Ollaan keski-ikäinen pariskunta, lapset murrosiässä. Liki 20 vuotta yhdessä oltu, ja ihan onnellisia. Nyt vaan sellainen juttu, että mies sairastaa ja hänellä on kroonisia kipuja. Leikkaus on luvassa joskus tulevaisuudessa, mutta ehkä vasta vuosien päässä, eikä sekään ehkä täysin auta. Hän syö päivittäin vahvoja kipulääkkeitä, ja niiden turvin jaksaa olla vielä töissä, koska perhekin on elätettävänä. Itse olen pienipalkkainen, ja myöskin töissä käyvä.
Iltaisin mies on jo niin kipeä, että ei jaksa eikä pysty tekemään oikein mitään. Kaikki kotityöt jää minulle ja lapsille. Mies on myös kaiken aikaa äreä ja huonotuulinen. Ymmärrän, että on vaikeaa olla iloinen ja aurinkoinen, kun on aina kipeä, ja lisäksi painaa huoli tulevaisuudesta.
Jossain vaan on raja, mitä minäkään sitten jaksan. Tuntuu, että perheessä on yksi huollettava lisää, kun mies ei pysty pitämään huolta edes itsestään, saati toimimaan mitään muiden hyväksi.
Seksielämä on lähes olematonta, mies on joko liian kipeä, torkkuu morfiineissaan tai sitten minä en uskalla ehdottaakaan mitään, etten saata häntä noloon tilanteeseen, kun ei kipujen vuoksi pystykään seksiin. Halut ovat tietysti nollassa, kun huomion vie ainainen jatkuva kipu.
Tällä hetkellä lääkitys on kohdallaan, mutta auttaa vain osaksi päivää. Tuntuu, että miehen luonnekin on muuttunut kipulääkkeitten takia, hän on passiivinen ja poissaoleva, kuin pää pumpulissa kaiken aikaa.
Miksi mä tätä tällä palstalla valitan? Syy on se, että jos löytyisi saman kokeneilta jotain piristäviä sanoja.
Iltaisin mies on jo niin kipeä, että ei jaksa eikä pysty tekemään oikein mitään. Kaikki kotityöt jää minulle ja lapsille. Mies on myös kaiken aikaa äreä ja huonotuulinen. Ymmärrän, että on vaikeaa olla iloinen ja aurinkoinen, kun on aina kipeä, ja lisäksi painaa huoli tulevaisuudesta.
Jossain vaan on raja, mitä minäkään sitten jaksan. Tuntuu, että perheessä on yksi huollettava lisää, kun mies ei pysty pitämään huolta edes itsestään, saati toimimaan mitään muiden hyväksi.
Seksielämä on lähes olematonta, mies on joko liian kipeä, torkkuu morfiineissaan tai sitten minä en uskalla ehdottaakaan mitään, etten saata häntä noloon tilanteeseen, kun ei kipujen vuoksi pystykään seksiin. Halut ovat tietysti nollassa, kun huomion vie ainainen jatkuva kipu.
Tällä hetkellä lääkitys on kohdallaan, mutta auttaa vain osaksi päivää. Tuntuu, että miehen luonnekin on muuttunut kipulääkkeitten takia, hän on passiivinen ja poissaoleva, kuin pää pumpulissa kaiken aikaa.
Miksi mä tätä tällä palstalla valitan? Syy on se, että jos löytyisi saman kokeneilta jotain piristäviä sanoja.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Meillä tuollaista, vaikka ei mies edes sairasta mitään muuta kuin kroonista valitusvirttä. ;D
Aina pahalla päällä, kitisee, natisee ja käy muiden hermoille!
Seksiä en edes halua ajatella tuollaisen hapannaaman kanssa enää ja sekin vähä, mitä harrastetaan, on pelkkää miehen tyydyttämistä. Itse hoitelen sitten itseni.
Sinua käy vähän sääliksi, kun et varmaan kehtaa edes puhaltaa peliä poikki, kun mies on sairas, eikä tahallaan kärttyisä...
Itselläni siinäkin helpompaa, että mietin lähtöä, kun kuopuskin lähtee parin vuoden sisällä.
Ei muuta kuin voimia ja yritä elää omaakin elämääsi, ulkoile ja nauti, vaikka miehesi ei siihen kykenisikään.
