Miksi te jatkatte suhdetta ihmisen kanssa, joka pahoinpitelee ja nöyryyttää teitä?
En jaksa uskoa selitykseen "rakastan häntä". Itse en kykenisi rakkauden nimissä sietämään mitä vain, tiedän sen.
Jos on olemassa muita syitä kuin tämä rakkaus, niin kertokaa siitä minulle. Haluaisin kuulla.
En jaksa uskoa selitykseen "rakastan häntä". Itse en kykenisi rakkauden nimissä sietämään mitä vain, tiedän sen.
Jos on olemassa muita syitä kuin tämä rakkaus, niin kertokaa siitä minulle. Haluaisin kuulla.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Itse olin naimisissa toistakymmentä vuotta sellaisen puolison kanssa, joka turvautui väkivaltaan. Se alkoi ensin asioista, joissa koin tehneeni väärin. Me nimittäin emme seurustelleet tarpeeksi kauan ja tutustuneet toisiimme ja muutimme asumaan yhteen päätäpahkaa. Hän kysyi tavatessamme onko minulla ollut monta seurustelukumppania ja minä heitin vaan ne pisimmät suhteet, mutta en maininnut yhden illan juttuja. Jossain vaiheessa hän alkoi tarkistamaan asioita ja kaivoi tiedot minusta nyrkillä, kun en muuten kertonut. Se oli niin nöyryyttävää, että ajattelin pitkään, että syy oli todella minussa. Itseluottamus meni, lapsia syntyi, enkä ymmärtänyt lähteä suhteesta. Ajattelin että kasvatan itsestäni kunnon vaimon, joka kelpaa hänelle. Kun väkivallan syyt muuttuivat lopulta niin vähäpätöisiksi, että sain selkääni kaikesta, aloin ajattelemaan ettei vika ole minussa. Hän uhkasi tappaa minut, jos lähden ja pelkäsin sitä todella. Parantuminen suhteesta on kestänyt tosi pitkään.
Olen iloinen puolestasi, että olet uskaltanut lähteä. Toipuminen kestää, mutta se on sen arvoista. Ajattele, että joskus olet kokonainen ihminen.
Alistavan/väkivaltaisen ihmisen kanssa ei voi ajatella hyvää vanhenemista. Oikea ratkaisu ja hyvää kesää!
Laitoin juuri juttua tuonne avioero-osioon. Kuulostipa niin tutulta, mitä kirjoitit. Hieno homma, että joku uskaltaa tehdä sen mitä itse vielä epäröi. Se on paha tilanne, kun se toinen osapuoli saa tuntemaan, että on itse syyllinen siihen, kun toinen käy päälle. Mutta toivottavasti saan itselleni myös voimia tulevaan....
Eka kerran mieheni satutti minua tänään.Olen ollut koko päivän sekaisin tapahtuneesta.Ei ole puhunut mitään en minäkään.Riitä tuli siitä,kun en ymmärtänyt hänen mielestään tarpeeksi yksinkertaista asiaa ja ihmettelin sitä ja yritin omaa näkemystäni asiaan tuoda.Sitten mulle riitti kun hän huusi että:ole hiljaa ja kuuntele.Siinä vaiheessa nousin ja ajattelin,että olenpa sitten hiljaa itsekseni.Hän nosti minut rajusti itseään vasten ilmaan ja puristi ja huusi ettenkö tajua.Nyt käteen sattuu ja taitaa tulla mustelma.Lapsia on kolme ja olen täysin väsynyt lapsiin..ei ole paikkaa mihin mennä.Mitä teen?En voi lähteä mihinkään,kun vanhin on koulussa ja ei ole mahdollista kyyditä pitkän matkan päästä.Omat vanhempani eivät ymmärtäisi ja syyttäisivät vain minua ja ovat uskovaisia joten ero olisi ihan katastrofi heille (ei välttämättä minulle jos tämmöstä tarvii sietää useammin vielä).On niin paha olla ja en voi koskaan antaa vain anteeksi ja unohtaa...en koskaan.
