli lähinnä outo. poikasi mahdollinen muuttaminen luoksenne olisi ollut miehesi mielestä karmeaa, lapsellisen itsekästä aikuiselta mieheltä. eikä pojastasi löytänyt mitään hyvää sanottavaa, moitteita kyllä. olisiko ollut tosiaan liian vaikeata koettaa tutustua siihen pieneen poikaan, tapoja olisi monia, potkupallo, jääkiekkomatsi, ihan vaan jotakin tekemistä yhdessä, joka olisi vienyt pois tv:n viereltä, tarjonnut jotakin muuta. 13.v poika, pieni murrosikäinen vapaustaistelija. jota isänsä sairauskin varmasti painaa ja mitä pystyi tarjoamaan miehesi. ei muuta kuin moitteita. hel..tin itsekeskeistä. ja mitä sinä sait kun rakastumisen olisi kuulunut muuttua rakkaudeksi, iltaisin tunti tv:n aarellä kaksistaan, hiljaa koska miehesi ei tahtonut puhua ongelmistanne, eikä ne oikein puhumatta ratkea. vähän kuin tukkeutunut viemäri, sinnehän jää kunnes tavara lainehtii lattialla. rakastatko oikeasti sitä miestä vai olisitko rakastunut suhteeseen, joka tuntui tarjoavan enemmän kuin se mies pystyi antamaan. se mies jatkaa helposti eteenpäin, koska ilmeisesti ajattelee että "vika on aina toisissa" ei sen tarvitse miettiä sen enempää. sä mietit ja se on raskasta. tiedät kyllä varmasti että kyllä se helpottaa aikanaan. kyllä varmasti jaksat jatkaa, et voi tosissasi kaivata ko. miestä. toivon kaikkea hyvää sinulle ja pojillesi.
Ensimmäiseksi nostan sinulle hattua kun olet ollut hyvä miehesi lapselle.
halaus sinulle siitä hyvästä.
Surullista, että miehesi on typerys eikä tajua kiittää sitä niin, että on hyvä taas sinun pojallesi vaikka ei hänestä pitäisikään.
Miehesi kuuluu varmaan ihmisiin jotka tuntevat omaa verta oleviin tunnetta, mutta muut lapset ärsyttävät.
Sinun täytyisi ottaa hänet vakavaan "puhutteluun" ja sanoa, että hän on velvollinen olemaan ystävällinen lapsellesi. Hän voi olla etäällä ja sivussa vaikka, mutta asiallinen täytyy olla.
Sinun velvollisuutesi on suojella lastasi.
vasta nyt. Toivon, että sinulle kävi hyvin..