Itse olen huomannut sen parhaammaksi keinoksi, että lähden ulkoilemaan ja tekemään sitä kaikkea, mihin pystyn,tee sinäkin, ethän sinä ole se sairas.
Myötätunnollakin on rajansa!
Ymmärrän sinuakin. Tajuan, ettei ero ole aina mahdollinen eikä ensimmäisenä mielessä, vaikka vaikeuksia onkin. Kyllä lapsillekin on parempi vaihtoehto, että perhe pysyy koossa, ellei yhteiselo ole ihan jatkuvaa taistelua. Traumoja tulee varmasti siitäkin, jos lapsena täytyy joka päivä kuulla vanhempien riitelyä.
Paras ohje onkin varmaan se, että pitää oman elämänsä ja harrastuksensa, siitä saa voimaa jatkaa vaikeaakin perhe-elämää. Ja että riidellessä riitelisivät asiat eivätkä ihmiset.
Hyvä ruuansulatus ja huono muisti ovat avioelämän salaisuuksia. Huumori auttaa. Vaikeassakin tilanteessa hurtti huumori kantaa pitkälle. Eihän se silti sitä tarkoita, etteikö asioihin suhtautuisi vakavasti.
Heip!
En nyt tiedä tietty mistä on tarkkaan kyse, eikä tarvikaan, mutta että osa näistä voi mennä ihan metsään, toivottavasti osa osuu ja niistä saisi irti jotain.
Suosittelen kokeilemaan vaikka näitä tai jotain näistä, ne on kokemuksen mukaan auttaneet...
Nyt on korkea aika siis tarttua toimeen, puhelimeen ja
- kilauttaa kaverille. Elämässä on muitakin iloja, kun nysvätä kotona ja tehdä kotitöitä, tanssimaan voi lähteä ihan vaan tanssimaankin, kahvilla käydä kaverinkin kanssa ja hankkia hieman irtiottoakin, ilman että pettää. Kun mies on kipeänä, tarvitset tervettä seuraa, että jaksat.
Tarvitsen kavereita ja elämää.
- Hankkia työpaikan lääkäriltä jumppalippuja kunnon ylläpitämiseksi, siis kuntoutukseen, että ei vaan nuudu ja hyydy, vaan että saa itse omaa aktiivisuuttaan ja terveyttään ylläpidettyä... Tai voisko lasten kanssa käydä jumpassa? Oisko liikuntaseuraa, mihin sais lapset ja itsensä? (ratsastus sopii koko perheelle, joukkuelajeissa usein vanhemmat voi toimia toimitsijoina ainakin, aerobick-tyylisissä jumpissa tai pumpissa voi käydä koko perhekin...) Se auttaa, liikuntaan saa purettua fyysisiä turhautumia ja kiukkua. Se on terveellinen tapa saada ärtymys jonnekin. Ja saa muutakin tekemistä ja ajattelemista.
- Jättää se kotitöitten tekeminen vähän huolimattomaksi. Eikös se riitä, jos vähän harvemmin siivoaa? No, roskat on vietävä, mutta eiks muuten riittäs pölyjen pyyhkiminen harvemminkin? Vessan nyt voi pestä, mutta tartteeko lattioita olla hinkkaamassa koko ajan? Kun on tärkeämpiä asioita, voi jättää siivoamiset vähemmälle, ja opetella ottamaan rennommin. Ruokaakin voi ostaa joskus valmiina tai puolivalmiina, tilata vaikka pizzat kerran viikossa, kattella leffoja ja olla vaan... Pyhitä lepopäiväsi.
Ja kun laitatte ruokaa, laita jotain hieman herkkuakin: itsesikin takia, herkkuja löytyy terveellisempiäkin ja toisaalta, jos liikut enemmän, saat syödäkin enemmän. Mutta hyvä ruoka, parempi mieli, monesti toimii kyllä.
- Jos mies on kipeä, saa itsensä tyydyttää: orgasmi auttaa pää- ja lihaskipuihin!
Kyllä sä olet jo niin iso tyttö, että osaat itsellesi tuokioita järjestää ilman huonoa omaatuntoa.
- Opettele ottamaan pieniä oman hetken nautintoja, mielellään yhdessä miehen kanssa: jos teillä on sauna, tee teille turvesauna & kasvonaamiot jalkakylpyineen, saat antaa, ottaa ja hyvän mielen. Jos mies haluaa aina vaan sääliä itseään ja murjottaa, anna sen murjottaa, mutta tarjoa mahdollisuutta muuhun. Jos ei tartu, tee itsellesi: sinä tarvitse kuitenkin voimia.
