vastaavassa tilanteessa?
## Olemme olleet monta vuotta yhdessä. Taannoin mieheni vanhemmat joutuivat sairaalahoitoon. He ovat liikuntakyvyttömiä. Mies ei tee enää muuta kuin vain puhuu heidän tilastaan. Hän istuu heidän luonaan päiväkaudet sairaalassa, eikä muuta mahdu hänen elämäänsä.
Mistään harrastuksista, yhdessä tekemisistä, puhumattakaan hellyydestä ja seksistä, ei edes voi mainita. Miehen päässä on vain vanhempien surkea kohtalo, ja sitä hän alinomaa miettii ja murehtii. Mitä voisin tehdä kohentaakseni tilaamme?##
## Olemme olleet monta vuotta yhdessä. Taannoin mieheni vanhemmat joutuivat sairaalahoitoon. He ovat liikuntakyvyttömiä. Mies ei tee enää muuta kuin vain puhuu heidän tilastaan. Hän istuu heidän luonaan päiväkaudet sairaalassa, eikä muuta mahdu hänen elämäänsä.
Mistään harrastuksista, yhdessä tekemisistä, puhumattakaan hellyydestä ja seksistä, ei edes voi mainita. Miehen päässä on vain vanhempien surkea kohtalo, ja sitä hän alinomaa miettii ja murehtii. Mitä voisin tehdä kohentaakseni tilaamme?##
Vastaukset 3
Vanhimmat
rakkaistaan. On sulaa itsekkyyttä yrittää nyt väkisin saada mies pois tuosta surusta.
Hän kokee tämän niinkuin vanhemmat olisivat melkein kuolleet ja hän yrittää takertua vielä niihin rippeisiin mitkä ovat jäljellä. Hänellä on OIKUS olla surullinen ja surra surunsa rauhassa. Yritä tukea miestäsi ja pitää häntä hyvänä, itkeä ja surra hänen kanssaan, mutta myöskin lohduttaa. Ilkeilyllä teet vaan hänet entistä katkerammaksi.
Eka kommentti on ihan hyvä, sinun tulee olla epäitsekäs jonkin aikaa, tukea ja osoittaa ymmärrystä. Läheisistä ihmisistä luopuminen tekee kipeää ja ottaa aikansa selvitä siitä kaikesta, mitä aihe tuo tullessaan. Pidä kuitenkin huoli siitä, että sinulla on tarpeeksi omia asioita, että elämäsi ei pyöri vain toisen huolen ympärillä.
Ikuisiksi ajoiksi aikuinen ihminen ei voi jäädä märehtimään; luopuminen, luovuttaminen, luvan antaminen omaisille elämästä irrottamiseen, kuolema lopulta ... Ne kuuluvat elämään, tulevat ja menevät, omaansa on jatkettava niin kauan, kun lopulta on oma vuoro.
Apua ja tukea saa ja löytyy ammatti-ihmiltä, kirjallisuutta lukemalla, vertaistukiryhmistä, ihan vain avaamalla silmät (lue: mielen) vaikka siellä sairaalassa, joka on täynnään enemmän tai vähemmän samankalstaisia esimerkkejä.
En tiedä onko vanhempien tilanne lopullinen.. itse harkitsisin että kysyisin hoitavalta lääkäriltä neuvoa..
Antaisin miehelle aikaa, tukea, kuuntelevat korvat ja sylin odottamaan.. Sekin helpottaa jos vanhemmat pääsevät sairaalasta pois ja elämä alkaa sen puolesta selkiytymään..
Oma isäni halvaantui kymmeniä vuosia sitten. Mielestäni sairaala loi pelon kuolemasta. Epävarmuus, miten elämä jatkuu, mitä tapahtuu.. Vieläkin suren hänen kohtaloaan, mutta elämää on pakko jatkaa. Alkoi uusi arki ja aika.