Moi,
Olen itse uskovaisen perheen lapsi. Meillä oli jatkuvaa fyysistä väkivaltaa. Isä löi äitiä ja meitä lapsia. Äiti yritti kertaalleen eroa ja sai kirkolta viestin että jos hän eroaa isästäni niin Jumala ottaa siunauksen pois lasten päältä.... huh huh... niin äiti alistui kiltisti... ja nyt niitä traumoja paikkaillaan aikuisiällä.....
Eli hiiteen mies jos on väkivaltainen ! Ajattele itseäsi ja lapsia. Jos lapsilla on oppivelvollisuus.... niin koulun on tultava vastaan.....
Iso halaus sinulle, jaksele... !!!!!!!!!!!!!!
Viime yö meni itkiessä.Nukuin tytön huoneessa.Aamulla lapsi sitten halusi pois kotoa ja lähti tuntia aiemmin kuin koulu olisi alkanut.Ahdistaa..olen jotenkin niin rikki tuon tapauksen jälkeen.En usko,että suhde voisi koskaan palautua ennalleen vaikka jatkuisi.Ei siis olen niin sekaisin tuosta ja tuntuu siltä ettei mitään tunnetta ole koko tyyppiä kohtaan.En voi edes sanoa,että hän olisi mieheni..Mieheksi en ole ottanut naisten pieksijää,koska sellainen ei ole kenenkään unelma mies ja tekee kipeää todeta etten ole osannut valita oikein silloin kymmenen vuotta sitten.Hääpäivä olisi heinäkuussa jolloin 10v täynnä,mutta ei voi vähempää kiinnostaa.Tuo eilinen muutaman minuutin hetki romutti kaiken.Onko tämä jotenkin tyypillinen tunne vai olenko jossain sokki tilassa?Kertokaa mulle te jotka muistatte ekan fyysisen väkivallan hetken.Miltä sen jälkeen tuntui ja miten selvitsitte vai oletteko koskaan selvinneet?On vain niin avuton ja orpo olla..
Mä oon huomannut että on myös sellasta väkivaltaa suhteessa, joka ei aina ole niin kauheen vakavaa. Eikä ole aina miehestä kiinni.
Minä ja poikaystäväni, siskoni ja sen poikaystävä, ystäväpariskunta ja moni muukin ottaa välillä yhteen tönimisin ja nyrkein ja milloin mitenkin. Ja näissä kaikissa suhteissa myös nainen on väkivaltainen. En tiedä ollaanko me kaikki sitten jotenki sairaita, mutta kummasti helpottaa ku saa purkaa raivoaan. Kyseessä on sillain kumminki "kevyt" toiminta, että ei keltään oo ainakaan vielä katkennu luita tai tullu muutakaan mustelmaa pahempaa. Sitte vaan sovitaan riita jossain vaiheessa kun on huudettu ja itketty tarpeeks. Eikä sitä "pieksämistä" kukaan ota niin itteensä.
on otettu joskus matsia, että käsiksi on käyty puolin ja toisin. ei kuitenkaan mitään kovinkaan pahaa, tunteet vaan kuumenee liikaa ja siitä se lähtee. Mutta aina ollaan hommat sovittu ja tätä tapahtuu korkeintaan kerran kuussa, että ei usein. Nyt ei ole ollut moneen kuukauteen mitään vastaavaa kun viimeksi mietittiin, että eihän tällaisessa ole mitään järkeä. Riitoja on ollut, mutta yhdellä rikkinäisellä kahvikupilla ollaan selvitty. kyllä sitä ihminen voi oppia hillitsemään itsensä omasta tahdostaan.
Siis koko suku ja tuttavat repii ja raastaa toisiaan, mutta vain niin että tulee mustelmia huh, huh. Aiotteko kasvattaa lapsennekin vain mustelmilla? Aikuiset, normaalit ihmiset eivät selvitä erimielisyyksiään noin vai onko äidillä ja isällä samanlainen tapa ratkoa asioita.