- Älä kiinnity hänen tunteisiinsa. Tuntuu pahalta, kun toinen kärsii, mutta jos et tilanteelle mahda mitään, et mahda. Voit pitää huolta itsestäsi, miestä et voi pakottaa. Hän säälii itseään nyt sen aikaa kun säälii, sinun ei tarvitse suuttua, lähteä siihen mukaan, vaipua itse masennukseen, yritä muistaa olevasi erillinen ihminen, terve ja vaikka sinulta nyt vaaditaan vähän enemmän, sinä olet tosiaan terve ja sinulla ON mahdollisuuksia. Jos mies pystyy käymään töissä, hän ei ole halvaantunut, hän ei ole täysin voimaton, hän ei ole loppu: hän on kipeä kyllä, mutta ei niin kipeä. Anna hänen miettiä oma tiensä. (Ja jos hän alkaa martyyrina ensin tästä suuttumaan, että "sinä se vaan menet, vaikka minä olen kipeä", niin voit selittää miksi, voit kertoa nämä asiat ja kun tarjoat hänelle mahdollisuutta osallistua, voit myös sanoa sen...)
- Sitten jossain vaiheessa, voisitte alkaa keskustella siitä, että sairauden kanssa on pystyttävä elämään. Seksin voi vaihtaa erotiikkaankin, kivuttomia tapoja helliä, sivellä ja hyväillä on kyllä, siis molemmille: jos hän pystyy töihin, hän pystyy silittämään, olemaan lähellä, suutelemaan... Erotiikkaa on tärkeä pitää yllä, vaikkei yhdyntään pystyisikään ja siitä teidän pitäisi puhua, että te kuitenkin olette pariskunta. Orgasmiin ei tarvitse kovin rajuja otteita oikeasti kummallakaan, ei tarvitse runkata ja nussia vauhdilla, orgasmiin on myös helliä ja hitaita tapoja, niin naiselle kun miehellekin: ja ne ei satu eikä vaadi voimia.
Lisäksi, seksi helpottaa kipuja usein, siis vaikkei seksiin pystyisi kuten ennen, hyväilyt parantaa, läheisyys poistaa kipua, orgasmi nostaa kivun sietokykykä. Joten jossain vaiheessa voisitte ruveta tekemään asioita uusiksi. Voisit pikkuhiljaa alkaa syöttää tätä ja toivoa miehelle, että hän alkaisi tajuamaan hetki hetkeltä (lempeästi, lempeästi) että ei se elämä nyt vielä olekaan ohi, eikä saa olla ohi. (Tämä voisi olla teille mahdollisuuskin löytää uusi tapa harrastaa seksiä? Jaksaisiko miehesi uskoa siihen, että kipuja voisi parantaa myös voimalla muuten hyvin...)
- Toivottavasti teillä on sitten muuta läheisyyttä kuitenkin, vaikka edes päiväunet vierekkäin, että osaatte olla vielä edes vierekkäin ja sinä voit olla hellä, vaikka toinen ei nyt kovin parhaaseensa pystykään? Tai saisiko häntä ensin suostumaan siihen kuitenkin?
- Eteeriset öljyt saavat ihmeitä aikaan, niissä on piristäviä ja voimaan antavia. Suosittelen aloittamaan tuoksulyhdyllä ja parilla varmalla, tai vaikka valmiilla sekoitteella.
- Akupunktio auttaa kipuihin, se on monelle tehokasta hoitoa, kannattaa kokeilla.
- Sinulle suosittelisin aromaterapiaa.
Voisiko lasten läsnöolosta saada voimaa, voitteko pelata mitään yhdessä, tai tehdä mitään yhdessä, perhe saisi sinutkin muistamaan, miksi nyt kannattaa vielä jaksaa. Kun kyse on sairaudesta, eikä rakkauden loppumisesta. Tämä on nyt se myötä- ja vastoinkäymisten vastoinkäymisten osuus, yritä vielä, älä vielä lannistu. Yrittäkää myös jutella näistä asioita, mitä voisitte tehdä.
Voimia sinulle, toivottavasti näistä saat jotain ideoita, yritä jaksaa! Kyllä se koittaa vielä se kauniskin päivä, ihan varmasti! Voimaa, halaus!
Hyvä vastaus.
Lisäisin vielä sen, että miehellä taitaa olla joku pettymys/katkeruusvitutus päällä. Hänen pitäisi ymmärtää että hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin oppia elämään tämän asian kanssa. Se on ihan omasta valinnasta kiinni, että elääkö loppuelämänsä jatkuva vitutus hatussa, karkoittaen läheiset, vai hyväksyykö tilanteensa ja yrittää parhaansa mukaan nauttia niistä elämän hyvistä puolista.
Omalla miesystävällä on kroonisia kipuja. Kun tapasin hänet hän kävi jollain kipupsykologilla. Itse sanoi että kyseinen psykologi ei ollut kovin erikoinen, mutta ainakin asia laittoi minut ymmärtämään hänen tilannetta paremmin. En nimittäin ollut ikinä edes kuullut mistään kipupsykologeista. Jo se fakta, että hän siellä kävi, sai minut tajuamaan että krooninen kipu on todellakin jotain mikä tarvitsee asian läpi käymistä päässä. On niin helppo tulla kärttyisäksi ja kiukutella muille ja sääliä itseään.
Mun mies on onneksi tajunnut asian, on sanonut ettei halua olla mulle äreä koska hänellä on kipuja, eikä halua jäädä sängyn pohjalle makaamaan ja säälimään itseään. Hänellä tämä juttu alkoi jo pari vuotta ennen kuin tapasin hänet, joten olihan hänellä ollut aikaa ajatella asiaa. Seksielämä meilläkin kärsii jonkun verran, itse haluaisin useammin mutta hän ei aina pysty. Tämä on sellainen juttu joka vituttaa molempia, mutta eipä siinä itku auta. Asia on niinkuin on, enkä tuon takia häntä jättäisi.
Mutta siis luulen että asian ja vaihtoehtojen mietiskely ja juttelu auttaa asiaan. Vaihtoehdoilla tarkoitan sitä että pohtii miten voisi asennoitua omaan tilanteeseen (molemmat), miten sitä voisi parantaa, miten tämän keskellä parhaiten osaisi ottaa sen toisen huomioon. Miettisi että kannattaako lähteä sille tielle että käpertyy omaan nurkkaan ja on vihainen, vai olisiko parempi olla ymmärtävä sekä omaa että toisen tilannetta kohtaan. Jutella voi paitsi toistensa, myös ystävän kanssa. Tietenkin voi harkita psykologiakin, mutta kannattaa ainakin aloittaa sillä että puhuu läheiselle ihmiselle ja kertoo miltä tuntuu ja mitä ajattelee. Siitä se lähtee se asian ajatuksissa järjestely.
Suurin ongelma taitaa tosiaan ollaa se, että miehen oma asenne sairauteen on vihaa, katkeruutta ja kyllästymistä. Voin hyvin ymmärtää, kun iän puolesta pitäisi olla mies parhaimmillaan, mutta sitten fyysiset seikat estää aika monta asiaa. Ja tajuan senkin, että mun ei pitäisi mennä liikaa mukaan hänen tunteisiinsa, voin olla myötätuntoinen sortumatta silti itsekin sääliin ja surkeuteen.
Seksissä suurin ongelma ei ole "saamattomuus", koska fyysisen tyydytyksen kyllä saa omin toiminkin aikaan, vaan se, että sairauden vuoksi jää läheisyys ja hellyyskin unohduksiin. Mahdotonta häntä on saada houkuteltua halailuun ja suuteluunkaan, vaikka teknisesti se oilisi mahdollista, kun huomioin vie kaiken aikaa fyysinen oireilu. Häntä ei vaan huvita, mieluummin makoilee ja torkkuu.
Kunto on sellainen, että kovalla sinnillä pystyy toistaiseksi töihinsä, aikoo olla töissä niin kauan kuin vaan voi, on pakkokin taloudellisen tilanteen vuoksi, ja toisaalta pitäähän se yllä jonkinlaista normaalielämää kuitenkin, vaikka monesta jutusta joutuukin luopumaan.