me tapeltiin mun miehen kans yhteen väliin paljon.. kumpikin sai "nyrkkiä" ym.. sitten saatiin lapsi ja se jatku aina kun juotiin.. sitten kuukausi meni todella huonosti ja se petti mua kolme viikkoo.. erottiin.. vähän yli kuukauden päästä mentiin takasin yhteen.. ja sovittiin kaikki.. sen jälkeen ei olla tapeltu,mutta kyllähän riitojakin pitää olla!=) nyt siitä on jo aikaa vuosi.. ja ootetaan toista lasta.. ja miehestäkin on "kasvanut isä".. mitä se ei ennen pahemmin ollut.. mun mielestä pienekin väkivalta voi olla miettimisen aihetta.. varsinkin jos on lapsia,pitäis kyllä pystyä oleen tappelematta!ainakin niiden aikana.. aina ei tietty pysty.. oon ite eläny liian väkivaltasessa perheessä.. ja sain itekin isin nyrkistä..lapsiin kohdistunutta väkivaltaa ei tartte sietää,vaik ois kuin "pientä".
Minä, vähän vajaa kolmekymppinen mies, kävin käsiksi tyttöystävääni toissapäivänä. Tartuin häntä kaulasta kiinni, nostin ja heitin hänet sängylle.
Tyttöystävääni ei fyysisesti suuremmin sattunut, mutta henkinen kolaus oli varmasti valtava. Meidän suhteessamme tappeleminen fyysisesti on ollut hyvin tavallista, mutta ei koskaan näin päin. Tyttöystäväni on melko herkkä lyömään ja hän lyö myös aika lujaa. En koe sitä uhkaavaksi, enkä fyysisesti pahaksi, mutta toisinaan se on jollain tavalla nöyryyttävää ja alentavaa. En kuitenkaan voi sanoa kärsiväni siitä juurikaan. En tosin suoraan sitä hyväksykään.
Nyt minä olen kuitenkin täydellisen lamaantunut ja musertunut siitä, mitä minä tein tyttöystävälleni. Hänen shokkinsa on varmasti paha, mutta niin on myös minun. Minä olen jo ilmoittanut hänelle, että suhdetta ei voi jatkaa, koska tapahtunutta ei saa tekemättömäksi, vaan se tulee vainoamaan meitä, minua aina. Hän yrittää nyt vakuutella, tai ehdotella, että asiat vielä paranevat. Jollain tavalla hän pystyy osoittamaan sympatiaa minua kohtaan, mutta minä vihaan itseäni, enkä tiedä mitä tehdä.
Minä olen todellakin järkyttynyt ja masentunut teostani. Se, että asiat pääsivät siihen saakka, on minun vikani. Tyttöystäväni on suuttuessaan hyvin provosoiva ja ärsyttää käytöksellään, mutta minä tiedän sen olevan vain pahan olon purkua. Minun ei olisi pitänyt hermostua siitä, vaan perääntyä toviksi ja sanoa sanottavani myöhemmin. Silloin hän olisi kuunnellut ja asia olisi ratkennut. En tiedä miksi kävin häneen käsiksi. Enkä tiedä mitä tehdä nyt.
Olen aina tuominnut jyrkästi tällaiset väkivallan teot, enkä usko pystyväni antamaan itselleni anteeksi tätä. Minä olen todella pahoillani, että tein sen.
Mitä minä voisin tehdä? Lupauduin jo yhteiseen neuvonpitoon ulkopuolisen auttajan kanssa, mutta kuinka saan itse luottamukseni takaisin. Ansaitsenko sen.
itse en ole vielä kokenut parisuhteessa väkivaltaa, mutta en kyllä aio sitä sietää! minulla on luultavasti ollut aina temperamenttinen luonne (tulee varmaan äidiltä) koska jos joku on lyönyt minua, olen lyönyt aina vähintään yhtä kovaa takaisin. Tai jos joku kutsuu minua "erikoisesti" (huora, lutka jne..), niin aina on tullut samalla mitalla takaisin! Parit tappelutkin on käyty, mustelmien ja melkein katkenneiden luiden kautta! Lähinnä kyllä "kavereiden" kanssa jos joskus tullut tosi pahoja erimielisyyksiä.. Mutta jos minä joskus joudun kokemaan fyysistä väkivaltaa parisuhteessa, varmaan tulisi samalla tavalla takaisin eikä siitä sitten loppua tulisi varmaan kuin erolla.. En tiedä mistä sitten ns. tappeluhimo on tullut, vaikka lapsena en kokenut väkivaltaa itseäni kohtaan. Vanhempani ne vasta väkivaltasia olivat, mutta vain toisiaan kohtaan! Lapsiin ei koskettu tappelun aikana!
Pienestä pitäen olen mennyt vanhempieni väliin jos tappelu oli edennyt liian pitkälle! mm. silloin kun pikkusisareni itki huoneessaan kun isä juoksenteli pitkin taloa kirves kädessä!! Sisaruksia lohdutin, ja jouduin huutamaan isälle järkeä! kymmenen minuuttia siinä meni ennen kuin sain kirveen pois. Pakko myöntää että monesti olen pelännyt ja itku kurkussa seissyt vanhempien välissä, mutta se oli vain pakko kestää.. He ei olisi muuten ikinä lopettaneet.. Kouluun ei ikinä ollut kiva mennä jos vanhemmat olivat riehuneet koko yön..
Mutta nyt onneksi elän (vielä) väkivallattomassa suhteessa ja onnellinen siitä! Ja omassa asunnossa! Vanhemmatkin ovat jo rauhoittuneet.. ei enää kirves kädessä juosta kännissä.. Niih, sellanen se minun tarina oli..
Se on sielun paha olo, joka ajaa ihmisen väkivallan tekoihin.
Se voi olla myös, niin sairaalta, kuin se kuulostaakin, suojamekanismi. Fyysisellä agressiolla koetetaan peittään emotionaalista hätää.
Reaktio on ymmärrettävä, mutta teko itsessään ei koskaan oikeutettu.
Itse syyllistyn väkivaltaan. Tilanteissa, joissa pahaa mieltäni ei huomioida tai vähätellään.
Se kääntyy vittuiluksi. Paha mieli itsessään on hetki, jolloin on haavoittuvainen. Ns. heikko.
Jos sillä hetkellä ei saakaan olla turvassa, vaan joutuu yliolkaisen kohtelun (lue: henkinen väkivalta) kohteeksi, se laukaisee agression.
Näin pitkälle olen selvittänyt terapian avulla syitä ja seurauksia.
Vielä kun opin välttämään ja ehkäisemään paniikin purkautumisen fyysisenä väkivaltana.
Jos jollain viisaalla on siihen neuvoja, otan ne nöyrästi vastaan.
Ei auta, että näin tietää, miksi reagoi, kun se toiminta pitäisi saada karsittua.
Haen täältä nyt apua, koska olen aivan sekaisin. Yleensä rauhallinen ja kiltti mieheni joutui eilen aivan raivon valtaan, en ole koskaan kokenut vastaavaa. Olemme olleet yhdessä kolmisen vuotta ja molemmilla on lapsia. Ilmeisesti provosoin väsynyttä miestä eilen aloittamalla keskustelun alkoholin käytöstä ja ehdotin, että vähentäisimme hieman viinipullojen ostoa, koska siitä on tullut ns. huono tapa. Varsinkin, koska mieheni molemmat vanhemmat ovat alkoholisteja, joten riski ylittää suurkulutuksen raja on alhainen.
Tästä hän kimpaantui niin, että alkoi huutaa ja lukitsi ranteista minut omalla painollaan sänkyyn. Yritin rimpuilla irti aivan paniikissa ja hän taisteli vastaan. Lopulta purin häntä olkapäähän, koska halusin pakoon,jonka jälkeen hän raivosta täristen uhkaili. "Jos kerrankin vielä puret....". Tässä vaiheessa hoin "päästä irti" ja otteen herpaannuttua häivyin lastenhuoneeseen nukkunmaan. Aamulla mies sanoi, ettei tiedä mikä häneen meni, minä en jaksanut asiasta vielä puhua, olo on aivan liian turta enkä itsekkään tiedä mitä pitäisi ajatella...
Koskaan aikaisemmin meillä ei ole fyysisesti tapeltu ja ajatus erosta tuntuu todella pahalta, sillä olen ajatellut tässä olevan sielunkumppanini, jota rakastan (tai rakastin eiliseen asti...) syvästi. Lasten elämää en haluaisi taas hajottaa, he kaikki kun ovat yhden eron läpikäyneet. En osaa itse nyt ajatella onko syy minun, lasketaanko tämä "oikeaksi" väkivallaksi, annanko anteeksi....Apua kaivataan.