Epäilen, että mielialaan vaikuttavat myös voimakkaat lääkkeet, tuntuu että hän ei ole oikein oma itsensä muutenkaan. Olen yrittänyt patistaa lääkäriin juttelemaan tuntemuksistaan, kyselemään voisiko vaikka lääkitystä muuttaa, ja toisaalta mielestäni hänellä on niin vakavia alakulon merkkejä, että jonkin tyyppisestä masennuksestakin lie jo kyse. Mutta eihän miehiä lääkäriin saa, mieluummin kärsii vain itsekseen.
Lisäksi mä koen rasittavana sen, että kaikki koti- ja perheasiat kaatuvat mun niskoilleni, koska mies ei jaksa innostua henkisesti mistään, eikä fyysisesti pysty juuri mihinkään.
Joo, tiedän, että omaishoitajina toimivilla on usein hoidettavanaan paljon vaikeampia tapauksia ja todella rankkaa on se työ, mutta ei se tee mun osaani ollenkaan helpommaksi, jos jollain muulla on vielä rankempaa.
omia harrastuksia olen yrittänyt ylläpitää ihan sen takia, että mun oma elämäkin ei käpristyisi liikaa miehen sairastelun ympärille, ja toisaalta nyt lapsetkin on jo niin isoja, että heistä on toisaalta apua kotona, toisaalta heitä ei enää tarvitse jatkuvasti vahtia kuten pieniä, mutta omat murheensa on koulu- ja murkkuikäistenkin kanssa. Heidänkin asioitaan joudun selvittelemään enimmäkseen yksikseni, koska mies ei jaksa ottaa kantaa ja kiinnostua lasten aikaansaannoksista kuin hyvin pintapuolisesti.
Lisäksi mua mietityttää, millaisen kuvan isästä lapset saavat, kun tämä vaan ärjyy ja murjottaa. On vaikea itsekin nähdä sen murjotuksen taa, että siellä on kuitenkin sama ihana ihminen, jonka kanssa aikoinaan menin naimisiin.
Eromista, rakastajan hankkimista tai muuta mieheni hylkäämistä en toki ole ajatellutkaan, eihän ole hänen oma vikansa, että sairastui. Haluan olla kuitenkin tukena, ja ylläpitää niin normaalia arkielämää kuin vaan mahdollista. Nyt vaan tuntuu, että sairaudesta on tullut peikko, joka on aina läsnä, eikä siitä pääse hetkeksikään eroon.
Hyviä neuvoja ja ohjeita on tullut, kiitos niistä! Toki nämä asiat tajuaa itsekin, mutta paremmin ne menee perille, kun toinen ne kertoo. Yritä jatkaa omaa elämää niin normaalisti kuin pystyn ja perheen kanssa tehdään yhdessä sellaisia asioita, mitkä meiltä porukalla luonnistuu. ratsastus ja turvekylvyt eivät ehkä ole meidän juttu, mutta jotain muuta kuitenkin. Mies on sitten mukana, missä pystyy, enemmän ongelma onkin,että häntä ei tunnu oikein huvittavan mikään.
Sitäpaitsi en aina tiedä, onko hän joka hetki todellakin niin kipeä, kuin antaa ymmärtää, vai käyttääkö sairautta tekosyynäkin olla innostumatta mistään tai onko hänellä mielestään oikeus olla alituiseen huonotuulinen vain sen vuoksi että on kipeä.
Mulla on kyllä itselläkin kokemuksia kroonisesta kivusta, että siksi ymmärrän miestäni aika pitkälle, ja menen siksi ehkä jopa liian pitkällekin siinä ymmärtämisessä. Tällä hetkellä olen terve, mutta en voi olla varma, miten jatkossa. Entäs sitten, jos minultakin terveys pettää? Onneksi lapset ovat jo isoja, heidän pärjäämistään ei tarvitse pelätä. Sehän on kuitenkin selvää, että iltatähdistä tässä tilanteessa on turha haaveilla, se oli joku aika sitten vielä suunnitelmissa. Nyt alkaa aika jo loppua ilman sairasteluakin. Enkä halua, että olisi pieni lapsi, jolla olisi ihan raihnaiset vanhemmat.
Haaveiden heittäminen romukoppaan tuntuu haikealta. Muutenkin terveysasioiden takia olemme luopuneet aika monesta jutusta. Tiedän, että pitäisi katsoa vaan eteenpäin ja ajatella, mitä kaikkea kuitenkin voimme edelleen tehdä.